torstai 28. elokuuta 2014

Voiko sienen tunnistaa kuvasta?

Suomen Sieniseuran Facebook-sivuilla kuohuu. Yle julkaisi eilen verkkouutisen, jossa sieniasiantutkija Pertti Salo kritisoi Sieniseuran avointa Facebook-ryhmää. Ryhmän jäsenet pyytävät usein lajintunnistusta maastossa tai kotona räpsäistyn digikuvan avulla, ja usein seuraava kysymys koskee sienen syötävyyttä. Salon mukaan voi olla jopa vaarallista, että lajiarvauksia voi kaikille avoimessa keskustelussa antaa kuka tahansa - sienen syötävyysarviosta puhumattakaan.

Sieniseuran puheenjohtaja Jorma Palmén on toista mieltä. Sieniseuran toiminnan tarkoituksena on sienitietouden levittäminen sekä sienten keräilyn, kaupan ja käytön lisääminen, ja yhtenä opetuskanavana toimii avoin ja julkinen Facebook-ryhmä. Lähes jokaiseen ketjuun on kirjoittanut joku pitkän linjan sieniharrastaja, tutkija tai sienikirjoja julkaissut asiantuntija. Suuri osa julkaistuista kuvista esittää herkkutatteja, kantarelleja tai mustatorvisieniä, jotka on täysin mahdollista tunnistaa luotettavasti hyvästä kuvasta.

Palmén muistuttaa kuitenkin, että kaikkia sieniä ei voi tunnistaa kaikista kuvista. Kuvien laatu, kuvakulma, värien luonnollisuus ja tarkkuus vaikuttavat tunnistettavuuteen huomattavasti. Hyvässä sienikuvassa näkyy sekä lakin yläpinta että sen alapinta, ja sienen jalka on kokonainen, ei poikkileikattu. Kasvupaikan kuvaaminenkaan ei ole pahitteeksi. Näillä eväillä kuvatunnistus onnistuu parhaiten- mutta esimerkiksi jotkut seitikit ovat niin vaikeita tunnistaa, että täydellisinkään valokuva ei lajinmääritykseen riitä.

Vaikka kuvat olisivat loistavia, voi julkisen verkkokeskustelun taso vaihdella paljonkin. Yli neljäntuhannen jäsenen ryhmässä on selvää, että vahingossa tehtyjä vääriä määrityksiä tupsahtaa pitkiksi ryöpsähtäneisiin kommenttiketjuihin. Muutaman päivän sisällä sivuilla on ollut esimerkiksi parikin kuvaa pulkkosienestä, jota joku kommentoija on veikannut karvarouskuksi tai jopa tatiksi. Toki näissäkin ketjuissa osaavammat ovat heti korjanneet lajinmäärityksen ja lisänneet perään asiaankuuluvat varoitukset. Pulkkosieni voi nimittäin aiheuttaa jopa hengenvaarallisen myrkytyksen eikä sitä pidä missään tapauksessa syödä.

Herkkutatilla (vas.) on pillit, pulkkosienellä (keskellä) heltat.
Karvarousku (oik.) tuottaa maitiaisnestettä, pulkkosieni ei.
Nämä lajit on helppo erottaa toisistaan, jos kiinnittää huomiota oikeisiin tuntomerkkeihin.
Mistä aloitteleva sieniharrastaja tietää, ketä kannattaa uskoa tai mikä tietolähde on luotettava? Sienitiedon etsiminen on nykyään helpompaa kuin koskaan, mutta oikean tiedon löytäminen on asia erikseen. Lähdekritiikki on olennaisen tärkeä taito. Aina kannattaa käyttää useampaa mahdollisimman ajantasaista tietolähdettä ja perehtyä asiaan kiireettä. Kirjallisuutta selailevan ei kannata turvautua mummolta perittyyn 1940-luvun sienikirjaan, jossa esimerkiksi pulkkosientä saatetaan virheellisesti sanoa ruokasieneksi. Verkkokeskustelussa on hyvä seurata, ketkä esiintyvät omalla nimellään ja perustelevat väitteensä kattavasti vaikkapa osoittamalla kuvasta sienilajin tärkeimpiä tuntomerkkejä. Luotettavalta vaikuttavan henkilön nimellä voi tehdä verkkohaun ja katsoa, onko hän vaikkapa kirjoittanut artikkeleita tai jopa kirjoja aiheesta.

