Kuopion luonnontieteellisen museon blogi

Kaulushaikaran kotouttaminen ja muuta maanantaimukavaa

2012-02-28T15:22:00.003+02:00

Maanantaisin museomme näyttelyt ovat kiinni yleisöltä, ja innokas väkemme päästetään tiloihin irti huoltamaan ja rakentamaan näyttelyitä. Tällä kertaa maanantaiaamun ensimmäisenä tehtävänä oli konservointimestarimme Terho Hämäläisen näyttelyyn valmiiksi työstämän upean kaulushaikaran asettaminen esille itä-suomalaisen luonnon kesästä kertovaan tilaamme.

Konservointimestari, luontopedagogi ja museomestari pohtivat kaulushaikaran sopivaa sijoittelua, ja keskustelevat erilaisista vaihtoehdoista ja niiden hyvistä puolista.

Luontopedagogi esittää havainnollisesti mihin asentoon lintu olisi parasta asentaa.

Kun yhteisymmärrys sijoittelusta yms. on saavutettu, konservointimestari ryömii huoltoluukun kautta vitriiniin. Vitriinin rakenne on huollon kannalta varsin hankala .

Kapean vitriinin sisällä on haasteellista kulkea akkuporakone toisessa, lintu toisessa kädessä ja samalla väistellen herkästi vahingoittuvia näytteille asetettuja eläimiä ja esineitä.

Luontopedagogi tähtäilee ja arvioi näkemäänsä samalla kun konservointimestari hienosäätää linnun lopullista asentoa ja paikkaa.

Kaulushaikara näyttää lopulta tyytyväiseltä.

Saman kesäisen vitriinin vasemmassa laidassa on myös lintuja huoltoa vailla; jotkin niistä ovat vaihtaneet itsekseen asentoa, mikä pitää korjata ja pölyjäkin on hyvä samalla poistaa.

Tässäkin paikassa työskentelyolosuhteet ovat vähän labiilit; apumies, tässä tapauksessa itse museomestari, on tarpeen varmistamassa tikkaiden paikallaanpysymisen. Turvallisuus ennen kaikkea.

Kun asennot on korjattu, on tomutuksen vuoro.

Huh huh, tästäkin taidetaan selvitä, laskeutuminen alkaa.

Salin toisessa päässä asusteleva vihainen kurki kaipaa myös tomutusta.

Vihaiselta vaikuttavan eläimen kanssa kannattaa aina olla varovainen ja säilyttää riittävä etäisyys kohteeseen.

Kaulushaikara löysi siis oman paikkansa, mutta jäi vielä odottamaan seuraavaan maanantaihin asti taustaseinäkkeeseen liimattavaa tekstiään, ja sen jälkeen vitriinin perusteellisempaa siivousta pölystä, tahroista, roskista yms.

Seuraavaksi näyttelyryhmän into suuntautui näyttelyn talviosastolta löytyvään "ahmakaappiin", jonka asukas on tarkoitus vaihtaa pikapuoliin ja samalla ehostaa myös vitriinin muu sisustus viihtyisämmäksi.

Ahman asunto remontoidaan pian ja asukaskin vaihtuu samalla.

Uuden ahman sijoitusta vitriiniin ja taustaksi sopivaa kuvaa pohdiskellaan yhteistuumin kahvin voimin. Myös museonjohtaja käy tutustumassa ehdotuksiin ja kertomassa omat ajatuksensa.

Lopuksi taustakuvan etsintään ja/tai kuvaukseen suuntaa antavat vaihtoehdot karsiutuivat neljään kuvaan. Kuvan etsimistä jatketaan lähiaikoina näiden pohjalta, ja mikäli ilmat sallivat ja aika riittävät, yhtenä vaihtoehtona on myös kuvaaminen itse.

Päivän päätteeksi ohjelmassa oli vielä tulevan liito-orava-aiheisen näyttelyn ideointia ja suunnittelua, mikä etenikin oikein lupaavasti. Hyviä näyttelyrakenteisiin liittyviä teknisiä ideoita ehdittiin jopa vielä kokeilla kevyesti käytännössä ja saattaa olla, että "Papanamaan kartassa" nähdään taas kerran jotain sellaistakin, mitä Kuopion museon katon ja seinien sisällä ei ole ennen nähty... :)

Taidetta talventörröttäjistä

2012-02-15T12:30:00.007+02:00

Oikein kovalla pakkasella voi luontoharrastus tuntua mukavimmalta sisätiloissa. Koska tuunaaminen on nykyään kovasti muotia, valjastin kovat pakkaset apulaisekseni ja kokeilin viime viikonloppuna koristeltujen jäälyhtyjen tekemistä.

Harvemmin sitä tulee kukkaniityllä rämmittyä polviaan myöten lumessa. Mutta löytyy koristeita talvellakin. Joidenkin ruohovartisten kasvien kuolleet osat säilyvät pystyssä koko talven, ja näitä talventörröttäjiä minäkin innostuin keräämään jäälyhdyn tuunaamiseen. Kasvien lajintunnistus talvella on hieman haastavaa, joten pyysin mielessäni anteeksi Outilta ja tyydyin luokittelemaan kasvit "heiniksi".

Talvisella kukkaniityllä törröttäjiä keräämässä.
Tilhi auttaa, vaikka siemenet kutittavat inhasti kuonoa.

Nohevampi askartelija käyttää kahta erikokoista jäädytysastiaa, jotta koristeet pysyvät reunoilla. Minä luotin puhtaasti määrään: kun ämpäriin mättää tarpeeksi rehuja, osa niistä juuttuu reunoihin. Kahdessakymmenessä pakkasasteessa lyhdyt valmistuivat hämmästyttävän nopeasti: vain muutamassa tunnissa jää oli jo muutaman sentin paksuista. Kumoaminen onnistui tällä kertaa vaurioitta, ja pimeän tultua päästiin ihailemaan muutamaa erilaista jäälyhtyä. Törröttäjälyhty oli ehkä enemmän taiteellinen kuin esteettinen, mutta tulipahan kokeiltua. Seuraavia pakkasia odotellessa voikin sitten kokeilla vaikkapa muotoilunopettaja Antti Kareksen jäälyhtyohjetta, johon ei tarvita muuta kuin maitotölkkejä ja jumalattoman iso pakastin.

Törröttäjäjäälyhty kaivannee vielä hieman tuotekehittelyä...

... sillä koristelematon ja konstailematon jäälyhty voitti äänestyksessä 2-0.

Suomalaiset sisupussilinnut

2012-01-17T14:03:00.008+02:00

Tänään avattiin Kuopion museon parvihuoneeseen Markus Varesvuon Selviytyjät-luontokuvanäyttely. Huikean kauniissa valokuvissa seikkailevat pohjoisen linnuston sitkeimmät sissit, ne jotka eivät lennä talveksi etelään vaan sinnittelevät ympäri vuoden kotimetsissään ja tuntureilla. Savon Sanomat haastatteli artikkelissaan tätä kansainvälisestikin tunnettua luontokuvaajaa, joka hehkuttaa lempivuodenaikaansa: talvella valo on kaunista ja kesän auringonpaahdetta pehmeämpää lumen pinnasta heijastuessaan.

Ensimmäiset näyttelyvieraat saapuivat heti aamukymmeneltä. Nähtävästi tämän näyttelyn aihe kiinnostaa niin kokeneita lintuharrastajia ja valokuvaajia kuin lapsiperheitä ja urbaaneja luonnonystäviäkin. Kuvat ovat todella eläviä: sankassa lumisateessa lentävä korppi tai veikeästi kurkisteleva kuukkeli voittavat heti katsojien sympatiat puolelleen. Eikä koko tarina välttämättä edes aukea ensimmäisellä katselukerralla.

Selviytyjien yhteyteen on suunniteltu useitakin yleisötapahtumia. Tulevana sunnuntaina kuopiolainen lintuharrastaja Asta Lähdesmäki esitelmöi lintulaudoilla vierailevista lintumaailman selviytyjistä. Ensi viikolla on minun vuoroni kertoa metsien talvilinnuista Lasten Pakkaspäiviin liittyvillä opastuskierroksilla. Talvisia tapahtumia on siis tarjolla kaikenikäisille.

Lähes kaikki kuvat ovat seinällä - nyt on aika asentaa valoja.

"Seinänpesijöiden" käyttäminen ehkäisee heijastuksia.

Hmm. Näihin valokuviin olisi toinen seinän väri sopinut paremmin...

"Kuukkelin kotimetsä" on lempikuvani tässä näyttelyssä.
Kuva: Markus Varesvuo

Hidastelevatko perhoset?

2012-01-12T22:09:00.000+02:00

Viikon ympäristöuutisen mukaan päiväperhoset eivät ole pystyneet siirtymään yhtä nopeasti kohti pohjoista kuin muuttuneet ilmasto-olosuhteet mahdollistaisivat. Parinkymmenen viime vuoden aikana tätä viivettä on syntynyt päiväperhosille Euroopassa keskimäärin 135 km - linnuille hieman enemmän.

Karttaperhonen (Araschnia levana) Kuva A. ja E Ylönen

Pohjoisilla alueilla, kuten Suomessa, perhosten leviäminen pohjoisemmaksi on ollut kuitenkin keskimääräistä nopeampaa, ja meille onkin viime vuosina saapunut koko joukko uusia lajeja samalla kun aiemmin vain Etelä-Suomessa esiintyneistä lajeista on tullut Keski- ja Pohjois-Suomen asukkeja. Hyviä esimerkkejä näistä ovat karttaperhonen, keisarinviitta, häiveperhonen ja pikkuhäiveperhonen. Sama ilmiö koskee myös monia yöperhosia: esimerkiksi komeat tammiritari-, aaltoritari- ja keltaritariyökkönen ovat levinneet viime vuosina jo Pohjois-Savon korkeudelle.

Ilmaston lämpenemisestä seuraa myös yhä useammin Suomeen asti yltävät perhosten massavaellukset etelämpää Euroopasta. Näistä muistamme hyvin toissavuotisen ohdakeperhos- ja viimekesäisen sinappiperhosvaelluksen.

Sinappiperhonen (Pieris daplidice) Kuva J. Kettunen

Jos ilmaston lämpeneminen jatkuu ennustetulla tavalla, uusien lajien vyörylle ei näy loppua lähitulevaisuudessa. Toisaalta monille meidän viileämpään ilmastoon sopeutuneille lajeille voi käydä huonosti ilmastonmuutoksesta aiheutuvan elinympäristöjen muutosten vuoksi.

Uusi vuosi, uudet tuulet

2012-01-10T12:00:00.002+02:00

Vuodenvaihteen tienoilla on hyvä viettää muutama päivä suunnitellen tulevaa vuotta ihan kaikessa rauhassa. Tai realistisemmin ajatellen: se olisi hyvä. Ehkä se ensi vuonna jo onnistuu.

Pikaisellakin katselulla tämä vuosi näyttää minun osaltani erittäin mielenkiintoiselta ja vaihtelevalta. Tiedossa on tiukkoja tutustumismatkoja niin Suomessa kuin ulkomaillakin, sillä perusnäyttelyiden uusimiseen tarvitaan valtavasti ideoita ja tietoa toteutuksesta. Nämä tutustumismatkat päästiinkin jo aloittamaan pikaisella Tukholman-reissulla pari viikkoa sitten. Matka ansaitsee ihan oman blogikirjoituksensa - siitä siis lisää hieman tuonnempana.

Kotiympyröissä yksi tärkeimmistä tämän vuoden tavoitteistani on hahmottaa museon ympäristökasvatuksen päälinjat: kokeilla uusia museopedagogisia toimintatapoja ja kehittää omatoimimateriaalia näyttelyihin. Eikä unohtaa sovi omaakaan koulutusta. Museologian opintoni ovat paria raporttia vaille valmiit, ja jo kuukauden päästä alkaa seuraava Museoliiton koulutus, joka käsittelee markkinointia. Ja tietenkin vuoteen mahtuu museokaupan tapaisten juoksevien asioiden lisäksi viisi vaihtuvaa näyttelyä, joista eniten työtä vaatii syksyllä avautuva liito-oravanäyttely. Töitä riittää, ja hyvä niin.

Vuodenvaihteessa tehtiin päätös lasten ja nuorten hyväksi: Kuopion museossa päätettiin luopua alle 18-vuotiaiden pääsymaksusta. Nyt kaikki Kuopion kaupungin museokohteet ovat lapsille ja nuorille ilmaisia. Toivottavasti tämä osaltaan rohkaisee nuoria museoon - nyt ei ainakaan pääsymaksu ole esteenä. Toki nuorten museovieraiden houkuttelemiseen tarvitaan paljon muutakin. Itse toivoisin, että museo olisi esimerkiksi kirjaston kaltainen käyntikohde: mukava koko kansan olohuone, jonne olisi helppo piipahtaa silloin tällöin, yhdessä kavereiden kanssa tai itsekseen.

Lämpöiset jouluntoivotukset!

2011-12-24T10:32:00.003+02:00

Nimittäin kirjaimellisesti. Naputtelen tätä Helsingissä, missä valkeasta joulusta voidaan tänä vuonna vain haaveilla. Siitäkin huolimatta: oikein hyvää joulua itse kullekin säädylle :-)

Vipinää Teatterimuseossa

2011-12-18T14:31:00.007+02:00

Olen jo pitkään halunnut käydä Teatterimuseossa, ja tällä Helsingin-reissulla suunnitelma vihdoin toteutui. Kuulin museologianopiskelijakollegaltani, Teatterimuseon johtaja Helena Kalliolta, että joulunaluspäivät ovat museossa varsin kiireisiä, sillä koululaisryhmiä tulee lähes joka päivä kokeilemaan erilaisia työpajoja. "Sepä hyvä!" totesin vain, sillä näyttelyiden lisäksi näpistäni mielelläni ideoita muiden museoiden opastuksista ja yleisötapahtumista. Minkä nuorena varastaa, sen vanhana omistaa, sanoo vanha savolainen sananlasku.

Ja vipinää Teatterimuseossa todella riittikin. Vierailupäivänäni museossa hääräsi kaksikin koululuokkaa, joista toinen osallistui Teatteriseikkailu-työpajaan ja toinen teki omatoimista Teatteripeli-suunnistusta. Teatteriseikkailussa pääpaino tuntui olevan erilaisissa draamallisissa tehtävissä: testattiin, miten valaistus tai musiikki vaikuttavat näyttämön tunnelmaan; kokeiltiin liikkuvan kuvan kanssa näyttelemistä ja tanssimista sekä lopuksi valmistettiin pieni näytelmä. Varsinaista näytelmää en sentään ilennyt mennä pällistelemään ilman ryhmän lupaa, minähän esitin vain turistia.

Arkadia-teatterin estradi. Vain näyttelijät puuttuvat.

Teatterimuseon perusnäyttely Backstage on jo itsessään erittäin toiminnallinen lukuisine kokeilupisteineen eli sopii loistavasti myös omatoimiseen työpajatyöskentelyyn. Näyttelytilan sokkeloinen rakenne helpottaa tehtäviin keskittymistä: työparit tai pikkuryhmät eivät ole kaikkien museovieraiden silmien alla ja ehkä uskaltavat paremmin heittäytyä improvisointia vaativiin tehtäviin. Sokkeloisuus tekee tilasta myös teatterimaisen pukuvarastoineen ja näyttämöineen.

Lähes kaikkiin esineisiin saa museossa koskea, ja esimerkiksi pukuvaraston vaatteet ovat kokeiltavissa ja käytettävissä. Eivätkö esineet sitten häviä tai vahingoitu? ihmettelin ääneen. Opas Aino Järvi-Eskola kertoi, että varsinkin puvut kuluvat toki käytössä, mutta se on vain hyvä. Teatterimuseo on ainoa laatuaan Suomessa ja materiaalia suorastaan tulvii museoon: kaikkea ei millään voi säilyttää kokoelmissa, jonne valitaan vain museaalisesti arvokkaimmat esineet.

Pukuvaraston runsautta.

Museon inspiroiva ilmapiiri teki suuren vaikutuksen. Toimintapisteet houkuttelivat tekemään ja kokeilemaan itse, ja vastahakoisemmatkin teinit näyttivät lopulta innostuvan työpajoista. Voin hyvin ymmärtää, että museo on myös suosittu paikka järjestää lasten syntymäpäiväjuhlat tai firman pikkujoulut. Tänne olisi hyvä tulla joskus uudestaan ja osallistua itse johonkin työpajaan.

Viimeistä kivityöpajaa viedään

2011-12-09T08:22:00.015+02:00

Muutama päivä sitten oli viimeinen Aikamatka maisemaan -näyttelyyn liittyvä oheistapahtuma, kun innokas neljäsluokkalaisten ryhmä osallistui kivityöpajaan.

GTK:n tutut puuhanaiset ja -miehet (etunenässä Satu Hietala ja Jari Nenonen) olivat suunnitelleet hienon työpajakokonaisuuden. Lyhyessä alustuksessa pohdittiin, mihin kiveä oikein tarvitaan jokapäiväisessä elämässä, ja mitä kaikkea voi kiviharrastuksesta saada irti. Alustuksen jälkeen luokka jaettiin muutaman hengen pienryhmiin. Jokainen oppilas sai valita itselleen kivinäytteen, jota sitten porukalla lähdettiin määrittämään eri työpisteissä. Kun näytteelle oli löytynyt oikea nimi, saivat oppilaat palkinnoksi Retkeilijän kivioppaan. Nopeimmat ennättivät vielä askarrella hienon timantin joulukuuseen ripustettavaksi, ja työpaja päättyi näyttelykierrokseen.

Satu Hietala ja Kauko Turpeinen esittelevät magneettisia kivilajeja.
Rautajauheesta tulee magneetin avulla kummallisen näköisiä muodostelmia.

Muistiinpanot auttavat määrittämisessä.
Kuohuuko suolahappo, jos sitä tipauttaa kivelle?

Kivilajin määrittäminen on siinä mielessä hauskaa puuhaa, että useimmat määritysmenetelmät eivät vaadi erikoisosaamista tai -välineitä. Kiven kovuutta voi mitata kynnellä tai veitsellä raaputtamalla tai kokeilemalla, onnistuuko sen avulla naarmuttamaan lasia. Kivellä voi piirtää naarmun posliininpalaan ja tarkastella viirun väriä, eikä magneettisuudenkaan toteaminen paljoa vaadi. Lisäksi työpajaan kuului mikroskooppipiste, jossa päästiin katsomaan aivan läheltä mm. kultahippuja, trilobiittifossiilia ja meteoriitinkappaletta.

Mikroskooppipisteessä eniten ihmetystä herätti dinosauruksen
fossiloitunut luu. Sääli, ettei niitä ole löytynyt Suomesta!

Näyttelyssä päästiin kirjaimellisesti kosketuksiin yleisimpien maalajien kanssa.

Minun roolini oli varsin kevyt: lähinnä neuvoin mikroskoopin käyttöä ja autoin viimeisessä pisteessä geologi Kauko Turpeista, joka tarkisti kivilajien määritykset ja jakoi osallistujille kivioppaat. Aikaa siis jäi mukavasti oppilaiden touhun seuraamiseen. Innostus oli valtavaa, ja ilmeisesti osallistujat myös todella oppivat jotain. Kaikki osasivat määrittää kivinäytteensä aivan oikein, ja viimeistään näyttelykierroksella selvisi, miten suuri osa arkisista puuhistamme liittyy tavalla tai toisella kiviin hampaiden harjaamisesta lähtien.

Kivityöpaja oli mitä hienoin päätös Aikamatka maisemaan -oheistapahtumien sarjaan. Luentoja, opastuksia ja retkiä on ollut ohjelmassa kymmenen, ja osallistujia on yhteensä ollut kolmisen sataa - yllättävän paljon! Eivätkä luvussa ole vielä edes mukana tuhannet näyttelyvieraat.

Eipä tässä oikein muuta voi sanoa kuin kiittää lämpimästi GTK:n väkeä, etenkin Jaria ja Satua! On meillä ollut aika matka!

Talo täynnä tonttuja

2011-12-01T12:03:00.010+02:00

Joulukuu on alkanut (vaikka ulkona sää muistuttaakin lokakuuta), ja joulunäyttely saatiin hyvissä ajoin valmiiksi ennen ensimmäistä adventtia. Metsänväen joulukisa -näyttelystä on jo tullut positiivista palautetta, ja hauska se onkin!

Majavan pitämässä JouluCup Puhvetissa tarjolla ainakin kalaa ja kuumaa kahvia.
"Syö nyt se särkesi äkkiä, saukonpahus - täällä on muitakin jonossa!" hoputtaa naali.

Tällä parivaljakolla on joka joulu ihan omat juttunsa. Heikon jäätalven
vuoksi he eivät päässeet pilkille saimaannorppien seuraan,
joten joulukalat on haettava Majavan Puhvetista.

Ennakkosuosikki Masa-tonttu ottaa vauhtia aitoon T-tyylin hyppyyn.

Perusnäyttelyn puolelle saatiin perinteisten joulutonttujen lisäksi tänä vuonna metsänhaltijoita, menninkäisiä, keijuja ja muita kansanperinteen satuolentoja. Uudet nuket ovat Suomen Nukketaiteilijoiden käsialaa, ja ne ovat levittäytyneet myös kulttuurihistorialliselle puolelle. Lapset ja muut samanhenkiset voivat huvikseen koettaa laskea näkemänsä tontut Kuopion museossa - mutta tunnetusti tontut ovat salaperäisiä ja vikkelästi liikkuvia! Kenties jonain päivänä tonttuja on enemmän liikkeellä, jonain päivänä vähemmän....

Ja näin aukeaa saimaannorpan vitriini...

... jotta hylkeet saisivat seurakseen joulutonttuja...

... ja pitkähiuksisen vedenhaltijan kalaonnea tuomaan.

Kiva kivi-ilta :-)

2011-11-25T11:17:00.007+02:00

Aikamatka maisemaan -näyttelyn yleisötapahtumat jatkuvat vielä, vaikka näyttely alkaa lähestyä loppusuoraansa. Eilen vietettiin museolla Kivi-iltaa, jonne yleisö sai tuoda omia kivinäytteitään määritettäväksi ja kysymyksiään vastattavaksi. Osallistujia oli kolmisenkymmentä, mikä oli oikein sopiva määrä. Kansannäytteistä ja korukivistä pidettyjen alustusten jälkeen kysymyksille ja kommenteille oli runsaasti aikaa. Jokainen halukas sai määrityksen näytteilleen ja kaikki mahtuivat hyvin tutustumaan GTK-laisten mukanaan tuomiin kivilajinäytteisiin. Illan päätteeksi tehtiin vielä kierros näyttelysaleissa. Tunnelma oli lämminhenkinen, innostunut ja iloinen - ja ainakin minä opin jälleen paljon uutta. Jukra, joskus voisi kyllä kokeilla itsekin korukivien hiontaa...

Suuret kiitokset kuuluvat tietenkin GTK:n Jari Nenoselle, Satu Hietalalle ja Kauko Turpeiselle!

Kivinäytteitä riitti määrittäjille ja keskustelu kulki vilkkaasti.

GTK:n kivilajinäytteitä.

Isänpäivän kunniaksi museoon

2011-11-17T10:40:00.010+02:00

Tänä keväänä julkaistiin norjalainen tutkimus, jonka mukaan kulttuuriharrastukset kohentavat etenkin miesten terveyttä ja hyvinvointia. Myös suomalainen Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on tuoreemmassa tutkimuksessaan tullut samaan tulokseen. Mitä muuta siis voisi huomaavainen tytär tehdä isänpäivänä kuin viedä isänsä museoon? Isä sai jopa valita kohteen aivan vapaasti - kerrankin (!!!)

Suuntasimme Kulttuurien museoon, jossa esillä oli Kaukaa haettua -perusnäyttelyn lisäksi kolme vaihtuvaa näyttelyä. Vanhempani ovat kokeneita ja sanavalmiita museovierailijoita, joten heidän kanssaan voi helposti soveltaa jonkinlaista "think aloud" -kiertelyä ja kirjata ylös tavallisen kävijän näkemyksiä. Aloitimme perusnäyttelystä, joka perustui suomalaisten tutkimusmatkailijoiden, lähetyssaarnaajien ja muiden seikkailijoiden matkoiltaan tuomiin esineisiin. Esineitä oli PALJON. Itse asiassa HYVIN PALJON. Moni kiinnostava kohde jäi huomaamatta esineähkyn vuoksi. Sinänsä todella harmi, sillä näyttelyn teemasta saisi irti loputtomasti kiinnostavia tarinoita.

Keski-Aasian huoneeseen oli koottu esineistöä mm. C. G. Mannerheimin,
G.J. Ramstedtin ja Sakari Pälsin kokoelmista.
Kuva: Matti Huuhka, Kulttuurien museo (2004)

Vaihtuvista näyttelyistä ensimmäiseksi reitillemme osui Värimatka Kiinaan, joka tiukalla rajauksellaan muodosti kiinnostavan kontrastin rönsyilevälle perusnäyttelylle. Värien merkitystä avaavassa Värimatkassa oli esillä upeita valokuvia nyky-Kiinasta ja lyhyet, selkeät tekstit värien symboliikasta sekä muutamia värjäykseen tai maalaamiseen liittyviä esineitä.

Valkoinen väri liitetään kiinalaisessa kulttuurissa puhtauteen ja suruun. Hautajaisissa

pukeudutaan usein valkoisiin. Toisaalta valkoinen kuvastaa mielen tasapainoa ja neutraaliutta.
Ehkäpä juuri siksi tämä taiji-mestari on valinnut valkoisen asun.
Kuva: Kirsi Kommonen (Shanghai 2007)

Lapsille suunnattu Olipa kerran ihan pimeetä -näyttely pureutui aina yhtä ajankohtaiseen aiheeseen: energiankulutuksen historiaan ja nykypäivään. Tässä näyttelyssä pidin kovasti erilaisten energiantuotanto- ja kulutusesimerkkien esittelytavasta. Eri maista kootut esimerkit oli rakennettu keskikäytävää ympäröiviin kojuihin, joiden valot syttyivät vasta sitten kun kävijä pääsi tarpeeksi lähelle. Energiansäästöä! Toiminnallista osuutta edusti esimerkiksi hehkulampun tai energiansäästölampun sytyttäminen polkupyörää polkemalla. Hauska ja havainnollinen tapa esittää lampputyyppien välisiä eroja.

Viimeiseksi kiersimme Akselin Afrikka -näyttelyn, jossa kuvattiin taitelija Akseli Gallen-Kallelan parivuotista tutkimusmatkaa nykyisen Kenian alueella Itä-Afrikassa 1900-luvun alussa. Näyttely oli taiten valittu kokonaisuus taiteilijan teoksia ja luonnoksia, aikalaisvalokuvia, Gallen-Kallelan keräämiä esineitä sekä valokuvia samalta alueelta sata vuotta myöhemmin.

Akseli Gallen-Kallela maalaa, Nganga pitelee varjoa ja Jorma-poika puhdistaa asetta.

Kuva: Akseli Gallen-Kallela (1909), Akseli Gallen-Kallelan museo

Kamelin luuranko arolla (öljy, 1909)

Gallen-Kallelan museo

Pääosassa ei suinkaan ollut arvostettu taiteilijamme, vaan itse afrikkalaiset - eläimet, kansat, maisemat, kasvit. Näyttelyyn oli saatu vangittua mitä hienoin tunnelma, joka herätti kunnioitusta aihettaan kohtaan ja jätti kävijän miettimään, miten Afrikka on sadassa vuodessa muuttunut. Tähän hienoon tunnelmaan oli hyvä lopettaa museovierailu, kiittää vanhempia ahkerasta ääneenajattelusta ja suunnata hyvin ansaitulle isänpäivälounalle.

Tekniikkaa ja uusinta hottia

2011-11-14T15:25:00.007+02:00

Legendaarisena ajankohtana, 11.11.11. klo 11.11. istuin Petterin ja JukkaTeen kanssa Museoliiton koulutuksessa nimeltä Näyttelysuunnittelu ja uudet teknologiat. Kotimaisten ja kansainvälisten esimerkkien avulla valotettiin niin perinteisiä kuin ultramodernejakin ratkaisuja näyttelyiden visualisointiin ja elämyksen tuottamiseen.

