Yööööks, lapamato!

Oli hätä jo Suomessa suurin
väki sairasta, laihaa perinjuurin. 
Vaan Vaittisen Alli
hymyn itselleen salli:
"Kaipaa kansamme vain matokuurin!"

Päätä ja häntää -näyttely saatettiin vähän aikaa sitten kunniakkaasti päätökseen viimeisimmän Eläinvartin myötä. Tällä kertaa sukellettiin lapamatojen ja muiden loisten kuhisevaan maailmaan. Näyttelyssä esillä ollut lapamatonäyte oli yli sata vuotta vanha ja näytti ylikypsältä tagliatelli-makaronilta. Vaikka en ole herkimmästä päästä, täytyy myöntää että ensimmäisen lapamadon katselun jälkeen pastaruokia ei vähään aikaan tehnyt mieli.

Lapamato muistuttaa erehdyttävästi nauhapastaa.
Taustalla on alvejuuri-saniainen, joka on yksi vanhimmista tunnetuista matolääkkeistä.

Loiset ovat yllättävän yleisiä otuksia. Suurin osa kaikista maapallon eliöistä on loisia: suunnilleen kaikilla eliölajeilla on omat loisensa, ja myös ehdoton valtaosa yksilöistä kantaa loisia mukanaan. Esimerkiksi meiltä ihmisiltä on löydetty yli 430 erilaista loista. Etenkin tropiikissa loiset ovat arkipäivää. Pelkästään suolinkaisten isäntäihmisiä on arvioitu olevan lähes puolitoista miljardia. Loiset vaikuttavat jokapäiväiseen elämäämme jopa täällä ylihygieenisessä Suomessa: raakaa sianlihaa ei tule syödä trikiinivaaran vuoksi, ja järvikalat on kypsennettävä lapamatojen toukkien takia.

Lapamadot eli leveät heisimadot olivat vielä 1950-1960-luvuille asti erittäin yleisiä etenkin Itä-Suomessa. Silloin arvioitiin, että ehkä joka viides ihminen elätti sisuksissaan lapamatoa. Tartunnan pääasialliset lähteet olivat (ja ovat edelleen) raaka ahven, hauki, made tai kiiski tai niiden mäti. Aiemmin kalaa säilöttiin pääasiassa suolaamalla, ja kun lapamadon toukat eivät suolaukseen kuole, ne pääsivät suolakalan mukana ihmisen sisuksiin.

Lapamadon toukka kehittyy ihmisen suolessa aikuiseksi muutamassa viikossa. Aikuinen mato voi elää parikymmentä vuotta ja kasvaa yli kymmenmetriseksi. Hämmästyttävää kyllä, useimmat lapamatotartunnat ovat oireettomia tai aiheuttavat vain lieviä oireita, kuten ummetusta tai ripulia, vatsan turvotusta ja pahoinvointia. Jos lapamatoja on paljon, voi ihminen laihtua reippaasti tai kärsiä B12-vitamiinin ja raudan puutteesta.

Lapamadolla ei ole varsinaista päätä vaan scolex-niminen ruumiinosa,
jolla se kiinnittyy suolen seinämään. Ruumis on jaokkeellinen ja litteä.  
(kuvan lähde)

Loiset ovat yleensä tehokkaita lisääntymään, eikä lapamato ole poikkeus. Se on hermafrodiitti eli sillä on sekä koiras- että naaraspuoliset sukuelimet, ja se pystyy tuottamaan jälkeläisiä ilman toisen lapamatoyksilön läsnäoloa. Munat kulkeutuvat suolesta ihmisen ulosteeseen, ja jos uloste päätyy makeaan veteen, munista kuoriutuu uimataitoisia ripsitoukkia. Toukat infektoivat hankajalkaisäyriäisiä, jotka ovat pikkukalojen ruokaa. Kun ahven tai hauki nappaa lapamadon toukkia kantavia pikkukaloja ja ihminen kalastaa petokalan, pääsee lapamato ihmisen suolistoon, ja kierre voi jatkua.

