torstai 29. elokuuta 2013

Mustatorvisieni - herkullisempi kuin miltä näyttää

Mustatorvisieni on yksi niitä lajeja, joita en juuri koskaan löydä omasta mielestäni tarpeeksi. Muistikuvat lapsuuden herkullisista torvisienipiirakoista ja -keitoista herättävät joka syksy kyltymättömän torvisienihimon, joten yritän retkellä kuin retkellä pitää torvisienisilmäni viritettynä.
Ulkonäöllään tämä sieni ei koreile. Se muistuttaa äkkiä vilkaistuna erehdyttävästi kuollutta lehteä tai mustaksi mädäntynyttä mitätahansasientä. Toisaalta se on lähempää tarkasteltuna hyvin helppo tunnistaa lajilleen. Tummanpuhuvia, torvenmuotoisia ja heltattomia sieniä ei juuri ole - paitsi harvinainen sukulaislaji ruskotorvisieni. Se on käyttöominaisuuksiltaan mustatorvisienen veroinen, joten sekaannuksesta ei koidu haittaa.

Mustatorvisieni viihtyy usein kosteassa sammalikossa. Kuva: Tatiana Bulyonkova
Vaatimaton ulkonäkö tekee torvisienestyksestä haastavaa. Mustia trumpetteja kannattaa etsiä rehevistä metsistä, lehtomaisista kuusikoista tai jopa lehdoista, ja se putkauttaa itiöemänsä uskollisesti samoille kasvupaikoille vuodesta toiseen. Hyvä puoli torvisienissä on niiden tapa kasvaa ryhmissä: kun huomaa yhden torven, on lähellä usein muitakin. Hyväkuntoisia itiöemiä voi olla vaikea erottaa ulkonäöltään pilaantuneista, mutta sormituntuma paljastaa eron nopeasti: ylimennyt sieni tuntuu limaiselta ja veltolta.

Torvisienet on helppo puhdistaa etenkin kuivalla kelillä. Yleensä ei tarvitse kuin katkaista sienen tyviosa. Itiöemä kannattaa halkaista, jotta roskat ja kutsumattomat vieraat on helppo pudistella pois. Etenkin etanat tuntuvat viihtyvän torvisienten sisällä, joten tarkistus on tarpeen.

Mustatorvisienen alapinta on sileä ja harmaa. Jalan tyvi on tumma ja karvaan makuinen, joten se kannattaa poistaa. Kuva: Amadej Trncozky
Kotona mustatorvisieniä ei tarvitse eikä kannata keittää, vaan ne voi laittaa suoraan pannulle ylimääräisen nesteen haihduttamista varten. Esikäsitellyistä torvisienistä voi tehdä vaikkapa sienikastiketta, -piirakkaa tai -keittoa. Niiden maku on melko voimakas verrattuna moneen muuhun ruokasieneen. Ohutmaltoisena sienenä mustatorvisienet sopivat erityisen hyvin kuivattaviksi, ja kuivatessa niiden maku vain paranee.

Kuten ystävä- ja perhepiirissäni hyvin tiedetään, olen laiska ruuanlaittaja enkä minua päästettäisi sataa kilometriä lähemmäs TopChef-kilpailun kuvauksia. Sieniruuista löytyy kuitenkin niin yksinkertaisia versioita, että jopa minä onnistun tekemään niistä varsin maukkaita. Lopuksi siis yleisön pyynnöstä helppo ruokaohje:

Laiskan Luontopedagogin mustatorvisienipiirakka

1 valmis pakastettu piirakkataikina
tuoreita mustatorvisieniä niin paljon kuin paistinpannuun mahtuu
1 iso sipuli
voita
2,5 dl ruokakermaa
3-4 rkl korppujauhoja
suolaa
mustapippuria
pari teelusikallista rakuunaa
100 g sulatejuustoa

Painele sulanut piirakkataikina voideltuun piirakkavuokaan. Paista taikinaa 200-asteisessa uunissa noin 20 minuuttia. Haihduta torvisienistä paistinpannulla ylimääräistä nestettä pois. Lisää pannulle voita ja pilkottu sipuli ja paista niitä vähän aikaa. Lisää korppujauhot, ruokakerma ja mausteet. Anna hautua noin 10 minuuttia miedolla lämmöllä. Lisää sulatejuusto ja sekoita, kunnes se on sulanut. Lisää täyte piirakkaan ja paista uunissa noin puoli tuntia, kunnes pohja on kypsä. 

tiistai 20. elokuuta 2013

Puijo pintaa syvemmältä

Keskiviikkona 14.8. Foreca ennusti runsasta sadetta, jonka oli määrä kestää, kestää ja kestää. Mietimme vielä pari tuntia ennen Puijon-retkeä, uskaltautuuko yksikään luontoharrastaja mukaan. Mutta kuin taikaiskusta taivas kirkastui juuri ennen retken alkamista, ja tapaamispaikalle saapui jopa 14 retkeläistä!

