Matikan oppitunti

Oletko kenties ihmetellyt helmikuun iltahämärissä salaperäisinä kairojaan ja pilkkireppujaan ulkoiluttavia kalamiehiä ja –naisia? Mistä ne tulevat ja minne ne menevät ja mistä tässä oikein onkaan kysymys?
Raotetaan hieman salaisuuden verhoa ja syvennytään kalastuksen kohdelajiin, matikkaan.

Piirros mateesta, Eetu Kelo 10 v.

Hieman biologiaa…
Made (Lota lota) kuuluu turskakaloihin ja on heimonsa ainoa makeanveden edustaja. Turskakalojen tuntomerkkeinä ovat mm. 2–3 selkäevää, vatsaevien sijainti pään lähellä, viiksisäie sekä pienet suomut, jotka aikaansaavat pinnan nahkamaisen vaikutelman. Muilta morfologisilta ominaisuuksilta made onkin sitten itsensä näköinen. Pää on leveä ja kiilamainen, silmät sijaitsevat päälaen puolella, pyrstön osuus on reilusti yli puolet kokonaispituudesta. Em. tuntomerkit ovat pohjakaloille tyypillisiä. Kuinka kätevää onkaan luikerrella kivien/juurakoiden alle ja väijyä ohikulkevaa saalista. Myös väritys antaa viitteitä pohjanläheiseen elämään.

Mateen levinneisyysalue käsittää lähes koko pohjoisen pallonpuoliskon. Suomessa järvet, joet ja rannikkovedet kautta maan.

Made on suhteellisen pitkäikäinen laji, vaikkakin yli 10-vuotiaat ovat harvinaisia.
 Mateen ikä on helppo määrittää otoliitista eli kuuloluusta, josta löytyvät vuosirenkaat samalla tavoin kuin puustakin, mutta löytääkseen otoliitit joutuu kalan pään avaamaan silmien takaa, poistamaan aivot ja noukkimaan aivojen alapuolisista kammioista ovaalin muotoiset muutaman millin pituiset kuuloluut. Suurennuslasi tai jopa mikroskooppi helpottaa kummasti iän selvitystä.

Suomessa tavattavien mateiden keskipituus vaihtelee 30–50 cm:n välillä, suurimpien hätyytellessä metrin rajapyykkiä. Keskimääräinen paino taasen vaihtelee muutamasta sadasta grammasta muutamaan kiloon.
Suurin Suomesta 2000-luvulla ilmoitettu made painoi 8,04 kg, kyseinen kala oli pyydystetty pilkkimällä Uljuan tekojärvestä. Tästä aasinsiltana päästäänkin ajankohtaiseen tapahtumaan itse kutuun.

Kutua pukkaa…
Sukukypsyyden made saavuttaa 2–6 vuoden iässä. Mainittavan arvoinen seikka on myös mateen fekunditeetti eli mätimäärä, n. 1 kg:n painoisessa naarasmateessa mätimunia on 500 000–700 000 kpl.

Mateiden kutu tapahtuu Savon korkeudella tammi-maaliskuussa kestäen viikosta kahteen. Samassa järvessä voi olla hyvinkin eriaikaista kutuaktiviteettia,  joten vielä ennättää vaikkapa Kallaveden matalikoille madetta pyytämään.

Aktiivipyyntivälineinä käytetään erilaisia suurehkoilla koukuilla varustettuja haroja, ”lätkiä”, tai jopa isoja tasapainopilkkejä, joita pomputetaan pohjalla yrittäen luoda illuusio lajitoverista kutukarkeloissaan.
Mausteeksi välineisiin voi laittaa vaikkapa kuoreen palasen pyyntitehoa lisäämään.

Madepilkkejä ja "vapa", kuva Marko Kelo.