Mikään kuva ja paraskaan kirjallinen lähde ei korvaa lajintunnistusharjoittelua oikeilla sienillä. Parhaita opettelupaikkoja aitojen sienten tunnistukseen ovat sieninäyttelyt. Näyttelyyn kerätään mahdollisimman kattava valikoima sienilajeja ja vieläpä useita näytteitä samasta lajista, jolloin paikan päällä pääsee vertailemaan eri lajeja tai saman lajin eri-ikäisiä itiöemiä toisiinsa. Näyttelyssä voi myös saada henkilökohtaista opastusta asiantuntijalta, joka auttaa kiinnittämään huomiota olennaisiin lajituntomerkkeihin. Toinen erinomainen vaihtoehto on opastetulle sieniretkelle osallistuminen. Sienilajien tyypilliset kasvupaikat oppii kaikkein parhaiten maastossa.

Ja vielä viimeiseksi se tärkein muistutus: on oltava ehdottoman varma tunnistamastaan ruokasienestä ennen kuin ryhtyy todella valmistamaan siitä ruokaa. Lopullinen vastuu on aina sienen kerääjällä ja käyttäjällä itsellään.

Luonnontieteellisen museon sieninäyttelyssä odotellaan ensimmäisiä museovieraita.
Tässä vuoden 2011 näyttelyssä esillä oli erityisen laaja valikoima sienilajeja.

tiistai 26. elokuuta 2014

Villisienet - mineraali- ja vitamiinipommit!

Sieniviikot jatkuivat viime keskiviikkona Kirsti Eskelisen Terveelliset ruokasienet -luennolla. Kirsti on tunnettu suonenjokelainen pitkän linjan sieniharrastaja ja keruutuotetarkastaja, joka on intohimoinen ruokaohjeiden kehittäjä - juuri hänen resepteistään pääsivät Ravintolapäivän ruokavieraat nauttimaan. Sienissä on silti paljon muutakin hyvää kuin maku. Ruokasienten terveellisyyttä on tutkittu varsin paljon, ja näitä tutkimuksia Kirsti meille luennollaan valotti. 

Yleisesti ottaen kaikki ruokasienet ovat varsin vähäkalorisia ja kuitupitoisia. Mikäli sieniruokaan ei loroteta litrakaupalla kermaa eikä sieniä hukuteta voisulamereen, sopivat sieniherkut erittäin hyvin hoikistumista tavoittelevalle. Me suomalaiset syömme keskimäärin puolisen kiloa sieniä vuosittain - mitäköhän tapahtuisi kansanterveydelle ja keskimääräiselle painoindeksille, jos sieniä käytettäisiin enemmän?

Terveelliset ruokasienet -luennolle kerääntyi parikymmentä innokasta sieniharrastajaa.
Vitamiini- ja mineraalipommeja
Italialaisten supersuosikki herkkutatti on yksi seleenipitoisimmista sienistämme. Seleeni suojaa tulehdussairauksilta, ehkäisee eturauhassyöpää, helpottaa maksan toimintaa ja lisää elimistön vastustuskykyä. Ehkäpä juuri tähän perustuu kuopiolaistutkija Olavi Raatikaisen väite: "Sienet voivat estää flunssaa."

Komea ukonsieni on toinen hyvä seleeninlähde. Lisäksi siinä on runsaasti C- B2- ja B3-vitamiinia. B2 eli riboflaviini on tärkeä ihon, hiusten ja kynsien terveydelle, kun taas B3:a eli niasiinia tarvitaan solujen aineenvaihduntaan. C-vitamiinihan on tunnettu vastustuskykyä lisäävä antioksidantti.

