Karhukone elvytyksessä (Our little Pomi)

Kirjoittelin tähän blogiin pari vuotta sitten rakkaasta "Karhukoneestamme" (http://kulumus.blogspot.fi/2011/02/museoarkeilua-laseja-lamppuja-ja.html). Karhukone, eli "Our little Pomi", on kuukauden päästä, 4.3.2013, täyttämässä peräti 17 vuotta. Pohjanmaan Mikron huolella viime vuosituhannella synnyttämä kone on ollut varsin vaatimaton huolenpitonsa suhteen, mutta nyt se oli kuitenkin hiljentynyt kokonaan työ- ja vapaa-ajanpaikassaan Kuopion museossa.

Karhukone, "Our Little Pomi", s. 4.3.1996.

Karhukone on vanhin Kuopion luonnontieteellisen museon näyttelyissä käytössä oleva tietokone, ja sen tehtävänä on jakaa tietoa karhuista Kuopion museon asiakkaille. Kone käy 24 tuntia vuorokaudessa, 7 päivää viikossa ilman taukoja. Museon omaa tuotantoa olevan Karhu-ohjelman voisi toki myös asentaa myös uudempaan koneeseen, mutta tähän asti ollaan päästy tätä klassikkoa silloin tällöin korjailemalla. Tällä kertaa vika oli  helppo arvata. Virtalähteen tuuletin oli leikannut kiinni ja kun jäähdytys oli häiriintynyt, oli jotain myös virtalähteen muista komponenteista pettänyt. Virtalähde löytyi kaikeksi onneksi ihan omasta hyllystä, aiemmin jostain muusta kohtaa särkyneestä ja käytöstä poistetusta Pomista, ja vaihto ja korjaus osoittautuikin melko helpoksi.

Käyttäjää hellittiin 90-luvulla merkkaamalla liitännät suomenkielisillä teksteillä.

Virtalähdeen asennettuani suoritin varovaisen koekäynnistyksen. Olen oppinut olemaan varovainen sellaisten virtalähteiden kanssa, jotka ovat olleet pitkään pois käytöstä, kuten tässä tapauksessa. Jos esimerkiksi joku kondensaattori räjähtää virrat kytkettäessä, on huomattavasti miellyttävämpää ja terveellisempää olla riittävällä etäisyydellä kuin saada mustaa, kuumaa ja haisevaa tavaraa vaikkapa silmiinsä. Varovaisuus ei siis ollut turhaa, vaikka mikään ei tällä kertaa räjähtänytkään. Laite toimi oikein hyvin ja pääsinkin viemään sen takaisin Kuopion museoon omaan koppiinsa.

Karhukone omassa kopissaan puolisonsa IBM:n kanssa.
Tänne näyttelyvieraat eivät pääsekään normaalisti kurkistamaan.

Karhukone ei suinkaan asu kopissaan yksin, vaan puolisona sillä on pari vuotta nuorempi Iibeeäm Taiwanista. Varsin parahultainen pari siis. Pari kertaa Karhukone on jo ehtinytkin jäädä leskeksi. Koneen elämä museossa Karhujen keskellä voi olla rankkaa, eivätkä kaikki sitä tahdo kestää. Jännityksellä odotamme, voidaanko noin vuoden päästä, 4.3.2014 juhlia "Our little Pomin" täysi-ikäisyyttä, 18-vuotissyntymäpäivää. Ehkäpä Pomi palvelee jopa tulevaan Kuopion museon peruskorjaukseen saakka?

Karhunpentujen kannattaa antaa kinastella omassa rauhassaan.

Kokoelman Konna

Yksi Laivaeläimet-näyttelyn komeimpia eläimiä on suuri merikilpikonna. Yli metrin pituinen konna saatiin yksityislahjoituksena omiin kokoelmiimme viime lokakuussa, ja tuota pikaa konservointimestari Terho Hämäläinen määritti matelijan karettikilpikonnaksi (Eretmochelys imbricata).

