tiistai 8. maaliskuuta 2016

Ylistyslaulu vedenalaiselle luonnolle ja muinaisille myyteille

Kävimme museoporukalla katsomassa Järven tarinan, joka juuri ampaisi katsojaluvuiltaan Suomen kaikkien aikojen katsotuimmaksi dokumenttielokuvaksi. Järven tarina on huikean kaunis ylistyslaulu vedenalaiselle luonnolle. Elokuvan järvet, joet ja purot kimaltavat kristallinkirkkaina, eivätkä kutuasuiset lohikalat häviä väriloistollaan koralliriutoilla asuville kaukaisille sukulaisilleen.



Järven tarina on - dokumentti-selitteestään huolimatta - ensisijaisesti Antti Tuurin kirjoittama satu, joka pohjautuu muinaissuomalaiseen mytologiaan. Päähenkilönä tarinassa on ainakin itselleni uusi tuttavuus Ahitar, vedenjumalien Ahdin ja Vellamon tytär. Ahitar syntyy lähteistä, vaeltaa puroja ja jokia pitkin järviin, nousee usvana pilviin ja sataa uudelleen maan pinnalle. Kaunis näkemys veden ikuisesta kiertokulusta, joka on yksi elämän edellytyksistä.

Myytit sekoittuvat todelliseen tietoon kiinnostavasti ja paikoin yllättävästikin. Kalevalassa veden selitetään syntyneen kivestä: "Vuoresta vetonen syntyi..." Muinaissuomalaiset osuivat hämmästyttävän oikeaan, sillä nykykäsityksen mukaan vesi on tullut maapallolle meteoriittien mukana jo miljardeja vuosia sitten. Suuri osa taivaankappaleiden mukana tulleesta vedestä on edelleen maankuoren sisällä kiviin sitoutuneena. Vesi on todellakin syntynyt kirjaimellisesti kivestä.

Järvien ja rantojen eläinasukkaista tarjoillaan elokuvassa tietoa pieninä anekdootteina. Miten majavat viettävät talvensa? Ovatko hirvet hyviä uimareita? Mistä syvänteiden ravut saavat ravintonsa? Pienet tarinat ovat viehättäviä, väliin liikuttavia, väliin huvittavia. Veteen pissivä saukko tai kohmeisen rupikonnan paarustus hangella nostavat hymyn huulille väkisinkin.



Järven tarina herättää ihmetystä ja ihastusta suomalaista luontoa kohtaan - voiko meillä todella nähdä jotain tällaista? Mutta silti jotain jäi puuttumaan. Niin kaunis kuin Järven tarina onkin, se ei kerro kuin murto-osan totuudesta. Suurin osa lähes 190 000 järvestämme näyttää aivan toisenlaisilta kuin elokuvan kristallinkirkkaat vedet. Moni järvi on luonnostaan sameanvärinen esimerkiksi veteen liuenneen humuksen vuoksi, mutta toisaalta lukemattomat aiemmin kirkkaat järvet ovat nykyään samentuneet ihmistoiminnan vuoksi. Etenkin pienet järvet ovat herkkiä rehevöitymiselle, joka johtuu maa- ja metsätalouden sekä teollisuuden päästöistä.
 
Kaunisteltuun tarinaan joutuu tyytymään myös saimaannorppa, yksi elokuvan kiistattomista tähdistä. "Saimaannorppia on jäljellä vain reilut 300, ja ne kaikki asuvat Saimaassa", toteaa kertoja. Mainitsematta jää, että saimaannorppa on harvinainen nimenomaan ihmisten vuoksi. Aiemmin norppia metsästettiin ja niistä maksettiin jopa tapporahaa vuoteen 1948 asti. Norppakannan alamäkeä vauhditti huimasti vahvojen, nailonista tehtyjen kalaverkkojen käyttöönotto. Nykyäänkin merkittävin kuuttien kuolinsyy on kalaverkkoihin hukkuminen. Ja vaikka kalastusrajoituksista päästäisiinkin yksimielisyyteen, varjostaa saimaannorppien tulevaisuutta ilmastonmuutos. Jos rannoille ei kasaannu hankia, norppaemo ei voi kaivaa kuutilleen suojaista lumipesää. Avojäälle tai rannalle syntyneet poikaset ovat alttiita petojen hyökkäyksille.

Rajattu näkökulma oli elokuvan ohjaajien, Marko Röhrin ja Kim Saarniluodon tietoinen ratkaisu. Röhrin mukaan elokuvan tehtävä ei ole opettaa, vaan vaikuttaa tunteisiin. "Jos joku kokee, että tämä on tärkeää, niin kyllä sen tietää, mitä pitää tehdä. [...] Jos tuntuu tärkeältä, säilytetään. Jos ei, niin annetaan mennä."

Itse ymmärrän vaikuttavan ympäristökasvatuksen toisella tavalla. Hieno fiilis ei yksin useinkaan riitä herättämään vastuuntuntoa ja toiminnanhalua. Jos toimintaan ryhdytään pelkällä tunnepohjalla ilman oikeaa tietoa, voi lopputulos olla ympäristön kannalta jopa haitallinen. Toisaalta pelkkä tiedon jakaminen ilman tunnetta jättää kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Molempia siis tarvitaan - myönteisiä elämyksiä ja ajanmukaista tietoa, jotta tunnekokemus jalostuu vastuulliseksi toiminnaksi ympäristön puolesta.


Lähteet:

Cleeves, I., Bergin, E.A., Conel, M., Du, F., Graninger, D., Öberg, K.I. & Harries, T.J. 2014. The ancient heritage of water ice in the solar system. - Science  26 Sep 2014: vol. 345, issue 6204, pp. 1590-1593.

Leka, J., Ilmonen, J., Kokko, A., Lammi, A., Lampolahti, J., Muotka, T., Rintanen, T., Sojakka, P., Teppo, A., Toivonen, H., Urho, L., Vuori, K.-M. & Vuoristo, H. 2008. Sisävedet ja rannat. Julk.: Raunio, A. Schulman, A. & Kontula, T. (toim.). 2008. Suomen luontotyyppien uhanalaisuus − Osa II: Luontotyyppien kuvaukset. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Suomen ympäristö 8/2008. S. 89–142.

Luhtala, J. 2016. Marko Röhr & Kim Saarniluoto ja Järven tarina. Viitattu 7.3.2016.

Suomen ympäristökeskus SYKE 2015. Suuret järvet kunnossa, rannikkovesien tila kehno. - Pintavesien ekologinen luokittelu 2013. SYKE, ELY-keskukset ja RKTL.

Ympäristöministeriö 2011. Saimaannorpan suojelun strategia ja toimenpidesuunnitelma.