Verkossa, verkosta, verkkoon

Monet museot ovat viime vuosina panostaneet voimakkaasti verkkopalvelujen kehittämiseen. Yksi syy tähän on verkkopalvelujen saavutettavuus. Verkkopalvelut ovat internetin välityksellä käytettävissä ympäri vuorokauden ja vuoden. Verkossa voi esitellä sellaisia kokoelman harvinaisuuksia, jotka ovat liian arvokkaita, arkoja tai hankalia perinteiseen näyttelykäyttöön. Verkkojulkaisun tai oppimateriaalin lukeminen ei vaadi kirjan ostamista. Verkkonäyttelyssä voi vaellella silloin kun se itselle parhaiten sopii, myös maanantaisin tai vaikka keskellä yötä, jolloin fyysiset museonäyttelyt ovat kiinni. Esteettömyys on taatusti helpompaa toteuttaa verkossa kuin alkaa rakentaa sitä kauan kaivattua hissiä Kuopion museoon. (Toki se hissikin tarvitaan ja siihen palaan myöhemmin.)

Museoliiton verkkonäyttelysivulla on lukuisia linkkejä eri museoiden verkkonäyttelyihin. Vaikuttaa siltä, että koko verkkonäyttelyn käsite on hyvin laaja. Mielestäni verkkonäyttelyn parhaan määritelmän on tehnyt Sanna Järvinen (nyk. Rönnblad). Hänen mukaansa verkkonäyttely on yhtenäinen, tiettyyn teemaan liittyvä kokonaisuus, jossa käytetään verkkoympäristöä varten multilineaarisesti jäsenneltyä kuva- ja tekstimateriaalia. Valikoima valokuvia ei vielä ole verkkonäyttely, vaan kuvagalleria vaikkapa Picasan tai Flickrin tavoin. Rivi näyttelyplanssien PDF-versioita lähestyy virtuaalinäyttelyä, jossa fyysinen näyttely halutaan siirtää verkkoon sellaisenaan. Tekstimassa, jota voi selata vain lineaarisesti eteen- tai taaksepäin, on verkkojulkaisu eikä -näyttely.

Verkkonäyttelyssä tulisi olla mahdollisuus kulkea haluamallaan tavalla. Joku tahtoo saada suoraviivaisen yleiskuvan esiteltävästä aiheesta, joten hänelle olisi viitoitettava yksinkertainen reitti koko näyttelyn läpi - aivan samoin kuin fyysisessä näyttelyssä on mahdollista kävellä nopeasti ja silmäillä planssien otsikot ja kuvat. Joku toinen kulkee näyttelyssä mieluummin hyppimällä osakokonaisuudesta toiseen. Kolmas haluaa sukeltaa syvemmälle johonkin osakokonaisuuteen. Verkkonäyttelyssä on mitä hienoin mahdollisuus esittää suuri tietomäärä sopivankokoisiksi paloiksi annosteltuna, niin että kävijä pääsee aina vain syvemmälle. Aineistoon ei kuitenkaan saisi eksyä. Näyttelykävijän tulisi koko ajan hahmottaa oma "sijaintinsa" niin, että paluu peruspolulle tai haluttuun osa-alueeseen on mahdollisimman helppo. Tiedonhakijoita varten tulisi näyttelypolun lisäksi julkaista sivukartta tai hakupalvelu, jonka avulla haluttu tieto löytyy nopeasti.

Verkkonäyttelyn koostaminen on tällä hetkellä meille varsin ajankohtainen aihe. Vuosi sitten päätimme toteuttaa verkkonäyttelyn mesimarjasta fyysisen Rubus arcticus -näyttelyn jälkeen. Nyt kun Sademetsän lapset -valokuvanäyttely on saatu onnellisesti pystyyn, on aika polkaista käyntiin tällainen meille aivan uudenlainen näyttelyprosessi. Tietoa, tekstiä ja kuvia on yllin kyllin, nyt on vain koottava palapeli uudella tavalla.

Museoarkeilua: laseja, lamppuja ja tietoteknistä nostalgiaa

Museon arkeen kuuluu näyttelyiden huolto ja korjaus. Meillä yleisin vioittuva tekninen laite taitaa olla lamppu, muodossa tai toisessa. Lampun vaihto kuulostaa yksinkertaiselta. Paljon on vitsejä kerrottu siitä kuinka paljon yhden jos toisenkin ammatti- tai muun ryhmän edustajia tarvitaan vaihtamaan yhtä ainoaa lamppua. Tosiasia kuitenkin on, että esimerkiksi Kuopion museon susikaapin yhden loisteputkilampun vaihdossa tarvitaan  kolme työntekijää.