Suomalaisista esimerkkikohteista parhaiten mieleen jäi talvella 2013 avautuva Suomen luontokeskus Haltia. Haltiahan ei ole museo eikä sellaiseksi edes yritä profiloitua, vaan se määritellään elämykselliseksi tieto-, näyttely- ja tapahtumakeskukseksi. Haltiassa ei juuri käytetä aitoja eläimiä tai kasveja suomalaisen luonnon esittelyssä, vaan näyttelyt tuntuvat rakentuvan nimenomaan vaikuttavan multimedian ympärille. Haltian vetonaulaksi suunnitellaan virtuaalista luontoelämystä, Luston Hiljaisen huoneen tai Shanghain Maailmannäyttelyn Kirnu-paviljongin tapaista. Toinen, vielä modernimpi suunnitelma on tehdä lattiaan interaktiivinen Suomen kartta, jonka päällä kävelemällä voi kävijä toimia "tietokoneen hiirenä" ja etsiä lisätietoja suomalaisista luontokohteista.

Kansainvälistä väriä näyttelyyn toivat Boudewijn Ridder Rotterdamista, Nederlands Fotomuseumista ja Ichiro Hisanaga Louvresta. Louvre DNP Museum Lab -hankkeessa on kehitetty uusia tapoja tarjota lisätietoja maailmankuuluista taideteoksista tai uusia näkökulmia niihin. Esimerkiksi elektronisen pöydän ja siihen kuuluvan esitteen avulla voi kuunnella audio-opastuksen tai vaikkapa katsella taiteilijan muita teoksia. Parhaimmillaan teknologian avulla pystyy suuriin maalauksiin "astumaan sisälle". Näyttelykokemukseen voi palata museokäynnin jälkeen omalta kotikoneelta: syöttämällä pääsylippunsa koodin ohjelmaan kävijä voi tarkastella omaa reittiään museossa ja katsella uudestaan lempiteoksiaan - tai huomata, mikä jäi museossa näkemättä.

Elektronista pöytää sai kokeilla seminaarin päätteeksi. Oikeaan kohtaan asetettu esite
avasi audio-opastuksen sekä uusia kuvia, karttoja, dokumentteja ym. Mahdollisuudet
olivat rajattomat - mutta paraskaan tekniikka ei korvaa ammattitaitoista opasta!

Alustukset ja esimerkit herättivät kiinnostusta ja uteliaisuutta, mutta myös hienoista epäilystä. Muuttuvatko upea tekniikka ja erilaiset lisävarusteet jossain vaiheessa sisältöä tärkeämmiksi? Miksi luontokeskuksessa ei haluta esitellä ympärillä aukeavaa aitoa luontoa, vaan eristetään näyttely ympäristöstään luonnonvaloa myöten ja turvaudutaan virtuaalitodellisuuteen? Huippumoderni tekniikka myös vanhenee auttamatta muutamassa vuodessa. On muistettava sekin, että moni kävijä on jo tottunut nopeisiin tietokoneisiin tai erittäin laadukkaisiin kotiteattereihin. Harvoilla siis riittää kärsivällisyyttä ja ymmärtäväisyyttä temppuilevaa multimedianäyttöä kohtaan.

Näyttelytekniikka on siis hyvä renki mutta huono isäntä. Modernia tekniikkaa on käytettävä harkiten, eikä näyttelyn ymmärtäminen saisi olla niistä kiinni. Onneksi museoilla on edelleen omat, ainutlaatuiset valttikorttinsa: aidot esineet ja eliönäytteet sekä pitkiin ajanjaksoihin perustuva tutkimus. Niihin perustuvaa sanomaa voidaan korostaa näyttelyissä ja verkkopalveluissa taitavasti valituin teknisin ratkaisuin.

Valtakunnan ykköslehdestä poimittua

2011-11-14T14:58:00.001+02:00

Yli kymmenestä Kuopiossa vietetystä vuodesta huolimatta kuulun edelleen Hesarin uskollisiin lukijoihin. Viime lauantaina aamuani riemastutti Kuiskaaja, joka kuuluu ehdottomiin suosikkeihini:

Missä mies, siinä limanuljaska
Aina kannattaa pahoittaa mielensä. Kuiskaaja veti myrkyt väärään kurkkuun, kun perjantain lehdestä pisti silmään, että eräskin kirjallisuustoimittaja otaksui ukonhatun sieneksi. Olisiko hyypiö käynyt koskaan ulkona? Saati lukenut ensimmäistäkään tolkun kirjaa? Ukonhattu on leinikkikasvi, vieläpä monivuotinen. Jos ja kun miespuolisia kirjailijoita pitää jatkossa verrata sieniin, ainoa oikea on limanuljaska, se iljettävä tatti. (HS 12.11.2011)

Kuiskaaja on oikeassa! Tervetuloa kaikki kulttuuri- ja kirjallisuustoimittajat tarkistamaan luontofaktat Kuopion luonnontieteellisen museon asiantuntijoilta. Olemme muuten miehiä ja naisia. (Selvennykseksi kerrottakoon, että Kuiskaaja viittaa näkökulmaan HS 11.11.2011 Ukonhatut jätettiin kiehumaan liemiinsä, missä Finlandia-ehdokkuutta vaille jääneitä mieskirjailijoita tosiaan yritettiin verrata sieniin!)

Elias Lönnrotin Flora Fennica - Suomen kasvio 1866 toteaa ukonhatusta, että kasvi "on kylmissä maissa vähemmän myrkyllinen kuin lämpimissä". Tästäkään huolimatta, edes omassa liemessä keittäminen ei tee siitä kelvollista! Koristekasveina viljeltyjen ukonhattujen (suku Aconitum) lisäksi Pohjois-Karjalassa tavataan alkuperäisenä maassamme vaarantunutta lehtoukonhattua (Aconitum lycoctonum subsp. septentrionale).

Must on tullu urheiluhullu (tai ainakin melkein)

2011-11-08T09:16:00.008+02:00

Pian on taas joulunäyttelyn aika. Eräänä iltana lenkin jälkeen saunassa sain mitä loistavimman idean joulunäyttelyn aiheeksi - mutta sen toteuttaminen sopii selvästi paremmin ensi vuodelle, kun joulunäyttelyn konsepti on muutenkin hieman erilainen kuin yleensä. Mutta entä tänä vuonna? Perusperiaate on ollut selvä jo pitempään: teemana ja pedagogisena sisältönä ovat eläinten talvijäljet, jotka kulkevat kaikkialla museossa. Mutta mikä olisi tämänvuotisen näyttelyn "jippo"? Jotain yllättävää joulunäyttelyssä täytyy aina olla.

Eipä tarvinnut mennä merta edemmäs kalaan. Näyttelysuunnittelupalaverissa ilmeni, että museomestarimme Petteri oli vain odottanut tilaisuutta kertoa ideastaan. Mikä saisi metsän eläimet liikkeelle sankoin joukoin? No tietenkin URHEILUKILPAILUT! Jospa tontut olisivat haastaneet metsän eläimet mäkihyppykisaan? Urheilijoiden lisäksi kisoihin tarvitaan ainakin katsojia ja kannustajia, tuomareita, puffetinpitäjiä ja ensiapuväkeäkin siltä varalta, että joku urheilijoista kaatuu harmillisesti laskeutuessaan.

Tuumasta toimeen sitten vain! Tässä joulunäyttelyn rakentamisen ensimmäistä vaihetta:

Alussa näyttelytila näyttää aina yhtä kaoottiselta.

"Heivaapa sen tontun partaa silleen vauhdikkaasti taaksepäin!"
Ja Jukka tekee työtä käskettyä.

Eläimet odottavat malttamattomasti hyppyvuoroaan. Oravan etukäpälät
ovat kuin tilauksesta suksienpitelyasennossa.

Colaa noccaan!

2011-10-31T13:28:00.005+02:00

Jo joitain viikkoja on kotipihallani parveillut tilhiä pihlajanmarjojen kimpussa. Eräänä iltapäivänä huomasin surukseni, että yksi niistä oli lentänyt ikkunaani ja pudonnut parvekkeen lattialle. Mitään ei ollut enää tehtävissä, lintu oli ollut kuolleena luultavasti useita tunteja. Seuraavana päivänä toin sen töihin ja lähetin Poijutielle Hämäläisen Terhon konservoitavaksi.

Aina ei törmäys kuitenkaan koidu linnun kuolemaksi, vaan joskus ne vain pökertyvät hetkeksi. Muutama päivä sitten Terho antoi Ylen verkkouutisissa vinkkejä loukkaantuneen linnun hoitamiseen. Vettä (ja joskus jauhelihaa) olen minäkin joskus tarjonnut siivekkäille toipilaille, mutta Terhon suosittelema colajuoma oli lintujen ihmelääkkeenä uusi. Ehkä pitää tästä viisastuneena varata jääkaappiin tavallista sokerikokista tulevia lento-onnettomuuksia varten.

Ankallismuseo ja muut museokirjallisuuden helmet

2011-10-24T09:27:00.003+03:00

Ei sitä lomallakaan pääse museoista eroon, vaikka kuinka yrittäisi. Pidin pari päivää ylityövapaata ja karkasin mökille varusteinani hyvät eväät, mukava seura ja pino kirjoja. Ylevänä tavoitteenani oli irrottautua arjesta ja työasioista täysin, mutta nähtävästi museot seuraavat minua kaikkialle. Jopa kirjallisuuteen.

Aloitin nojatuolimatkailun hömppäkirjasta "Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä". Kirjan elämäänsä kyllästynyt päähenkilö etsii maailmanympärimatkallaan tasapainoa ja mielenrauhaa. Eikä aikaakaan, kun törmäsin ensimmäiseen museomainintaan: "En käynyt matkallani yhdessäkään museossa. Tai oikeastaan, mikä vieläkin nolompaa: kävin pastamuseossa." Ilmeisesti museot edustivat päähenkilölle velvollisuuksia ja pakonomaista suorittamista, joka häiritsisi olennaiseen eli hyvään ruokaan keskittymistä. (Kotiin tultuani oli muuten pakko käydä heti googlaamassa, ja aivan oikein: Museo Nazionale delle Pasta Alimente on todella olemassa Roomassa. Kah, sinne!)

Selvitettyäni Liz Gilbertin moninaiset vaiheet Italiasta Intiaan ja Indonesiaan tartuin toiseen hömppäkirjaan, pokkariin nimeltä Paholainen pukeutuu Pradaan. Tässä kirjassa New York Metropolitan Museum of Art tarjoaa hulppeat puitteet muotimaailman kerman glamour-kutsuille. Päähenkilön hirviömäinen pomo Miranda Priestly on yksi maailman vaikutusvaltaisimmista naisista, ja toimii myös METin Museon ystävät -yhdistyksen kantavana voimana. (Hei, mistäköhän meillekin saataisiin tuollainen yhdistys, jonka jäsenet maksaisivat mansikoita saadakseen järjestää meillä pippaloitaan? Jyhkeä Kuopion museo sopisi juhlien kulisseiksi mitä hienoimmin!)

Seuraavassa kirjassa New York Metropolitan Museumilla oli olennaisen suuri rooli. E.L. Koningsburgin "Vanhan rouvan salaiset paperit" on 60-luvulla kirjoitettu nuortenkirja, jossa vanhempiaan vastaan kapinoiva sisaruspari karkaa kotoa ja joutuu jännittävän salapoliisitehtävän eteen: selvittämään museoon tuodun kauniin patsaan alkuperää. Minusta jännittävintä oli kuitenkin se, miten muksut onnistuivat asustamaan Metropolitan Museumissa monta viikkoa jäämättä kiinni. Parasta kirjassa olivat kuitenkin lausahdukset, joita nuorisokirjailija ei mitenkään ole voinut kirjoittaa tosissaan:

"Oppaana oli hyvin sievä nuori nainen. Claudia ja Jamie kuuntelivat hänen selostustaan ja oppivat suunnattomasti, eikä se tuntunut edes tylsältä! Ajatella, että tosiaan saattoi oppia, vaikka ei ollut koulussa!"

Edes Aku Ankat eivät ole museovapaata aluetta. Itse asiassa ankat seikkailevat museossa hämmästyttävän monessa tarinassa. Usein Tupu, Hupu ja Lupu löytävät tarvittavat johtolangat käyttäen tietolähteinä luontevasti etenkin Ankallismuseon näyttelyitä ja (tietenkin) Sudenpentujen käsikirjaa. Varsinainen ratkaisu tuntuu löytyvän usein muualta - seikkailu vain alkaa museosta.

Täytyy myöntää, että uteliaisuuteni heräsi. Tämä kirjallisuusvalikoima oli erittäin suppea, mutta jo näin satunnaisessa otannassa museot pompahtavat esille tämän tästä. Tekisi mieli jatkaa museoiden bongaamista kirjoista ja katsella vähän laajemmin, millaisiin yhteyksiin museot sijoitetaan. Onko museoiden tehtävänä lähinnä tarjota toiminnalle puitteet vai löytyisikö meiltä lisää Vanhan rouvan tapaisia opuksia, jossa museo on olennainen osa toimintaa?

Kofeiinikrapula Näyttelycafésta

2011-09-30T09:57:00.009+03:00

Museoliitto järjesti tämänvuotisen Näyttelycafé-tapahtuman Sastamalan tuoreessa suomalaisen kirjallisuuden museossa. Pukstaavi on ollut avoinna vasta muutaman kuukauden, joten Näyttelycafén isännöinti näin pian rankan museonrakentamissession jälkeen oli hatunnoston arvoinen suoritus. Järjestelyt olivat erinomaiset alustuksia, retkikohdetta ja tarjoiluja myöten. Kahvia oli tapahtuman nimen mukaisesti tarjolla jatkuvasti, ja jos nälkä meinasi yllättää, pöydästä sai hakea vapaasti ihania juustoja, keksejä, suklaakonvehteja ja itsetehtyä toffeeta.

Jos Näyttelycafé olisi kestänyt kauemmin, olisi paluumatkalle Kuopioon
vyörynyt tuplasti elopainoa lähtötilanteeseen nähden.

Lukutoukkana ja kirjafriikkinä odotukseni kirjallisuusmuseon upouutta perusnäyttelylle olivat korkealla, eikä Pukstaavi pettänyt. Tietoa kirjallisuuden ja kirjapainotaidon kehityksestä sekä suomalaisesta kirjallisuudesta eri näkökulmista löytyi mielin määrin. Monet ratkaisut olivat tyylikkäitä ja istuivat erinomaisesti paikan henkeen. Näyttelyn kerronnassa ei ollut unohdettu lapsia. Ja mikä parasta: näyttelyssä olisi ihan oikeasti saanut istua mukavissa nojatuoleissa ja uppoutua lukemiseen. Tämä tosin selvisi vasta paljon myöhemmin, sillä me korrektit museoammattilaiset luonnollisestikin oletimme, ettei näyttelyssä esillä oleviin kirjoihin saa koskea.

Havainnollinen ja tyylikäs esitys erilaisista kirjansidontatyyleistä.

Voi kun olisi ollut aikaa istua ja lukea, lukea, lukea!

Silti ensimmäinen kokemus näyttelystä jätti hieman kylmäksi - johtuikohan lyhyistä yöunista ja pitkästä ajomatkasta. Toisaalta Näyttelycafessa käytettiin melko paljon aikaa Pukstaavin rakentamisprosessin esittelyyn, ja jokaisen alustuksen jälkeen teki mieli pujahtaa näyttelyyn uudestaan katsomaan, jotta miltäs se äsken esitelty Satujuna tai Runokulma näyttikään. Oikeastaan näyttely alkoi vasta avautua kunnolla vasta toisella tai kolmannella katsomiskerralla, mikä saattaa olla hyväkin keino houkutella kävijää palaamaan museoon uudestaan. Itselle jäi vielä pieni tiedonnälkä kirjallisuuden asemasta yhteiskunnassa ja etenkin suomalaisen kirjastolaitoksen kehityksestä: niihin osioihin olisi ehkä voinut panostaa vielä enemmän.

Näyttelycafésta jäi hauskojen muistojen ja hienon retkielämysten lisäksi käteen muutama kokeilemisen arvoinen työkalu. Viimevuotisessa vastaavassa tapahtumassa testattiin Think Aloud - asiakaspalautemenetelmää, jota Kansallismuseo oli kuluneena vuonna kokeillut ja kehittänyt. Menetelmää voitaisiin ehkäpä käyttää meillä uusien perusnäyttelyiden suunnitteluun, ja ajankohdaksi voisi sopia ensi vuosi. Näyttelysuunnittelun kaoottisuutta saattaisi puolestaan helpottaa Lahden kaupunginmuseon kehittämä näyttelyprosessimalli.

Matkailu avartaa, se tuli taas todettua.

Puun päivä

2011-09-27T09:40:00.007+03:00

Näyttelykalenteria ja museotapahtumia suunnitellessa olisi hyvä tutustua kaikenkarvaisiin teemapäiviin ja -vuosiin. Itseäni harmittaa hiukan, kun huomasin vasta liian myöhään viimevuotisen YK:n kansainvälisen Monimuotoisuuden teemavuoden, tai tämänvuotisen kansainvälisen Metsien vuoden. Olisi todella ollut paikallaan huomioida tuollaiset kansainväliset teemat, jotka sopivat museon toiminta-ajatukseen kuin nenä päähän. Tulevien vuosien teemat "kestävästä energiasta" tai "kansainvälisestä vesiyhteistyöstä" eivät olekaan enää niin helposti näyttelyiksi tai tapahtumiksi sovitettavissa. Toisaalta joitain teemoja on vaikea ottaa kovin vakavasti. Täytyy tunnustaa, että en tainnut muistaa erityisesti juhlistaa esimerkiksi kansainvälistä Perunan vuotta v. 2008.

Teemapäivän keksiminen voi toki alkaa pienemmästäkin. Vuonna 1997 Lohjalle istutettiin itsenäisyyden 80-vuotisjuhlan kunniaksi Juhlametsä. Tapahtuma antoi sysäyksen puu- ja metsäteeman edelleen kehittämiselle, ja niinpä vuotta myöhemmin vietettiin Lohjan museossa ensimmäistä Puun päivää 27.9., Vesan päivänä. Teemapäivän tarkoitus on korostaa puiden ja metsien merkitystä meille ihmisille ja monimuotoisuudelle yleensä. Vähitellen Puun päivän vietto on laajentunut muillekin paikkakunnille, ja tavoitteena on saada se kansainväliseksi teemapäiväksi.

Puun päivää voisi juhlistaa vaikka retkellä lähimetsään. Luontoelämyksiä ei aina tarvitse etsiä kaukaa.

PUUN PÄIVÄN JULISTUS

Tänä päivänä haluamme erityisesti kiinnittää huomiota puun merkitykseen, ovathan metsät yhtä tärkeitä maapallolle kuin keuhkot ihmisille. Siksi metsien suojelu, istutus ja hoito on välttämätöntä.Uusiutuvana luonnonvarana puulla on samalla materiaalina suunnattomat mahdollisuudet, kun ne asetetaan kestävän kehityksen puitteisiin.

Muistaen, että puut voivat elää ilman ihmistä, mutta ihminen ei voi elää ilman puita, pyydämme kasvua niin istutetuille puille kuin luonnonmetsille ja toivotamme:

KAUAN ELÄKÖÖN PUU!

Angry Birds, karppausta ja twiittausta 100 vuotta sitten

2011-09-20T13:19:00.000+03:00

Avasimme tänään Kuopion museoon uuden näyttelyn nimeltään "Karppas-Matti, lintumies". Näyttelyssä esitellään pieni osa Haminalahden kuuluisan lintumaalarin Matti Karppasen uskomattoman laajasta elämäntyöstä: luonnoksia, piirroksia, päiväkirjoja ja konservoituja eläimiä. Esillä on töitä niin tutuista kuin harvinaisistakin linnuista ja nisäkkäistä.

Matti Karppasen täyttämä komea aromerikotka

Sadan vuoden takaisia tapoja ihmetellessä tulee eteen paljon hätkähdyttäviä asioita. Jotkut asiat tehtiin aivan päin vastoin kuin nykyään, ja toiset asiat taas tuntuvat hauskan tutuilta. Esimerkiksi jos luonnonystävä ei tunnistanut harvinaista lintua, se saatettiin ampua, jotta tunnistaminen helpottuisi ja varmistuisi. Villieläimiä saatettiin myös pitää lemmikkinä.

Matti Karppanen ja kesy pihakotka
(kuva Kuopion kulttuurihistoriallinen museo)

Karppasen päiväkirjojen lyhyt ja ytimekäs kirjoitustyyli on aivan kuin suoraan nykypäivän Twitteristä tai Facebookista:

"Täytin huuhkajaa."
"Maalasin punatulkkuja."
"Kävelin metsässä."
"Katselin ketunjälkiä."
"Kuun valossa ammuin rotan."
"Waris saksissa." (eli ansassa). "
"Ei paljon mitään."

Säätiloille Karppasella oli omat nimitykset:
"Wihanen 11 C kylmä."
"Osaksi herttanen."
"Ilkeä pohjatuuli."

Voiko sanoa, että lintumies Karppanen harjoitti twiittausta 100 vuotta ennen sen keksimistä? Oliko muistiinpanot tarkoitettu vain itselle tai myös muille, kuka tietää? Nykyään nämä havainnot omasta ja luonnonelämästä voisivat olla samanhenkisten nähtävillä ja kommentoitavissa jotakuinkin samalla hetkellä kun ne kirjoitetaan; sata vuotta sitten asiat olivat vähän toisin.

Matti Karppanen
(kuva Kuopion kulttuurihistoriallinen museo)

Näyttelyn nimeä mietittiin pitkään. Matti Karppanen oli luonnonystävä vailla vertaa. Erityisesti Karppasta kiinnostivat petolinnut, harvinaiset lajit ja poikkeuksellisen näköiset yksilöt. "Angry Birds" olikin yksi nimivaihtoehdoista. Karppasen harjoittamaa elämäntyyliä olisi hyvin voinut kutsua suoraan nimestä johdettuna "karppaukseksi", millä ei tietenkään ole mitään yhteistä nykyisin muodissa olevan samannimisen ruokavalioon liittyvän sanan kanssa. "Twiittaus" olisi myös hyvin sopinut elämäntyönsä lintujen kanssa tehneestä miehestä kertovan näyttelyn nimeen. Lopulliseksi nimeksi valittiin "Karppas-Matti, lintumies". Se ei ole muodikas, eikä kovin vetävä, mutta ehkä se kuitenkin kertoo jotain oleellista ja tärkeää Matti Karppasesta.

Toivottavasti näyttelyssä kävijät voivat saada jonkinlaisen tuntemuksen menneitten aikojen erilaisesta maailmasta. Karppasen lintumaalauksia voi muuten ihailla samaan aikaan Kuopion taidemuseossa 6.11.2011 asti.
Kuopion museon näyttelystä lisää:
http://www.kuopionluonnontieteellinenmuseo.fi/nayttelyt/vaihtuvat.htm

Mahtava sienisato Korttelimuseossa!

2011-08-30T14:43:00.012+03:00

Tämän vuotinen mahtava sienisato on nyt hämmästeltävissä myös Kuopion Korttelimuseossa (Kirkkokatu 22), jossa pidetään 30.8.–1.9.2011 Kuopion luonnontieteellisen museon sieninäyttely. Näyttely on avoinna yleisölle tiistaina klo 10–18, keskiviikkona klo 10–19 ja torstaina klo 10–18.

Sieninäyttely on mitä parhain tilaisuus harjoitella kauden yleisimpien sienten tunnistamista! Mukana näyttelyssä on niin ruoka- kuin myrkkysieniäkin sekä lukuisia muita esimerkkejä sienilajiston monimuotoisuudesta. Näyttelyä voi siis hyödyntää mainiosti oppituntina koululais- ja opiskelijaryhmille. Läsnä on myös asiantuntijoita vastaamassa lajintunnistukseen tai vaikkapa sieniruokiin liittyviin kysymyksiin.

Näyttelyssä voi tutustua sienien uskomattomaan
monimuotoisuuteen.

Tuoksuorakkaan tuntee helpoiten, niinkuin
nimestä voi arvata, tuoksusta. Se on voimakas
maarianheinämäinen tai aniksen tapainen tuoksu,
jonka tuntee jo jonkin metrin päähän sienistä.
Tässä tapauksessa kuva tai teksti ei korvaa
oikeaa tuoksua; se pitää kokea itse.

Ukonsieni on iso.

Ukonsienten purku kuljetuksesta

Mahtava sienisato metsissä!

2011-08-26T11:56:00.011+03:00

Savon Sanomat uutisoi tänään näyttävästi maakuntamme runsaasta sienisadosta. Omien maastokokemusteni perusteella hehkutus on täysin aiheellinen. Reilu viikko sitten vaeltelin illalla Puijon kuusikoissa kaatosateen valuessa pitkin niskaani. Vaikka tarkoitukseni ei ollut sienestää, löysin sattumalta niin mahtavan mustatorvisienipaikan, etten mitenkään voinut jättää lempisieniäni metsään! Myös lampaankääpiä, haperoita ja haaparouskuja osui reittini varrelle. Typeryyksissäni olin jättänyt sienikorin kotiin, mutta taskusta löytyi muovipussi. (Oikea, vakavasti otettava sienestäjä ei tietenkään KOSKAAN laita sieniä muovipussiin, mutta hätä ei lue lakia.)

Sieniharrastukseni on viime viikon aikana saanut muutenkin uutta kipinää. Osallistuin Sisä-Savon kansalaisopiston kauppasienineuvojakurssille, joka pidettiin Kirsti Eskelisen johdolla 20.-24.8. Suonenjoella. Viidessä päivässä opeteltiin kaikki 23 metsässä kasvavaa kauppasienilajia näköislajeineen ja lisäksi tutustuttiin koko liutaan muitakin lajeja. Vaikka tunsin sieniä kohtalaisen hyvin jo ennen kurssia, olivat lisäkoulutus ja muistiinpalautus paikallaan. Etenkin haperot ja rouskut ovat jääneet minulle hieman vieraiksi, sillä en ole ollut niistä ruokasieninä erityisen innostunut. Haperoissa tuppaa olemaan toukkia, ja monet rouskut vaativat esikäsittelyn, mikä on kaltaiselleni maailman toiseksi laiskimmalle kokille liian vaivalloista. Tällä kurssilla nirsoilu ei ollut paikallaan, joten hapero- ja rouskutuntemukseni koheni huomattavasti.

Tiukkaa tattitreniä.

"Uskomaton ukonsieni!!" hehkuttaa Kirsti Eskelinen.

Tuoksuvalmuska, uusin kauppasienemme. Tuoksu on monien mielestä "kuin halpaa
parfyymiä", minulle se toi mieleen kanelilla maustetun uuniomenan.

Sienineuvojakurssin kohokohta taisi olla erilaisten ruokasieni- ja sieniruokalajien maistelu. Tiistai-iltapäivänä kokkasimme ja maistelimme ainakin kymmentä eri sienilajia. Omassa liemessään paistetuissa sienissä on jokaisella oma, persoonallinen makunsa. Tapionherkkusieni oli selvästi voimakkaamman makuinen kuin kuusiherkkusieni ja makeahko mustavahakas nousi monen suosikiksi hienostuneen arominsa ansiosta. Raaskimme jopa käyttää uskomattoman suuren ukonsienen, joka oli yllätykseksemme täysin toukaton. Uusia tuttavuuksia minulle olivat pähkinäinen palterohapero ja kaneliuuniomenalta tuoksuva muotisieni tuoksuvalmuska. Suosikkilistani kärkeen ei valmuska hienosta maustaan huolimatta noussut: mielestäni ei oikein mikään voita mustavahakasta.

Jos syö kertaistumalta noin kilon sieniä, ei tarvitse syödä vähään aikaan mitään.

Eikä tämä tähän lopu. Sienet täyttävät myös ensi viikolla päiväni lähes kokonaan, sillä järjestämme Korttelimuseolla sieninäyttelyn 30.8.-1.9. Lähes koko museon väki on mukana keräämässä sieniä ja rakentamassa näyttelyä yhteisvoimin. Yleensä sienilajeja saadaan näyttelyyn noin sata, eli taatusti törmään ensi viikolla taas uusiin sienilajituttavuuksiin. Kuopion koulut ovat tuntuneet ottavan näyttelyn innolla vastaan, ja luokkia on tulossa Korttelille joka päivä. Kuulostaa haastavalta mutta hauskalta!

Otukset kuin Harry Potterista

2011-08-25T13:33:00.005+03:00

Harvoin nauran ääneen, kun luen tiukan tieteellistä lajintunnistusopasta. Mutta sienitieteen Grand Old Ladyn eli Marja Härkösen ja Elina Sivosen kirjoittamaa Limasienet-kirjaa ei voi lukea vakavalla naamalla. Vaikka luonnontieteilijöitä syytetään välillä huumorintajun puutteesta, niin ainakaan limasienitutkijat (nimistötoimikunnan biologeista puhumattakaan) eivät ole sieltä tosikkomaisimmasta päästä.