Tällä retkellä perehdyttiin Puijoon pintaa syvemmältä. Syvällisiä puhuivat Geologian tutkimuskeskuksen geologit Satu Hietala ja Jari Nenonen, ja minun osakseni jäi pinnalla pysyminen. Puijon luonto, etenkin kasvillisuus on hämmästyttävän rehevää ja monimuotoista, ja tällä retkellä pohdimme, mistä se mahtaisi johtua.

Puijon kallioperä on uskomattoman vanhaa. Iäkkäimmät arkeeiset kivet, raidalliset tonaliittigneissit syntyivät yli 2,5 miljardia vuotta sitten - ajanjaksona, jolloin koko maailmassa ei vielä ollut muita eläviä olentoja kuin bakteereja! Puijon kivet ovat siis nähneet oikeastaan koko elämän kehityksen bakteereista monisoluisiin ja koko elämän nykyiseen kirjoon asti.

Puijon länsiosaa reunustavat kvartsiitit, lähes valkoiset kovat kivet. Kvartsiitit syntyivät yli kaksi miljardia vuotta sitten muinaisen meren pohjassa, kun valkoinen kvartsihiekka puristui mannerlaattojen törmäyksessä kiveksi. Aivan mäen huipulla on hieman nuorempaa graniittia ja granodioriittia, idässä puolestaan vastaan tulevat kiilleliuskealueet. Paikoin voi näkyä tummanvihreitä vulkaniittikiviä, todisteita muinaisesta tulivuoritoiminnasta.

Ensin sukellettiin syvälle Puijon kallioperään Satu Hietalan johdolla.
 Maaperä on kivilajeja huomattavasti nuorempaa perua, "vain" reilut 10 000 vuotta vanhaa. Suurimmaksi osaksi Puijon maaperä koostuu viimeisimmän jääkauden aikana syntyneestä hienoainesmoreenista. Soita ei Puijolla juuri ole, joten turvetta on maaperässä vain hieman kosteimmissa korpipainanteissa.

Jari Nenonen esittelee maaperägeologin työvälinettä nimeltä Piikki.
Entä mitä hienoainesmoreenilla kasvaa? Puijo on museonjohtaja Renvallin mukaan "oikea lehtojen galleria" - alueelta löytyy lukuisia erilaisia lehtotyyppejä kuivasta lehdosta kosteaan, kotkansiipiä pursuavaan saniaislehtoon. Puijon selänteeltä on havaittu jopa 378 putkilokasvilajia ja lisäksi lukuisia sammalia ja jäkäliä. Lajisto on mielenkiintoinen sekoitus eri suunnista levittäytyneitä kasveja: Puijolla kasvavat sulassa sovussa eteläiset jänönsalaatit ja lehtopähkämöt idästä levittäytyneiden myyränportaiden ja hajuheinien kanssa.

Tuoreiden lehtojen näkyvimpiä kasveja on käenkaali. Ainakin minun mielestäni Puijo on kauneimmillaan alkukesällä, kun käenkaalin valkeat, hennot kukat peittävät koko metsänpohjan. Satulanotkon kotkansiivet, hiirenportaat ja alvejuuret ovat puolestaan komeimmillaan vähän myöhemmin kesällä.

Rehevissä lehdoissa kasvavan lehtokuusaman punaiset marjat maistuvat linnuille. Luontopedagogi muistuttaa, että ihmisille ne ovat myrkyllisiä.  
Ainahan luontoretkillä on hyvä tunnelma, mutta tällä kertaa meno oli jotenkin poikkeuksellisen leppoisaa. Yhdessä ihailtiin usvaista metsämaisemaa ja komeaa pohjankääpäesiintymää sekä ihmeteltiin lajinmäärityksen haastavuutta niin kivi- kuin eliölajienkin osalta. Juttua olisi luultavasti riittänyt vielä pitempäänkin, mutta illan hämärtyessä oli lopulta käännyttävä metsästä kotiin päin.
Syksyinen usva muutti Puijon satumetsäksi.

torstai 15. elokuuta 2013

Käpytikalla meneillään suurvaellus

  