Kutuajankohtaan vaikuttaa mm. alueen sijainti, jääolot ja veden lämpötila (syksy–talvi), näistä syistä johtuen kutu ajoittuu niinkin pitkälle aikavälille kuin tammi–maaliskuu. Kutupaikkojaan mateet tosin käyvät tarkastelemassa jo reilusti ennen H-hetkeä ns. viisteellä. Kutualueella liikkuessaan ne jättävät jälkensä pohjaan, näitä jälkiä kutsutaan myös mateen poluiksi. Tällaiselle polulle pyyntivälineen asettaessaan kalastajalla voi olla hyvinkin suuri kalaonni, mutta jo muutaman metrin sivussa saa tyhjää pyytää.
Kutupaikka on yleensä alle kolmen metrin syvyydessä matalikoilla, joissa pohja-aines on jotakin saven ja soraikon väliltä.
Kutupaikalla naaraat houkuttelevat koiraita viehkeästi kiemurrellen, välillä valkoista vatsaa paljastellen. Koiraiden saapuessa paikalle myllerrys vain voimistuu, kunnes naaras laskee mädin muutamassa erässä koiraan samalla hedelmöittäen sen maidilla. Muutama pyrstön heilautus ja hedelmöitetty mäti on levitetty sopivalle alueelle odottamaan kevään kuoriutumishetkeä.
Mateen mäti ei kudun jälkeen vajoa pohjalle vaan leijuu hieman sen yläpuolella turskakalojen mädille ominaisen rasvapisaran ansiosta.

Kuoriutuminen tapahtuu huhti–toukokuussa, jolloin muutaman millin pituiset poikaset antautuvat pintavirtausten vietäviksi ajautuen lopulta mataliin rantavesiin. Kulutettuaan ruskuaispussiravintonsa poikaset siirtyvät pohjalle aloittaen pohjakalan elämän, päivisin kivikossa piilotellen ja öisin aktiivisesti saalistaen. Kuukauden ikäisinä poikaset ovat jo n. 2 cm:n pituisia ja vuoden lopullakin pituutta on kertynyt keskimäärin 10 cm. Kasvu pohjanvaltiaaksi on siis alkanut.

Moni pitää madetta erittäin rumana kalana, osin varmasti limaisen olemuksenkin vuoksi, mutta kuinka moni on todella syventynyt tarkastelemaan mateen kaunista kellertävällä pohjalla ruskeiden ja mustien kuvioiden kirjavoimaa nahkaa.
Omasta mielestäni made kuuluu Suomen kauneimpiin ja tietysti sesonkiaikanaan maukkaimpiin kalalajeihin, uskokaa poies.

Aiheesta:

Lauri Koli: Suomen kalat. WSOY 1990
Kalatalouden keskusliitto: www.ahven.net

Lapinpöllö näkyvissä?

Lintutalvi 2012-13 alkoi vahvasti taviokuurnasävytteisenä, mutta juuri nyt pöllöt näyttävät nousevan näkyvämpään rooliin, eikä pelkästään jo osittain käynnistyneen kevätsoitimen vuoksi. Etenkin lapinpöllöstä (Strix nebulosa) on tehty havaintoja enemmän kuin vuosiin.

Lapinpöllö (Strix nebulosa) Nilsiän Palonurmessa 26.1.2013.
Tähyääkö sekin Kuopion suuntaan?
Kuva: Ilkka Markkanen.

Vaeltava myyräspesialisti
Lapinpöllö on vanhojen havu- ja sekametsien tarunhohtoinen laji. Nimensä vuoksi se sekoitetaan usein enemmän tai vähemmän kokovalkeaan tunturipöllöön, joka kuitenkin elää arktisella tundralla, ja pesii Suomessa vain satunnaisesti, Pohjois-Lapin puuttomilla tuntureilla.

Lapinpöllö on myyräspesialisti, jonka pesimäkanta, ja muukin esiintyminen, vaihtelee runsaasti myyrätilanteen mukaan. Suomessa arvioidaan pesivän noin 600 lapinpöllöparia, mutta huippuvuosina pesiviä pareja voi olla yli puolet enemmän, laajoina myyyräkatovuosina ehkä vain 200-300. Lapinpöllö pesii useimmiten haukan vanhaan risupesään tai paksun, katkenneen puun kannon pään syvennykseen, joskus hylättyyn muurahaiskekoon, maahankin.

Lehto- ja viirupöllöstä selvästi poiketen lapinpöllö on hämäräaktiivinen ja myyräjahdissa usein myös valoisaan aikaan. Koska laji on suurikokoinen ja käyttäytyy pelottomasti, se on pöllöksi myös helppo havaita. Lapinpöllö on myyränpyynnin huippuosaaja, joka kykenee paikallistamaan ja saalistamaan pikkunisäkkäitä lumen alta pelkän kuuloaistin varassa.