Näyttelyarkkitehtuurilla ja etukäteissuunnittelulla voidaan paljonkin vaikuttaa siihen, kuinka helppoa lampun vaihto voi olla. Susikaapin tapauksessa päästään vielä kohtalaisen helpolla, kun lampun voi vaihtaa kolme museon omaa työntekijää, eikä paikalle tarvitse tilata sentään esimerkiksi  lasiliikkeen väkeä kuten joissain kohteissa voi käydä. Kaksi työntekijää käyttää imukuppityökalua, jonka avulla lasista voi pitää kiinni, laskea sen paikaltaan ja nostaa lopuksi takaisin paikoilleen, ja yksi henkilö käyttää akkuruuvinväännintä lasin kiinnityspulttien irroittamiseen ja kiinnittämiseen. Lasi painaa sen verran että normaalikuntoiset miehet tästä suoriutuvat, mutta naisilla tahtoo jo tehdä tiukempaa.

Lasin kannattelussa on riskinsä; imukupin ote voi pettää tai kannattelijan voimat voivat ehtyä. Jos painava lasi putoaa vaikkapa jalkaterälle, ovat seuraukset varmasti ikävämpiä kuin pelkkä sirpaleitten keräily lattialta. Kun kaikessa ollaan huolellisia ja maltillisia, ja kaikki mietitään ja sovitaan ennen kuin tehdään ja hölmöillään, voidaan vahinkojen riski pitää mahdollisimman pienenä.

Jouko pidättelee irrotettua lasia, jottei se pääse karkaamaan minnekään lampun vaihdon aikana. Lasien käsittelyssä on tärkeää käyttää käsineitä. Jos lasin sisäpinnalle jää sormenjälkiä, ei niitä voi puhdistaa pois ilman lasin irroitusta uudelleen.

Susi odottaa kärsimättömänä uutta loisteputkea rikkoutuneen tilalle.

Petteri on täydessä vauhdissa loisteputkien kanssa. Kohta ensimmäiset asiakkaat ryntäävät museoon, ja kaiken pitää olla silloin valmiina. Lamppujen värisävyn säätöön käytetyt värikalvot näkyvät kuvassa loisteputken päällä.

Museoiden aukioloaikojen takia tällaiset suuremmat huoltotyöt (kyllä, lampunvaihto on tässä tapauksessa "suurempi huoltotyö" :) ) joudutaan tekemään pääsääntöisesti maanantaisin, jolloin museot ovat yleensä suljettuina, tai aamuisin ennen ensimmäisten innokkaiden museokävijöiden päästämistä näyttelytiloihin. Kiire valitettavasti lisää riskejä, mutta maltti on valttia ja turvallisuus ennen kaikkea!

Lampunvaihto sujui mallikkaasti, mikään ei jumittanut, ja lasikin saatiin oikein sujuvasti uudelleen paikoilleen. Huonolla tuurilla lasien kiinnitysruuvien vastakappaleet saattavat pudota "lumen" sekaan kun ruuveja yritetään laittaa paikoilleen. Jos näin käy, joudutaan lasi laskemaan uudestaan alas. Mitään tällaista ei tällä kertaa onneksi käynyt, harjoitus tekee mestarin ja hyvä onnikin oli myötä.

Seuraava huoltokohde oli yksi vanhimmista tietokoneistamme näyttelyissä; vuodelta 1996 peräisin oleva Pomi, "Karhukone":

Pomi P100 pitää sisällään harhauttavasta tarratekstistä poiketen peräti 120MHz Pentium-prosessorin! Huomaa suuri näppäimistöliitin, puuttuvat USB:t ja hiiriliitäntä. Ajan tapaan liittimet on nimetty tarrojen avulla suomeksi.

Vanhat valkoiset koneet tahtovat muuttua pikkuhiljaa kellertäviksi.