Näkymä Siilinjärven Vehkamäeltä itään 30.7.2013. Täältä ne tikat tulevat...
Käpytikalla (Dendrocopos major) on ollut jo nelisen viikkoa käynnissä poikkeuksellisen näyttävä vaellus. Lintuharrastajat ovat useilla paikoilla havainneet päivässä satoja läntisiin ilmansuuntiin sinnikkäästi suuntaavia tikkoja. Vaellus jatkuu edelleen, vaikkakin huippu saattaa ainakin itäisessä Suomessa olla jo koettu. Sisämaassa tikkoja on ollut eniten liikkeellä Pohjois-Karjalassa ja Pohjois-Savossa. Pääosa tikkamassasta näyttäisikin lähteneen liikkeelle Venäjältä, ja valtaosa Laatokan pohjoispuolista reittiä idästä länteen tai luoteeseen.
Vaellus on ollut vilkkainta varhain aamulla klo 5-6 alkaen. Massapäivinä tikkoja on liikkunut lähes puoleenpäivään asti, mutta hiljaisempina päivinä tikkameno on hyytynyt jo klo 8. Vaeltavien tikkojen päivätaipaleen pituuksia ei taida olla tarkasti selvitelty, mutta ne lienevät, lentokeleistäkin riippuen, luokkaa 50-200 km. Siis aamu lennetään ja loppupäivä tankataan. Sade tai sumu hyydyttää menohalut, pouta ja kevyt tai kohtalainen myötätuuli käynnistää muuton.
Pyhitin itsekin pari kesäloma-aamuani käpytikkavaelluksen seuraamiselle ja dokumentoimiselle. Seuraava havaintosarja Siilinjärven Vehkamäeltä kertonee mistä on kyse: 30.7. 627 tikkaa länsiluoteeseen, 2.8. 363 tikkaa länteen, 6.8. 31 tikkaa länsiluoteeseen. Massa-aamun 30.7. tikkavirta oli käytännössä jatkuvaa. Tikat vyöryivät määrätietoisesti Jännevirran yli pääasiassa pieninä muutaman yksilön hajaparvina. Suurimmassa parvessa länteen matkasi peräti 34 yksilöä. Vastaavia lukemia ei Pohjois-Savossa ole aiemmin dokumentoitu. Aiempi päiväennätys, 251 yksilöä, kirjattiin 15.8.2001 Kuopion Puutossalmella.
Käpytikkavaellus jää asiaan vihkiytymättömältä helposti huomaamatta. Monen maalinnun tavoin käpytikat välttelevät suurten vesistöjen ylityksiä. Hyvä paikka seurata vaellusta löytyykin usein suurempien järvien rantamailta, salmikapeikoista tai niemenkärjistä. Jos ei varta vasten jaksa herätä vaellusta kiikaroimaan, vaelluksen voi helposti todeta vaikkapa kaupunkien puistoissa, joista voi vilkkaimpien vaellusaamujen jälkeen löytää hauskoja tikkakerääntymiä. Kjyk, kik! Parhailla paikoilla niemenkärjissä, varsinkin rannikolla, saattaa samasta puusta löytää roikkumasta toista kymmentä käpytikkaa!
Miksi käpytikka vaeltaa?
Käpytikan pääravintoa ovat kuusen ja männyn siemenet. Tikat ovat lähteneet vaellukselle laajalta alueelta toisaalta kesän hyvän pesimistuloksen, toisaalta erityisesti kuusen huonon siemensadon ja siksi uhkaavan ravintopulan vuoksi.  Vaeltajat ovat valtaosin nuoria, saman kesän poikasia. Vaellus vähentää kilpailua ravinnosta käpykatoalueilla ja parantaa samalla merkittävästi katoalueille jäävien tikkojen talvehtimisen edellytyksiä. Nuoret tikat löytävät vastaavasti vaeltamalla uusia runsaskäpyisempiä alueita. Havupuiden siemensato vaihtelee vuosittain, ja varsinkin nuoret käpytikat vaeltavat joissain päin pohjoista havumetsävyöhykettä jossain määrin ilmeisesti vuosittain. Suomessa selvempiä käpytikkavaelluksia todetaan muutaman vuoden välein, lähinnä heinä-elokuussa. Suurvaelluksia päästään seuraamaan selvästi harvemmin, viimeksi vuonna 2001.
Tikkoja liikkeellä nyt ennätysmäärä?
Tikat vaeltavat ensin pääasiassa länteen tai luoteeseen ja rannikon saavutettuaan jatkavat rannikkolinjaa joko pohjoiseen tai etelään. Vaelluksen ollessa kiivaimmillaan rannikolle kerääntyykin hurjasti tikkoja. Massa-aamuina voi rannikon parhailla paikoilla havaita tuhansia tikkoja.
Juuri nyt tikkoja on pakkautunut läntiselle rannikolle valtavasti. Jokohan lähennellään vuoden 1962 maagista suurvaellusta, joka huipentui Suomessa elokuun loppupuolella käpytikkamassojen kerääntymiseen lounaaseen, Ahvenanmaan saaristoon ja etelärannikolle? Mm. Säpin saari Porin edustalla oli loppukesästä pullollaan käpytikkoja. Enimmillään 17.8.1962 majakkasaarelle arvioitiin kerääntyneen yli 10 000 tikkaa!
Kjyk! Kuulostaa siltä, että tikkavaellus jatkuu...

Aiheesta lisää:
Bergman, G. 1971: On the irruption of Great Spotted Woodpeckers in 1962: some corrections and remarks. – Ornis Fennica 48: 138-139.
Eriksson, K. 1971: Irruption and wintering ecology of the Great Spotted Woodpecker Dendrocopos major. – Ornis Fennica vol.48: 69–76.
Lindén, A., Lehikoinen, A., Hokkanen, T. & Väisänen, R. A. 2011: Modelling irruptions and population dynamics of the great spotted woodpecker – joint effects of density and cone crops. – Oikos 120: 1065-1075.
Ukkonen, M. 2003: Syksyn 2001 käpytikkavaellus Siilinjärvellä. – Siivekäs 24: 29-30.