Limasienet ovat jo eliöinä niin kummallisia, että niitä on vaikea ottaa tosissaan. Otukset ryömivät pitkin metsiä epämääräisenä limakkona, joka voi huvikseen hajota useiksi osiksi ja yhtyä myöhemmin uudestaan yhdeksi möykyksi. Näitä limakoita ryömiskelee metsänpohjan karikkeessa ja lahopuissa erityisen paljon juuri näin alkusyksystä. Limasienet eivät ole sieniä, vaikka ne lisääntyvät itiöistä. Ne eivät myöskään ole eläimiä, vaikka ne kiistämättä liikkuvat ja voivat ylittää pieniä esteitä hyppäämällä. (Ihan totta: näin opiskeluaikanani nopeutetun filminpätkän, jossa limasieni onnistuu loikkaamaan muutaman sentin levyisen rotkon yli. Samaisessa kauhufilmissä limasieni hyökkäsi suuren tatin kimppuun, ympäröi sen kauttaaltaan ja sulatti sen elävältä. Urks.)

Hervottominta Limasienet-kirjassa ovat kuitenkin lajien uudet suomenkieliset nen-päätteiset nimet. Suomen Sieniseuran nimistötoimikunta näyttää revitelleen oikein kunnolla! Vai miltä kuulostavat poppeliputkinen, silkkityynynen, umpisolmunen, kukkatakkunen tai kirahvinuoranen? Mieleen tulevat väistämättä Harry Potter -kirjasarjan taikamaailmaotukset. Ainakin Posityyhtynen sopisi limasienten joukkoon mitä parhaiten.

Kuka sanoi, että biologia on tylsää?

Keskikesän huuma vaihtui tyyneen hiljaisuuteen

2011-08-18T18:05:00.005+03:00

Heinäkuun viimeisen viikon kuumana iltapäivänä peilityynellä järvellä vallitsee lumoava hiljaisuus, jonka rikkoo vain sudenkorentojen rapina niiden lennellessä pitkin rantaviivaa, ehkä kaukainen kuikan huuto tai pesimäpiirillään vielä viipyvä kalalokki. Toisinaan pihapuihin pyörähtää sini- ja hömötiaisten parvi, jonka mukana liikkuu myös sirittäjäpoikue. Ne saavat puuhakkuudessaan hetkittäin kovastikin säpinää aikaiseksi. Silloin tällöin kuuluu jostain ukkosen kumu.

Joutsenpoikue Kuopion Suuri Palosella 7. heinäkuuta 2011.

Illan tullen voi nähdä joutsenpoikueen lepäilemässä rantakivellä vanhempien huoltaessa sulkasatoista höyhenpukuaan tai kuikanpojat tyynellä järvenpinnalla emojen sukellellessa niille pikkukalaa. Poikasia ei tosin koskaan jätetä pitkäksi aikaa yksin pinnalle, vaan ainakin toinen vanhemmista pysyttelee jälkikasvunsa tuntumassa. Iltayöllä punarinta jatkaa yölauluaan ja lehtokurppa yölentoaan naristen ja sivaltaen. Jos sen reitille osuukin toinen samanlainen, seuraa hetken kiihtynyt hämminki useine hassunkurisine sivaltavine äänineen.

Toista oli meno vain kuukautta aiemmin. Silloin kuikan iltahuudon kantautuessa saaren takaa sitä olivat säestämässä kalalokit parinkymmenen yksilön voimalla täyttä kurkkua huutaen, vastarannalla varikset ja korpit yhtyivät kilpaa kuoroon ja laulurastas pisti yhä parastaan. Pieni punarintakin koetti, mutta hävisi auttamatta äänekkäille naapureilleen. Heinä-elokuun vaihteessa se voikin jo rauhassa hallita iltayön äänimaisemaa.

Vasta kalalokkien jättäessä pesimäseutunsa pian heinäkuun puolivälin jälkeen, järviruo'on kukinta-aikaan, kesän kiihkeys vähitellen laantuu ja autereinen rauha ja hiljaisuus palaavat keskisuomalaiselle järvelle.

Yksinäinen kalalokki pesimäreviirillään heinäkuussa 2011.

Mutta elämä jatkaa menoaan. Tiksuttavat, pilkulliset nuoret punarinnat ovat löytäneet talon alle ja kivien päälle kurkistelemaan. Selkälokkipari ilmestyy vaivihkaa odottelemaan kalanperkuun edistymistä hiljaisessa, siniharmaassa sateessa. Koleana elokuisena aamuna teerikukko on intoutunut soitimelle. Kuikanpojat kalastelevat jo itsenäisesti vanhempien seurassa ja joutsenpojat ovat ehtineet puolen joutsenen kokoisiksi. Ilmassa soi lähes taukoamaton kiikitys kolmen jo lentokykyisen nuoren nuolihaukan kerjätessä kuusen latvaoksilla ravintoaan. Välillä ne laajentavat reviiriään ja esittävät iloisesti taitolentonäytöksiään. Pian ne ovat valmiita jättämään kotikuusensa ja suuntaamaan maailmalle.

Iso Ukkonen Keiteleen takana heinäkuun 2010 lopulla.

Naistenviikolla satoi isosirrejä!

2011-07-26T08:36:00.044+03:00

Isosirri (Calidris canutus) on kiehtova arktisilla alueilla pesivä kahlaajalintu, joka tunnetaan mm. huikeista tuhansien kilometrien non-stop -muuttolennoistaan. Uusimpien tutkimusten mukaan isosirri voi lentää muutollaan jopa kuusi päivää ja yötä pysähtymättä, 8 000 kilometriä yhteenmenoon! Koska laji ei pesi Suomessa vaan on ns. läpimuuttaja, tai paremminkin ohi- tai ylimuuttaja, siihen ei varsinkaan sisämaassa oikein tahdo kontaktia saada! Tai, no saa, jos tietää niksit, tuntee kahlaajien kujeet eikä pelkää rankkasateita, ukkosia eikä varsinkaan kastumista.

Kevätmuutto
Toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa, kun Suomessa otetaan jo mm. viklojen syysmuuton ensiaskelia, kauas Siperiaan suuntaavat isosirrit vasta tankkaavat ehkä jossain läntisen Euroopan merenrannoilla sopivia kelejä odotellen startatakseen lopulta uskomattomalle muutaman tuhannen kilometrin kevätlennolleen kohti Taimyrin niemimaan pesimäalueita. Suomalaisista isosirri-ilmiöistä kiinnostuneen kannattaa tällöin suunnata rannikolle, varsinkin Suomenlahden perinteisille arktisten lintujen muuton eli arktikan tarkkailupaikoille, joilla sopivilla keleillä ja tuurilla voi isosirrin kevätmuutosta tehdä komeitakin havaintoja. Parhaimmillaan on havaittu useita tuhansia muuttavia yksilöitä päivässä.

Liian usein isosirristä innostunut jää kuitenkin nuolemaan näppejään, sillä sirrimassat ohittavat tai ylittävät maamme aivan liian korkealla, kaukaa ja kovaa, ahkerimpien ja tarkkasilmäisimpienkin arktikastaijareitten optiikan ulottumattomissa. Keväällä isosirrejä havaitaankin Suomessa vain harvoin muuttomatkansa keskeyttäneinä, levähtämään tai ruokailemaan korkeuksista pudottautuneina, ja varsinkin sisämaassa keväinen paikallinen isosirri on ensiluokan harvinaisuus.

Syysmuutto
Monen muun arktisen kahlaajan tavoin myös isosirrin syysmuutto käynnistyy heinäkuussa, kun aikuiset, pesineet yksilöt kerääntyvät parviksi ja jättävät sopivilla itä- ja koillistuulilla pesimäseutunsa. Aikuisia sirrejä muuttaa vielä elokuussa, mutta syyskuussa vuorossa on enää lähinnä menneen kesän poikastuotto eli ns. nuoret yksilöt. Viimeiset nuoret isosirrit ylittävät maamme yleensä lokakuun puolivälin paikkeilla.

Varsinkin aikuisten isosirrien syysmuutto on asiaan vihkiytyneellekin lähes yhtä vaikeasti havainnoitavaa kuin kevätmuutto. Nuoria isosirrejä näkee hieman helpommin, sillä levähtämään laskeutuneet linnut saattavat ruokailla päiväkausia aloillaan. Vanhoilla isosirreillä on kiire etelään sulkimaan eivätkä ne vapaaehtoisesti keskeytä muuttomatkaansa tai välitankkaa Suomen kahlaajarannoilla. Jos kuitenkin osaa ennakoida lajin muuttopäivät oikein sekä ymmärtää ukkosten ja rankkasateiden eli ns. pudotuskelien päälle, isosirriinkin voi sopivilla lieterannoilla jopa sisämaassa saada kontaktin.

Naistenviikon 2011 pakkolaskuja Siilinjärvelle
Menneellä naistenviikolla 18.-24.7. kaikki loksahti - ainakin lintuharrastajan kannalta - kohdalleen. Kaukana koillisessa, Jäämeren rannoilla kelit (tuulet) olivat sopivat arktisten kahlaajien muutolle, mutta Suomen yllä muuttoparvet saivat monena päivänä vastaansa ukkosrintaman, rankkasateet ja vastatuulen. Pohjois-Savossa naistenviikko näytti erityisen lupaavalta.

Tiistaina 19.7. panin töistä Kuopiosta lähtiessäni tyytyväisenä merkille, että sääennusteet pitivät hienosti kutinsa. Tuuli sopivasti etelälounaasta, ukkonen jylisi Leppävirran suunnassa ja taivas tummeni lupaavasti laajalla rintamalla. Optimaalista kahlaajien PUDOTUSKELIÄ siis luvassa!

Siilinjärvellä alkoi sataa kuin Esterin saavista kaatamalla n. klo 16. Ihastelin kotona kaatosadetta, jota kesti lupaavasti kolmatta tuntia - vettä taisi tulla jo silloin paikoin yli 30 mm - ja odottelin samalla malttamattomana parhaimman sateen keventymistä. Kannattaisi suunnata pikaisesti Raasion ja Mustin rikastehiekan läjitysaltaille (altaat ovat tehdasaluetta ja alueella liikkuminen on luvanvaraista!), joiden laajat häkellyttävän merenrantamaiset lietteet houkuttelevat erityisen hyvin levähdyspaikkaa etsiviä kahlaajia. Raasion ja Mustin altaat ovat varsinainen pyhiinvaelluskohde monelle kahlaajaharrastajalle ja sisämaan paras paikka havainnoida muutollaan levähtäviä arktisia lajeja.

Raasion altaalla klo 18.50 kaikki näytti siltä mitä pitikin. Lietteellä ruokaili lähes 80 suosirriä, 4 kuovisirriä ja vesipääsky, runsaasti liroja, valko-, musta- ja punavikloja, muutama tylli ja pikkutyllejä. Sade taukosi hetkeksi, ja tulikin kiire Mustin altaalle, joka on viimeiset kymmenen vuotta ollut sisämaan paras taukopaikka mm. iso- ja pulmussirrille. Ja se kiire johtui siitä, että monet hienot arktiset lajit, varsinkin isosirri, punakuiri ja tundrakurmitsa, väistävät vain kaikkein rankinta sadetta, levähtävät lietteillä vain hetken ja jatkavat muuttomatkaansa heti sateen tauottua. Eli kahlaajaharrastajan ei kannata odotella kotona sateen päättymistä vaan liikkeellä pitää olla jo sateella. Ja kastuminen kuuluu toimenkuvaan.

Mustin allas (klo 19.20-20.10) lunastikin hienosti odotukset. Juuri tauonnut rankkasade oli pudottanut korkeuksista 116 suosirriä, 12 kuovisirriä, 3 pulmussirriä, 5 punakuiria, 14 tundrakurmitsaa ja 53 ISOSIRRIÄ, kaikki siis Suomen ilmatilaa muutomatkoillaan hyödyntäviä vieraita Siperiasta! Ja kuten odottaa saattoi isosirrit ja tundrakurmitsat levähtivät vain hetken, ruokailematta ja nousivat muutolle kohti etelää hienona sekaparvena klo 19.55. Parvi lähti väistämään lähestynyttä sadealuetta tyylikkäästi itäpuolelta, mikä jälkeenpäin sadealueen sijaintia ja etenemistä Ilmatieteen laitoksen tutka-animaatiota netissä tarkasteltuna vaikuttikin ainoalta oikealta ratkaisulta.

Viisitoista minuuttia parven nousun jälkeen alkoi sataa rankasti eikä lietteelle enää sadeverhon läpi nähnyt. Etelälounaassa Kuopion suunnassa salamoi ja jylisi laajalla rintamalla, taivas oli raskaan musta, ja oli selvää, että sade ja optimaalinen pudotuskeli jatkuisi vielä pitkään. Siispä kotiin vaatteita vaihtamaan, kaukoputkea kuivaamaan ja lepäämään, mutta herätyskello soimaan, sillä vilkkaimpina muuttopäivinä kahlaajarannoilla riittää tapahtumia läpi vuorokauden. Parvia laskeutuu muutolta ja nousee muutolle koko ajan. Lietteillä levähtävän kahlaajalajiston koostumus ja yksilömäärät vaihtelevat jatkuvasti eli pian kannattaisi olla uudestaan retkellä!

Herätys kolmelta ja asemissa Mustin altaalla klo 4.10. Sade oli jatkunut voimakkaana auringonnousuun asti, yhteensä vettä lienee tullut illan ja yön aikana paikoin jopa 70 mm. Kannatti taas lähteä. Lietteellä hääräsi hienossa aamuvalossa yhteensä n. 250 kahlaajaa, mm. 56 upeaa juhlapukuista isosirriä, 6 pulmussirriä ja ilmeisesti jo ne samat illalla nähdyt 5 punakuiria. Taivas selkeni vähitellen ja klo 4.50 35 isosirriä päätti jatkaa muuttoaan nousten yksi pulmussirri mukanaan korkeuksiin ja kaukoputken kantamattomiin kohti lounasta ja talvehtimisalueiden haasteita... Kannattiko lähteä?

Madeirankeiju - legenda jo eläessään

2011-07-18T10:15:00.038+03:00

Maamme luonnontieteellisten museoiden yli 20 miljoonalla näytteellä on kullakin oma, tutkimuksellinen, luonnon monimuotoisuuden kartoitukseen, dokumentointiin, seurantaan ja välillisesti myös luonnonsuojelun edistämiseen liittyvät roolinsa. Melko harvoin yksittäisen eläinnäytteen, vielä harvemmin kasvi- tai sieninäytteen, oma tarina jää elämään tai niiden stooreja avataan erikseen suurelle yleisölle.

Kuopion luonnontieteellisen museon lintukokoelman kruununjalokiviä on näyte madeirankeijusta (Oceanodroma castro), vedenpitävä dokumentti lajin sensaatiomaisesta ensivierailusta Suomeen. Madeirankeiju on rastaan kokoinen, yöaktiivinen merilintu, joka pesii Keski- ja Etelä-Atlantin saarilla, varsin kaukana Suomesta siis. Laji on harhautunut vain muutamia kertoja Manner-Eurooppaan ja Suomeen vain tämän yhden kerran.

Kuopion näyte on peräisin Suonenjoen Iisvedeltä vuodelta 1993. P. Jäppinen ja N. Collanius löysivät 19. tammikuuta järven jäältä henkihieverissä olleen oudon linnun, joka lopulta löysi tiensä Kuopion luonnontieteelliseen museoon. Lintu ehti menehtyä matkalla, mutta näyte pelastui museon kokoelmiin. Lajin määrittäminen ei ollut aivan yksinkertaista, sillä tämän vaikean merilinturyhmän lajintuntijoita ei Suomesta tuohon aikaan juurikaan löytynyt ja alan kirjallisuuskin oli kaukana siitä mitä se nykyisin on. Ulkomaisen asiantuntija-avun avulla laji lopulta kuitenkin varmistui madeirankeijuksi.

Suonenjoen Iisvedeltä 19.1.1993 löydetty
madeirankeiju (Oceanodroma castro).
Kuopion luonnontieteellisen museon kokoelmat.

Arvoitukseksi jää, mitä reittiä keiju Savoon saapui. Suora lento Iisvedelle eli Atlantilta länsituulten saattelemana non-stoppina niin pitkälle kuin voimat riittivät? Itämeren kautta lounaasta vähitellen? Jäämereltä pohjoisesta vai koillisesta Vienanmeren kautta koukkaamalla?

Lienee kuitenkin varmaa, että madeirankeijun ja Kuopion luonnontieteellisen museon yhteisen historian jatko-osaa ei aivan pian ole luettavissa. Madeirankeiju on harvinaisimpia Suomessa tavattuja lintulajeja, ja toista, ainakaan yhtä hyvin dokumentoitua valtiovierailua on turha lähivuosikymmeninä odottaa.

Iskäää! Tää oli tosi kiva retki!

2011-07-15T12:47:00.005+03:00

"Hei entäs jos tänne ei tulekaan ketään?" kysyi opaskollegani Sanna-Kaisa Rautio, kun kello läheni uhkaavasti viittä, eikä Neulamäen tapaamispaikalla ollut vielä yhtäkään innokasta luontoretkeilijää.
"No, sitten meillä on vapaailta. Jos nyt kuitenkin käväiset vielä näkötornilla sen varalta, että joku odottelee meitä siellä", ehdotin.

Sanni lähti tarkistuskierrokselle, ja kuin taikaiskusta tapaamispaikalle karautti yhtäkkiä useita autoja. Katselin autoista purkautuvaa porukkaa, ja äimistyin: onko mahdollista, että kaikki osallistujat ovat miespuoleisia?!? Tavallisesti luonto- ja varsinkin perheretkille suuntaavat lähinnä naiset jälkikasvuineen. Viime hetkellä joukkoon liittyi sentään yksi äiti kahden tyttärensä kanssa, joten sukupuolijakauma ei päässyt pahasti heilahtamaan epätodennäköisyyden tuolle puolen.

Neulamäen metsät esittivät eilen parhaita puoliaan. Hyttysiä oli varsin kohtuullisesti verrattuna edellisen viikon valmistelureissuun; vettä ei satanut eikä aurinkokaan paahtanut liikaa. Retkellä pääsimme ihastelemaan niin luonnonsuojelualueen vanhaa metsää kuin näkötornista avautuvia maisemiakin. Ja kaiken kruunasivat juuri kypsyneet mustikat. Evästä riitti napsittavaksi kädenojennuksen päässä. Eläköön suomalaiset jokamiehenoikeudet!

"Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä...!"
lauloi myöhäinen peippokoiras toiveikkaasti.
kuva: http://www.flickr.com/photos/blockedroad/4683155444/sizes/l/in/photostream/

Isä ja pojat rakentamassa oravalle kotia...

... johon tuli hieno kääpäkatto ja evästä pitkäksi aikaa.

Patikointitahti pidettiin alusta loppuun hyvin leppoisana, jotta kolmevuotias kuopuskin jaksaisi. Taukoja tuli pidettyä varsinaisten luontorastien lisäksi aivan itsestään: aina kun retkeläiset huomasivat jotain kiinnostavaa, pysähdyttiin sitä ihmettelemään porukalla. Koska meitä oli yhteensä vain reilut 10, jokainen ennätti katsella ihan läheltä kuusenneulasnahikasta ja kävelyttää metsäsittiäistä kädellään. (Jösses, kun se kutitti!)

Sanni esittelee kuusenneulasnahikasta.

Oli upeaa huomata, miten lapset innostuivat hetki hetkeltä enemmän. Nuppineulan kokoiset kantarellinalut saivat pienimmän kiinnostumaan kovasti sienistä: "Nyt mä haluun löytää ison sienen! Eiku pienen sienen! Tai Ihan Oman Sienen!" Mieluisin tehtävä taisi kuitenkin olla luonnon värikirjon etsiminen ja tallentaminen omaan väripalettiin. Vaikka patikointia oli takana lähes kaksi tuntia eikä eväitäkään oltu vielä syöty, kuului viimeisessä ylämäessä ruikutuksen sijaan ihastuneita huudahduksia. Oi miten ihana pinkki! Onko sulla jo tällaista violettia? Hei, mä löysin ihan mustan lehden!

Ja kyllä mieltä lämmitti parin pikkupojan huudahdus, kun he pinkoivat viimeisen etapin kohti lähtöpaikkaa ja autoa: "Iskäää! Tää oli tosi kiva retki!!"

Lusto - palasia metsästä

2011-07-14T13:25:00.009+03:00

Näin kesällä, kun toimistossa on hiljaista, on mitä mainioin tilaisuus käydä katsomassa muiden museoiden näyttelyitä. Tällä kertaa suuntasimme Punkaharjun metsämuseo Lustoon museomestari Petterin ja lähetti Jyrin kanssa. Kävin Lustossa viimeksi vuonna 2002, mutta käynti ei ilmeisesti tehnyt mitenkään järisyttävää vaikutusta, sillä en muistanut paikasta juuri mitään.

Lusto on kotisivujensa mukaan "metsäkulttuurin valtakunnallinen erikoismuseo". Moniosaisessa perusnäyttelyssä käsitellään lähinnä metsätalouden kehittymistä 1800-luvulta nykyisyyteen. Tänä päivänä on vaikea muistaa, että vain viitisenkymmentä vuotta sitten metsätyöt tehtiin enimmäkseen hevosten ja miesten voimin, koneellinen korjuu on paljon nuorempaa perua. Hevosten käyttö ja hoito olikin saanut näyttelyssä paljon tilaa, aivan ansaitusti. Enpä tiennytkään, että suomenhevoset pystyvät vetämään käsittämättömiä 30 tonnin - siis yli 30 000 kilon!!!- taakkoja hyvin jäädytetyillä savottateillä. Siinä on hevosvoimaa kerrakseen.

Näyttelyyn oli rakennettu toinen toistaan hienompia pienoismalleja.

Interaktiivisuutta: Jyri testaa maailman metsävarojen kehitystä.

Konehallissa pääsi jopa kokeilemaan ihan aitoa metsäkonetta!!
Joku valistuneempi voisi kertoa, mikä tämän koneen nimi on...

Perusnäyttelyn lisäksi Lustossa on esillä useita vaihtuvia näyttelyitä, joiden aiheet vaihtelevat tänä kesänä ikoneista ikimetsien henkiin ja metsäkirjoista moderniin luonnonsuojeluun. Museossa oli siis lukuisia erilaisia aiheita koskevia osioita. Ja tässä lustolaiset ovat mielestäni menneet hieman metsään. Sekä perusnäyttelyssä että vaihtuvissa näyttelyissä on valtavasti kiinnostavia yksityiskohtia, mutta näyttelyiden kokonaisuus jäi vähän sekavaksi. Kävijän on vaikea löytää perusnäyttelyn punaista lankaa, jos keskellä perusnäyttelyä onkin yhtäkkiä jotain aivan muuta. Epäselväksi jäi myös se, mistä kohtaa näyttelyä olisi kannattanut lähteä kiertämään ja miksi.

Omatoimisen tutustumisen jälkeen lähdimme opastetulle kierrokselle - miten näyttelyitä avataan oppaan avulla? Kolmen vartin kierroksella ehdittiin käydä läpi osa vaihtuvista näyttelyistä ja palanen perusnäyttelyäkin. Miellyttävästi ja selkeästi esitti nuori opas asiansa, mutta hänkään ei pystynyt punomaan yhteen irrallisia osioita. Harmin paikka.

Paljon oli silti Luston näyttelyissä hyvääkin. Ja ehdoton kohokohta oli Hiljaisuuden huone, virtuaalinen luontoelämys. Muusta näyttelytilasta erotettu huone on mukavan hämärä, viileä ja äänieristyksen ansiosta hiljainenkin, asiaankuuluvia luonnonääniä lukuunottamatta. Seinällä on upea, yli 20-metrinen kuva syksyisestä metsälammesta. Kuvassa liikkuu animaatioita: joutsenet nousevat siivilleen, perhonen lepattelee rantakivillä, vedestä sukeltaa norppa.

Hiljaisuuden huone rakennettiin alunperin Hannoverin maailmannäyttelyn Suomen-paviljonkiin. Voin kuvitella, miten ihanalta tuntui vetäytyä tällaiseen viileään hiljaisuuden keitaaseen meluisalta näyttelyalueelta. Kuulemma huone oli niin suosittu, että järjestäjien piti rajoittaa huoneessa istuskelua ja hätistellä viivyttelijöitä pois, jotta kaikki ennättäisivät edes piipahtaa ihailemassa virtuaaliluontoa.

Tällaisia kokonaisvaltaisia elämyksiä toivoisi kokevansa useammin. Teki vaikutuksen.

Kasviharrastajat Ahvenanmaalla

2011-07-12T16:06:00.019+03:00

Putkilokasvityöryhmän järjestämä seminaari ja retkeily suuntautui Ahvenanmaalle juuri kun koko Suomen yllätti kesän ensimmäinen kunnon helleaalto. Seminaari järjestettiin Maarianhaminassa 9.-12.6.2011 ja sinne kokoontui runsaslukuinen ja innokas joukko kasvialan ammattilaisia ja harrastajia tavanomaista aikaisemmasta ajankohdasta, pidemmästä ajanjaksosta ja "hankalasta" matkasta huolimatta. Tai juuri näistä seikoista johtuen: olihan Ahvenanmaan luonto mielenkiintoisimmillaan!

Kymmenien kasviharrastajien kohdatessa toisensa kiinnostavien kohteiden äärellä meno lähenee aitoa paparazzimeininkiä! Julkkiksina tällä kertaa tikankontti (Cypripedium calceolus), ukkoetana (Limax cinereoniger) ja pesäjuuri (Neottia nidus-avis).

Tapahtuma on koonnut lähes 30 vuoden ajan kasveista kiinnostuneita ihmisiä ikään, sukupuoleen tai ammattiin katsomatta eri puolille Suomea tutustumaan kunkin alueen erikoisuuksiin ja tapaamaan toisiaan. Vuonna 2002 saimme kunnian järjestää Kasviharrastajaseminaarin nimellä kulkevan tapaamisen Kuopiossa. Tämänvuotisen retkeilyn suosio vahvisti jälleen, että sille on tilaus jatkossakin.

Pähkinäpensaslehtoa Ramsholmenin luonnonsuojelualueella Jomalassa.

Matkamme suuntautui Maarianhaminan ohella Lemlandin, Jomalan, Finströmin, Saltvikin ja Sundin kuntien alueille. Jo tulopäivänä aloitimme 3 tunnin kävelyllä Maarianhaminassa, missä reitin varrelle osui aikoinaan kaupungin yhteisenä laitumena toiminut Tullarns äng. Pohjoissavolaisesta näkökulmasta varsin eksoottista kasvilajistoa valottivat 40 vuoden kokemuksella Carl-Adam ja Eeva Hæggström. Tapasimme mm. karhunlaukan (Allium ursinum), iharuusun (Rosa mollis), käärmeenkielen (Ophioglossum vulgatum), hammasjuuren (Dentaria bulbifera) ja veripunakämmekän (Dactylorhiza incarnata ssp. cruenta). Aivan kaupungin keskustassa näimme turkinpähkinän (Corylus colurna), saksanpähkinän (Juglans regia) ja ruusuorapihlajan (Crataegus x media).

Terhi karhunlaukkapellossa.

Tummanpuhuva veripunakämmekkä merenrantaniityllä.

Innokkaimmat eivät malttaneet tyytyä tähän vaan nappasivat päivän päätteeksi pyörät alleen muiden jäädessä saunomaan, uimaan vilvoittavassa meressä ja viettämään iltaa Övernäsgårdenin grillipaikalla. Syreenit (Syringa vulgaris), koiranputket (Anthriscus sylvestris) ja metsäkujenpolvet (Geranium sylvaticum) kukkivat runsaina. Tienpientareet olivat niittämättä ja iltaisin ilma oli tuoksuja tulvillaan.

Iltaretkilläni kohtasin vaeltajan Euroopasta eli komean amiraalin.

Perjantaina matkasimme koko päivän retkelle Nåtön ja Järsön alueille. Tutustuimme upeaan hoidettuun lehtoniittyyn ja myös hoitamattomaan metsittyneeseen alueeseen. Merenrantojen ketojen ja puoliavoimien, runsaslajisten lehtoniittyjen kasveja ovat iso- ja katkeralinnunruohot (Polygala vulgaris, P. amarella), haavayrtti (Sanicula europaea), seljakämmekkä eli Adam och Eva (Dactylorhiza sambucina), miehenkämmekkä (Orchis mascula), kalkkimaariankämmekkä (Dactylorhiza fuchsii) ja hienostunut räpelö (Briza media).