Karettikilpikonna koralliriutalla. Konna on saanut englannikielisen nimensä "hawksbill sea turtle" 

terävästä nokastaan, jolla se popsii riutalla sienieläimiä ja levää. 

kuva: http://www.fotopedia.com/items/flickr-3496061729

 Karettikilpikonnan levinneisyysalue. Punaiset täplät ovat tärkeimpiä lisääntymispaikkoja, 

keltaiset hieman vähemmän käytettyjä munimisrantoja.

http://en.wikipedia.org/wiki/File:Lieux_pontes_tortue_ecaille.png

Kokoelmiimme olikin päätynyt melkoinen harvinaisuus! Näiden trooppisten merikilpikonnien määrä on romahtanut hälyttävästi. Syitä harvinaistumiseen ovat karettikilpikonnien metsästäminen ja niiden elinympäristöjen tuhoutuminen. Kilpikonnia ja niiden munia on jo kauan käytetty ruuaksi, ja komeasta kilvestä on tehty matkamuistoja. Pesimärantoja - merikilpikonnathan nousevat maalle munimaan - on tuhoutunut. Hitaasti kasvava ja lisääntyvä laji ei kestä tällaisia paineita, ja niinpä se luokitellaan nykyään äärimmäisen uhanalaiseksi lajiksi. Lisääntyviä naaraita arvioidaan olevan koko maailmassa vain noin 8000 yksilöä. Karettikilpikonnien kantaa koetetaan elvyttää suojelemalla niiden pesäpaikkoja ihmis- ja eläinrosvoilta sekä rakentamiselta. Kilpikonnien ja niiden osien kansainvälinen kauppa on kielletty CITES-sopimuksen mukaan. Kunpa tieto leviäisi etelän suuriin turistikohteisiin, ja matkamuistoksi riittäisivät valokuvat!

Miten tällainen suurharvinaisuus on päätynyt meidän museoomme, kauas pohjoiseen ja vielä sisämaahan? Tarkkoja tietoja tämän karettikilpikonnan elämästä ja alkuperästä ei tiedetä. Ensimmäiset tiedot ajoittuvat lähes sadan vuoden päähän, 1920-luvulle, jolloin eräs merikapteeni toi silloin jo edesmenneen ja täytetyn konnan tuliaisena turkulaiselle ystävälleen. Aikojen kuluessa karetti siirtyi perintönä rouvan pojanpojalle, joka toi sen mukanaan Kuopioon. Vuoteen 2011 asti konna oli rouvan pojanpojan hallussa. Muuton yhteydessä hän päätti luopua karetista ja lahjoitti sen toiselle henkilölle, joka puolestaan päätti luovuttaa sen museolle vuotta myöhemmin. 


P. S. Olen pari kertaa nähnyt karettikilpikonnia Hondurasissa, Utilan koralliriutoilla. Elävänä karetti tekee vielä suuremman vaikutuksen kuin museossa. 

Laiva O-HOI!

Tällä kertaa näyttelyn rakentamisprosessi osoittautui helpommaksi kuin pelättiin. Suomen merimuseon ja LUOMUKSEN eli Luonnontieteellisen keskusmuseon tuottamaa Laivaeläimet-näyttelyä luonnehdittiin työlääksi pystytettäväksi, joten päätimme varata rakentamiseen kunnolla aikaa. Ja se kannatti! Näyttely saatiin rakennettua ilman suurempia paniikkikohtauksia aikataulussaan, ja ensimmäiset vieraat pääsivät sukeltamaan mereisiin tunnelmiin torstaina 24.1. Saa nähdä, mikä eläin osoittautuu näyttelyn vetonaulaksi: töpöhäntäinen laivakissa vai kenties presidentti Kekkosen hieman suurempi, laivassa kasvanut lemmikki...?

 Laivaeläimet saapui Kuopioon kuorma-autolla Vaasasta. 

Rakenteet oli onneksi pilkottu niin pieniin osiin, että ne mahtuivat ahtaasta ulko-ovesta sisälle.

 

Selkeimmätkin pystytysohjeet aiheuttavat välillä päänvaivaa.

 

Ennen oli miehet rautaa - ja niin ovat museossa nykyäänkin!

 

Ensimmäinen laivan osa alkaa syntyä.

 

Possut ovat päässeet tutustumaan karsinaansa.

Kun rakenteet ovat kasassa, on suurin työ tehty. Esineiden asettelu on jo loppusuoraa.