Suppilovahverossa on enemmän D-vitamiinia kuin vaikkapa lohessa. D-vitamiini auttaa kalsiumin imeytymisessä ja ehkäisee näin ollen osteoporoosia, mutta nykytutkimusten mukaan sillä on laajempiakin vaikutuksia sydän- ja verisuonitautien ehkäisyyn.


Tarvitsetko D-vitamiinia? Tee kunnon soossi suppilovahveroista!
D-vitamiinia löytyy mukavia määriä myös kantarelleista eli keltavahveroista. Tämä keltainen alkusyksyn kaunotar on ruokasienistämme tunnetuimpia ja kysytyimpiä. Vitamiinien lisäksi se sisältää kuitua jopa enemmän kuin vehnänleseet!

Perinteisiä ja vähän uudempiakin ruokasienisuosikkeja
Sikurirouskun suosio on kasvanut viime vuosina huomattavasti - sitä voisi jo kutsua suorastaan hittisieneksi! Se on rouskuksi harvinaislaatuinen, sillä sitä ei tarvitse keittää. Omintakeinen currya tai sikuria muistuttava tuoksu ja runsas maitiaisnesteen eritys tekevät siitä melko helpon tunnistaa. Sikurirousku sopii hyvin kuivattavaksi, ja sitä voi lisätä vaikkapa leipätaikinaan makua antamaan.

Myös haperoiden käyttö on lisääntynyt viime vuosina. Niillä on perustellusti maine toukkaisina sieninä, mutta nuoret itiöemät kannattaa aina poimia tarkistettavaksi ja toivoa ehtineensä apajille ennen sienisääskiä! Haperoista löytyy useita maukkaita ja helposti ruuaksi valmistettavia lajeja. Esimerkiksi palterohapero on tutustumisen arvoinen sieni. Monimuotoisten haperoiden lajintunnistus on kieltämättä hankalaa, mutta sienestäjän ei tarvitse yltää Juhani Ruotsalaisen tasolle, kunhan tunnistaa sienen haperoksi. Kirpeät haperot erottaa nimittäin helposti miedonmakuisista jo metsässä yksinkertaisella maistamistestillä. Haperoiden maistelu on turvallista, sillä toistaiseksi Suomesta ei ole löytynyt myrkyllisiä haperoita.

"Isohapero on hyvä ja satoisa ruokasieni - ja isohaperoruoka on niin kauniin punaistakin!"
hehkuttaa Kirsti Eskelinen.
Itäisen Aasian maissa maksetaan tuoksuvalmuskoista mansikoita: yhden huippulaadukkaan itiöemän hinta voi lähestyä sataa euroa! Pelkästä herkullisesta mausta tuskin moista hintaa maksettaisiin, mutta tuoksuvalmuskaa käytetään sielläpäin myös rohtona. Uskotaan, että se parantaa mieskuntoa ja hedelmällisyyttä - kukapa tietää, onko huhussa perää...

Aiheuttavatko sienet vatsavaivoja? 
Sieniruokia valmistettaessa kannattaa huomioida eri lajien käsittelyohjeet. Rouskut ja kirpeät haperot on hyvä keittää ennen varsinaisen ruoan valmistamista. Kunnollista kypsentämistä vaativat myös punikkitatit ja akansienet, jotka voivat puoliraakana aiheuttaa ikäviä vatsanväänteitä. Parikymmenen minuutin kypsennys riittänee herkemmänkin vatsan suojaksi.

Joissakin tapauksissa sieniruokien ystävä voi huomata saavansa vatsanpuruja ihanasta herkkutattiateriasta. Tällöin kyse voi olla herkistymisestä sienisokerille eli trehaloosille. Trehaloosi-intoleranssi voi kehittyä vähitellen vuosien mittaan ja oireilu alkaa usein yllättäen. Eniten sienisokeria sisältävät vaaleaorakkaat, kantarellit ja herkkutatit. Jos sienisokeri aiheuttaa vaivoja, on parasta maistella varovasti eri sienilajeista tehtyjä ruokia. Ehkäpä jokin vähemmän trehaloosia sisältävä sienilaji vielä sopii.

maanantai 18. elokuuta 2014

Huikea Ravintolapäivä avasi Kuopion sieniviikot

"Mitäs jos järjestettäisiin sienitapahtumien kokonaisuus, Kuopion sieniviikot?" kysäisin viime talvena Pohjois-Savon sieniseuran aktiiveilta. Sieni-intoilijoita ei paljoa tarvinnut houkutella, joten Sieniviikot toteutuivat kotikaupungissamme ensimmäistä kertaa.