Räpelö on rehevien niittyjen ja lettosoiden heinä.

Lounastimme Nåtön biologisella asemalla, missä iloksemme konsertoivat satakieli ja luhtakerttunen. Muita päivän lintulajeja (kasviharrastajat bongailevat myös lintuja!) olivat kultarinta, mustapääkerttu, lehtokerttu, mustakurkku-uikku, merihanhi ja myös kirjokerttu mainittiin, mutta jäi itseltäni tunnistamatta.

Merenrantaa hallitsivat paikoin oratuomi (Prunus spinosa), tyrni (Hippophaë rhamnoides) ja isolaukku (Rhinanthus serotinus ssp. vernalis) sekä lampaat.

Iltapäivällä vierailimme Nåtön länsiosissa Västerskogin vanhassa kuusimetsässä, Harskatanin hoidetulla merenrantaniityllä sekä Järsön eteläosissa. Päivän ilonaiheita olivat uhanalaisen lahokaviosammalen (Buxbaumia viridis), kukkivan miekkavalkun (Cephalanthera longifolia) sekä jäätelökioskin löytyminen.

Retkemme kuvatuimpia kasveja oli upea miekkavalkku.

Lauantaina retkeilyn ohjelmaan mahtuivat niin Ramsholmenin luonnonsuojelualue Maarianhaminasta pohjoiseen kuin Kastelholman linna ja Bomarsundin linnoituskin. Näillä historiallisilla paikoilla keskityimme kuitenkin venäläisten mukanaan tuomaan idänukonpalkoon (Bunias orientalis), maassamme levinneisyydeltään lounaiseen ojatädykkeeseen (Veronica beccabunga), eurooppalaiseen tulokkaaseen hyvänheikinsavikkaan (Chenopodium bonus-henricus) tai pikku- ja sakarahanhikkien (Potentilla tabernaemontani, P. neumanniana) karvoituksissa ilmeneviin eroihin. Mukavia lintuhavaintoja kertyi jälleen: ristisorsa, pilkkasiipi ja merikotka.

Idänukonpalko oli Venäjän keisarikunnan tuliainen, joka on valloittanut tehokkaasti Kastelholman linnan vallit ja viihtyy myös Bomarsundissa.

Niinikään ohjelmaan mahtui käyttöömme varatun Ahvenanmaan suurimman linja-auton ilmastoinnin hajoaminen. Onneksi etukäteen ilmoitettu osallistujien joukko oli pienentynyt niin, että mahduimme myös toiseksi suurimpaan bussiin, missä ilmastointi toimi ihanasti! Matkamme saattoi jatkua Ahvenanmaalla leviävän, ilmastonmuutosta indikoivan soikkokämmekän (Orchis militaris) luokse.

Kasviretkeläiset vilvoittelemassa "ulkosaaristossa".

Sunnuntaina aamupäivällä jäljellä oli perinteinen seminaari, missä kuullaan kasvityöryhmän ajankohtaiset tiedotukset sekä vaihdetaan alueelliset kuulumiset maakunnittain.

Suuri kiitos järjestäjille mieliinpainuvasta kokemuksesta! Ensi vuonna tavataan Hankoniemellä.

Bomarsundin maisemia kuvaamassa. (Kuva Anne Grönlund)

Isoja kananmunia! Vallllltava mammutti!

2011-07-04T09:11:00.008+03:00

Lauantaina (joka sattumoisin oli Kuopion museon 104-vuotispäivä) kävin museossa erään varsin nuoren mutta sitäkin innokkaamman museofanin kanssa. Museo näyttää olevan yksi pikkuneidin suosikkiretkikohteista - tätä päivää oli odotettu viikkotolkulla! Elämänsä kolmannella museokäynnillä neiti kulki näyttelyissä kuin kotonaan ja muisti jo melko hyvin, mitä kaikkea siellä voi nähdä.

On mainiota seurata, mihin kaksivuotias kiinnittää huomiota ja millä tavoin hän liikkuu museossa, jos häntä ei yritä ohjata mitenkään. Ainakin tämä muksu keskittyy säntäilemään lempipaikkojensa välillä uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Liukumäkeen! Mennäänkö katsomaan mammuttia? Karhu nukkuu pesässään - laitetaan sille yövalo! Isot linnut lentää katossa... oho. Liukumäkeen! Mammutin luo! Piirtämään! Karhuhuoneeseen! ... ja niin edelleen ja niin edelleen, niin pitkään kuin virtaa riittää. Ja energiaa riitti moneksi tunniksi. Välillä käytiin syömässä eväitä ja nukkumassa päiväunia, mutta loppupäivästä palattiin taas museoon.

Vanha nukkekoti, tutun Tilhi-koiran näköiset sudet ja valllllltava mammutti ovat toki elämyksiä pienelle lapselle. Mutta Suurten Suosikkien rinnalla kalpenee niin mammutti kuin liukumäkikin. Museossa ei ole mitään parempaa kuin kananmunat! On tosi pieniä kananmunia (punakylkirastaan pesässä), rikkinäisiä kananmunia (selkälokkivitriinissä minkin hampaissa) ja ISOJA kananmunia (joutsenten hoivissa). Niistä kerrotaan äidille ja isälle ihan ensimmäisenä museoretken jälkeen.

Täytyy myöntää, että siitä on varmaan aika kauan, kun itse olen saanut vastaavanlaisia kicksejä kananmunista. Mutta periaatteessa sama pätee aikuisiin museokävijöihin. Tuttu esine tai eläin saattaa kiinnittää huomion paremmin kuin outo. Ehkä se herättää uteliaisuutta: miksi jotain näin arkipäiväista on esillä museossa? Tuttu esine tai eliö voi olla olennainen osa jotain laajempaa mutta tuntematonta ilmiötä. Parhaassa tapauksessa uusi näkökulma voi auttaa oivaltamaan suurempia kokonaisuuksia ja muuttaa arkipäiväisimmätkin asiat jännittäviksi ja kiehtoviksi.

Luontopedagogi aloitti pestin

2011-07-01T13:11:00.005+03:00

Tänään 1.7.2011 aloitin työni Kuopion luonnontieteellisen museon vakituisena luontopedagogina :-) Nimike vaihtuu ja työtehtävissä painotetaan enemmän ympäristökasvatusta, mutta pääosin meininki jatkuu entisenlaisena.

Todiste Suuresta Muutoksesta:

Kukkoilua

2011-06-27T09:44:00.017+03:00

"Antaa tulla vain, yksi kerrallaan tai vaikka kaikki yhtä aikaa!

Katsotaan, kuka tällä tunkiolla ottaa turpiinsa! Täältä löytyy
kuulkaas SEMMOINEN kukko ettette toista ole nähneet!"

Uhitteluasentoon konservoidulla kukolla on totisesti asennetta. Äkkiseltään on vaikea uskoa, että ilmeikäs olemus on oikeastaan täysin keinotekoinen luomus. Täytetyssä linnussa aitoa on vain nahka, höyhenet, nokka ja jalat - varsinainen elävöitys on osoitus konservaattorin ammattitaidosta. Ja tätä ammattitaitoa kyllä löytyy Terho Hämäläiseltä, Suomen ainoalta konservointimestarilta.

Oikeanlaisen asennon ja ilmeen etsiminen on konservointityön perusta. Tästä kukosta haluttiin uhkaavan näköinen, joskaan ei ihan verisesti tappelevaa, joten ensimmäinen askel oli kukkotappelukuvien selaaminen. Internet on pullollaan sopivia kuvia, kun vain osaa käyttää sopivia hakusanoja: verkosta tämänkin kukon esikuva lopulta löytyi.

Joten kukko pakastimesta sulamaan ja mittanauha valmiiksi! Mittauksia tarvitaan keinotekoisen kropan rakentamiseen. Jos tekokroppa on muutamankin millin liian iso, ei nahka mahdu sen päälle, sillä nahka ei juuri veny. Ja jos kroppa on liian pieni, nahka roikkuu eläimen päällä kuin telttamainen vaate. Ei hyvä.

Eläinten täyttäminen on kirjaimellisesti raadollista puuhaa. Vatsapuolelle vedetään kunnon viilto, lihan päälle ripotellaan nestettä imevää perunajauhoa ja nahka nyljetään varovasti lihaskerroksen yltä. Kaikki pehmyt kudos ja suurin osa luista otetaan pois, vain jotkut raajojen luut ja pääkallo jätetään osaksi lopullista tekokroppaa. Pääkallokin toki tyhjennetään kaikesta ajatteluun sopivasta aineksesta.

Nahkan käsittely on olennaisen tärkeä osa konservointityötä. Nahka karvoineen höyhenineen päivineen pestään ja kuivataan hiustenkuivaajalla. Lisäksi on huolehdittava siitä, että nahkaan ei pesiydy kutsumattomia vieraita, tuhohyönteisiä. Aikanaan nahkat käsiteltiin ronskisti arsenikilla ja muilla mukavilla myrkyillä, mutta nykyään käytössä on turvallisempi ja ovelampi konsti. Myrkytön Eulan-liuos muuttaa käsiteltävän nahkan rakennetta niin, etteivät koit, museokuoriaiset tai turkiskuoriaiset tunnista sitä syötäväksi, vaan marssivat välinpitämättöminä ohi. (Tämä toimii loistavasti siihen asti, kunnes joku takarivin ennakkoluuloton ötökkä huomaa, että oudonhajuisen elukan nahka maistuu sittenkin ihan hyvältä...)

Varsinainen kroppa rakennetaan usein lastuvillan, rautalangan, selluloosavanun ja "Terhon erikoisen massan" avulla. Vanhanaikaisen lastuvillan muotoiltavuus ja myrkyttömyys tekevät siitä edelleen lyömättömän materiaalin etenkin pienten eläinten täyttämisessä. Selluloosavanusta on hyvä muotoilla esimerkiksi siipien ja kaulan lihakset. "Terhon erikoista massaa" (jonka koostumus on suuri salaisuus) käytetään esimerkiksi pään muotoiluun. Massaan painetaan kiinni kristallilasista valmistetut silmät. Liimaa ei käytetä tällaisten otusten tekemiseen missään vaiheessa: esimerkiksi silmien asentoa täytyy pystyä muuttamaan vielä viimeistelyvaiheessa.

Kristallilasisilmä näkyy hyvin nahkan ja tekokropan rajalla.

Viimeinen vaihe on eläimen kokoon kursiminen ja varsinaisen asennon hakeminen. Tämäkin kukko väännettiin vähitellen varvas ja sulka kerrallaan oikeaan asentoon. Pystyssä olevan pyrstön tukemiseen viritettiin rautalankoja, heltta nostettiin kartonkien avulla pysyyn ja kaulahöyhenet saatiin pörhölleen pumpulilla.

Tässä vaiheessa konservointimestari voi hyvällä omatunnolla lähteä vaikkapa muutaman viikon kesälomalle. Kukko jää kuivumaan kaikessa rauhassa. Noin kuukauden päästä tuet voidaan poistaa ja kukko viimeistellä: esimerkiksi heltat saavat kynäruiskusta takaisin punaisen värinsä, joka on pakastimessa vuosien saatossa kadonnut.

Jaa että mihin hyökkäävää kukkoa tarvitaan? Kotieläimiä esitellään näyttelyissämme varsin vähän, onhan museotoimintamme painopiste itäisen Suomen alkuperäisen luonnon esittelyssä. Mutta alkuvuonna 2012 on tarkoitus avata laaja yhteistyönäyttely Suomen Ortodoksisen Kirkkomuseon kanssa. Flora ja Fauna -näyttelyssä perehdytään eläinten ja kasvien symbolisiin merkityksiin. Kukkomme sopii sinne mitä parhaiten kukkoilemaan - kukkona tunkiolla.

Kivikierroksilla

2011-06-15T11:22:00.011+03:00

Aikamatkan oheistapahtumat on korkattu. Ensimmäiseksi irti päästettiin Jari Nenonen, joka kertoi 31.5. Kotiseutumme geologiaa -esitelmässään Pohjois-Savon kallio- ja maaperän muodostumisesta ja maiseman muokkautumisesta. Liikkeelle lähdettiin maapallon tulikuumasta ytimestä ja noustiin kerros kerrokselta lähemmäs maan pintaa. Vauhtiin päästyään geologilla riitti tarinaa lähes kolmen tunnin ajan. Yleisöä oli vähänlaisesti, mutta osallistuminen sitäkin innokkaampaa!

"Juu noita timantinnäköisiä ei kannata varastaa, ne ovat jäljennöksiä.
Eikä Suomesta noin suuria ole löytynytkään", opastaa Jari Nenonen.

Viikkoa myöhemmin startattiin Kivijalkakierrokselle. Veteraanigeologi Heikki Lukkarinen oli suunnitellut parin tunnin retken, joka aloitettiin kirjamellisesti Kuopion museon eteisen takasta, jatkettiin kiertelemällä Snellmanin puiston lähiseutuja ja päätettiin Isä Camillon terassille.

Aurinkoinen, lämmin ilta ja hyvin onnistunut ennakkotiedotus
houkuttelivat Kivijalkakierrokselle ennätysmäiset 50 osallistujaa!
Kuva: Satu Hietala, GTK

Valitettavasti epäkohteliaat autoilijat eivät lopettaneetkaan keskustakaahailua kivikierroksen ajaksi, joten liikenteen melu peitti Heikin tarinoinnin alleen aika ajoin. Mökäfoni olisi ollut enemmän kuin tarpeen. Tilanteen pelasti Heikin kokoama parikymmensivuinen moniste, jonka avulla jopa minä pysyin kärryillä.

"Tässä on käytetty harmaata granodioriittia ja marmorikiveä. Nurkkiin
sijoitetut liskot ovat tyypillisiä jugendtyylin eläinaiheisia koristeluja."
Kuva: Satu Hietala, GTK

Opastuksessa geologiset faktat kietoutuivat hienosti kuopiolaiseen kulttuurihistoriaan ja vanhaan käsityötaiteeseen. Enpä ole tiennyt esimerkiksi sitäkään, että graniittisten nupukivien standardikoko perustuu tsaarinaikaiseen määräykseen: kivien tuli olla tarpeeksi pieniä kivenhakkaajan käsin työstettäviksi, mutta kuitenkin tarpeeksi suuria, jotta kaduilla kapinoivat väkijoukot eivät pysty heittämään niitä kauas!

Toinen mainio tarina liittyi Tuomiokirkon rakentamiseen. 1800-luvun alussa Leppävirran Syvävuorella asui itse Piru, joka punoi juonia päästäkseen osallistumaan kirkon rakentamiseen. Niinpä hän lupasi toimittaa kirkon rakennusmestarille takkavitsallisen kotivuorensa punaista graniittia seinämateriaaliksi. Matkalla takkavitsa kuitenkin halkesi ja kivilasti putosi Paljakkavesi-järveen muodostaen Korkeasaareksi myöhemmin nimetyn saaren. Pirua epäonnistuminen raivostutti niin paljon, että hän häipyi siltä seisomalta Leppävirralta ja koko Savosta. Eikä häntä ole täällä sen koommin nähty.

(Vai onko...?)

Metsä tähtiä täynnä

2011-06-08T13:11:00.014+03:00

Toukokuun päättyessä vietetty tuhrea maastopäivä on jo kaukainen muisto. Oletin harmaan aamun selkenevän ja suuntasin maastoon sillä seurauksella, että vietin päivän märässä, kylmässä ja sateessa. Silloin ajatus kuivasta ja lämpimästä työhuoneesta blogia kirjoitellen tuntui houkuttelevalta.

Mustikkatyypin kivikkoinen kangas on vihreimmillään toukokuun lopulla.

Näin sateisen metsän, joka oli puhjennut täyteen tähtiä! Pienet valkeat tähdet loistivat kilpaa heleänvihreän mustikanvarvikon keskeltä, rauduskoivun muodostaman välkehtivän katon alla, kun ensimmäiset auringonsäteet pilkistivät sadepilvien lomasta.

Metsätähti kevätsateessa.

Metsätähdet ovat kukkineet myös omassa saaressani, mutta harmikseni seuraava vierailu sinne toteutunee vasta juhannuksen aikaan. Silloin myös suuresti odottamani pihlajan, suopursun, kielon, vanamon ja keltatalvikin kukinta on jo ohitse. Erilaiset kiireet ja muka tärkeämmät asiat pitänevät minut maissa siihen saakka - lukuunottamatta tulevaa Ahvenanmaan matkaa!

Keltatalvikit nupulla kesämökin portaanpielessä.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin

2011-06-01T14:25:00.010+03:00

Avajaiskuvakavalkadin myötä on mukava palata juhlaviin tunnelmiin. Näyttely on otettu vastaan oikein hyvin: luokkaretkillä museoon tulleet koululaisryhmät ovat kierrelleet näyttelyä ahkerasti, ja ensimmäinen oheistapahtumakin on nyt saatu plakkariin. Siitä lisää tuonnempana!

Kolmen miljardin vuoden aikamatkalle ei kannata lähteä kuivin suin.
Kippistä vaan ja hölökyn kölökyn!

Juhlavaa avajaisyleisöä.

Asiantuntijalla on asiaa.
Geologi Nenonen kertoo kivien tarinaa.

Avajaisissa on mitä parhain tilaisuus pyytää
henkilökohtaista asiantuntijaopastusta geologian saloihin.

Kevätkukkijoiden taviksia ja vähän eksotiikkaakin

2011-05-26T16:32:00.023+03:00

Keskisessä Suomessa kasvaneen ja Pohjois-Savossa työskentelevän kasvitieteilijän on tyytyminen enimmäkseen taviksiin, mitä tulee kevätkukkiin. Jo huhtikuun lopulla työpöydän ääreen hiipii outo levottomuus: olisiko jo aika ensimmäisten kevätkukkien?

Rentukka (Caltha palustris)
Kolme kertaa olen ehtinyt vierailla kesämaisemissani ja havainnoida kevään saapumista keskisuomalaisen karun ja kirkasvetisen järven saaressa. Ensimmäisiä kevätkukkijoita siellä ovat kevätpiipot, nyt jo ohikukkineita. Rentukat työntävät loistavan keltaisia kukkiaan viimevuotisen kulottuneen luhtakastikan ja luhtasaran sekä graniitinharmaan kiven lomasta. Saaren itärannalla vaiverot ovat vielä kukassa. Kimalaiset hyörivät jo täyttä päätä mustikankukkia pölyttäen. Rantavyöhykkeen kevätkukkijoihin kuuluvat myös tuhkapaju ja rannalle ilmestynyt leskenlehti. Toki setäni tontilta vastarannalta löytyy Hämeestä peräisin olevaa valkovuokkoa ja sinivuokkoa, mutta omalle reviirilleni ne eivät kuulu.

Ensimmäiselle maastoretkelle oli kuitenkin riennettävä jo ennen jäiden lähtöä. Aloitin silloin aatelisista ja kävin etsimässä Pohjois-Savon ainoaa hentokiurunkannusesiintymää. Matkalla oli ylitettävä tulviva kevätpuro ja puronotkossa oli lunta paikoin vielä polveen asti, mutta silti toiveikas mieli pani yrittämään yhä ylemmäs rinteeseen. Ensimmäiset hentokiurunkannukset löytyivät kukassa jo 28.4., vaikka enimmäkseen kasvit vasta pilkistelivät viimekesäisen heinikon, vatukon ja pudonneitten haavanlehtien keskeltä.

Hentokiurunkannus (Corydalis intermedia)

Reissu osoittautui erityisen palkitsevaksi märistä villasukista huolimatta (saappaasta löytyi yllättävän suuri reikä), sillä sattumalta silmiini osui karikkeen seasta pilkottavaa vihreää edellisvuotista lehteä: olisiko se... ei se voi olla...... se näyttää ihan....??! Olin löytänyt aiemmin tuntemattoman ahonoidanlukon esiintymän niityn reunasta! Kariketta käsin haroen yksilöitä löytyi parikymmentä. Ahonoidanlukko (Botrychium multifidum) on uhanalainen (vaarantunut) sanikkainen, jonka harvinaistumiseen ovat syynä etenkin maataloudessa viime vuosikymmeninä tapahtuneet muutokset ja niittyjen häviäminen.

Hentokiurunkannuksen lisäksi pohjoissavolaisen kevätaspektin hienouksiin kuuluu lehtoleinikki, joka muistuttaa tavallista niityleinikkiä ja kukkii lehdoissa parhaillaan. Kuitenkin varsinaista lehtomaisten kuusikoiden ja rehevien korpien kevätaspektia, rentukan ohella, edustavat käenkaali, suo-, korpi- ja kaiheorvokit, unohtamatta tuoksuvaa näsiää.

Lehtoleinikki (Ranunculus cassubicus)

Keväisessä luonnossa kulkijan kannattaa pysähdellä ja kumartua katsomaan lähempää, sillä maanrajasta voi löytää tavatonta kauneutta ihan tavisten joukosta!

Suo-orvokki (Viola palustris)

Kaiheorvokki (Viola selkirkii)

Kotkansiivet (Matteuccia struthiopteris) ja metsäkortteet (Equisetum sylvaticum)

Aikakone käynnistyi ajoissa

2011-05-25T16:03:00.003+03:00

Satunnaisista epätoivon hetkistä huolimatta Aikamatka maisemaan -näyttely saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ihan ajoissa ennen eilistä tiedotustilaisuutta ja illan avajaisia. Avajaisissa oli viitisenkymmentä kutsuvierasta, ja tunnelma oli mitä mukavin. Juttua riitti uusien ja vanhojen tuttavuuksien kanssa koko illan. Kuvia avajaistunnelmista seuraa hieman myöhemmin - itse en ennättänyt valokuvaajaksi ryhtyä (eikä nuhruinen kamera olisi mitenkään sopinut sävy sävyyn -valitun hameen ja puseron kanssa!! tyyli täytyy aina säilyttää!!), joten on odoteltava muiden kuvaajien mestariotoksia.

Näin haastavan projektin jälkeen tekisi mieli vetäytyä vain lepäämään hetkeksi laakereilleen. Mutta avajaisista alkaneella aikamatkalla on otettu vasta ensimmäiset askeleet - nyt toiminta vasta toden teolla alkaa! Ensi viikolla, tiistaina 31.5. klo 18.00 Suuri Kivimies eli geologi Jari Nenonen pitää Kuopion museossa luennon nimeltä Kotiseutumme geologiaa. Ilmaistapahtumassa perehdytään näyttelyn aiheisiin pintaa syvemmältä. Miten geologit voivat määrittää kivien iän? Miten kivestä voi nähdä, että maapallon ensimmäinen jääkausi sijoittui noin kahden miljardin vuoden taakse? Tai mitä yhteistä on stromatoliittikivellä ja hengitysilmallamme?

Kesällä näyttelyyn suunnitellaan työpajoja ja opastuksia eri ikäisille koululaisille ja opiskelijoille, miksei sille kuuluisalle suurelle yleisöllekin. Aikaa oheistapahtumien toteuttamiseen on yli kolme miljardia vuotta... eiku yli seitsemän kuukautta eli tammikuulle 2012 asti.

Hurrrrrrrjaaa kiirettä!

2011-05-19T18:49:00.010+03:00

Alun perin taisi olla tavoitteena seurailla tätä Aikamatka maisemaan -näyttelyn valmistusprosessia hieman tarkemmin. No, en ehtinyt. Nyt on meneillään todellinen kilpajuoksu aikaa vastaan. Näyttelyn valmiiksisaamisen mahdollisuudet ovat fifty-sixty, joten yllätyksiin ei tässä vaiheessa ole enää varaa.

Kieltämättä prosessi on kuitenkin edennyt, joskus hitaammin, joskus vauhdikkaammin. Näyttelysaleihin on noussut komea jäävuori, joka jakaa näyttelytilaa osiin ja jäsentää aikamatkan eri jaksoja. Vitriinit, alustat ja muut rakenteet ovat paikoillaan. Näyttelyn suurin eläinkin saatiin ovesta sisään! Moni asia on pulkassa ja plakkarissa, mutta jännitysmomentteja riittänee aivan kalkkiviivoille asti. Eipä ainakaan pitkästymään pääse.

Rakentamisen alkuvaiheessa jäävuori näytti lähinnä

kuivumaan ripustetulta lakanapyykiltä...

... mutta sininen valaistus muuttaa ilmettä jo paljon.

Kivimies ja -nainen painavien näytteiden kimpussa.
Mites sen ergonomian kanssa, Jari...?

Isolla laminointikoneella suurten paneelien pohjustaminen käy näppärästi
- varsinkin kun on Jukan tapainen tosiammattilainen asialla.

Museologia. Nyt.

2011-05-16T16:07:00.007+03:00

Ohhoh. Kaikesta kiireestä huolimatta sain juuri palautettua viimeisen museologianopintojeni esseen. Viikonloppuna kirjoittelin toiseksi viimeistä tehtävää sukulaismökin kevättöiden lomassa, ja samoilla energioilla sain tänään viimeisteltyä viimeisenkin tehtävän.

Museologian opinnot osuivat erittäin hyvään saumaan. Vuosi sitten minulla oli vielä täysi työ pysyä arkipäivän tehtävissä kärryillä, joten opinnot olisivat tuntuneet lähinnä ylimääräiseltä rasitukselta, enkä olisi saanut niistä näin paljon irti. Ajoitus sopi hyvin kohdalleen myös sen vuoksi, että tänä talvena ja keväänä meillä on keskusteltu lähinnä uuden museokeskuksen ja hyvinvoinnin palvelualueen vuoksi esimerkiksi näyttelyiden ja museopedagogiikan yleisistä suuntaviivoista, ja näitä keskusteluja olen voinut hyödyntää opinnoissa.

Museologia ei niinkään ole antanut minulle valmiita vastauksia, mutta sen sijaan museologian opiskeleminen on auttanut minua kysymään tärkeitä kysymyksiä museotyön eri osa-alueista. Millä perustein valitaan näyttelyiden aiheet tai kokoelmiin talletettavat objektit? Mikä merkitys on tiedottamisella ja markkinoinnilla? Mikä merkitys museon yleisötyöllä ja näyttelyillä on vieraiden opettamisessa? Millaisia yhteiskunnallisia arvoja museotyö heijastaa ja miksi? Mikä merkitys museolla on yhteiskunnassa?

Tiivistetysti voisi sanoa, että museologian opiskelu on auttanut minua tiedostamaan museotyön merkitystä. Mitään työtä ei museossa pitäisi tehdä vain tekemisen vuoksi, vaan jokaisen tallennetun esineen, toteutetun näyttelyn tai opastetun kierroksen pitäisi palvella jotain tietoisesti harkittua, haluttuja arvoja vahvistavaa päämäärää.

Linturetkelle!

2011-05-04T19:45:00.009+03:00

Luonnossa liikkuminen on todistetusti mitä parhain rentoutumisen keino, jopa parempi kuin sohvalla tai omassa sängyssä makoilu. Sitä oli kuitenkin hieman vaikea muistaa, kun tiistaiaamuna herätyskello soi vähän yli neljältä ja kehotti vaihtamaan lämpöisen sängyn luonnontieteellisen museon porukan linturetkeen.

Viimeisetkin unenrippeet karisivat silmistä, kun päästiin ensimmäiselle retkikohteelle: Maaningan Lapinjärven lintulavalle. Lava oli mitä mainioin lintujentarkkailupaikka: tulvavesi oli houkutellut niin vesilintuja kuin kahlaajiakin levähtämään ja ruokailemaan.

Hyvät eväät ovat olennainen osa luontoretkeä.
Vasemmalla pyllistelee Tilhi ja taustalla puhaltelee kaulushaikara.

Evästauon ja muutaman lyhyen pysähdyksen jälkeen ("seiiiiis! tuo pieni musta piste tuolla on meriharakka!") päädyimme Patalahdelle. Patalahdella lintuja näkyi selvästi vähemmän kuin Lapinjärvellä, mutta nähtävää ja kuultavaa riitti sielläkin. Ennätimme jo ilahtua kesän ensimmäisestä pajulinnusta, joka kuitenkin paljastui huijariksi. Leppälinnunpahus se siellä vain luritteli pajulinnun säettä, ihan meitä hämätäkseen.

Päivän viimeinen retkikohde oli kuohuva Korkeakoski. Myöhemmin kesällä Korkeakoskella voi ihailla Pohjois-Savon komeimpia myyränporras- ja hajuheinäkasvustoja, joista osa uinuu nyt vielä lumen alla.

Maaningan Korkeakoski pauhasi komeasti! Myöhemmin kesällä
nimi on lähinnä vitsi, kun koski kuivuu säälittävän pieneksi noroksi.