Lopussa kiitos seisoo!

Todellisuudessa näyttelyn maskottikakadu tervehtii museovieraita jo aulassa. 

Seuraavassa blogikirjoituksessa esitellään Laivaeläinten paikalliset tähdet: eksoottiset villasaksiset vieraat kaukaa Kiinasta, sekä kokoelmiimme lahjoitettu muhkea karettikilpikonna.

 

Rima korkealle

Joululomaani kuului kolme vaikuttavaa kulttuurielämystä. Ne on hyvä muistaa ja niistä voi hyvin ottaa oppia, vaikka kaikki eivät liittyneetkään suoraan omaan työhöni.

Ensimmäinen elämys oli elokuvateatterissa esitetty, New York Metropolitan -oopperan versio Giuseppe Verdin Aidasta, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa. Musiikki, laulajat ja näyttävät joukkokohtaukset olivat tietenkin suurin osa elämystä, mutta varsin hauskaa oli myös katsoa väliajoilla kulissien takaista koreografiaa. Mahtipontiset patsaat ja hieroglyfiseinät purettiin, siirrettiin ja kasattiin uudelleen hämmästyttävän nopeasti. Kullakin työmiehellä ja -naisella (ja heitä oli kymmeniä) koreografian askeleet tuntuivat olevan täsmälleen hallussa, kaikki tiesivät oman paikkansa ja hallitsivat tehtävänsä, oli se sitten kiven korjausmaalausta, valojen uudelleensuuntausta tai hevosten taluttamista oikeaan paikkaan.

Toinen elämys oli toteutettu puhtaasti kotimaisin voimin. Kävin tutustumassa Luonnontieteellisen museon Vampyyrin varjostamat -näyttelyyn yhdessä 3-12-vuotiaiden sukulaislasten kanssa. Täytyy todeta, että viime vuonna nähdyistä näyttelyistä vain harva yltää samaan vaikuttavuuteen ja toimivuuteen kuin tämä lepakkonäyttely!

Seurueen pienintä näyttelyn hämäryys hieman jännitti, mutta muiden mielestä se vain paransi öistä tunnelmaa. Toiminnalliset osat olivat kekseliäitä mutta helposti toteutettavia. Lapset pitivät erityisesti nukkuvien lepakoiden etsimisestä ja origamin taittelusta ja "lepakkojukeboxista". Näyttelytekstit vaikuttivat sopivan napakoilta ja kiinnostavilta - valitettavasti en seurueeni takia voinut jäädä lukemaan niitä kovin pitkäksi aikaa. Tällaisia näyttelyitä haluaisin nähdä lisää!

Kolmas ja ehkäpä vaikuttavin elämys oli tanssiteatteri Hurjaruuthin Talvisirkus Afrikka, joka yhdisti uuden sirkuksen, musiikin ja videotaiteen yhdeksi kokonaisuudeksi. Talvisirkus on ilmeisen suosittu välipäivien ohjelmanumero: katsomo oli viimeistä paikkaa myöten täynnä.

kuva: Joona Pettersson

kuva: Riku Virtanen

Esitys ylitti odotukseni huimasti. Talvisirkuksen kohderyhmänä ovat lapset, mutta Hurjaruuth ei millään tavalla aliarvioinut pieniä katsojia: esiintyjät olivat huikeita kansainvälisen tason ammattilaisia. Kaksituntisen esityksen aikana ei ainakaan minun seurueessani inisty kertaakaan kotiin lähtöä tai mitään muutakaan. Kokonaisuus oli hämmästyttävän ehjä: jännittäviä numeroita tasapainotettiin huumorilla, ja musiikilla oli esityksessä olennainen osuus. Eikä näyttävyyteen välttämättä tarvita ihmeitä. Esityksen hienoimpia oivalluksia oli pienestä muovipussista tehty kuumailmapallo, joka leijaili hohtavan aaveen lailla pimeällä areenalla kauniin musiikin säestyksellä.

Nämä elämykset olivat kukin omalla tavallaan kunnianhimoisia. Rima oli asetettu korkealle ja se ylitettiin kevyesti. Jospa voisin joskus olla mukana toteuttamassa jotain yhtä hienoa...