Nälkä ajaa näkyville
Myyräkadon sattuessa lapinpöllöt lähtevät vaeltamaan, ja vaellustalvina niitä voi löytyä odottamattomistakin paikoista. Kun myyrät alkavat olla vähissä, voivat lapinpöllötkin siirtyä ihmisten ilmoille, lähemmäs taajamia, samalla myös lähemmäksi toisiaan.

Kuopiossa, Nilsiän Palonurmessa myyriä tuntuu vielä riittävän, ja siellä onkin saatu ihailla viime viikkoina poikkeuksellista viiden lapinpöllön kerääntymää. Lienevätkö paikallista pesimäkantaa vai tulleet kauempaakin, vaikkapa Venäjältä? Myös Kajaanissa lapinpöllöjä on ollut hienosti näkyvillä. Siellä viime kesän sateiden jäljiltä paikoin puimatta jäänyt vilja on nostanut myyräkannat paikallisesti runsaiksi. Myyrät ovat houkutellut paikalle lapinpöllöjä ja lapinpöllöt puolestaan luontoharrastajia ja luontovalokuvaajia, ympäri Eurooppaa. Vaellusta on montaa sorttia!

Mutta hiipuuko lapinpöllövaellus vai onko tämä vasta alkua?


Aiheesta lisää
Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.) 1999: Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. – Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5: 1-343.
Valkama, J., Vepsäläinen, V. & Lehikoinen, A. 2011: Suomen III Lintuatlas. – Luonnontieteellinen keskusmuseo ja ympäristöministeriö. http://atlas3.lintuatlas.fi 

Luontokirjojen lumoissa

Monessa Suomen kirjastossa vietetään 11.-17.2. valtakunnallista luonto- ja ympäristöviikkoa. Kirjojen suurkuluttajana intouduin kirjoittamaan Kuopion verkkokirjastoon pienen johdattelun luontokirjallisuuden pariin. Aiheeseen littyvää kirjallisuutta on kirjastoissa hyllymetreittäin, ja näkökulmia on yhtä monta kuin kirjoittajaakin. 

Luonto- ja ympäristöviikon teemana on tänä vuonna suomalainen luonto sen kaikessa rikkaudessaan ja ainutlaatuisuudessaan. Tuhannet järvet, vehreät metsät ja suot, Itämeren saaristo ja Lapin tunturit tarjoavat mahdollisuuden mitä erilaisimpiin luontoharrastuksiin. Joku nauttii kävelyretkistä lähimetsissä, toinen suuntaa erämaavaelluksille ja kolmas keskittyy vaikkapa lintujen tarkkailuun.

Perusteellisen nojatuolimatkan Suomen luontoon tarjoaa järkälemäinen, upeasti kuvitettu sarja Luonnonharrastajan Suomi. Vielä esteettisempi näkökulma löytyy vuosittain julkaistavista Vuoden Luontokuvat –valokuvakirjoista. Metsä on inspiroinut myös monia kirjailijoita, runoilijoita ja säveltäjiäkin.

Useimmille ei pelkkä sisällä istuminen riitä – ulos luontoon on pakko päästä! Talvella yksi jännittävä luontoharrastusmuoto on eläinten lumijälkien seuraaminen. Lisää vinkkejä lähiluontoretkeilyyn voi vilkaista vaikkapa Lenkkipolun luontokirjasta tai kaikkitietävästä Sudenpentujen käsikirjasta. Kotimaakunnan parhaat retkikohteet löytyvät Savon patikointioppaasta, ja jos mieli palaa pitemmille vaelluksille, ei auta kuin pakata rinkka ja suunnata erämaahan.

Vaikka pohjoisten seutujen luontoa kuvataan karuksi, riittää meilläkin ihmeteltävää moneksi ihmisiäksi. Tutkimukset voi hyvin aloittaa oman kotipihan kasveista, linnuista tai vaikkapa kivistä. Mitä enemmän luonnosta tietää ja ymmärtää, sitä enemmän sitä osaa arvostaa. Meidänkään upea luontomme ei ole itsestäänselvyys. Luontotyypeistämme jopa puolet ja arvioiduista kasvi- ja eläinlajeista kymmenesosa on luokiteltu uhanalaisiksi. Yksi aikamme suurimmista haasteista onkin rikkaan luontomme säilyttäminen tuleville sukupolville.