Notkossa oli vielä lunta maassa.

Ai niin, se lajilista. Tarkkaa kirjaa ei retkellä pidetty, mutta viiden tunnin linturetkellä havaittiin ainakin seuraavat lajit (kollegat - täydentäkäätten):

silkkiuikku
härkälintu
tavi
haapana
sinisorsa
jouhisorsa
lapasorsa
uivelo
tukkasotka
joutsen
mustaviklo
liro
punajalkaviklo
taivaanvuohi
meriharakka
valkoviklo
suokukko
kuovi
töyhtöhyyppä
nokikana
kaulushaikara
kurki
varis
harakka
naakka
naurulokki
kalalokki
harmaalokki
pikkulokki
ruskosuohaukka
teeri
fasaani
räkättirastas
punakylkirastas
niittykirvinen
peippo
järripeippo
kiuru
talitiainen
sinitiainen
punarinta
leppälintu
Tilhi (ssp. Canis familiaris)

Työntäyteinen näyttelynvaihto menossa

2011-04-28T19:46:00.007+03:00

Huhtikuu mennä hujahti niin nopeasti, että heikompaa hirvittää. Viimeinen kuukausi ennen Aikamatka maisemaan -näyttelyn avajaisia on nyt alkanut, ja tekemistä on todella paljon. Mutta ei auta kuin kääräistä hihat ja aloittaa tehtävien selättäminen, yksi kerrallaan. Vielä tässä niskalenkki yhdestä näyttelystä saadaan, tai vähintään väsytystaktiikalla aikaansaatu luovutusvoitto.

Ryijy-näyttelyn komeat seinävaatteet hetkeä ennen purkutyön alkua.

Kun käsipareja on paljon, purku sujuu rivakasti.

Viimeisimmässä kuvassa näkyy muuten hienosti näyttelymateriaalien kierrätystä. Ryijyjen ripustustukena käytettiin viimevuotisen Tositarina-näyttelyn plansseja, jotka verhoiltiin uudelleen sopivan hillityksi taustaksi. Miksi ostaa uutta, jos vanhaa voi vielä hyödyntää?

"Sit se käärme söi sen liskon"

2011-03-31T14:21:00.008+03:00

Hondurasilais-suomalainen yhteisötaideprojekti on alkanut :-) Kuopiolaisen Aurinkorinteen koulun neljäsluokkalaiset kävivät tänään tutustumassa Sademetsän lapset -näyttelyyn ja pohtimassa, millaisia tarinoita kuvat heille kertovat. Taidokkaita kuvia ihastelivat niin opettajat kuin oppilaatkin, ja aika kului kuin siivillä.

Mikä valokuvista heijastaisi parhaiten esimerkiksi sanaa "Ystävyys"?

- Tää missä on muurahaiset kukassa, kun ne muurahaiset on ystäviä keskenään.
- Vesipisarat! Niitä on niin monta.
- Sammakko, koska se on söpö ja ystävällisen näköinen.
- Se jossa on lapsi. Sillä on varmasti paljon kavereita.

Sopisikohan tämä liskokuva sanaan HILJAISUUS?

Nuoret taiteilijat valitsivat näyttelystä lempikuvansa ja perehtyivät valokuvauksen perusasioihin. Löytyykö kuvan tärkein elementti keskeltä kuvaa vai jostain muualta? Millainen tunnelma kuvassa on? ("Rauhallinen tunnelma, kun tausta on epäselvä ja kauniin vihreän värinen." Mistä kuvaan tulee valo? ("Tää lintukuva on tosi vaikee... tuleeks se valo jostain puiden latvojen läpi, kun sitä ei oikeen voi nähdä?")

Lempikuvaa etsimässä. Hyviä vaihtoehtoja on ihan liikaa!

Kuvakertomuksia jatkettiin liittämällä kolme satunnaista kuvaa yhteen tarinaan. Muutamassa minuutissa pienryhmissä keksittiin toinen toistaan mielikuvituksellisempia juttuja.

"Tää muurahainen vois syödä kukkaa ja muuttua liskoksi..."

Projekti ei suinkaan jää yhteen museokäyntiin - päinvastoin: tästä työ vasta alkaa. Myöhemmin keväällä, kunhan lumet ovat sulaneet nappaan mukaan kulttuurihistoriallisen museon valokuvaajan Kari Jämsénin. Yhdessä lähdemme oppilaiden kanssa metsään ja järven rannalle metsästämään sopivia kuvausaiheita. Luontokuvien ottamista varten ei tarvitse lähteä Lappiin tai maapallon toiselle puolelle Hondurasiin, sillä parhaat kuvat voivat syntyä aivan jokapäiväisistä aiheista. Odotan innolla, millaisia tarinoita nuoret taiteilijamme onnistuvat valokuvien avulla kertomaan!

Virtausta etsimässä

2011-03-28T09:23:00.003+03:00

Kuopion kaupunginkirjaston Kirjaston nielemät -blogissa Päivikki Kolehmainen kertoo vetämänsä runopiirin herättämistä tunnelmista. Vaikka takana olisi pitkä iltavuoro asiakaspalvelussa ja väsymyskin jo painaisi, voi runopiirissä vietetty tunti johtaa parhaimmillaan flow-tilaan. Flow'n vallassa ihminen uppoutuu täydellisesti senhetkiseen tekemiseensä, unohtaa ajan kulumisen ja tuntee saavuttavansa jotain suurta. Itse tekeminen tuntuu äärettömän palkitsevalta. Ja kun "virtaus" vähitellen häviää, jäljelle jää lämmin hyvänolon tunne ja ylpeys: minä pystyin ylittämään itseni!

Museotyö tuntuu välillä aikamoiselta puurtamiselta, kuten varmasti kaikki muutkin työt. Tekstit odottavat kirjoittamista, kuvat käsittelyä, asiat selvittämistä ja kalenterit täyttämistä. Mutta hetkittäin sitä pystyy kohoamaan arjen yläpuolelle. Tunnistan Päivikin kuvaaman flown, niin työssä kuin harrastuksissakin. Flow on harvinaista herkkua, mutta sitäkin palkitsevampaa. Useimmin virtauksen tuntu syntyy kirjoittaessa. Teksti saa siivet, parhaimmillaan sormet eivät ennätä kirjoittaa niin nopeasti kuin ajatus kulkisi. Kahvi- tai ruokatauot unohtuvat. Ja kun hetki on ohi, olo on mahtava, joskin hieman pöllämystynyt. Ei ole ollenkaan tavatonta, että toivotan työkavereille hyvää huomenta klo 14.30.

Urheilijat jos ketkä ymmärtävät flow'n merkityksen ja pyrkivät määrätietoisesti ymmärtämään, miten siihen voisi päästä tietoisesti silloin kun haluaa. Jos joku sen taikatempun selvittää, niin neuvoja otetaan kiitollisuudella vastaan! Yhteystiedot löytyvät vaikkapa tästä blogista.

Yksi täytetty nieriä, kiitos!

2011-03-22T16:01:00.019+02:00

Mestari Hämäläinen viimeistelee kuuluisaa täytettyä nieriäänsä.

Luonnossa saimaannieriät (Salvelinus alpinus) ovat äärimmäisen uhanalaisia. Kalatiskiltä niitä kuitenkin löytyy - nimittäin kasvatettuina. Nieriä on muiden lohikalojen tapaan herkullista niin paistettuna, graavattuna kuin savustettunakin. Aivan erilaisen elämyksen tarjoilee Masterchef T. Hämäläinen, joka on hionut täytetyn nieriän reseptiään jo vuosikausia. Täytetyn nieriän oikeanlainen valmistaminen on työlästä ja vie 4-5 viikkoa aikaa, mutta herkullinen lopputulos on kaiken vaivan arvoinen.

Saimaannieriää mestari Hämäläisen tapaan

1 mukavankokoinen saimaannieriä (esimerkiksi parikiloinen koiras Enonkosken kalankasvattamolta)
muutama litra sopivan paksua kipsiä
eristeainetta
5-6 erilaista hartsia
yksi levy lasikuitumattoa
litroittain ruiskumaaleja
laseerauslakkaa

Sulata pakastettu saimaannieriä. Kalan värit saattavat haalistua pakastamisen aikana tuntemattomiksi, mutta se ei vaikuta lopputulokseen.

Asettele kala styroksialustalle hyväksi katsomaasi asentoon. Poista vatsa- ja rintaevät: ne valmistetaan erikseen.

Valele kalan ja evien päälle runsaasti juoksevaa kipsiä. Anna kuivua ilmavassa paikassa, noin + 20 asteessa 4-5 tunnin ajan.

Kuivumisen jälkeen poista nieriä varovasti kipsin sisältä. Irrota samalla tavalla myös evät erillisistä kipsimuoteista.

Vala kipsimuottiin ainakin viisi kerrosta erilaisia hartseja. Anna jokaisen kerroksen kuivua mieluiten vuorokauden verran. Lisää viimeiseksi kerros lasikuitua ja anna kuivua.

Kiinnitä evät kalavalokseen haluamaasi asentoon. Poista ylimääräiset reunukset ja viimeistele kalan pintarakenne hiomalla.

Aloita maalaaminen levittämällä kalavaloksen pinnalle kirkkaanharmaata helmiäislakkaa ja hahmottelemalla pohjavärit.

Jatka maalaamista lisäämällä kerroksittain ruiskumaalivärejä ja laseerauslakkaa. Anna kuivua jokaisen kerroksen välillä useita tunteja. Mitä huolellisemmin teet tämän vaiheen, sitä parempi on lopputulos. Viimeistele täytetty nieriä kerroksella kiiltävää lakkaa.

Saimaannieriä kannattaa tarjoilla esimerkiksi järvilohella ja härkäsimpulla höystettynä. Erityisen hyvin nieriä soveltuu juhlavien näyttelyiden pääruokalajiksi. Esimerkiksi Kuopion museossa tarjoillaan täytettyä nieriää seuraavan kerran kesällä 2011 Geologisen tutkimuskeskuksen 125-vuotisjuhlanäyttelyssä. Kannattaa tulla elämysmaistiaisiin!

Karhu on kiva

2011-03-08T11:36:00.003+02:00

Karhuherra Benjamin on aina silloin tällöin ilahduttanut näyttelyissämme kävijöitä läsnäolollaan. Museon muista eläimistä poiketen Benjaminia saa haistaa ja koskettaakin.

Karhuherra Benjamin

Tällä kertaa Benjamin oli päässyt vähän yllättäenkin piipahtamaan alakerran saliin avariin tiloihin kunnioitusta ja ihastusta herättämään, ja tietenkin myös halattavaksi ja silitettäväksi. Benjaminin tilassa museokävijöillä oli mahdollisuus purkaa tuntemuksiaan piirroksina paperille, ja puolentoista kuukauden aikana seinät täyttyivätkin mukavasti sekä karhuaiheisista, että muista piirroksista.

Benjamin lähdössä takaisin nukkumaan.

Viimeinen katse vieraiden piirustuksiin.

Piirroksista löytyy sekä nuorien että vähän vanhempienkin näkemyksiä karhuista ja vähän muustakin.

Iloisia piirustuksia katsellessa näyttäisi siltä, että ihmisten mielikuvat karhuista taitavat olla aika positiivisia. Aika harvalle karhu on ensisijaisesti pelottava; enemmän kuvissa tulee vastaan iloisia ja ystävällisiä karhuja.

Benjaminin poistuttua tilassa alkaa Kuopion kulttuurihistoriallisen museon seuraavan näyttelyn rakennus. Karvaisen otuksen tilalle tuleekin sitten ihasteltavaksi karvaisia käyttötekstiileitä, sisustusesineitä ja taideteoksia 18.3. alkavassa näyttelyssä nimeltä Ryijy elää.

Blogi täytti vuoden!

2011-02-16T19:04:00.002+02:00

Tänään tulee kuluneeksi tasan vuosi blogimme perustamisesta ja Jukka Tuonosen ensimmäisen blogitekstin julkaisusta. Onnea meille, blogille ja kaikille kirjoittajille!

Museologiaopiskelijaelämää

2011-02-16T09:52:00.008+02:00

Aloitin reilu kuukausi sitten museologian perusopinnot. Heti ensimmäisenä lähipäivänä Helsingissä yksi kurssin ohjaajista, Museoliiton Tuuli Rajavuori totesi: "Jos teistä jossain vaiheessa tuntuu, että onpas tämä opiskelu leppoisaa, niin todennäköisesti teillä on joku tehtävä tekemättä!"

Tottahan se on, sillä opintojen aikataulu on tiukka ja museologia aiheena laaja. Virallisesti museologia tarkoittaa esimerkiksi Jyväskylän yliopistossa "tiedettä, joka tarkastelee yksilön ja yhteistön tapaa hahmottaa ympäristöään ottamalla haltuunsa menneisyyden ja nykyisyyden todistuskappaleita." Tässä vaiheessa, kun olen suorittanut opinnoista viidenneksen ja kerryttänyt työkokemusta museosta puolisentoista vuotta, museologia vaikuttaisi lähinnä ajattelutavalta. Mielestäni olennaisin kysymys on se, minkä merkityksen me tämän ajan ihmiset annamme kulttuuriympäristömme esineille ja ilmiöille sekä luonnonympäristölle ilmiöineen ja lajeineen. Mikä on tärkeää? Mitä museon tulisi tallentaa ympäristöstään ja mitä sen tulisi kertoa tämän ajan ihmisille? Miten museo kertoo menneisyyden vaikutuksesta nykyisyyteen ja tulevaisuuteen?

Museologian suuria kysymyksiä lähdettiin purkamaan kokoelmista. Muut museologian opiskelijat työskentelevät kulttuurihistoriallisissa tai taidemuseoissa, minä olen ainoa luonnontieteen edustaja. Oli kiinnostavaa lukea kulttuuri- ja taidepuolen kokoelmien esineiden valinnasta ja säilytyshankaluuksista. Huonekalut, isot veistokset ja kokonaiset vanhat rakennukset ovat melkoisen haastavia säilytettäviä, jos niitä vertaa meidän kasviarkkeihimme ja kovakuoriaisiimme. Luonnontieteellisissä kokoelmissa on lisäksi perusteltua säilyttää useita näytteitä samasta lajista esimerkiksi levinneisyystutkimusta tai lajien systematiikan selvittämistä varten. Kulttuuripuolella saman rukin säilömistä on tänä vuonna kritisoitu Helsingin Sanomia myöten.

Tällä hetkellä olemme siirtyneet kokoelmatyöstä näyttelyiden maailmaan ja perehdymme pienryhmittäin museonäyttelyiden markkinointiin ja museopedagogiikkaan. Etenkin markkinointipuolella on itselläni vielä paljon opittavaa, joten on hyvä, että oppimistehtäväni liittyy juuri siihen. Markkinoinnin tarkoituksenahan on saada ihmiset sekä huomaamaan museon läsnäolo että astumaan museoon sisälle. Miten tästä kynnyksestä saisi mahdollisimman matalan?

Verkossa, verkosta, verkkoon

2011-02-08T13:12:00.004+02:00

Monet museot ovat viime vuosina panostaneet voimakkaasti verkkopalvelujen kehittämiseen. Yksi syy tähän on verkkopalvelujen saavutettavuus. Verkkopalvelut ovat internetin välityksellä käytettävissä ympäri vuorokauden ja vuoden. Verkossa voi esitellä sellaisia kokoelman harvinaisuuksia, jotka ovat liian arvokkaita, arkoja tai hankalia perinteiseen näyttelykäyttöön. Verkkojulkaisun tai oppimateriaalin lukeminen ei vaadi kirjan ostamista. Verkkonäyttelyssä voi vaellella silloin kun se itselle parhaiten sopii, myös maanantaisin tai vaikka keskellä yötä, jolloin fyysiset museonäyttelyt ovat kiinni. Esteettömyys on taatusti helpompaa toteuttaa verkossa kuin alkaa rakentaa sitä kauan kaivattua hissiä Kuopion museoon. (Toki se hissikin tarvitaan ja siihen palaan myöhemmin.)

Museoliiton verkkonäyttelysivulla on lukuisia linkkejä eri museoiden verkkonäyttelyihin. Vaikuttaa siltä, että koko verkkonäyttelyn käsite on hyvin laaja. Mielestäni verkkonäyttelyn parhaan määritelmän on tehnyt Sanna Järvinen (nyk. Rönnblad). Hänen mukaansa verkkonäyttely on yhtenäinen, tiettyyn teemaan liittyvä kokonaisuus, jossa käytetään verkkoympäristöä varten multilineaarisesti jäsenneltyä kuva- ja tekstimateriaalia. Valikoima valokuvia ei vielä ole verkkonäyttely, vaan kuvagalleria vaikkapa Picasan tai Flickrin tavoin. Rivi näyttelyplanssien PDF-versioita lähestyy virtuaalinäyttelyä, jossa fyysinen näyttely halutaan siirtää verkkoon sellaisenaan. Tekstimassa, jota voi selata vain lineaarisesti eteen- tai taaksepäin, on verkkojulkaisu eikä -näyttely.

Verkkonäyttelyssä tulisi olla mahdollisuus kulkea haluamallaan tavalla. Joku tahtoo saada suoraviivaisen yleiskuvan esiteltävästä aiheesta, joten hänelle olisi viitoitettava yksinkertainen reitti koko näyttelyn läpi - aivan samoin kuin fyysisessä näyttelyssä on mahdollista kävellä nopeasti ja silmäillä planssien otsikot ja kuvat. Joku toinen kulkee näyttelyssä mieluummin hyppimällä osakokonaisuudesta toiseen. Kolmas haluaa sukeltaa syvemmälle johonkin osakokonaisuuteen. Verkkonäyttelyssä on mitä hienoin mahdollisuus esittää suuri tietomäärä sopivankokoisiksi paloiksi annosteltuna, niin että kävijä pääsee aina vain syvemmälle. Aineistoon ei kuitenkaan saisi eksyä. Näyttelykävijän tulisi koko ajan hahmottaa oma "sijaintinsa" niin, että paluu peruspolulle tai haluttuun osa-alueeseen on mahdollisimman helppo. Tiedonhakijoita varten tulisi näyttelypolun lisäksi julkaista sivukartta tai hakupalvelu, jonka avulla haluttu tieto löytyy nopeasti.

Verkkonäyttelyn koostaminen on tällä hetkellä meille varsin ajankohtainen aihe. Vuosi sitten päätimme toteuttaa verkkonäyttelyn mesimarjasta fyysisen Rubus arcticus -näyttelyn jälkeen. Nyt kun Sademetsän lapset -valokuvanäyttely on saatu onnellisesti pystyyn, on aika polkaista käyntiin tällainen meille aivan uudenlainen näyttelyprosessi. Tietoa, tekstiä ja kuvia on yllin kyllin, nyt on vain koottava palapeli uudella tavalla.

Museoarkeilua: laseja, lamppuja ja tietoteknistä nostalgiaa

2011-02-03T11:55:00.002+02:00

Museon arkeen kuuluu näyttelyiden huolto ja korjaus. Meillä yleisin vioittuva tekninen laite taitaa olla lamppu, muodossa tai toisessa. Lampun vaihto kuulostaa yksinkertaiselta. Paljon on vitsejä kerrottu siitä kuinka paljon yhden jos toisenkin ammatti- tai muun ryhmän edustajia tarvitaan vaihtamaan yhtä ainoaa lamppua. Tosiasia kuitenkin on, että esimerkiksi Kuopion museon susikaapin yhden loisteputkilampun vaihdossa tarvitaan kolme työntekijää.

Näyttelyarkkitehtuurilla ja etukäteissuunnittelulla voidaan paljonkin vaikuttaa siihen, kuinka helppoa lampun vaihto voi olla. Susikaapin tapauksessa päästään vielä kohtalaisen helpolla, kun lampun voi vaihtaa kolme museon omaa työntekijää, eikä paikalle tarvitse tilata sentään esimerkiksi lasiliikkeen väkeä kuten joissain kohteissa voi käydä. Kaksi työntekijää käyttää imukuppityökalua, jonka avulla lasista voi pitää kiinni, laskea sen paikaltaan ja nostaa lopuksi takaisin paikoilleen, ja yksi henkilö käyttää akkuruuvinväännintä lasin kiinnityspulttien irroittamiseen ja kiinnittämiseen. Lasi painaa sen verran että normaalikuntoiset miehet tästä suoriutuvat, mutta naisilla tahtoo jo tehdä tiukempaa.

Lasin kannattelussa on riskinsä; imukupin ote voi pettää tai kannattelijan voimat voivat ehtyä. Jos painava lasi putoaa vaikkapa jalkaterälle, ovat seuraukset varmasti ikävämpiä kuin pelkkä sirpaleitten keräily lattialta. Kun kaikessa ollaan huolellisia ja maltillisia, ja kaikki mietitään ja sovitaan ennen kuin tehdään ja hölmöillään, voidaan vahinkojen riski pitää mahdollisimman pienenä.

Jouko pidättelee irrotettua lasia, jottei se pääse karkaamaan minnekään lampun vaihdon aikana. Lasien käsittelyssä on tärkeää käyttää käsineitä. Jos lasin sisäpinnalle jää sormenjälkiä, ei niitä voi puhdistaa pois ilman lasin irroitusta uudelleen.

Susi odottaa kärsimättömänä uutta loisteputkea rikkoutuneen tilalle.

Petteri on täydessä vauhdissa loisteputkien kanssa. Kohta ensimmäiset asiakkaat ryntäävät museoon, ja kaiken pitää olla silloin valmiina. Lamppujen värisävyn säätöön käytetyt värikalvot näkyvät kuvassa loisteputken päällä.

Museoiden aukioloaikojen takia tällaiset suuremmat huoltotyöt (kyllä, lampunvaihto on tässä tapauksessa "suurempi huoltotyö" :) ) joudutaan tekemään pääsääntöisesti maanantaisin, jolloin museot ovat yleensä suljettuina, tai aamuisin ennen ensimmäisten innokkaiden museokävijöiden päästämistä näyttelytiloihin. Kiire valitettavasti lisää riskejä, mutta maltti on valttia ja turvallisuus ennen kaikkea!

Lampunvaihto sujui mallikkaasti, mikään ei jumittanut, ja lasikin saatiin oikein sujuvasti uudelleen paikoilleen. Huonolla tuurilla lasien kiinnitysruuvien vastakappaleet saattavat pudota "lumen" sekaan kun ruuveja yritetään laittaa paikoilleen. Jos näin käy, joudutaan lasi laskemaan uudestaan alas. Mitään tällaista ei tällä kertaa onneksi käynyt, harjoitus tekee mestarin ja hyvä onnikin oli myötä.

Seuraava huoltokohde oli yksi vanhimmista tietokoneistamme näyttelyissä; vuodelta 1996 peräisin oleva Pomi, "Karhukone":

Pomi P100 pitää sisällään harhauttavasta tarratekstistä poiketen peräti 120MHz Pentium-prosessorin! Huomaa suuri näppäimistöliitin, puuttuvat USB:t ja hiiriliitäntä. Ajan tapaan liittimet on nimetty tarrojen avulla suomeksi.

Vanhat valkoiset koneet tahtovat muuttua pikkuhiljaa kellertäviksi.

Surullisen kaihoisana lueskelin juuri vähän aikaa sitten uutista "PC-veteraani POMIn" hakeutumisesta velkasaneeraukseen. Vähään aikaanhan POMI ei enää ole tietokoneita "valmistanutkaan". Tämä Pomi-yksilö on hoitanut työnsä hyvin. Se on alunperin koottu 4.3.1996 ja vuodesta 1997 se on pyörittänyt Kuopion museon karhuhuoneen "Karhu"-nimistä opastusohjelmaa. Vuosien varrella siihen on vaihdettu osia muista aikaisemmin luovuttaneista yksilöistä ja osittain myös uusia osia. Tällä kertaa ongelmia aiheuttivat ilmeisesti komponenttien jäähtymistä haittaava kotelon sisälle kertynyt pöly ja laakereistaan jumittunut prosessorituuletin.

Samalla tuli mieleen tarkistaa ohjelman varmuuskopion toimivuus, ja asensin antiikkisen museo-ohjelman toiseen koneeseen varakonekäyttöä ajatellen. Ilmeni, että kun ohjelma oli aikoinaan varmuuskopioitu, oli yhdellä korpulla (1.44Mb) ollut joku vika, ja ohjelman yksi osa "lisääntyminen" ei toiminut. Koska tämä nykyinen karhukone on vielä toimiva oli tämä yksi "toolbook"-tiedosto helppoa kopioida siltä. Tai siis ei ollutkaan. Koska koneessa ei ollut usb-liitäntöjä, ei esim. usb-muistitikkua voinut käyttää. Myöskään tallentavaa CD-asemaa ei ollut. Mutta onneksi oli korppuasema. DOS-pohjainen ARJ-pakkaus/purkuohjelma osasi tehdä tiedostosta kaksi korpulle sopivaa pakettia. Tätä varten oli pakko taas palauttaa mieleen viime vuosituhantisia tapoja dos-käskyineen... Kaikki meni siis hyvin. Paitsi että korppuasema ei tietenkään toiminut. Ja kuten yleensä käy, myös tämä korppuasema tuhosi kaikki siinä käytetyt korput käyttökelvottomiksi. Windows-käyttö oli myös mukavaa vaihtelua tavanomaiseen, kun talosta, jossa konetta huolsin, ei löytynytkään enää yhtään toimivaa vanhanaikaista sarjahiirtä, eli hiirtä joka liitetään 9-piikkiseen sarjaporttiin usb:n tai pyöreän ps/2 -hiiriliittimen sijasta.

Onneksi meillä on vielä varaosakoneita "paikkojen turhana täyttönä". Yhdestä irrotin korppuaseman ja heti ensimmäisellä tärppäsi; kohdalle sattui toimiva asema, jolla homma hoitui. Tiedosto saatiin talteen ja nyt meillä on jotakuinkin varmasti täydellisesti toimiva varmuuskopio tallessa. :)

Ja vanha kunnon Pomi "Karhukone" pyörittää vanhaa kunnon Karhuohjelmaa edelleen. :)
Koneen 15-vuotissynttärit ovat n. kuukauden päästä, 4.3.2011. Pitäisiköhän sille antaa joku lahja?

Hui kauhistus!

2011-01-28T08:50:00.010+02:00

Tällä viikolla vietetään Kuopiossa perinteisiä Pakkaspäiviä. Lapsille ja nuorille suunnattu tapahtumaviikko on täynnä kulttuuria nukketeatterista näyttelyihin ja tanssista taiteeseen. Joka vuosi Pakkaspäivillä on eri teema, ja tänä vuonna teemana on kauhu, jännitys, fantasia ja viihde.

Me museoihmiset kokoonnuimme jo muutama kuukausi sitten pohtimaan, mitä jännittävää museoissa voisi tapahtua. Muistelimme Edinburghin-matkaa ja kokeilemaamme kauhuopastusta. Edinburgh on kauhuopastusten luvattu kaupunki: tarjontaa on uskomattoman paljon ympäri vuoden. Toki turistimäärätkin ovat aivan toista luokkaa kuin Kuopiossa.

Mutta jotain vastaavanlaista voisi pienimuotoisesti kokeilla, tuumailimme, ja niinpä näille Pakkaspäiville syntyi kolme enemmän tai vähemmän jännittävää museotapahtumaa. Korttelimuseon Karmeat käräjät -kierroksella laskeudutaan Kuopion alamaailmaan. Vanhassa käräjätuvassa ei rikollisille armoa annettu, ja samanlaista kohtelua saattoivat saada sairauden tai köyhyyden vuoksi epäilyttäviltä vaikuttavat ihmiset. Kuopion museossa vähän pienemmät museovieraat voivat seurata Museokummituksen jalanjälkiä. Kummitus hiiviskelee öisin museossa vartioimassa arvokkaita kokoelmia. Tällä kertaa se on jättänyt jälkeensä toinen toistaan ihmeellisempiä esineitä. Tutuiksi tulevat esimerkiksi sammakon käyttäminen lemmentaioissa ja parantavien kivien voima.

Oma osuuteni Pakkaspäivien kauhutarjonnassa on esitys verenhimoisista vampyyreista. Kerron luennolla vampyyritarinoiden alkuperästä ja vaihtelusta eri puolilla maailmaa, keskittyen enimmäkseen Latinalaisen Amerikan tarinoihin ja etenkin entisen kotikyläni, Hondurasin Las Mangasin juttuihin. Kylän lapset ja aikuisetkin usein uskovat täysin näihin kauhutarinoihin eivätkä uskalla esimerkiksi kulkea hautausmaan ohi yöllä. Ties millaisia haamuja ja vampyyreja siellä liikkuu... Tosiasiassa ainoat vampyyrit Hondurasissa ovat pieniä lepakoita. Kylässä asuessani nukuin lähes kaikki yöt moskiittoverkon alla, joten vampyyrinpuremaa en päässyt kokemaan. Sitä en pahoittele, sillä vampyyrilepakot saattavat levittää ikäviä tauteja.