Lapamatotartunnan välttäminen on helppoa. Ahvenet, hauet, kiisket ja mateet on kypsennettävä huolellisesti ennen syömistä. Niitä ei saa antaa raakana kissoille tai koirillekaan, sillä yhtä lailla lapamadon munat siirtyvät eteenpäin niiden ulosteista. Yksi ainoa madonkantaja voi levittää ympäristöönsä yli miljoona madonmunaa vuorokaudessa ja infektoida kokonaisen järven kalaston.

"Mato-Alli" (ylh.) ja sisäloinen (alh.)
kuva: Esko Eskelinen / Pohjois-Karjalan museo

Lapamadot olivat tosiaan sangen yleisiä vielä toisen maailmansodan jälkeen. Mutta sitten toimeen tarttui sairaanhoitaja Alli Vaittinen-Kuikka, jolle annettiin myöhemmin lempinimi "Mato-Alli". Hän polkaisi vuonna 1953 käyntiin kampanjan lapamatotartuntojen vähentämiseksi ja kiersi väsymättä koko 60-luvun ympäri Itä-Suomea jakamassa sisäloistietoa ja matolääkkeitä. Aitona vääräleukana hän lausahti kerran: "Asiat ovat huonosti, jollei ihmisellä ole muuta sisäistä elämää kuin lapamato!"

Nykyään lapamatotartunnat ovat harvinaisia, kiitos Mato-Allin tehokkaan valistus- ja lääkitystyön. Silti niitä ilmenee joskus raa'an järvikalan tai sen mädin nauttimisen jälkeen. Onneksi matokuuri auttaa useimmissa tapauksissa heti, ja madoton elämä voi jälleen jatkua.

Madellen kohti kevättä

Kevät on matelijoiden aikaa. Maalis-huhtikuun taitteessa käärmeet heräilevät horroksestaan ja valmistautuvat uuteen vuodenkiertoon. Keväällä aikuisille koiraille ja hyväkuntoisille naaraille tärkeintä on etsiä kumppani ja päästä parittelemaan. Kesällä tankataan kunnolla, jotta selvitään seuraavan talven yli. Ja syksyllä hiljennytään, vetäydytään talvilepoon.

Ensimmäiset kyyt luikertelevat talvikoloistaan jo ennen lumien sulamista.
kuva: Jarmo Latva

Tällaiselle kiehtovalle matkalle matelijoiden maailman johdattivat luontokuvaajat Lisse Tarnanen ja Jarmo Latva, jotka huristelivat maaliskuussa Kuopioon kertomaan Suomen käärmeistä ja liskoista. Yhteistyömme alkoi pari vuotta sitten, kun Lissen ja Jarmon valokuvanäyttely Tunsitko? Tiesitkö? oli Kuopion museossa, ja tällä kertaa vuorossa oli kahden yleisötapahtuman järjestäminen. Päivällä vierailimme Aurinkorinteen koululla, jonne oli kokoontunut nelisensataa oppilasta katsomaan upeita luontokuvia ja kuuntelemaan kiehtovia tarinoita rantakäärmeistä ja kyistä. Illalla vuorossa oli Matelijailta Kuopion pääkirjastolla. Hieman pidemmässä sessiossa ehdittiin tutustua rantakäärmeen ja kyyn lisäksi kangaskäärmeeseen, vaskitsaan ja sisiliskoon. Vaihdettiinpa pari sanaa Suomen uudesta matelijalajistakin, hietasisiliskosta.

Rantakäärmeenpoikaset kämmenellä.
Kuva: Lisse Tarnanen

Lissen ja Jarmon tarinat ovat vailla vertaa. Heille on tärkeintä päästä hälventämään ihmisten epäluuloja ja pelkoa matelijoita kohtaan. Käärmeet ja liskot elävät omaa elämäänsä ja haluavat useimmiten vain olla rauhassa. Niiden touhujen tarkkailu - sopivan välimatkan päästä! - on kuitenkin äärettömän kiehtovaa. Matalaprofiilinen maailma on täynnä kiinnostavia kohtaamisia ja yllätyksiä.