Surullisen kaihoisana lueskelin juuri vähän aikaa sitten uutista "PC-veteraani POMIn" hakeutumisesta velkasaneeraukseen. Vähään aikaanhan POMI ei enää ole tietokoneita "valmistanutkaan". Tämä Pomi-yksilö on  hoitanut työnsä hyvin. Se on alunperin koottu 4.3.1996 ja vuodesta 1997 se on pyörittänyt Kuopion museon karhuhuoneen "Karhu"-nimistä opastusohjelmaa. Vuosien varrella siihen on vaihdettu osia muista aikaisemmin luovuttaneista yksilöistä ja osittain myös uusia osia. Tällä kertaa ongelmia aiheuttivat ilmeisesti komponenttien jäähtymistä haittaava kotelon sisälle kertynyt pöly ja laakereistaan jumittunut prosessorituuletin.

Samalla tuli mieleen tarkistaa ohjelman varmuuskopion toimivuus, ja asensin antiikkisen museo-ohjelman toiseen koneeseen varakonekäyttöä ajatellen. Ilmeni, että kun ohjelma oli aikoinaan varmuuskopioitu, oli yhdellä korpulla (1.44Mb) ollut joku vika, ja ohjelman yksi osa "lisääntyminen" ei toiminut. Koska tämä nykyinen karhukone on vielä toimiva oli tämä yksi "toolbook"-tiedosto helppoa kopioida siltä. Tai siis ei ollutkaan. Koska koneessa ei ollut usb-liitäntöjä, ei esim. usb-muistitikkua voinut käyttää. Myöskään tallentavaa CD-asemaa ei ollut. Mutta onneksi oli korppuasema. DOS-pohjainen ARJ-pakkaus/purkuohjelma osasi tehdä tiedostosta kaksi korpulle sopivaa pakettia. Tätä varten oli pakko taas palauttaa mieleen viime vuosituhantisia tapoja dos-käskyineen... Kaikki meni siis hyvin. Paitsi että korppuasema ei tietenkään toiminut.  Ja kuten yleensä käy, myös tämä korppuasema tuhosi kaikki siinä käytetyt korput käyttökelvottomiksi. Windows-käyttö oli myös mukavaa vaihtelua tavanomaiseen, kun talosta, jossa konetta huolsin, ei löytynytkään enää yhtään toimivaa vanhanaikaista sarjahiirtä, eli hiirtä joka liitetään 9-piikkiseen sarjaporttiin usb:n tai pyöreän ps/2 -hiiriliittimen sijasta.

Onneksi meillä on vielä varaosakoneita "paikkojen turhana täyttönä". Yhdestä irrotin korppuaseman ja heti ensimmäisellä tärppäsi; kohdalle sattui toimiva asema, jolla homma hoitui. Tiedosto saatiin talteen ja nyt meillä on jotakuinkin varmasti täydellisesti toimiva varmuuskopio tallessa. :)

Ja vanha kunnon Pomi "Karhukone" pyörittää vanhaa kunnon Karhuohjelmaa edelleen. :)
Koneen 15-vuotissynttärit ovat n. kuukauden päästä, 4.3.2011. Pitäisiköhän sille antaa joku lahja?

Hui kauhistus!

Tällä viikolla vietetään Kuopiossa perinteisiä Pakkaspäiviä. Lapsille ja nuorille suunnattu tapahtumaviikko on täynnä kulttuuria nukketeatterista näyttelyihin ja tanssista taiteeseen. Joka vuosi Pakkaspäivillä on eri teema, ja tänä vuonna teemana on kauhu, jännitys, fantasia ja viihde.

Me museoihmiset kokoonnuimme jo muutama kuukausi sitten pohtimaan, mitä jännittävää museoissa voisi tapahtua. Muistelimme Edinburghin-matkaa ja kokeilemaamme kauhuopastusta. Edinburgh on kauhuopastusten luvattu kaupunki: tarjontaa on uskomattoman paljon ympäri vuoden. Toki turistimäärätkin ovat aivan toista luokkaa kuin Kuopiossa.