Yleisin vampyyrilepakko on isoverenimijä (Desmodus rotundus).
Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Desmodus.jpg?uselang=fi

Ensimmäinen vampyyriesitys keskiviikkona meni hienosti. Osallistujia oli 11, mikä on parvihuoneeseen oikein mukava ryhmäkoko. Koska jotkut osallistujista olivat kuuroja, esitykseni tulkattiin viittomakielelle. Aiemmin en ole ollut tulkattavana, joten oli hyvä päästä harjoittelemaan tällaistakin tilannetta. Ainakin oman puheen rytmi oli pakko pitää rauhallisena. Esityksen jälkeen keskustelu jatkui vilkkaana aina museon sulkemisaikaan asti - olisi ehkä kannattanut aloittaa esitys puolisen tuntia aikaisemmin, jotta keskustelulle olisi jäänyt enemmän aikaa. Toinen esitykseni on lauantai-iltapäivänä - katsotaan, mitä silloin tapahtuu!

La Grande Final!

2011-01-19T14:56:00.008+02:00

Se on siinä!

Väsynyt mutta onnellinen. Eilinen Sademetsän lapset -näyttelyn ensimmäinen päivä oli pitkä (kukas käskee herätä puoli viideltä valmistelemaan puheita mielessään) mutta monin tavoin onnistunut. Tiedotusvälineet huomioivat mukavasti näyttelyn, ja illan kruunasi hauska, kolmen museon väen yhteinen tapahtuma. Kulttuurihistoriallisen museon pitkäaikaiset työntekijät Pirjo Jantunen ja Anna-Leena Poutiainen ovat nimittäin vetäytymässä nauttimaan hyvin ansaituista eläkepäivistä, ja heidän läksiäisensä osuivat enemmän tai vähemmän sattumalta näyttelymme avajaispäivään.

Iltatapahtuma alkoi Taidemuseolta Pauno Pohjolaisen näyttelyn merkeissä. Taidepläjäyksen jälkeen siirryttiin Kuopion museoon, jossa päästiin kokeilemaan kansantansseja. Koreografia oli selvästi suunniteltu juuri museoväelle sopivaksi. Kalakukkopitoinen tarjoilu antoi puhtia Sademetsän lapset -näyttelyyn tutustumiselle: esittelyni jälkeen juttua riitti vielä pitkään. Oli todella mielenkiintoista kuulla kulttuurihistoriallisen museon ja taidemuseon väen kommentteja näyttelystä! Toisen alan ammattilaiset auttavat avaamaan uusia näkökulmia. Ja tällaiset yhteiset tapahtumat vahvistavat luontevaa yhteistyötä.

Avajaistunnelmaa Sademetsän lapset -näyttelyssä.

Museoiden väki harjoittelee yhteisiä askelkuvioita.

Loppukiri!!

2011-01-18T11:39:00.004+02:00

Näyttelyn rakentaminen vaikuttaa videossa varsin vauhdikkaalta. Todellisuudessa mallailemiseen ja mittailemiseen kuluu paljon pitempi aika.

Ripustamassa

2011-01-14T14:21:00.007+02:00

Vaikka valokuvanäyttelyn ripustaminen on helpompaa kuin vaikkapa joulunäyttelymaiseman rakentaminen, on siinäkin omat kommervenkkinsä. Yleensä taiteilija itse määrittelee kuvien järjestyksen, joten esimerkiksi viimekeväisen Kuka, mikä, mistä? -näyttelyn mukana tulivat selkeät ripustusohjeet. Itse tuotetussa näyttelyssä on tällaisetkin ratkaisut tehtävä itse. Sitä paitsi Sademetsän lapset -näyttelyn varsinaisten taiteilijoiden olisi jokseenkin mahdotonta tulla Hondurasin Las Mangasista Kuopioon meitä ohjeistamaan.

Päädyin kuvien järjestyksessä luonnontieteilijän ja tarinankertojan ratkaisuun. Näyttely alkaa maisemasta, miljöön kuvaamisesta rehevine metsäkuvineen ja solisevine puroineen. Trooppisen sademetsän monimuotoisuutta ja ekologiaa kuvataan eri eliöryhmien avulla. Käärmeet - petoeläimet - vaanivat pieniä liskoja ja sammakoita saaliikseen. Vähitellen sukelletaan yhä lähemmäs sademetsän sydäntä: taiteelliset lähikuvat kasveista ja hyönteisistä tuovat esille hämmästyttäviä muotoja ja värejä. Pohjakerroksesta kivutaan ylemmäs tutustumaan viidakon lintumaailmaan. Näyttelykierroksen päätteeksi noustaan katsomaan, miltä sademetsä näyttäisi linnun silmin - eli päädytään takaisin maisemakuviin.

Taidenäyttelyiden tai valokuvauksen ammattilainen olisi luultavasti ratkaissut ripustusjärjestyksen toisin. Ensi tiistaina Kuopion taidemuseon väkeä tulee tutustumaan näyttelyyn, ja on kiinnostavaa kuulla heidän kommenttejaan. Tarinan voi kertoa monella tavalla, ja meidän tapamme on nyt tämä.

Ripustaminen on tarkkaa työtä. Punaisen lasersäteen
avulla on helppo asetella valokuvat oikein.

Näyttelytila taitaa kaivata vielä vähän siivoamista... mutta melkein valmista on!

Viikko aikaa valokuvanäyttelyn avajaisiin!

2011-01-11T14:06:00.005+02:00

Palasin eilen päiväksi koulun penkille aloittaessani museologian opinnot. Samaan aikaan muu näyttelytiimi ahkeroi Kuopion museolla joulunäyttelyn purkuhommissa. Tänään Ben ja Min ystävineen pakattiin pakettiautoon ja kuljetettiin eläinkokoelmatiloihin huilimaan. Vielä viimeisiä silauksia, kuten parvihuoneen lattian vahausta ja seinien pakkelointia, ja pääsemme ripustamaan Sademetsän lapset -näyttelyä.

Viikko aikaa avajaisiin. Ihme kyllä oloni on tässä vaiheessa vain hieman epävarma. Ehkä varsinainen näyttelyjännitys ei vain ole vielä ennättänyt alkaa? Tässä vaiheessa pähkäilen enimmäkseen tiedottamista. Kolmas versio tiedotteesta on nyt kirjoitettu, ja jokaisessa versiossa kärkiviesti on hieman eri tavoin painotettu. Kuvailisinko itse teoksia eksoottisine eläimineen ja maisemineen? Kertoisinko "ihmisen kokoisen" tarinan näyttelyn syntyvaiheista? Vai keskittyisinkö sademetsien suojelun sanomaan? Paljonko kannattaa ylipäätään sanoa itse tiedotteessa?

Kaikkia yksityiskohtia ei ole näyttelyn ulkoasustakaan vielä päätetty. Periaatteessa pelkät valokuvat ja muutama tekstipaneeli voivat olla se tyylikkäin ratkaisu. Tai sitten lisäelementit tuovat näyttelyyn kaivattua elävöitystä. Lisäelementtejä voidaan kuitenkin testata vasta sitten kun valokuvat ovat paikallaan, sillä ne määräävät näyttelyn visuaalisen ilmeen.

Ehkä se paniikki alkaa huomenna.

Hyvää joulua!

2010-12-21T15:34:00.006+02:00

Museon väki alkaa vähitellen vetäytyä joulunviettoon. Minä sain iloisen jouluyllätyksen, kun lomapäiviä olikin kertynyt niin paljon, että onnistuin saamaan viikon loman. Sorvin ääreen palaan taas ensi torstaina.

Toivotan siis kaikille lukijoille oikein rauhallista ja iloista joulunaikaa!

Jee, on hienoo olla tonttu!

Hiljaista näyttelynvalmistusta - Sademetsän lapset

2010-12-15T16:52:00.001+02:00

"Sademetsän lapset" -näyttelyn valmistus on täydessä vauhdissa. Päivitimme valokuvatulostimemme marraskuun päätteeksi ja ensimmäisiin tositoimiin uusi "ihmelaite" pääsi suoraan Etelä-Amerikan lapsien eksoottisten kuvien valmistuksessa. Tulostin, hieno ja ihmeellinenkin, on vain yksi pieni osanen näyttelykuvien valmistuksessa. Ihmisen huolellista käsityötä tarvitaan paljon.

Kehykset tulivat meille osina. Mystiset paketit sisälsivät valmiiksi sopiviin mittoihin leikatut lasit, kehyslistat, paspastuuripahvit ja kaikkea muuta pientä kivaa sälää. Museomestari-Petterillä oli ilmeisesti jo päässään selkeä kuvio siitä, kuinka näistä tarpeista kootaan tyylikkäät kehykset. Kokoaminen alkoi lasin pesulla, joka on paljon enemmän tarkkuutta vaativa toimi, kuin voisi alkuun aatella, lasin sisäpuolen kun täytyy olla oikeasti tosi puhdas, ettei se näytä karmealta.

Paspartuurin eli paspiksen päälle (todellisuudessa taakse) Petteri tähtäili ja kiinnitti diakaapin valoa apua käyttäen kuvan teipeillä.

Kun kuva ja paspis ovat nätisti kiinni toisissaan, ne asetetaan taustalevyn päälle ja peitellään lasilla.

Taustalevy-kuva-paspis-lasi-paketti asetellaan odottavaan kehysaihioon, jossa on kolme sivua valmiina, ja viimeinen lisätään, kun sisus on siististi paikallaan.

Lopuksi kehystys viimeistellään vielä jousilla, ja ripustuskiinnikkeillä.

Joulu lähestyy kovaa vauhtia, ja uusi vuosi tulee heti sen jälkeen. Ja 18.1.2011 avataan "Sademetsän lapset" Kuopion museossa...

Haastetta kerrakseen!

2010-12-14T13:48:00.013+02:00

Eliölajiston köyhtyminen etenee Suomen luonnossa huolimatta kansainvälisistä uhanalaistumisen pysäyttämiseen tähtäävistä tavoitteista, ja siitä kertoo 1.12.2010 Helsingissä Säätytalolla julkaistu Suomen lajien uhanalaisuus 2010 –raportti.

Uuden arvion mukaan 2247 eliölajia Suomessa arvioiduista 21400 lajista on uhanalaisia. Arvioitujen lajien suuri määrä, 6000 lajia enemmän kuin edellisellä kerralla 10 vuotta sitten, on kansainvälisesti katsoen erinomainen saavutus! Suomen eliölajeista lähes neljännes on mukana punaisella listalla eli eriasteisesti uhanalaisia, silmälläpidettäviä tai puutteellisesti tunnettuja ja joka kymmenes eliölaji katsotaan uhanalaiseksi. Uhanalaistumisen hidastaminen tai pysäyttäminen on meille kaikille suurempien tai pienempien eliölajien parissa työskenteleville yksi tulevaisuuden valtaisista haasteista nyky-yhteiskunnassa.

Suopunakämmekkä (Dactylorhiza incarnata ssp. incarnata) on uuden arvion mukaan luokiteltu vaarantuneeksi kasvilajiksi. Se viihtyy ravinteisilla soilla ja on harvinaistunut etenkin Etelä-Suomessa soiden ojitusten ja turpeennoston seurauksena. (OV)

Myös punakämmekkää vaateliaampi kaitakämmekkä (Dactylorhiza traunsteineri) on maassamme yhä vaarantunut. (OV)

Ensin pitäisi saada muutettua maamme metsien rakennetta siten, että vanhojen metsien osuus kaikista metsistämme kasvaisi siihen suuntaan kuin sen luontaisesti pohjoisella havumetsävyöhykkeellä tulisi olla. Sitten olisi palautettava perinneympäristöjen kadotettu monimuotoisuus ja soiden vesitalous, mikä tarkoittaisi ennallistamista sekä metsälaidunnuksen ja niittytalouden harjoittamista jälleen maassamme. Metsissä ja perinneympäristöissä elää eniten uhanalaisia lajeja. Rantojen laiduntamista pitäisi jatkaa umpeenkasvun ehkäisemiseksi, kallioiden louhinta talvella kaduille ja kävelyteille levitettäväksi murskeeksi lopettaa, vieraslajien leviäminen estää ja ilmastonmuutos pysäyttää… Kuulostaako tämä mahdolliselta?

Urakan epätoivoisesta suuruudesta huolimatta jatkamme ahertamista pienimpienkin eliöiden tuntemiseksi ja niiden olemassaolon oikeuden puolustamiseksi. Mutta kuka suojelisi ärviäliejukärsäkästä (HS 6.12.)? Itsenäisyyspäivän Helsingin Sanomat käsitteli uhanalaisuutta pääkirjoituksessaan. Tarvitaan kansalaisten ympäristötietoisuuden lisäämistä ja asennemuutosta ympäristömyönteiseen suuntaan, jotta päättäjät lopulta rohkenevat tehdä kestäviä ja viisaita päätöksiä monimuotoisuuden turvaamiseksi. Viestimien aktiivisuus tässä asiassa myös monimuotoisuuden teemavuoden päätyttyä olisi suotavaa.

Suomen lajien uhanalaisuuden julkistamisseminaari oli onnistunut tilaisuus, missä kiteytyi myös se, kuinka tyytyväisiä yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa saamme olla uhanalaisuuden dokumentoinnin hyväksi tekemästämme työstä. Arvokkaan tilaisuuden olisi suonut päättyvän Pertti Rassin (YM) puheenvuoroon uhanalaisten lajien suojelun 40-vuotisesta taipaleesta Suomessa ja hänelle osoitettuihin suosionosoituksiin korvaamattomasta työstään uhanalaisten lajien suojelemiseksi.

Metsäjäniksen (Lepus timidus) Suomen kanta on puolittunut maan eteläosissa 1990-luvulla ja laji arvioitiin nyt silmälläpidettäväksi. Syynä voi olla lumisen talvikauden lyhentyminen sekä rusakon (Lepus europaeus) kilpailu ja risteytyminen metsäjäniksen kanssa.

Suomen ripsiäisten uhanalaisuus arvioitu

2010-12-14T11:39:00.013+02:00

Suomen neljännessä uhanalaisten lajien arvioinnissa on mukana ensimmäistä kertaa useita uusia, aiemmin arvioimattomia eliöryhmiä. Yksi tällainen on ripsiäisten (Thysanoptera) lahko. Uudessa arvioinnissa punaiselle listalle joutui 16 ripsiäislajia, joista vain lahomännyillä elävä mäntylahotorviainen (Eurytrichothrips affinis) todettiin uhanalaiseksi (VU). Lisäksi 8 lajia arvioitiin silmälläpidettäviksi (NT).

Ripsiäiset ovat 1-3 mm mittaisia, litteitä hyönteisiä. Lahko on saanut nimensä kapeita siipiä reunustavista pitkistä ripsistään. Pienuutensa vuoksi ripsiäiset ovat usein vaikeasti havaittavissa. Niihin törmääkin helpoiten kasvien vioitusjälkien perusteella. Monet ripsiäiset ovat viljely- ja huonekasvien tuholaisia ja voivat levittää näihin virustauteja.

Acanthothrips nodicornis -torviripsiäinen elää lahopuulla.

Valtaosa ripsiäisistä käyttää ravinnokseen vihreitä kasvinosia tai kukkien siitepölyä, joita ne imevät terävillä suuosillaan. Pienempi osa lajeista on erikoistunut käyttämään kuolleilla tai kuolevilla puilla tai karikkeessa elävien sienten rihmastoa ja itiöitä. Kymmenkunta Suomen lähes 150 lajista on petoja.

Teksti ja kuva: Jukka Kettunen

Opas palveluksessanne!

2010-12-01T08:25:00.007+02:00

Korkkasin ensimmäistä kertaa luonnontieteelliset perusnäyttelyt oppaan roolissa. Lauantaina ylimääräiselle oppaalle oli tarvetta, kun Kuopion museo oli Suomen Luonnonsuojeluliiton hallituksen käyntikohdelistalla. Heille piti räätälöidä oma kierros, sillä lähinnä kulttuurihistoriaan painottuva yleisopastus ei aivan vastannut toiveita. Lupauduin suunnittelemaan ja opastamaan luontopuoleen keskittyvän kierroksen. Päätös hypätä oppaan saappaisiin oli luonteva, sillä teen mielelläni silloin tällöin yleisötyötä, ja porukka oli osittain entuudestaan tuttu.

Joulunäyttelyn rakentaminen ja muut juoksevat asiat tekivät viime viikosta kiireisen, joten aikaa valmistautumiseen ei ollut liikaa. Jokin uusi lähestymistapa oli kuitenkin kehitettävä, sillä Luonnonsuojeluliiton hallitus on asiantuntemukseltaan aivan toisella tasolla kuin opastettavat ryhmät keskimäärin. Aivan perusasioita ei kannattanut ryhtyä kertaamaan.

Hetken pähkäiltyäni kierroksen rakenne alkoi hahmottua. Jos aloittaisin luonnontieteellisen museon historiasta ja korostaisin Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistyksen osuutta. Kaikkihan alkoi vuonna 1897, kun luontoharrastaja Benjamin Ståhlberg lahjoitti KLYY:n kokouksessa kolme pöllöä luonnontieteellisen museon kokoelman perustaksi. Esitykseni rekvisiitaksi sopisivat Ståhlbergin kirjoittama vihkonen nimeltä Suunnitelma Kuopion museolle, ja tietenkin "The Pöllö", se kokoelman ensimmäinen eläin.

Kaiken alku ja juuri, "The Pöllö".

Ja siitä se sitten lähti. Perusnäyttelyn punaiseksi langaksi valitsin ilmastonmuutoksen: millainen esimerkiksi Talvisali olisi 50 vuoden päästä? Onko saimaannorppa silloin esimerkki ihmistoiminnan seurauksena hävinneestä lajista? Pyrähtelevätkö talvisissa metsissä peipot tiaisparven seassa? Ilmastonmuutos-teema koskee jopa museon tunnetuinta eläintä, mammuttia. Mannerjäätikön sulaessa ja ilmaston lämmetessä metsät alkoivat vallata alaa mammuttien aroilta. Suotuisan elinympäristön väheneminen ja ihmisten aiheuttama metsästyspaine ovat mammuttien sukupuuton todennäköisimpiä syitä.

Opastuksen viimeisessä osuudessa halusin palata vielä kerran museon historiaan. Sopivasti karhunpennut Ben ja Min ovat saaneet nimensä luonnontieteellisen museon perustajan mukaan, joten kierros päättyi joulunäyttelyyn. Vaikka tarinassa jouluyö on hyisen kylmä, oli tunnelma parvihuoneessa lämminhenkinen. Kosketeltavat eläimet vetoavat nähtävästi myös aikuisiin.

Jouluyön tekniikkaa

2010-11-26T15:04:00.009+02:00

Jouluyön taikaa -näyttely saatiin ajoissa viime viilauksia vaille valmiiksi. Jokaista näyttelyä rakennettaessa ilmaantuu yllätyksiä, eikä niiltä vältytty nytkään. Revontuli-faktaosuuden viimeisteleminen vei melkoisesti aikaa, vaikka asialla oli meikäläistä valovuoden verran parempi ammattilainen. Tunnustan, etten ymmärrä tekniikasta mitään, ja flash-kamppailua seuratessani osakseni jäi sujuva kuunteleminen. Avu(ttomuude)stani huolimatta suomenkielinen versio saatiin valmiiksi, ja pian saadaan näytölle myös englanninkielinen käännös ulkomaisia museovieraita varten.

Tekniikkaa hyödynnettiin myös revontulisadun esittämisessä. Tarinasta ei tällä kertaa tehty seinäplanssia eikä vihkosta, vaan sen voi kuunnella näyttelytilassa lasten äänittämänä. Tulos on taatusti eläytyvämpi ja aidompi kuin se, että joku meistä aikuisista olisi lukenut sadun ääneen.

Lopuksi pieniä maistiaisia joulunäyttelystä ja revontulisadusta:

Satu alkaa, kun valkea jänis törmää suoraan
karhuperheen talvipesään revontulia paetessaan.

Tunturipöllöllä on varsin merkillinen
tarina revontulten synnystä.

Lopulta karhunpentu Ben huomaa mystisen Tuliketun.
Syntyvätkö revontulet sittenkin ketun kipinöivästä turkista?

Sinivuorten yö, siellä uuras työ...

2010-11-19T15:38:00.007+02:00

... vaikka työ ei suinkaan ole vielä päättynyt. Luminen kumpare eläimineen on lähes valmis, ja vastakkaisen seinustan maisemaa päästiin aloittamaan. Tänään kokeiltiin myös revontulivideota valkokankaalle heijastettuna ja päätettiin yksimielisesti hyväksyä se.

Ilahduttavasti toimi myös kosketusnäyttö, jolla selaillaan revontulista kertovaa tietoaineistoa. Muutama kuva puuttuu vielä, mutta pääpiirteittäin suomenkielinen faktaosuus on valmis. Tässä vaiheessa näyttäisi siis siltä, että olemme hyvässä vaiheessa. Vaan paljon yllätyksiä saattaa vielä ilmaantua, on paras olla nuolaisematta ennen kuin tipahtaa...

Suurin osa eläimistä on sijoitettu paikoilleen ja lumityöt tehty.

Ankara neuvonpito meneillään. Neuvottelijoina Ben-karhu, Tulikettu ja Napakettu.

Jouko pääsi puunistutukseen.

Auts, korviin sattuu!!

2010-11-17T15:37:00.011+02:00

Ei tätä työtä pysty tekemään ilman suojavarusteita. En ole koskaan kestänyt styroxin hankaamisesta syntyvää vinkunaa, se menee suoraan luihin ja ytimiin. Ja mitä muuta joulunäyttelyn lumimaiseman rakentaminen on kuin styroxlevyjen siirtelyä, leikkaamista, päällekkäin pinoamista ja uutta leikkaamista? Siedin ääntä tasan seitsemän minuuttia, kunnes päätin sännätä hakemaan helpotusta kadun toiselta puolelta. Joulun lähestymisen kunniaksi poimin itselleni apteekin valikoimasta kauniit, joulukuusen muotoiset korvatulpat.

Kärsimysnäytelmän ensimmäinen osa.

Jo alkoi elämä helpottaa ja Lyyti kirjoittaa. Ensimmäiset pohjatyöt saatiin tänään tehtyä tällä hetkellä lähinnä varastoa muistuttavaan näyttelytilaan. Takanurkkaan muutama pylväs, styroxia, ohuita vanerilevyjä ja lumikangasta - ja kas, korkea luminen töyräs oli rakenteiltaan valmis! Vastakkaiselle seinustalle hahmoteltiin karhunpentujen sekä Tuliketun paikat ja leikattiin styroxista toisen lumimaiseman pohja. Tuturipöllö ja pakoon lentävä riekko lehahtivat jo omille paikoilleen. Missäköhän ne loput lentävät riekot luuraavat, niitä on varmasti ollut varastossa enemmän kuin yksi...

Tältä parvihuone näyttää nyt sisältä...

... ja tältä se näyttää ulospäin 26.11. asti.

Kolmen näyttelyn loukussa

2010-11-11T09:45:00.002+02:00

Loppuvuodesta näyttää tulevan varsin tiivis, sillä yhtä aikaa on valmisteilla kolme näyttelyä. Ajankohtaisin on Jouluyön taikaa -näyttely, jonka rakentaminen alkaa ensi viikolla. Benjamin-karhu pääsee hyvin ansaitulle lepotauolle, ja remmiin astuvat "pikkuveljet" Ben ja Min, jotka saavat kunnian olla joulunäyttelyn vetonauloja. Rakentamisvaiheesta kerron kuvien kera tarkemmin ensi tiistaista lähtien.

Joulun jälkeen museossa siirrytään aivan toisenlaiseen tunnelmaan. Suomalainen talvimetsämaisema vaihtuu Keski-Amerikan sademetsiin ja mangroverämeisiin, kun parvihuoneeseen rakennetaan valokuvanäyttely yhteistyössä hondurasilaisen Guaruma-järjestön kanssa. Tämän pienen ympäristökasvatusjärjestön tarkoituksena on auttaa Hondurasin syrjäseutujen nuoria löytämään uusia, kestävän kehityksen mukaisia elinkeinoja. Yksi toimintamuodoista on digikuvien ottaminen ammattivalokuvaajan opastuksella. Valokuvia on kertynyt Guaruman noin kymmenen toimintavuoden aikana melkoisesti, ja me täällä Kuopiossa valikoimme niistä parhaat Sademetsän lapset -nimiseen näyttelyyn. Näyttely on auki tammikuusta syyskuuhun.

Tämän näyttelyn suunnittelu on ollut aivan erityisen lähellä sydäntäni. Asuin Hondurasissa pienessä Las Mangasin kylässä ja työskentelin Guarumalla vapaaehtoisena 2006-2007. Vuoden aikana näin, miten paljon hyvin toimiva ruohonjuuritason kehitysyhteistyö voi muuttaa paikallisten ihmisten elämää. Jo silloin ajattelin, että lasten ottamia valokuvia tulisi ilman muuta esitellä laajemminkin. Mahdollisuus tähän aukesi muutamaa vuotta myöhemmin, kun tänä kesänä suunnittelimme vuoden 2011 näyttelykalenteria. Hienoa, että ideani hyväksyttiin!

Ensi vuoden suuritöisin näyttely aukeaa toukokuun lopulla. Aiheena on vaatimattomasti Savon maiseman historia viimeisten kahden ja puolen miljardin vuoden aikana :-) Näyttely tehdään yhteistyössä Geologisen tutkimuskeskuksen kanssa, joka viettää ensi vuonna 125-vuotisjuhlavuottaan. Käsikirjoitusta on valmisteltu pitkin syksyä, ja vuodenvaihteen jälkeen kääräistään hihat toden teolla.

Kolmen näyttelyn loukussa työskentely tarjoaa mukavasti vaihtelua ja haastetta. On hauskaa perehtyä vuoroin sademetsien ekologiaan, vuoroin mammuttiarojen kasviyhteisöihin. Välillä ovi käy tai puhelin soi, ja huomio on kiinnitettävä joulunäyttelyn valmisteluihin. Tilattiinkohan sitä tekolunta tarpeeksi?

Hyviä uutisia!

2010-11-04T10:43:00.003+02:00

Työni väliaikaisena näyttelypäällikkönä jatkuu ensi vuoden kesäkuun loppuun asti. Se helpottaa ensi vuoden näyttelyiden suunnittelua ja muita töitä huomattavasti - kaikkea ei tarvitse yrittää rutistaa marraskuun aikana valmiiksi. Blogikirjoituksiakin on siis luvassa samaan tahtiin kuin aikaisemmin ainakin talven ja kevään ajan.

Twitter, Facebook, RSS, Flickr, YouTube...

2010-10-29T15:48:00.010+03:00

Sosiaalisen median kanavia on nykyään hengästyttävän paljon. Museoliiton Tiedottajapäivillä 27.-28.10. pureuduttiin sosiaalisen median eli somen merkitykseen ja mahdollisuuksiin museotyön kannalta. Parhaimmillaan sosiaalinen media mahdollistaa esimerkiksi asiakkaiden hyvien ideoiden hyödyntämisen aidon vuorovaikutuksen merkeissä. Tiedonkulku suoraan asiakkaalle on nopeaa ja halpaa, ja sosiaalisen median kanavilla on helppo julkaista epävirallisempaa tietoa esimerkiksi museotyön taustoista ja muista "kulissientakaisista" asioista. Sitähän varten tämäkin blogi on perustettu.

Toisaalta, jotta arkitodellisuus ei virtuaaliviidakossa pääsisi unohtumaan, sosiaalisen median kanavat voivat olla myös uhkatekijä. Huonot kokemukset museoista voivat levitä keskustelupalstoilla kulovalkean tavoin. Yhtä hallitsematonta on virheellisen tiedon leviäminen, kun viestintää ei voi kontrolloida mitenkään.

