Liito-orava kurkistaa kolostaan.
kuva: Marko Schrader
"Se lähti liikkeelle varsin nopeasti tänä iltana", toteaa liito-oravatutkija Sanna Mäkeläinen, joka on seurannut tätä kyseistä naarasta koko kesän. "Joskus se odottaa kolon suulla pitkäänkin." Tutkija heiluttelee televisioantennia muistuttavaa seurantalaitetta ja kuuntelee liiturin radiopannasta lähtevää napsetta. "Tuonnepäin se meni, varmaankin syömään noiden nuorten leppien lehtiä."
Liito-oravan radiopanta lähettää signaalia, joka pyydystetään antennimaiseen
vastaanottimeen ja kuunnellaan kuulokkeilla. Mitä voimakkaampi napse,
sitä lähempänä eläin on.
Sanna osoittaa oikeaa puuta, ja minä koetan tihrustaa oksien lomaan. Pientä, harmaata otusta on todella vaikea nähdä hämärässä lehvien seasta. Mutta pian saan apua yllättävältä taholta. Itseoppinut oravakoirani Tilhi on selvästi bongannut otuksen, ja katsoa napittaa tiukasti lepän latvaan. Ja siellä se on! Liito-orava napsii lepänlehtiä ja tiputtelee niitä huolimattomasti puoliksi syötyinä puun juurelle. Yöpalaa - vai pitäisiköhän sanoa aamiaista? - eivät näemmä haittaa muutaman metrin päässä temuavat koirat sen enempää kuin läheisellä kävelytiellä päristelevät mopopojat. Todellinen cityliituri.
Itseoppinut oravakoira Tilhi luottaa aistinvaraiseen havainnointiin, kun taas akateemisesti
kouluttautunut tutkija joutuu turvautumaan apuvälineisiin.
Ylöspäin tuijottaminen herättää minussakin liito-oravatutkijoiden ammattitaudin, niskan kivistyksen. Eikä tosiaan tarvita kuin muutama verryttelypyöräytys, niin otusta on taas vaikea löytää lehvästön lomasta. Onneksi se päättää vaihtaa maisemaa, hyppää viereiselle männyn oksalle ja kipittää pitkän matkaa hyvin näkyvillä. Hmm - liiturissa on jotain outoa. Sen häntä, jonka pitäisi olla paksu ja pörheä, muistuttaakin kaljua rotan häntää. "Onkohan sillä jokin ihosairaus tai loisia?" tuumii Sanna, ja kirjoittaa havainnon muistiin.
Karvaton häntä ei nähtävästi kuitenkaan haittaa nuoren naaraan liikkumista kotimetsässään. Se muutti tälle pienelle metsäkaistaleelle viime vuonna edellisen harmaan valtiattaren kadottua, ja syksyllä sille asennettiin radiopanta. Tänä kesänä Sanna on seurannut sen liikkumista vähintään viikoittain. Seurattavia liitureita on Kuopiossa monessa muussakin paikassa, joten töitä riittää lähes joka yöksi. "Liitureiden radiopantatutkimus kuulostaa coolimmalta kuin mitä se oikeasti on. Aika yksinäistä hommaa tämä on, ja välillä vähän tylsääkin", Sanna kertoo. "Joskus eläin käy vain nopeasti syömässä ja palaa takaisin pönttöön moneksi tunniksi. Siinä sitä sitten on minunkin odotettava vesisateessa hyttysten syötävänä."
Mutta kiinnostavia tuloksia seurannasta saadaan. Kuopiolaisten liito-oravien liikkeitä on tutkittu radiopantojen avulla vuodesta 2008 lähtien. Tutkimus on ainutlaatuinen, sillä aikaisemmin radioseurantaa ei ole tehty kaupunkioloissa. Ainakin minusta tutkimustuloksista kiintoisimpia ovat nuorten liitureiden vaellukset. Loppukesällä niiden on nimittäin aika lähteä äidin helmoista ja perustaa oma elinpiiri. Jotkut yksilöt ovat karttojen mukaan liikkuneet hämmästyttävän kauas synnyinkolostaan, monen kilometrin päähän.
Liito-orava on Kuopiossa varsin ajankohtainen eläin, vaikuttaahan se uhanalaisuutensa ja erityissuojelustatuksensa vuoksi esimerkiksi kaavoitusratkaisuihin ja metsänhoitosuunnitelmiin. Ei ihme, että meillä museossa päätettiin järjestää näyttely liito-oravasta luentoineen ja muine oheistapahtumineen. Näyttely avautuu Kuopion museossa 25.9. Sitä ennen on vielä paljon tehtävää, mutta toivottavasti ennätän vielä parille yöretkellekin mukaan seuraamaan lentävien rukkasten touhuja.
Tekstit