Mutta jotain vastaavanlaista voisi pienimuotoisesti kokeilla, tuumailimme, ja niinpä näille Pakkaspäiville syntyi kolme enemmän tai vähemmän jännittävää museotapahtumaa. Korttelimuseon Karmeat käräjät -kierroksella laskeudutaan Kuopion alamaailmaan. Vanhassa käräjätuvassa ei rikollisille armoa annettu, ja samanlaista kohtelua saattoivat saada sairauden tai köyhyyden vuoksi epäilyttäviltä vaikuttavat ihmiset. Kuopion museossa vähän pienemmät museovieraat voivat seurata Museokummituksen jalanjälkiä. Kummitus hiiviskelee öisin museossa vartioimassa arvokkaita kokoelmia. Tällä kertaa se on jättänyt jälkeensä toinen toistaan ihmeellisempiä esineitä. Tutuiksi tulevat esimerkiksi sammakon käyttäminen lemmentaioissa ja parantavien kivien voima.

Oma osuuteni Pakkaspäivien kauhutarjonnassa on esitys verenhimoisista vampyyreista. Kerron luennolla vampyyritarinoiden alkuperästä ja vaihtelusta eri puolilla maailmaa, keskittyen enimmäkseen Latinalaisen Amerikan tarinoihin ja etenkin entisen kotikyläni, Hondurasin Las Mangasin juttuihin. Kylän lapset ja aikuisetkin usein uskovat täysin näihin kauhutarinoihin eivätkä uskalla esimerkiksi kulkea hautausmaan ohi yöllä. Ties millaisia haamuja ja vampyyreja siellä liikkuu... Tosiasiassa ainoat vampyyrit Hondurasissa ovat pieniä lepakoita. Kylässä asuessani nukuin lähes kaikki yöt moskiittoverkon alla, joten vampyyrinpuremaa en päässyt kokemaan. Sitä en pahoittele, sillä vampyyrilepakot saattavat levittää ikäviä tauteja.

Yleisin vampyyrilepakko on isoverenimijä (Desmodus rotundus).
Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Desmodus.jpg?uselang=fi

Ensimmäinen vampyyriesitys keskiviikkona meni hienosti. Osallistujia oli 11, mikä on parvihuoneeseen oikein mukava ryhmäkoko. Koska jotkut osallistujista olivat kuuroja, esitykseni tulkattiin viittomakielelle. Aiemmin en ole ollut tulkattavana, joten oli hyvä päästä harjoittelemaan tällaistakin tilannetta. Ainakin oman puheen rytmi oli pakko pitää rauhallisena. Esityksen jälkeen keskustelu jatkui vilkkaana aina museon sulkemisaikaan asti - olisi ehkä kannattanut aloittaa esitys puolisen tuntia aikaisemmin, jotta keskustelulle olisi jäänyt enemmän aikaa. Toinen esitykseni on lauantai-iltapäivänä - katsotaan, mitä silloin tapahtuu!

La Grande Final!

Se on siinä!

Väsynyt mutta onnellinen. Eilinen Sademetsän lapset -näyttelyn ensimmäinen päivä oli pitkä (kukas käskee herätä puoli viideltä valmistelemaan puheita mielessään) mutta monin tavoin onnistunut. Tiedotusvälineet huomioivat mukavasti näyttelyn, ja illan kruunasi hauska, kolmen museon väen yhteinen tapahtuma. Kulttuurihistoriallisen museon pitkäaikaiset työntekijät Pirjo Jantunen ja Anna-Leena Poutiainen ovat nimittäin vetäytymässä nauttimaan hyvin ansaituista eläkepäivistä, ja heidän läksiäisensä osuivat enemmän tai vähemmän sattumalta näyttelymme avajaispäivään.

Iltatapahtuma alkoi Taidemuseolta Pauno Pohjolaisen näyttelyn merkeissä. Taidepläjäyksen jälkeen siirryttiin Kuopion museoon, jossa päästiin kokeilemaan kansantansseja. Koreografia oli selvästi suunniteltu juuri museoväelle sopivaksi. Kalakukkopitoinen tarjoilu antoi puhtia Sademetsän lapset -näyttelyyn tutustumiselle: esittelyni jälkeen juttua riitti vielä pitkään. Oli todella mielenkiintoista kuulla kulttuurihistoriallisen museon ja taidemuseon väen kommentteja näyttelystä! Toisen alan ammattilaiset auttavat avaamaan uusia näkökulmia. Ja tällaiset yhteiset tapahtumat vahvistavat luontevaa yhteistyötä.

Avajaistunnelmaa Sademetsän lapset -näyttelyssä.

Museoiden väki harjoittelee yhteisiä askelkuvioita.

Loppukiri!!