Ensimmäinen sienitapahtuma järjestettiin eilen. Kuopion museon kokoushuoneeseen perustettiin pop up -ravintola nimeltä Herkuttele villisienillä! Villisieniruokia tarjoiltiin Ravintolapäivän hengessä vapaaehtoispohjalta pientä korvausta vastaan. Tarjolla oli rouskuista tai kantarelleista tehtyjä sienikääröjä, samettista suppilovahverokeittoa, eksoottista mustasienirisottoa, sikurirouskuleipää ja -korppuja sekä pakuriteetä puolukkapipareiden kera. Reseptit oli lohtinut Kirsti Eskelinen, tunnettu suonenjokelainen keruutuotetarkastaja ja pitkän linjan sieniharrastaja.
Alkuruoaksi nautittiin rouskuista valmistettu ja käenkaalilla höystetty sienikäärö.
Jo ennen sieniravintolamme varsinaista avaamishetkeä saliin alkoi kertyä nälkäisiä ruokavieraita. H-hetken koittaessa jono ylti jo ulos asti, ja pian museon kokoushuone pullisteli ravintolakävijöistä. Kävijämäärä ylitti odotuksemme moninkertaisesti - yhteensä ruokavieraita oli noin sata!!! - joten pääruoat loppuivat jo ennen kello kahta. Myöhäisemmille vieraille riitti vielä vähäksi aikaa teetä ja pikkunaposteltavaa, mutta tuntia ennen suunniteltua sulkemisaikaa oli pakko lyödä lappu luukulle. Toiveikkaita maistelijoita olisi kyllä riittänyt pitkälle iltapäivään asti.

Moni vieraistamme tuli kiittämään herkullisesta ruoasta ja toivoi, että sienisapuskoja pääsisi maistelemaan toistekin. Samaa toivon minäkin! Sieniruoalle on mitä ilmeisimmin tilausta. Ja ensi kerralla osaamme valmistautua vähän suurempaankin kävijämäärään.

Seuraavaksi Sieniviikoilla perehdytään sieniruokien terveysvaikutuksiin. Keskiviikkona 20.8. klo 18 kokoonnutaan jälleen Kuopion museon kokoushuoneeseen, jossa Kirsti Eskelinen kertoo ruokasienten ravinnerikkaudesta ja antaa hyviä vinkkejä vähän tuntemattomammistakin sienistä.

Ja mikäli sienitilanne ikinä sallii, järjestämme ensi viikolla Sieninäyttelyn Kuopion korttelimuseossa. Pitänee varmistaa itiöemien ilmestyminen raisulla sadetanssilla...

maanantai 4. elokuuta 2014

Yhden naisen sota

Olen luonteeltani pääosin rauhaa rakastava. Väkivaltaelokuvat eivät ole minun genreäni, sota- tai kauhuleffoista puhumattakaan. Luonnossa liikkuessani koetan kulkea mahdollisimman hellävaraisesti ja pidän huolta siitä, etteivät koiranikaan pääse hätyyttämään maassa hölmöinä hyppiviä räksänpoikasia.

Mutta on eräs näky, joka saa verenpaineeni nousemaan ja armottoman murhanhimon heräämään. Jättipalsamikasvusto! Voihan......!