Kuka olisi uskonut, että ihmisten kammoama kyy on  lajikumppaniensa joukossa mitä kohteliain ja hellin olento? Parhaiten kyiden luonne tulee esille keväisin, kun on aika etsiä kumppani. Koiras löytää naaraan tämän jättämien hajujälkien perusteella ja alkaa kosiskella tätä kaikessa rauhassa. Jos paikalle osuu muita koiraita, alkavat uroot painia keskenään selvittääkseen, kuka saa oikeuden naaraaseen. Painissa on selvät herrasmiessäännöt. Hampaita ei käytetä ollenkaan, vaan tavoitteena on saada leuka vastustajan niskan päälle ja painaa toinen maahan. Kun jompikumpi onnistuu selättämään toisen, saa voittaja palkinnoksi jatkaa naaraan kosiskelua. Koiras hyväilee ja hellittelee naarasta usein tuntitolkulla ennen varsinaista parittelua ja seurailee sitä sitten muutaman päivän kilpakumppaneiden varalta.

Kyykoiraat tanssin huumassa. Kumpi on voimakkaampi? Kumpi korjaa potin?
Kuva: Lisse Tarnanen

Aivan toisin käyttäytyy vaskitsa, jalaton lisko. Keväthuumassa muutoin rauhallisesti käyttäytyvät vaskitsakoiraat äityvät väkivaltaisiksi. Liskolla on suussaan yllättävän suuret, koukkukärkiset hampaat, ja koiraat käyttävät niitä sumeilematta toisiaan vastaan naaraasta taistellessaan. Tapellessa syntyy usein syviä haavoja, joista jää arvet loppuiäksi. Kun taistelu on ohi, on suoran toiminnan aika naaraan kanssa. Niskasta kiinni vain ja menoksi! Usein myös naaraalle jää parittelusta muistoksi poikasten lisäksi haavoja. 

Vaskitsakoiras voi olla kauniin sinipilkullinen.
Kuva: Lisse Tarnanen

Kiihkeän kevään jälkeen koittaa kesä, jolloin matelijalle tärkeintä on syöminen. Manner-Suomen toinen käärmelaji, rantakäärme viihtyy nimensä mukaisesti vesistöjen liepeillä ja saalistaa taiturimaisesti pikkukaloja ja sammakonpoikasia. Pienen saaliin rantakäärme voi nielaista vedessä, suuret kalat se kuljettaa rantaan ja kääntää nielaisua varten myötäevään vasta kuivalla maalla. Viisas temppu - onhan iso kala voimakas ja saattaa hyvinkin pyristellä karkuun! Rantakäärmeellä on kuitenkin vielä yksi ässä hihassaan. Sen hampaat ovat pienet, mutta yläleuan etummaiset takahampaat ovat muita pitemmät. Jos se onnistuu rikkomaan saaliinsa ihon, saaliiseen imeytyy käärmeen lievästi myrkyllistä ja lamauttavaa sylkeä. Eipä pääse kala enää pakenemaan. Rantakäärmeillä ei ole myrkkyhampaita ja ihmisille ja kotieläimille se on täysin vaaraton.

Rantakäärme nostaa kalan kuivalle maalle nielemistä varten.
Tulikohan nyt haukattua liian iso pala?
Kuva: Lisse Tarnanen

Myöhemmin keväällä kirjoitan Matelijaillan pohjalta toisen käärmeisiin liittyvän bloggauksen, jossa keskitytään lajintunnistukseen sekä kyiden ja rantakäärmeiden värimuotoihin.

Lisää Lissen & Jarmon matelija-aiheisia kuvia voi sitä odotellessa käydä ihailemassa Instagramin Madellabest-sivustolla. Jos et kuulu Instagramiin, voit katsella kuvia netin kautta googlaamalla sanat instagram madellabest. Lisse ja Jarmo ovat myös kirjoittaneet aiheesta, kirjan, Suomen käärmeet ja liskot.