Näyttelyn rakentaminen vaikuttaa videossa varsin vauhdikkaalta. Todellisuudessa mallailemiseen ja mittailemiseen kuluu paljon pitempi aika.

Ripustamassa

Vaikka valokuvanäyttelyn ripustaminen on helpompaa kuin vaikkapa joulunäyttelymaiseman rakentaminen, on siinäkin omat kommervenkkinsä. Yleensä taiteilija itse määrittelee kuvien järjestyksen, joten esimerkiksi viimekeväisen Kuka, mikä, mistä? -näyttelyn mukana tulivat selkeät ripustusohjeet. Itse tuotetussa näyttelyssä on tällaisetkin ratkaisut tehtävä itse. Sitä paitsi Sademetsän lapset -näyttelyn varsinaisten taiteilijoiden olisi jokseenkin mahdotonta tulla Hondurasin Las Mangasista Kuopioon meitä ohjeistamaan.

Päädyin kuvien järjestyksessä luonnontieteilijän ja tarinankertojan ratkaisuun. Näyttely alkaa maisemasta, miljöön kuvaamisesta rehevine metsäkuvineen ja solisevine puroineen. Trooppisen sademetsän monimuotoisuutta ja ekologiaa kuvataan eri eliöryhmien avulla. Käärmeet - petoeläimet - vaanivat pieniä liskoja ja sammakoita saaliikseen. Vähitellen sukelletaan yhä lähemmäs sademetsän sydäntä: taiteelliset lähikuvat kasveista ja hyönteisistä tuovat esille hämmästyttäviä muotoja ja värejä. Pohjakerroksesta kivutaan ylemmäs tutustumaan viidakon lintumaailmaan. Näyttelykierroksen päätteeksi noustaan katsomaan, miltä sademetsä näyttäisi linnun silmin - eli päädytään takaisin maisemakuviin.

Taidenäyttelyiden tai valokuvauksen ammattilainen olisi luultavasti ratkaissut ripustusjärjestyksen toisin. Ensi tiistaina Kuopion taidemuseon väkeä tulee tutustumaan näyttelyyn, ja on kiinnostavaa kuulla heidän kommenttejaan. Tarinan voi kertoa monella tavalla, ja meidän tapamme on nyt tämä.

Ripustaminen on tarkkaa työtä. Punaisen lasersäteen
avulla on helppo asetella valokuvat oikein.

Näyttelytila taitaa kaivata vielä vähän siivoamista... mutta melkein valmista on!

Viikko aikaa valokuvanäyttelyn avajaisiin!

Palasin eilen päiväksi koulun penkille aloittaessani museologian opinnot. Samaan aikaan muu näyttelytiimi ahkeroi Kuopion museolla joulunäyttelyn purkuhommissa. Tänään Ben ja Min ystävineen pakattiin pakettiautoon ja kuljetettiin eläinkokoelmatiloihin huilimaan. Vielä viimeisiä silauksia, kuten parvihuoneen lattian vahausta ja seinien pakkelointia, ja pääsemme ripustamaan Sademetsän lapset -näyttelyä.

Viikko aikaa avajaisiin. Ihme kyllä oloni on tässä vaiheessa vain hieman epävarma. Ehkä varsinainen näyttelyjännitys ei vain ole vielä ennättänyt alkaa? Tässä vaiheessa pähkäilen enimmäkseen tiedottamista. Kolmas versio tiedotteesta on nyt kirjoitettu, ja jokaisessa versiossa kärkiviesti on hieman eri tavoin painotettu. Kuvailisinko itse teoksia eksoottisine eläimineen ja maisemineen? Kertoisinko "ihmisen kokoisen" tarinan näyttelyn syntyvaiheista? Vai keskittyisinkö sademetsien suojelun sanomaan? Paljonko kannattaa ylipäätään sanoa itse tiedotteessa?

Kaikkia yksityiskohtia ei ole näyttelyn ulkoasustakaan vielä päätetty. Periaatteessa pelkät valokuvat ja muutama tekstipaneeli voivat olla se tyylikkäin ratkaisu. Tai sitten lisäelementit tuovat näyttelyyn kaivattua elävöitystä. Lisäelementtejä voidaan kuitenkin testata vasta sitten kun valokuvat ovat paikallaan, sillä ne määräävät näyttelyn visuaalisen ilmeen.

Ehkä se paniikki alkaa huomenna.