Jättipalsami (Impatiens glandulifera) on loppukesällä helppo tunnistaa suurista punasävyisistä kukistaan. Pienellä harjoittelulla oppii tunnistamaan jo pelkät lehdet.
kuva: Wikimedia Commons (lisenssi)
Jättipalsami on tuotu Aasiasta Suomeen näyttäväksi koristekasviksi. Valitettavasti kasvi ei suostunut pysyttelemään pihoilla ja puutarhoissa, vaan on onnistunut levittäytymään luontoon. Jättipalsamilla ei ole Suomessa luontaisia vihollisia ja se on moneen kotimaiseen luonnonkasviimme verrattuna voimakas kilpailija. Niinpä se on levittäytynyt monin paikoin vankoiksi kasvustoiksi, joissa muut kasvit eivät pärjää. Se lasketaan haitalliseksi vieraslajiksi, jonka voittokulkua yritetään hillitä erilaisin torjuntatoimin. 

Kotikulmillani Kuopion Julkulassa olen pari vuotta osallistunut kitkentätalkoisiin ja nyppinyt jättipalsameita muutenkin sieltä täältä aina kasvustojen ohi kulkiessani. Kasvi on monimetriseksi venähdettyäänkin hauras ja helppo kiskaista maasta kokonaisena.  Kitkeminen kannattaa, sillä jättipalsami on yksivuotinen kasvi, joka lisääntyy pelkästään siementen avulla. Yksikin ylöskiskaistu kasvi on parempi vaihtoehto kuin vapaasti siemeniään ympäristöön poksutteleva yksilö.

Käsin kitkeminen on kuitenkin turhauttavan hidasta työtä. Yksi ihminen saa ahertaa pitkän iltapuhteen ennen kuin läpitunkemattomaan palsamikkoon syntyy edes pieni aukko. Tänä vuonna juhannuksen jälkeen mittani tuli täyteen. Päätin julistaa Julkulan jättipalsameille yhden naisen sodan! Laukkasin päättäväisesti maatalousliikkeeseen ja aseistauduin järeällä viikatteella.

Sylkäisy kouriin, ja sitten töihin! Ja ah, miten nopeasti niittämällä saa aikaan näkyviä tuloksia! Yhdellä terävän viikatteen sivalluksella saa nurin parhaimmillaan kymmeniä kasveja. Ensimmäisen puolen tunnin aikana sain huhkittua nurin hämmästyttävän suuren alan. Tosin samassa ajassa sain myös komeat rakot peukalonhankaani - olin unohtanut hanskat kotiin enkä malttanut sotatanssini huumassa lähteä niitä noutamaan.

Puijonsarventien jättipalsamikasvusto ennen niittämistä...
... ja puolen tunnin viikatteenheiluttelun jälkeen.
Muutamassa illassa olen saanut jättipalsamia kaadettua lähimpien ulkoilureittien varsilta sangen mukavasti. Jotkut palsamit koettavat piiloutua mesiangervojen tai polttavien nokkosten keskelle, mutta nämä rikoskumppanit joutuvat säälimättömän viikatteen uhreiksi yhtä varmasti kuin päätekijätkin. Jos jättipalsamit olisivat fiksuja, ne muuttaisivat kasvamaan tiheään metsään tai monihaaraisen lahopuun tai kivikon keskelle. Sielläkään ne eivät olisi käsinkitkemiseltä turvassa. Hah!

Työ ei tietenkään ole kertaniittämisellä ohi. Käsitellyille alueille nousee aina joitain uusintakukkimista yrittäviä jättipalsameita, mutta ne on helppo nyppiä tai niittää uudelleen matalaksi.

Näin elokuun alussa torjuntatoimien ajankohta on pian ohi. Kun jättipalsamin siemenkodat ovat kypsiä, on niittäminen tai kitkeminen myöhäistä, sillä pienikin kosketus saa kasvin poksauttamaan siemenet ympäristöönsä.

Yhden naisen sodan lopulliset tulokset ovat nähtävillä aikaisintaan ensi keväänä. Tällä rupeamalla en taatusti saanut kaikkia jättipalsameita katoamaan edes lähimpien ulkoilureittieni ympäriltä, mutta uskon palsamimäärän pienentyvän merkittävästi. Jos niittäminen osoittautuu hyväksi torjuntakonstiksi, voisi temppua kenties yrittää muuallakin Kuopiossa muiden torjuntakeinojen tukena.