Kynät sauhuten museoiden tiedottajat kirjaavat somen hyviä ja huonoja puolia.
Kuva: Janne Saavalainen

Maailmalla monet suuret museot ovat jo ennättäneet hyödyntää uusia vuorovaikutuksen keinoja asiakkaiden ja sidosryhmien kanssa. Esimerkiksi New Yorkin Metropolitan Museum of Art on mukana uskomattoman monella sosiaalisen median kanavalla. Museon kuulumisia voi seurata Twitterissä, Facebookissa sillä on yli 300 000 fania, Flickrin kuvapalvelimelta löytyy lukemattomia kansioita näyttelyistä, tapahtumista ja muusta museon toiminnasta, ja YouTubessakin museolla on oma kanavansa videoineen. Mielenkiintoisin sovellus on mielestäni My Met Museum -palvelu. Museovieras voi luoda itselleen omat tunnukset sivustolle ja koota lempiteoksistaan oman galleriansa. Palvelussa on myös kalenteri kiinnostavia tapahtumia varten, joista toimitetaan muistutuksia asiakkaan sähköpostiin tai puhelimeen.

Metropolitan Museum on tietenkin aivan eri kokoluokkaa kuin meidän piskuiset museomme. Mutta ehkäpä joitain käytäntöjä voisi soveltaa täälläkin. Esimerkiksi Facebookissa muutamat "fanimme" ovat intoutuneet esittämään ideoitaan seuraavien vuosien näyttelykalenteriin. Flickrissä puolestaan on tällä hetkellä vain asiakkaiden ottamia kuvia - mikä estäisi meitä lisäämästä sinne joitain omia pressikäyttöön tarkoitettuja kuvia? Ja kun esittelyvideo Kuopion museosta valmistuu, jokin pätkä siitä voitaisiin kenties julkaista YouTubessa. Ellei joku intoudu tekemään meistä esimerkiksi musiikkivideota Seurasaari Rapin tapaan...

Supersyysloma museossa

2010-10-21T10:15:00.015+03:00

Tähän mennessä supersyysloma on ollut menestys. Päätimme, että tällä viikolla alle 18-vuotiaat pääsevät ilmaiseksi museoon, ja tänään torstaina 21.10. maksutta pääsevät myös aikuiset. Jo maanantaina museon ovea koetteli lukuisia toiveikkaita museovieraita, vaikka maanantaisinhan museo on aina suljettu. Toissapäivänä eli ensimmäisenä lasten ilmaispäivänä kävijöitä klikattiin noin 500, eikä eilenkään kovin hiljaista ollut. Tätä kirjoittaessani museo on ollut tänään auki vasta parikymmentä minuuttia, ja vieraita on jo lähes sata!

Supersyysloman supertorstain ohjelmaan kuuluu näyttelyiden lisäksi lastentapahtumia. Klo 11.00 Vanha Herra Puijon Torni esittelee Tositarina-näyttelyn ja Kuopion muuttumisen vuosikymmenten saatossa erilaisten leikkien avulla. Klo 14.00 on eläinsatujen vuoro. Kokoonnumme karhuherra Benjaminin huoneeseen, jossa varustaudun jälleen Velhon puvulla ja kansansatukirjalla.

Oli hyvä, että saimme Benjaminin vuosi -näyttelyn etuajassa valmiiksi. Mesimarjan rivakan purkamisen ansiosta pääsimme rakentamaan näyttelyä jo tiistaina, ja eilen aamulla oli loppusiivouksen vuoro.

Benjamin on kirjoittanut päiväkirjaansa ahkerasti.
Sivuja kertyi aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn.

"Tekeekös se Jukka nyt tarpeeksi huolellista työtä?"
tuumii karhuherra Benjamin.

Kontion kertomukset ripustetaan kattoon...

... ja valmista tuli! Vai mitä, Benjamin?

"Ei kovin museaalista toimintaa"

2010-10-19T08:51:00.006+03:00

Mesimarja-näyttelyn purku oli puhdasta raakaa työtä. Kauaa ei porukallamme nokka tohissut, muutamassa tunnissa näyttely oli pinossa ja paketissa. Touhu näytti vain välillä aika hurjalta. Kiertosuuntaa ohjaava, puoliympyrän muotoon koottu vanerinen rakenne oli pakko hajottaa osiin, sillä se ei muuten olisi mahtunut ovesta ulos. Vasara paukkui niin että korvissa soi. Kun rakenne hajosi ryskyen ja vanerinpalaset lentelivät niskaan, museomestarimme Petteri Kakkinen siteerasi entisen kollegansa sanoja: "Ei kovin museaalista toimintaa."

Ehkä ei museaalista, mutta välttämätöntä kuitenkin. Vikkelän vasaroinnin ansiosta pääsimme heti tänään rakentamaan Benjaminin vuosi -näyttelyä, ja saamme sen avattua jopa etuajassa. Kelpaa koululaisten käydä katsomassa, etenkin kun alle 18-vuotiaat pääsevät syysloman kunniaksi museoon ilmaiseksi.

"Mistäs sitä aloitettaisiin?"

Näyttö ja muut herkästi rikkoontuvat esineet viedään turvaan ensin.

No niin! Pian päästään rakentamaan seuraavaa näyttelyä.
Tervetuloa, karhuherra Benjamin!

Viesti vuosisatojen takaa

2010-10-13T09:28:00.010+03:00

Edinburghissa tuli pitkästä aikaa käytyä taidenäyttelyssä oikein ajan kanssa. National Gallery of Scotland oli puolen päivän kohteeksi valtava, joten jätin suosiolla suuren impressionistikokoelman väliin. Minulle sopii paljon paremmin hidas kiertely, jolloin ehdin katsella mielenkiintoani herättäviä teoksia kaikessa rauhassa.

Minä en ymmärrä enkä yritäkään ymmärtää taidetta. Nautin ensisijaisesti kauneudesta ja harmoniasta, elävästi kuvatuista ihmisistä, räiskyvistä väreistä ja yllätyksistä - mistä tahansa, joka jollain tavoin koskettaa minua. Luontoharrastajana jään helposti tutkimaan metsämaisemia (jos kuvassa vaikka näkyisi vilaus lahopuista ja käävistä!), ja jäykimmänkin poseerauskuvan voi pelastaa hauskannäköinen koira. Ehkä taidetta ei tarvitsekaan ymmärtää, vaan katsoja voi hyvällä omatunnolla keskittyä itseään kiinnostaviin kohtiin?

The Madonna of the Yarnwinder
kuva: National Gallery of Scotland

Eräs erityisen ilmeikäs taulu pysäytti minut pitkäksi aikaa. Äitiä ja lasta kuvaavan teoksen alistunut surumielisyys tarttui minuun yllättävän voimakkaasti. On oikeastaan käsittämätöntä, että taiteilija onnistuu kuvaamaan haluamansa tunnetilan niin täydellisesti, että sama tunnetila herää katsojissa kerta toisensa jälkeen vuosisatojen ajan. Joku heppu pystyy manipuloimaan minun tunteitani tässä ja nyt, vaikka on maannut haudassa 1500-luvulta lähtien!

Sen hepun nimi oli muuten Leonardo da Vinci.

Hautaholvien haamut

2010-10-08T11:35:00.011+03:00

1600-luvun Edinburgh ei totisesti ollut kaikille asukkailleen lempeä. Kuopion kulttuurihistoriallisen museon opintomatkalla näimme Edinburghin toiset kasvot osallistumalla opaskierrokselle kurituksen, kidutuksen ja kummitusten kaupunkiin. Kierros alkoi vanhan Tron Kirk -kirkon edestä illalla klo 22 ja päättyi keskiyöllä. Oppaamme varoitti ennen lähtöä, että todelliset historialliset kertomukset vanhasta Edinburghista ovat karmeampia kuin yksikään kummitusjuttu. Ja hän oli oikeassa.

Ennen vanhaan kansaa pidettiin uhkailun ja rangaistusten avulla kurissa ja Herran nuhteessa. Poikkeavuuksia ei suvaittu, ja kaikkein kohtalokkainta oli epäilys noituudesta. Varoittaviksi noitaesimerkeiksi oppaamme haki ryhmästä tarkalla silmällään punatukkaisen Päivi Asikaisen, vasenkätisen Sanna Reinikaisen ja minut, joka vielä kolmekymppisenä olen naimaton. Meille olisi käynyt huonosti 400 vuotta sitten. Mikäli olisimme silloin itsepäisesti kieltäytyneet tunnustamasta noituuttamme, olisimme saaneet lähituntuman kuvottavan kekseliäisiin kidutusvälineisiin.

Noitien lisäksi vangitsemista ja kuritusta käytettiin rikollisten ja irtolaisten rankaisuun. Edinburghin lukemattomat kummitustarinat lienevät saaneen alkunsa kylmänkosteista tyrmistä ja holveista, joissa ei vielä tänäkään päivänä tarvitse kovin vilkasta mielikuvitusta kuullakseen kidutettujen sielujen kaukaista vaikerrusta. Kierroksen hurjin osuus päättyi hyvin ajoitettuun poltergeistin hyökkäykseen. Tällä kertaa kaikki selvisivät vahingoittumattomina.

Kauhukierroksen teho perustui karmeisiin tositarinoihin ja näyttelijä-oppaan vaikuttavaan karismaan. Nämä toimivat niin hyvin, että kierroksen pienet kauneusvirheet oli helppo antaa anteeksi. Väliäkös tuolla, että "maan alle" jouduttiin nousemaan katutasosta portaita pitkin, tai että "hautaholveihin" kantautui alakerran baarin diskojumputusta.

Maistiaisia Näyttelycafésta

2010-09-30T11:00:00.009+03:00

Museoliiton järjestämässä Näyttelycafé-tapahtumassa kahvi ja keskustelut virtasivat vuolaasti. WeeGee-taloon Espoon Tapiolaan oli kokoontunut viitisenkymmentä museoammattilaista ympäri Suomen. Seminaarin tiiviissä ohjelmassa perehdyttiin onnistuneen näyttelyprosessin konseptiin, asiakaslähtöiseen suunnitteluun ja näyttelyiden rakentamiseen kestävän kehityksen mukaisesti. Ennätettiinpä myös tutustua valtavan WeeGeen moniin näyttelyihin, joista merkittävin tällä hetkellä lienee Ötzi - Alppien jäämies. Näyttely "aikamme suurimmasta arkeologisesta tarinasta" on isolla rahalla tehty kansainvälinen kiertonäyttely, johon Espoon kaupunginmuseo on lisännyt paikallisosuuden lisäksi monipuolisen oheisohjelman luentoineen, työpajoineen ja erikoisopastuksineen.

Ötzi ihailemassa alppimaisemia.
Kuva: Espoon kaupunginmuseo

Ötzi-näyttelyyn liittyi yksi seminaarin kiinnostavimmista tuokioista. Kuljimme näyttelyssä pienryhmissä, ja ohjeeksi saimme "ajatella mahdollisimman paljon ääneen" eli jutella vapaasti näyttelyssä heräävistä spontaaneista ajatuksista ja tunnelmista. Kutakin ryhmää seurasi kirjuri, joka ei osallistunut keskusteluihin mutta kirjasi kommentit varsin tarkasti muistiin. Kirjurin läsnäolo unohtui pian enkä usko, että ainakaan meidän ryhmässämme kukaan arasteli ääneen ajattelemista. Juttu luisti niin vilkkaasti, että aika meinasi loppua kesken.

Näyttelystä nousi esille sekä erinomaisesti onnistuneita että kehittämistä vaativia kohtia. Esimerkiksi näyttelyn alku oli visuaalisesti vaikuttava mutta sisällöltään sekava. Ensivaikutelmaksi jäi, että Ötzi olisi elänyt jääkauden aikana. Tämä ei pidä paikkaansa: mieshän vaelteli Alpeilla noin 5000 vuotta sitten eli aikakautena, jolloin Suomikin oli ollut jäätön jo viitisen tuhatta vuotta. Sen sijaan Ötzin elämäntapaan ja varusteisiin liittyvät toiminnalliset osuudet mikroskooppinäytteineen olivat havainnollisia ja erittäin kiinnostavia. Itse Ötzi ei ollut näytillä, mutta aitoa jäämiestä saattoi katsella webbikameran välityksellä. Tosin harmaa, rakeinen kuva näyttelyrakenteisiin piiloutuneelta pikkunäytöltä ei tehnyt erityisen järisyttävää vaikutusta.

Tällainen näyttelykävijöiden spontaanien reaktioiden kirjaaminen vaikutti kokeilemisen arvoiselta menetelmältä kerätä palautetta. Tietenkin TAP-palautteen kirjaaminen ja käsitteleminen vie aikaa ja resursseja rutkasti enemmän kuin tyypillisten rasti-ruutuun-palautelomakkeiden kokoaminen, mutta tietoa asiakkaiden ajatuksista ja tunnelmista kertyy vastaavasti paljon kattavammin. Ehkäpä Kuopion museossa TAP tukisi parhaiten uusien perusnäyttelyiden suunnittelua. Palautetta voisi alkaa kerätä hyvissä ajoin, jolloin materiaali olisi käytettävissä siinä vaiheessa, kun näyttelyiden uusiminen on ajankohtaista.

Ukonsienet tupsahtivat pintaan

2010-09-25T14:09:00.003+03:00

Uskomatonta mutta totta, ukonsienet ilmestyivät sittenkin näkyville meidänkin nurkilla tänäkin syksynä. Ehdin jo ajatella, että tänä vuonna niitä ei tavallisella paikallaan näekään, mutta niin ne vain vielä ilmestyivät, noin kuukautta totuttua myöhemmin. Elämme totisesti kummallisia aikoja...

Ukonsieni on helppo herkku.

Jee, on rankkaa olla tonttu!

2010-09-22T11:23:00.005+03:00

Tuntuu kummalliselta puhua joulukuusista, tontuista ja lumesta, kun puut ovat vielä lehdessä eikä lämpötila ole lähelläkään pakkaslukemia. Mutta näyttelyitä täytyy valmistella hyvissä ajoin. Joulunäyttelyn avajaisiin on noin kaksi kuukautta aikaa, joten suunnittelun on tässä vaiheessa oltavakin hyvällä mallilla.

Itse asiassa joulunäyttelyn suunnittelu aloitettiin jo kesä-heinäkuun vaihteessa pahimpien helteiden aikaan. Päätimme, että tämän vuoden teemana ovat revontulet. Perinteisesti joulunäyttelyn tärkein kohdeyleisö ovat lapsiperheet, joten tarinat ja taianomaisuus kuuluvat näyttelyyn olennaisesti. Löysin kirjastosta vinon pinon revontulikirjallisuutta ja aloin hahmotella talvista tarinaa mystisistä taivaan valoista, pyyhkien samalla hikeä otsaltani 30 asteen helteessä. Samaan aikaan yhteistyökumppanimme valmisteli tahollaan videota aidoista revontulista.

"Ja sit tää pöllö laskeutuis tähän ja huutais HU-HUU!"
Näyttelyporukka leikkii pienoismallilla revontulten loimutessa.
Kuva: Jukka Tuononen

Joulutarinan ensimmäinen versio valmistui, moneen kertaan muokattu revontulivideo saapui ja näyttelyn "juoni" alkoi olla selvillä. Tänään oli aika hahmotella, miten itse näyttely rakennetaan. Parvihuoneen pienoismalli pamautettiin kahvion pöydälle ja suunnittelimme alustavasti, miten asetellaan näyttelyn eläimet, mistä suunnasta heijastetaan revontulivideo, missä olisi sopivin levähdyspaikka, miten esitetään fiktio- ja faktaversiot revontulien synnystä... Parissa tunnissa moni seikka loksahti kohdalleen. Tästä tulee hieno joulunäyttely!

Pulma ratkesi

2010-09-16T08:57:00.003+03:00

... eli sieninäyttelyä ei tänä vuonna järjestetä sienilajiston yksipuolisuuden ja muiden työkiireiden vuoksi. Sinänsä sääli, mutta olisi epärealistista odottaa, että sieninäyttelyä pystyttäisiin järjestämään joka vuosi. Sienet nyt vain ovat oikukkaita otuksia.

Järjestääkö vai eikö järjestää, kas siinä pulma

2010-09-13T10:37:00.005+03:00

Eilisessä Savon Sanomissa hehkutettiin metsien suorastaan pursuavan hyvänlaatuisia sieniä. Rutikuiva kesä sai sienisadon myöhästymään reilusti, mutta viime viikkojen sateet ovat parantaneet tilannetta huomattavasti. Tämän viikon sää vaikuttaa sienisadon kannalta optimaaliselta: sadetta näyttää tulevan useana päivänä ja lämpötila pysyttelee mukavassa +15 asteessa.

Näistä ei kovin kummoista sienimuhennosta tehdä.
Kuva: Jukka Tuononen

Viikonlopun puolihuolimaton sienestely oli hämmästyttävän tuloksekas. Herkkutatteja oli paikoin ilahduttavan runsaasti, ja lisäksi koppaani päätyi muutamia eri punikkitattilajeja ja limanuljaskoita (jotka ovat nimestään huolimatta oikein hyviä ruokasieniä). Sienilajisto näyttää kuitenkin ainakin tällä hetkellä hieman yksipuoliselta. Esimerkiksi rouskuja oli vain nimeksi enkä osunut hyville haperopaikoillekaan.

Siispä mietimme vielä vähän aikaa, kannattaako järjestää sieninäyttelyä vai ei. Herkkutatit, niin mahtavia ruokasieniä kuin ovatkin, eivät yksinään ihan riitä näyttelymateriaaliksi.

Oleilun ihanuus

2010-09-07T11:12:00.014+03:00

Taiteiden Juhla -iltana museossa hengaili muutamia nuorisoporukoita, jotka pitivät museota samantapaisena kohtaamispaikkana kuin vaikkapa kirjastoa tai nuorisotaloa. Jäin miettimään, miksei näin voisi olla useamminkin. Täytyykö museovierailun aina olla "suoritus"?

Monet teinit vierailevat museossa korkeintaan kerran vuodessa koululuokan kanssa, eli enemmän tai vähemmän pakotettuna. Entä jos museo olisi oleskelupaikka? Jos nuoret kävisivät museossa silloin tällöin vain hengailemassa, ja kavereita odotellessaan kuljeskelisivat näyttelyissä aikaa tappaakseen - ehkä he silloin oppisivat huomaamattaan jopa enemmän kuin pakollisen, vuosittaisen luokkaretken aikana. Ja jos museo olisi entuudestaan tuttu ja mukava paikka, niin ehkäpä siitä luokkaretkestäkin saisi enemmän irti.

Kuopiossa on mielestäni yksi museokohde, joka onnistuu muita paremmin kutsumaan ihmisiä vain oleilemaan. Se on Korttelimuseo. Etenkin kesällä syreenien kukkiessa on ihanaa istuskella ja kahvitella kaikessa rauhassa Korttelin pihalla. Uskon, että levollinen tunnelma ja kaunis miljöö houkuttelevat vierailemaan Korttelissa useammin kuin pelkät näyttelyt houkuttelisivat.

Korttelimuseon pihalla on vaikea uskoa olevansa Kuopion keskustassa.
Kuvat: Vicente Serra

"Koko kansan olohuonetta" pohtii myös Ulla Rohunen Aukion laidalla -blogissaan. Hänen mukaansa kirjastot ovat onnistuneet luomaan hyvät puitteet vapaaseen, itselliseen oleiluun muiden seurassa. Toisaalta kirjaston väkeen vetoaa puolestaan museon toiminnallisuus, toteaa nimimerkki leenae Verkko haltuun -blogissa. Itse tekeminen, elämyksellisyys ja huumori edistävät oppimista huomattavasti.

Sekä museoiden että kirjastojen tarkoituksena on auttaa ihmisiä ymmärtämään itseään osana suurempaa kokonaisuutta. Ehkä kirjaston olohuonemaisuus ja museoiden toiminnallisuus tarjoaisivat yhteistyömahdollisuuksia molempien muistiorganisaatioiden hyväksi. Eräs kohtaamispinta syntyi sattumalta jo täksi syksyksi. Me avaamme Kuopion museossa 21.10. näyttelyn nimeltä Benjaminin vuosi, jossa silitettävä museokarhumme kertoo villin karhun elämästä metsässä. Samaan aikaan pääkirjastossa eli viereisessä rakennuksessa on avoinna nallenäyttely. Voisin kuvitella, että moni pieni kirjastokävijä haluaisi mielellään silittää nallekarhujen jälkeen Ihan Oikeaa Karhua museossa.

Museotoiminnan alku ja juuri

2010-09-01T15:38:00.016+03:00

Mikä on museo?

Useimmat mieltävät museon rakennukseksi, ja kun "käydään museossa", se tarkoittaa monille museonäyttelyyn tutustumista. Todellisuudessa museorakennus ja näyttelyt ovat vain jäävuoren huippu. Pinnan alla piilee koko museotyön perusta: valtava näytekokoelma.

Itä-Suomen yliopiston opiskelijat kurkistavat
museotyön kulissien taakse.

Luonnontieteellinen museokokoelma on yhteiskunnallisesti ainutlaatuinen työkalu monimuotoisuuden tutkimukseen ja ympäristön tilan seurantaan. Kokoelmista ammennetaan aineksia tutkimuksen lisäksi niin tieteellisiin kuin kansanomaisiinkin julkaisuihin sekä näyttelyihin. Lajistoasiantuntemus ja lajien tutkimus tukeutuvat mitä suuremmissa määrin museonäytteisiin. Tärkeimmät näytteet on nykyään myös tallennettu tietokantaan, mikä helpottaa kokoelmien käyttöä.

Kuopion luonnontieteellisessä museoon on kertynyt noin sadassa vuodessa käsittämättömät 900 000 näytettä. Jos pelkät putkilokasviarkit (noin 155 000 kpl) asetettaisiin jonoon, ulottuisi arkkijono Kuopion museolta lähes 70 kilometrin päähän Varkauteen asti. Eikä tarina suinkaan pääty tähän: uusien näytteiden ansiosta arkkijono pitenisi parhaimmillaan yli kilometrin verran joka vuosi. Museokokoelma nimittäin karttuu koko ajan. Museon tutkijat keräävät näytteitä jatkuvasti, ja niitä saadaan myös lahjoituksina ulkopuolisilta.

Uusia näytteitä ei suinkaan vain viskata vasemmalla kädellä kokoelmiin. Kokoelmatyö alkaa jo maastossa. Esimerkiksi näytteeksi otettavasta kasvista tehdään hyvät muistiinpanot tarkkoine kasvupaikkoineen ja päivämäärineen. Joskus kasvista otetaan myös valokuva. Keruun jälkeen kasvit kuivatetaan huolellisesti ja kuivatut näytteet pakastetaan tuholaisten torjumiseksi. Näytteen tiedot viedään tietokantaan ja kasvi kiinnitetään etiketteineen kasviarkille. Viimeisen tarkistuksen jälkeen kasvi lisätään kokoelmaan tieteellisen nimensä mukaiselle paikalle. Koko prosessiin kuluu vähintään viikkoja aikaa.

Tuoksupoppelin (Populus suaveolens) oksa asetellaan kasviprässiin kuivattavaksi.
Lehden alapinnalla voi olla tärkeitä tuntomerkkejä, joten osa lehdistä on käännetty "nurinpäin".

Konservaattori Arja Rissanen käsittelee päivässä

noin 10-15 kasvinäytettä. Tarkkana pitää olla!

Intendentti Outi Vainio varmisti esimerkiksi näiden uusien myyränportaiden
(Diplazium sibiricum) lajinmäärityksen ennen näytteiden lisäämistä kokoelmiin.

Taiteiden Juhla yllätti

2010-08-30T09:33:00.007+03:00

Taiteiden Juhla onnistui yllättämään minut. Positiivisesti.

Museolla vieraili perjantai-iltana ennätysmäärä väkeä. Ovimiehenä päivystänyt Pekka Kankkunen Kulttuurihistoriallisesta museosta sai klikata kävijälaskuriin yli 2300 kävijää neljässä tunnissa! Kulttuurinnälkäisten aikuisten lisäksi museolle oli löytänyt tiensä paljon nuorisoa. Vielä iltakymmeneltä pieni teiniporukka istuskeli karhuhuoneessa kuin kotonaan ja olisi selvästi halunnut viipyä vielä pitkään.

Illan suurin kävijäryhmä taisivat kuitenkin olla lapsiperheet. Sienimetsässä riitti totisesti vilskettä, kun muksut säntäsivät innoissaan Tattitaloon ja liukumäkeen. Hiivin Sienimetsään hieman ennen puoli seitsemää Velhon puvussa ja aprikoin hieman huolestuneena, malttaisivatko lapset pysähtyä kuuntelemaan suunnittelemaani "maailman vanhanaikaisinta hupia", kansansatujen ääneen lukemista. Vaan turha oli huoleni! Heti aloittaessani lapset kerääntyivät ympärilleni, kas kun eivät syliin tulleet, ja kuuntelivat lumoutuneina vanhoja eläinsatuja. (Sivumennen sanoen, tarina karhusta ja muurahaisesta on aivan tosi. Muurahainen jaksaa kantaa leuoissaan itsensä kokoisen kiven, karhu ei jaksa sellaista edes nostaa, männyn latvaan kiipeämisestä puhumattakaan. Kyllä kansa tietää.)

Iloisin yllätys minulle oli illan mahtava tunnelma. Museo todella tuntui heränneen eloon: kävijät olivat iloisia, innostuneita ja kiinnostuneita. Opastuksiinkin osallistui illan aikana yli 300 vierasta! Vetämässäni Mesimarja-opastuksessa oli kolmisenkymmentä kuuntelijaa, joista moni kyseli lisää tai kommentoi näyttelyä. Samaa kertoivat muutkin oppaat. Järjestyshäiriöitäkään ei juuri ollut valtavasta väkimäärästä huolimatta. No, mammuttihuoneen pidimme sentään kiinni museon vetonaulan turvallisuuden takia.

Aiemmin olen monesti osallistunut vastaavaan Taiteiden yö -tapahtumaan Helsingissä ja pettynyt yleiseen "kakkosvapun" tunnelmaan, jossa kulttuuri jää täydellisesti sivuun. Tänä vuonna, tässä kaupungissa ja museossa oli todellakin toisenlaista. Tällaisia tapahtumia voisin ilomielin olla järjestämässä uudestaan.

Superperjantaita valmistelemassa

2010-08-25T14:50:00.009+03:00

Perjantaina 27.8. vietetään Kuopiossa monenlaista kansanjuhlaa. Päivä alkaa Elonkorjuujuhlalla. Torille kuulemma kokoontuu lukuisia myyjiä ja näytteilleasettajia ympäri Suomen esittelemään tämän vuoden satoa. Teemana on "kulutustolkku" eli eettinen kuluttaminen. Tapahtuma kiinnostaisi minuakin, olisi mukava päästä kiertelemään torilla ja metsästämään uusia tuoteideoita museokauppaan, mutta Elonkorjuu taitaa jäädä minun osaltani väliin. Samana päivänä on nimittäin kaksi muutakin tapahtumaa, jotka työllistävät museon väkeä.

Terve Kuopio -päivänä lapsille, nuorille ja koko perheille järjestetään erilaisia liikuntaan ja hyvinvointiin liittyviä tapahtumia ympäri kaupunkia. Nuoret pääsevät kokeilemaan jos jonkinlaisia uusia lajeja. Mitä ihmettä ovat snag golf tai snackline?? Bollywood-tanssia olen minäkin sentään joskus nähnyt. Oma osuuteni Terve Kuopio -päivässä on kuitenkin monta astetta perinteisempi. Opastan Puijolla parin tunnin retken Kokonmäen luontopolkukierroksella ja kerron tornin juuren infopisteessä Kuopion retkeilymahdollisuuksista yhdessä ympäristönsuojelutoimiston kollegan Timo Perätien kanssa. On mukava päästä välillä ulos toimistolta ja tavata kaupunkilaisia kasvoista kasvoihin. Olen aina pitänyt luontoretkien opastamisesta.

Ilta huipentuu Taiteiden Juhlaan, jonka koen nyt ensimmäistä kertaa Kuopiossa. Museo on auki iltakymmeneen asti, ja ohjelmassamme on runsaasti erilaisia opastuksia ja muutakin ohjelmaa. Itse sonnustaudun Velhon pukuun ja pidän lapsille eläinsatutuokion. Myöhemmin illalla vedän vielä pienen opastuksen Rubus arcticus -näyttelyssä. Tiedossa on siis varsin tiivis perjantai, saa nähdä miten käy!!

Museot – muistiinmerkitsijöitä vai maailman muuttajia?

2010-08-16T12:05:00.005+03:00

Viimeviikkoisilla Luonnontieteellisillä museopäivillä Oulussa pureuduttiin sekä tiukan tieteellisiin että maailmoja syleileviin aiheisiin. Yhden inspiroivimmista alustuksista esitti Jyväskylän yliopiston professori Janne Vilkuna pohtiessaan museoiden perustehtävää. Puheenvuoronsa alussa hän siteerasi kroatialaisen kollegansa Tomislav Šolan tarinaa:

“Kaksi miestä lähti kerran ilmapallomatkalle, mutta äkillinen myrsky vei heidät kurssilta. Myrskyn laannuttua he huomasivat olevansa täysin eksyksissä. Helpotuksekseen he näkivät alapuolellaan kävelevän miehen ja huusivat hänelle: “Hei siellä! Missä me olemme?” Pieni hahmo maassa huusi takaisin: “Olette ilmapallossa!” Miehet katsoivat toisiaan ja toinen sanoi: “Hänen täytyy olla museoamanuenssi.” “Miksi arvelet niin?” kysyi toinen. “Koska hänen antamansa tieto on täsmällisen oikea, mutta täysin hyödytön!”

Vilkunan mielestä museoiden tärkeimpiä tehtäviä on aktiivisuus ja ulospäinsuuntautuneisuus. Museoiden, kirjastojen ja muiden muistiorganisaatioiden ei tule käpertyä itseensä tai kääntää selkäänsä muulle yhteiskunnalle. Museoiden tulee auttaa ihmisiä ymmärtämään, miten menneisyys vaikuttaa nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, sekä kannustaa ihmisiä ottamaan vastuuta omasta elämästään ja valinnoistaan. Menneisyys ei ole sitä, minkä unohdamme vaan sitä minkä muistamme.

Museopäivien osallistujat nyökyttelivät näkemykselle pontevasti. Mikään muu organisaatio ei ole seurannut ympäristön tilan ja luonnon monimuotoisuuden muutoksia näin kattavasti ja näin pitkän aikaa. Luonnontieteellisten museoiden kokoelmat toimivat mahtavana monimuotoisuuden tietopankkina. Kokoelmien ja tietokantojen valtavaa informaatiomäärää on kuitenkin osattava käyttää ja tulkita oikein, ja siihen tarvitaan museoväen ammattitaitoa.

Mutta miten museoväki on käyttänyt ympäristöasiantuntemustaan? Ovatko luonnontieteelliset museot osallistuneet aktiivisesti yhteiskunnan ympäristökeskusteluihin, vai ollaanko vetäydytty syrjään puolueettomuuden nimissä? Tulisiko museon pyrkiä analysoimaan vai muuttamaan maailmaa?

Kesä jatkuu, jatkuu, jatkuu...

2010-08-09T10:05:00.010+03:00

Kesälomani loppui jo viikko sitten, mutta kesä näyttää jatkuvan ja jatkuvan ties kuinka pitkään.

Perhosen (pilkkuiltayökkönen vai mikä; kuka tietää ja kertoo?)
toukka näyttäisi olevan lämpimistä olosuhteista ihan mielissään.

Ihmiset ovat korkeista lämpötiloista ihmeissään; tilastoja ihmetellään ja uusia lämpöennätyksiä kirjataan. Uskaltaako lämmöstä olla vain tyytyväinen, vai pitäisikö tästä kaikesta olla enemmän huolissaan?

Tuleeko jatkossa lisää tällaisia kuumia kesiä, vai oliko tämä kesä 2010 "se kuuma ja pitkä kesä 2010", jota me ja lapsemme sitten vanhana muistelemme, ja josta kerrotaan juttuja lastenlapsille ja epäuskoisille lastenlastenlapsille. "Joo joo, vanhus taitaa vähän sekoilla; että se muka olisi uinut vielä elokuussa ihan lämpöisessä vedessä, ja varjossa olisi ollut vielä yli 33 astetta... Ja vielä väittää nähdeensä mammutin jossain Saaristokadulla housut jalassa...!"

Kyllähän kaikki tietävät, että Kuopiossa
mammutti on kauppakadulla Kuopion museossa,
eikä sillä ole housuja jalassa.

Ideoita varastamassa, osa 3

2010-08-03T13:24:00.011+03:00

Kaiken ei aina tarvitse olla suurta ja mahtavaa. Museokierroksellani kävin myös pienemmissä näyttelyissä, joissa ihailin nokkelaa esitystapaa ja tunnelman luomista pienin keinoin.

Sederholmin talo monine pikkuruisine huoneineen on kuin tehty YÖ-näyttelyä varten. Jokaisessa huoneessa oli oma teemansa ja tunnelmansa. Porvariston makuuhuoneet ylellisine vuoteineen lupasivat levollista ja turvallista yötä. Kaupungin yö näyttäytyy poliisille ajoittain levottomana, kun taas ravintoloissa juhlijoiden yö sykkii väriä, musiikkia ja jännitystä. Vaikuttavin tunnelma oli yön vaaroja esittelevässä osiossa. Suden ulvonta ja kissan rääkäisy pimeässä huoneessa saivat kylmät väreet juoksemaan selkäpiitä pitkin. Eikä Helsingin haamujakaan ollut unohdettu...

"Sederholmin vanhan kauppiastalon huoneet hämärtyvät,
kaupunkilaiset siirtyvät vuoteisiinsa, keskiyö lähestyy.
Unet, kummitukset ja ihmisten ikivanhat öiset pelot
pyrkivät esiin. Yöllä tehdään työtä ja juhlitaan. Yö tähtitaivaineen
on kaunis, merellä syttyvät erilaiset loisteet."

Eva Packalén, Sofia 2/2009

Palasin näyttelykierrokseltani intoa pursuten. Virikkeitä ja ideoita sain koko rahan edestä. Joskus tosin tuntuu, että työ häiritsee itse kokemukseen keskittymistä. Helsingin taidemuseossakin taisin kiinnittää enemmän huomiota ripustukseen ja valoihin kuin itse taideteoksiin. Onneksi ei ole olemassa yhtä ainutta oikeaa tapaa katsoa näyttelyitä.

Ideoita varastamassa, osa 2

2010-08-02T11:14:00.014+03:00

Heinäkuun puolessavälissä jatkoin idearosvousretkiäni Helsinkiin ja Kotkaan. Luonnontieteellinen keskusmuseo on aiemmin ollut minulle varsin tuttu, tulihan Elukalla opiskeltua monta vuotta. Perusteellisen remontin jälkeen näyttelytilat on uusittu kokonaan, ja vain muutama kuukausi sitten avattiin Maailman luonto -näyttely, jossa esitellään erilaisia elinympäristöjä napajäätiköiltä sademetsiin ja savanneille. Ihailin erityisesti suurta tietomäärää, joka oli pilkottu sopivankokoisiin annoksiin. Lyhyt, selkeä perusteksti oli nähtävillä taidokkaissa dioraamoissa, ja lisää tietoa sai vetolaatikoista tai erillisistä kirjasista. Jokaiselle jotakin.

Lauhkean vyöhykkeen dioraamassa mölähteli saksanhirvi.

Merikeskus Vellamo Kotkassa oli valehtelematta upein näkemäni museorakennus. Koon ja näyttävyyden lisäksi pisteitä ropisee saavutettavuudesta: pyörätuolilla pääsee museoaluksia lukuun ottamatta kaikkiin näyttelyihin, ja asiakaspalvelusta sai lainata halutessaan esimerkiksi suurennuslaseja. Näyttelyä rakennettaessa esteettömyyteen on selvästi panostettu. Hattua täytyy nostaa.

Komea oli Vellamon rakennus. Seinien väri vaihteli:
auringossa rakennus oli sininen, pilvisellä säällä harmaampi.

P.S. Merimuseossa oli hellepäivänä ihanan viileää!

Ideoita varastamassa, osa 1

2010-07-30T10:36:00.010+03:00

Yksi näyttelytyön hauskimmista puolista on päästä harjoittamaan avointa työmaavakoilua. Mainiota, kun saa vaellella kaikessa rauhassa museoissa ihan työajalla! Viime viikkojen aikana olen käyttänyt hiljaisia päiviä hyväkseni ja kiertänyt näyttelyitä paitsi täällä Kuopiossa, myös muualla Suomessa.

Tampereen Vapriikki on valtava museokompleksi: näyttelyitä on tällä hetkellä peräti kymmenen. Kiertelin Vapriikissa kahtena päivänä usean tunnin ajan enkä edes kuvitellut ehtiväni nähdä kaikkea. Aloitin luonnollisesti Karhun vuosi-näyttelystä, jossa metsän kuningas esiteltiin karvoineen nahkoineen erittäin perusteellisesti. Vaikuttavin elementti oli mahtava, yli 500-kiloinen täytetty uroskarhu. Kyllä puntit tutisevat, jos sellainen joskus tulee metsässä vastaan! Mieleen jäivät myös vanhat suomalaiset loitsut ja taiat, joiden avulla karjaa suojeltiin pedoilta. Entisajan emännät ovat joutuneet välillä tekemään, öh, kaikenlaisia temppuja karjansa vuoksi.

Karhun elämää esitellään näyttelyssä tekstien,
valokuvien, maalausten ja esineiden avulla.

Seuraavana päivänä astuin aivan toisenlaiseen maailmaan: samuraiden ajan Japaniin. Inrō-näyttelyssä katselin tuntikausia toinen toistaan taidokkaampia pikkuruisia lakkarasioita, joita käytettiin aikanaan taskujen korvikkeina kimonon kanssa. Vaikutuksen teki myös koko näyttelyn tyylikkyys ja viimeistellyt yksityiskohdat. Jospa omankin työni jälki olisi jonain päivänä yhtä hienoa...

Inro oli olennainen osa samuraiden ja muiden
varakkaiden japanilaismiesten asukokonaisuutta.

Apua, kuoriainen!

2010-07-15T09:02:00.009+03:00

Metsässä kovakuoriaisten tutkiminen on kiehtovaa, enkä tyypillisenä biologina pelkää niitä vähääkään. Mutta jos pieni kuoriainen kipittää minua vastaan luonnontieteellisen museon kasvikokoelmahuoneessa, jähmetyn paikoilleni kauhusta kankeana. Apua! Onko mittaamattoman arvokkaisiin kokoelmiin pesiytynyt tuholaisia?

Viime viikkojen aikana on sattunut muutamia epämiellyttäviä ötökkäkohtaamisia. Kasvikokoelmien luota pyydystettiin pari ruskehtavaa kovakuoriaista, jotka intendenttimme Jukka Kettunen määritti jauhopukeiksi (Tenebrio molitor). Museon tuholaisista kertovan Rohmut ja riesat –julkaisun mukaan jauhopukki viihtyy ensisijaisesti ruokakomeroissa – sen toukat ovat niitä tuttuja "jauhomatoja" – mutta se saattaa myös aiheuttaa tuhoja museonäytteisiin.

Aikuinen jauhopukki on 12-18 mm pitkä.
Kuva: Jukka Kettunen

Soitin huolestuneena Luonnontieteelliseen keskusmuseoon, Helsinkiin. Joudutaanko tässä vielä myrkytyshommiin? Onneksi kasvimuseon yli-intendentti Henry Väre rauhoitteli, ettei jauhopukki ole tuholaisena pahimmasta päästä. Jos niitä havaitaan esimerkiksi viljanäytteissä, voi arkit yksinkertaisesti lykätä pakastimeen ja kääntää pakastimen nupit kaakkoon. Toki varastotilat ja esimerkiksi keittiö kaurapuuropaketteineen kannattaa tutkia ja siivota huolella.

Selvä! Kääräisimme hihamme ja ryhdyimme toimeen. Helpotukseksemme puurohiutaleissa ei kiemurrellut jauhomatoja eikä vintin suurista kokoelmatiloista löytynyt kuoriaispesäkkeitä. Viljanäytteissäkään ei ole toistaiseksi näkynyt kutsumattomien vieraiden jälkiä. Turvallisuudentunteeseen ei kuitenkaan auta tuudittautua. Tuholaisten varalta on parasta aina pitää silmät auki sekä pää ja pakastin kylminä.

Kuopion museo täyttää kunnioitettavat 103 vuotta!

2010-07-02T10:17:00.011+03:00

"Näin saatiin museolle ajanmukaiset huoneustot - oma talo - ja tämä antoi museoharrastukselle varman pohjan."

Näin lausui lehtori Benjamin Ståhlberg 2.7.1907, tasan satakolme vuotta sitten, kun Kuopion museorakennus valmistui. Kuopion museon perustaminen oli vaatinut vuosikausien pitkäjänteisen työn, jossa juuri Ståhlbergillä oli merkittävä rooli.

Ståhlberg oli jo koulupoikana harras luonnonystävä, jonka lempiharrastuksiin kuului mm. kettujen pyydystäminen ja kasvattaminen. Opintojen jälkeen hän ajautui opettamaan matematiikkaa hieman pitkin hampain. Todellinen into suuntautui muualle. Innokkaana luontoharrastajana Ståhlberg oli mukana perustamassa ensin Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistystä ja v. 1897 Kuopion luonnontieteellistä museota. Museon kokoelman ensimmäiset esineet olivat Ståhlbergin lahjoittamat kolme pöllöä, jotka sijoitettiin aluksi kaupungintalon pikkuhuoneeseen.

Pelkkä kokoelma ei kuitenkaan Ståhlbergille riittänyt. Museoherra halusi, että luonnontieteelliselle ja historiallis-kansantieteelliselle museolle perustetaan aivan oma rakennus, mikä oli tuolloin äärimmäisen harvinaista. Vaiherikkaiden vuosien jälkeen Ståhlbergin haave vihdoin toteutui: Kuopion museon perustuskivet muurattiin 10.10.1905, ja komea linna valmistui pari vuotta myöhemmin, 2.7.1907.

Kuopion museo vuosi valmistumisensa jälkeen 1908.
Kuva: Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Kuopion museo on muuttunut moneen kertaan yli satavuotisen historiansa aikana. Aluksi rakennukseen sijoitettiin kulttuurihistoriallisten ja luonnontieteellisten näyttelyiden lisäksi kokoelma- ja työtiloja. Talossa toimivat myös kansankirjasto ja VPK. Vuosien varrella rakennusta korotettiin ja laajennettiin, kirjasto ja VPK muuttivat pois ja siirrettiinpä museonkin kokoelmia muualle. Nykyään Kuopion museossa on näyttelyiden lisäksi kulttuurihistoriallisen museon työ- ja arkistotiloja. Muutokset eivät varmasti lopu tähän. Siksi vielä tänäkin päivänä Benjamin Ståhlbergin toteamus on ajankohtainen:

"Kaikki muuttuu. Vierii tässä vuosisatoja. Tuskin tarunakaan on silloin enää säilyneet tämän ajan kiistat. Vaan talo tässä voi seistä vielä yhteishengen, yhteistyön tuloksena."

Kesäsalin yleisäänet uusiutuivat

2010-06-29T14:02:00.002+03:00

Kesäsalin yleisäänien uusiminen sujui varsin mainiosti. Entisten neljän upotetun monokaiuttimen sijaan äänet tulevat nyt kuudesta koteloidusta ja kahdesta upotetusta kaiuttimesta, kaikki stereofonisena. Hankalinta asennuksessa oli lähellä katonrajaa tapahtunut kaapeleitten veto seinäkkeiden takana. Työtä olisi helpottanut, jos tikkaat olisivat olleet tarpeeksi korkeat, ja jos käytössä olisi ollut joku vielä sopivampi työkalu kaapelin läpivetoon. Pienistä hidasteista ja hankaloittajista huolimatta asennus onnistui kuitenkin hyvin ennakoidussa ajassa ja ilman mainittavia vastoinkäymisiä.

Nyt kesäsalissa on kuultavissa mm. huuhkajan jylhän kumeaa huhuilua syrjäisen pesimäkallion liepeillä tähtikirkkaana pakkasyönä, muutolla olevia joutsenia laskeutuneena sulaveteen levähtämään ja ruokailemaan, keväistä kiurun laulua täynnä riemua, lehtevimmän kesän tunnelmia rantalehdossa, missä äänessä ovat punavarpunen, kuhankeittäjä, kalalokki, pajulintu, lehtokerttu, peippo, rautiainen, keltasirkku, räkättirastas, taivaanvuohi ja käpytikka, kalatiirojen ilmavan kevyttä lentoa pesimäluodon läheisyydessä, kun tyynen veden yllä sulavalinjaisesti etenevät linnut toistelevat tiira -nimeään, tai kun haapa, vanha valtiaspuu seisoo tummassa kuusimetsässä ja lämmin sydänkesän aaltoileva tuuli havisuttaa haavan täyteläisiä lehtiä, tai syysaamun tunnelmaa suoaukealla, kun on se aika syksystä, jolloin kurjet alkavat kokoontua muuttoparviksi ja auringon noustessa ja kurkien kutsuhuudot kiirivät sumuisella suolla sinisorsan, teeren ja variksen säestäessä.

Vanha haapa kuusimetsässä on ääni, jota harvemmin kuulee sisätiloissa. Erottaako haavan havinan tarkemmin miettimättä vaikkapa sateen kohinasta? Sen me ehkä saamme tietää tämän kesän aikana. Ja sen, osuimmeko sopivaan kompromissiin äänen voimakkuuksien säädössä ja muissa äänimailman toteutukseen liittyvissä yksityiskohdissa.

Näyttelyäänien päivitystä

2010-06-18T11:11:00.010+03:00

Viime vuosina olemme vaihtuvien näyttelyjen audio- ja videosoittimissa siirtyneet käytännöllisesti katsoen kokonaan flash-muistikorteilta toistaviin soittimiin. Kokemukset ovat olleet todella myönteisiä; toimintavarmuus ja käytön helppous on aivan toista luokkaa kuin esimerkiksi CD- tai DVD-soittimissa. Korttisoittimissa ei ole liikkuvia, mekaanisesti kuluvia osia käyttöikää rajoittamassa.

Audiosoitin ei rehentele ulkonäöllään.
Toisin kuin kuluttajalaitteiden, näyttelyissä yleensä piiloon jäävän
soittimen ei tarvitse olla myyvän näköinen vaan toimivuus ratkaisee.

Pysyvien näyttelyiden näyttelyäänien ja -äänijärjestelmien muutostyöt ovat myös käynnissä. Kuulokeäänet vaihdettiin ja siirrettiin muistikorttisoittimiin jo viime vuonna ja tänä kesänä on meneillään yleisäänille sama toimi. Uudet luontoäänet ovat kuopiolaisen alan huipputaitajan Lauri Hallikaisen tuottamia.

Koska Kuopion museo on kiinni nykyään yleensä vain maanantaisin, on suuremmat muutokset ja huoltotyöt näyttelytiloissa pyrittävä tekemään silloin, näyttelykävijöitä häiritsemättä. Tämä tietenkin hidastaa paljon aikatauluja. Toisaalta kun tämän tiedostaa, ymmärtää ja muistaa suunnitteluvaiheessakin ottaa huomioon huollettavuuden ja huollontarpeen. Monesti maailmalla vieraisiin näyttelyihin tutustuessa tulee vähän surulliseksi kun huomaa, kuinka joku asia on tehty turhaan niin paljon huoltoa ja korjausta vaativaksi, ja mahdollisesti vielä vaikeasti huollettavaksi, että henkilökunnalta täytyy kulua suhteettoman paljon aikaa pelkästään näyttelyn kunnossapitoon.

Kesän jälkeen tulee yleensä syksy ja sienet. Museon kalenterissa se tarkoittaa useimmiten myös sieninäyttelyä. Monelle sieninäyttely on eräänlainen museovuoden kohokohta, jolloin koko henkilökunta rientää yhdessä ja erikseen metsiin, puistoihin ja puutarhoihin keräämään näyttelyyn esille tulevia sieniä. Sienien bongailu on jo alkanut, vaikka syksyyn on vielä aikaa...

Elämyksellisyyttä Rubus arcticus - näyttelyssä

2010-05-26T11:53:00.007+03:00

Museonäyttelyltä vaaditaan nykyään paljon. Museon tulisi pystyä näyttelyn avulla pysäyttämään kenties varsin kiireinen tai väsynyt vierailija ja kertomaan hänelle vaikuttavia tarinoita. Parhaimmillaan tarina herättää kävijässä ihmetystä ja uteliaisuutta, halun tietää lisää. Kaukana ovat ne ajat, jolloin näyttelyn elävöittämiseen riittivät kauniit kuvat ja kokoelmista huolella valitut näytteet. Nykyään onnistuneeseen näyttelyyn liitetään usein sana elämys. Elämys herättää ja yllättää kävijän, jolloin näyttely ylittää määritelmän "ihan kiva".

Miten luonnontieteellinen museonäyttely toteutetaan elämyksellisesti? Yksi keino on kannustaa kävijöitä käyttämään aistejaan monipuolisesti. Hiljattain avatussa, mesimarjaa esittelevässä Rubus arcticus - näyttelyssä moniaistisuus tuntui suunnitteluvaiheessa vähintäänkin haastavalta. Millainen voisi olla mesimarjaan liittyvä äänimaisema? Entä sen ainutlaatuinen aromi: onko näyttelytilaan mitään mahdollisuutta saada mesimarjan tuoksua?

Pitkän pähkäilyn ja muutamien kokeilujen jälkeen asiat alkoivat loksahdella paikalleen. Kyllä. Tähänkin näyttelyyn saatiin yllättäviä ratkaisuja, jotka monipuolistavat näyttelykokemusta. Kierroksen puolessavälissä kävijä saattaa yhtäkkiä pysähtyä ja höristellä korviaan: kuuluuko jostain... surinaa? Pieni jännitys toki sallitaan museossakin!

Mesimarjan tuoksun vangitseminen oli kiinnostava prosessi. Monenlaisia ratkaisuja mietittiin keinotekoisen aromin valmistamisesta tuoreiden marjojen käyttämiseen. Lopulta toimivimmaksi ratkaisuksi osoittautui melko yksinkertainen konsti: kiloon mesimarjoja lisättiin sitruunahappoa, puristettiin kevyesti pyöreäksi kiekoksi huokoiselle levylle ja kuivatettiin. Tuoksu on kestänyt nyt kolmisen viikkoa.

Tuoksukiekkojen testivalmistusta

Moniaistisuus on tullut museoihin jäädäkseen. Näyttelyiltä odotetaan entistä enemmän toiminnallisuutta, mikä tekee suunnittelusta ja toteutuksesta haastavampaa mutta myös vaihtelevampaa. Museonäyttelyn tulee silti erottua selvästi varsinaisesta elämysteollisuudesta. Luonnontieteellisessä museossa elämys on keino aitojen luonnonilmiöiden havainnollistamiseen, ei itsetarkoitus. Nimenomaan todellisuuspohja tekee museonäyttelystä museonäyttelyn.

Kuka, mikä, mistä? - valokuvakilpailun tulokset

2010-05-17T12:46:00.016+03:00

Kuka, mikä, mistä? - näyttelyssä päästiin arvailemaan, kuka piileskeli oudoissa valokuvissa. Kilpailuun osallitui yhteensä 201 näyttelyvierastamme. Nuorin osallistuja oli kaksivuotias ja vanhin ikänsä ilmoittanut reilusti kuudenkymmenen paremmalla puolella, eli kilpailu oli ilmeisesti koko perheen suosiossa.

Ensimmäiset viisi kuvaa olivat helppoja, kuten odotettiinkin. Haastavat kuvat olivat jo hankalampia, vaikka annoimme jokaiseen kolme vaihtoehtoa. Yksi vaikeimmista näytti olleen kuva nro 9, jota moni pähkäili pitkään.

Kuva 1: Orava

Kuva 2: Ilves

Kuva 3: Sudenkorento

Kuva 4: Punatulkku

Kuva 5: Kettu

Kuva 6: Valkea kukkahämähäkki

Kuva 7: Sammalen itiöpesäkkeitä

Kuva 8: Kontiaisen käpälä

Kuva 9: Kehrääjäperhosen kotelo

Kuva 10: Matarakiitäjän toukka

Palkintojen arvontaan vastausten oikeellisuus ei vaikuttanut. Onni suosi tällä kertaa 15-vuotiasta Sara Heliniä, jolle lähetettiin Hannu Ahosen kirja nimeltä Marjatta. Kuka, mikä, mistä? - näyttelyhän koostui nimenomaan Ahosen valokuvista. Lämpimät onnittelut Saralle, ja kiitokset jokaiselle osallistujalle!

Afrikan tähdet jättivät museon

2010-04-07T10:00:00.001+03:00

Aprillipäivä 1.4.2010 oli Afrikan tähdet -näyttelyn viimeinen yleisöpäivä museossa. Eilen siirsimme eksoottiset eläimet ja suurimman osan muista näyttelyrakenteista pois näyttelytiloista vähän kaihoisin mielin. Museotyö voi olla välillä myös leopardin, krokotiilin ja kudun kantamista, raskaitten mdf-tasojen raahaamista, tapettien repimistä seinistä ja tiukkojen ja pieniksi palasiksi murentuvien tarrojen nypläämistä lattiasta.

Näyttelytila näyttää jo melko karulta tässä vaiheessa.

Joskus lattiatarrat lähtevät suosiolla, joskus eivät...

Seuraavaksi tähän Kuopion museon alakerran tilaan on tulossa kesän päänäyttelyksi Kuopion kulttuurihistoriallisen museon mielenkiintoinen "Tositarina - Minun Kuopioni" (6.5.2010-16.1.2011), jossa

tutustutaan Kuopioon henkilökohtaisesti kymmenen ihmisen tarinan ja muiston kautta. Odotamme innolla!

Kuka, mikä, mistä? – valokuvanäyttely on avattu

2010-03-02T11:36:00.000+02:00

Eilen Kuopion museon parvihuoneessa suoritettiin vahdinvaihto. Karhunpennut Ben ja Min vetäytyivät ansaitulle lepotauolle, kun näyttelyhuoneeseen ripustettiin lähes kuusikymmentä Hannu Ahosen luontovalokuvaa. Ihan perinteisintä luontokuvausta otokset eivät edusta, vaan niitä katsellessa saa hieraista silmiään kerran jos toisenkin. Ahonen on kuvannut arkipäiväisiä eläimiä ja kasveja yllättävistä näkökulmista ja onnistunut loihtimaan tavanomaisesta tavatonta.

Suurin osa näyttelyn valokuvista on varustettu huomaavaisesti nimilapuilla, mikä helpottaa kuvauskohteen tunnistamista. Aivan näin helpolla katsojaa ei kuitenkaan päästetä. Kymmenen kuvaa on erotettu omaksi kokonaisuudekseen, jota tutkiessaan vierailijat voivat päästää mielikuvituksensa valloilleen ja arvata, mitä kuvat todellisuudessa esittävät. Toivottavasti tähän arvauskilpailuun osallistutaan aktiivisesti!

Avasimme venäjänkieliset internetsivut

2010-02-19T14:50:00.008+02:00

Tänään saimme avattua myös muutaman venäjänkielisen internetsivun. Venäjäksi tietoa löytyy lähinnä pysyvistä näyttelyistämme ja tietenkin myös tärkeimmät yhteystiedot löytyvät.

Venäjänkieliset sivut löytyvät osoitteesta http://www.kuopionluonnontieteellinenmuseo.fi/ru

Internetsivuja käännettäessä ongelmana on aina pelkästään sen hetkisten tekstien kääntämisen lisäksi myös jatkuvuus ja päivittäminen, eli mitä tehdä sitten kun sivuja tulevaisuudessa pitäisi päivittää, ja talossa ei olekaan sillä hetkellä yhtään kyseistä vierasta kieltä osaavaa. Lisäksi esim. kyrillisten merkkien kanssa on omat mielenkiintoisuutensa ja riskinsäkin internetsivujen koodausten erilaisten merkkivalikoimien takia.

Viime vuonna julkaisimme englanninkieliset sivut ( osoitteessa http://www.kuopionluonnontieteellinenmuseo.fi/english ), joita on jonkin verran venäjänkielisiä enemmän, n. 20 erillistä sivua. Englanninkielisillä sivuillamme on kävijöitä tämän vuoden koko sivustomme kävijöistä ollut n. 2,3% mikä on vielä melko vähän. On mielenkiintoista nähdä, kehittyykö tämä osuus, ja minkälainen suosio venäjänkielisillä sivuilla tulee olemaan suhteessa tähän.

Ahosen valokuvat saapuivat

2010-02-18T15:18:00.001+02:00

Kuka, mikä, mistä? – näyttelyn luontokuvat ovat täällä! Tiedossa on siis mitä merkillisimpiä otoksia niin tutuista kuin vähän tuntemattomammistakin aiheista. Seuraavaksi on aika pohtia kuvien ripustusjärjestystä. Etenemmekö helposti tunnistettavista kuvista haastavampiin arvattaviin vai ehkäpä isommista kohteista pienempiin? Millä tavoin ripustettuina kuvat olisivat kaikkein edustavimmillaan?