Karmiininpunainen kanarialintu

Mikä on tämä laji?

Kolmen pisteen vihje: Ennenvanhaan lajin ollessa vielä lainsuojaton niitä oli tapana pyydystää häkkilinnuiksi. Mikäpä oli pyytäessä, linnut saattoivat olla niin kesyjä, että pihlajassa ruokaillessaan lajitoverin pystyi ottamaan oksalta vieruskaverin juuri hätkähtämättä tilanteen vakavuutta.

Kahden pisteen vihje: Onneksi häkkilintuajat tämän nykyään rauhoitetun lajin kohdalla ovat ohitse ja saamme hyvinä pihlajanmarjavuosina, kuten tänä vuonna, nauttia näistä kauniin huilumaisen äänen omaavista, kottaraisen kokoisista, suurista peippolinnuista.

Yhden pisteen vihje: Koiraat hehkuvat karmiininpunaisina, naaraat loistavat kellanvihreinä.

Ja vastaus kysymykseen on, TAVIOKUURNA (Pinicolae nucleator).

Taviokuurna, koiras. Kuva Ilkka Markkanen.

Savon lakeuksille taviokuurnat vaeltavat pohjoisen pesimäalueilta loka-marraskuussa ja viipyvät marjasadosta riippuen muutaman kuukauden ajan. Vielä ehtii siis nauttimaan, sillä taviokuurnien vaellukset eivät ole jokavuotista silmän/korvan ruokaa. Edellinen vastaavankaltainen vaellus oli vuonna 2002.

Linnut kerääntyvät pieninä parvina pihlajiin herkuttelemaan marjojen siemenillä. Ruokailun ohessa niillä on aikaa myös keskustella toisilleen omituisella, mutta kauniin pulputtavalla äänellä, erilaisten vihellysten säestäessä tarinaa. Tilhien herkku, marjamalto jää syömättä ja näin ollen kuurnien jo lähdettyä ruokailupaikan voi todeta puiden alle kertyneestä marjamössöstä. Toki kuurnille kelpaavat muutkin siemenet, kuten kuusen tahi männyn, mutta herkkua ovat kuitenkin nämä ihanaiset Sorbuksen siemenet.

Pikkuhiljaa vuodenvaihteen jälkeen kuurnat katoavat yhtä salaperäisesti kuin tulivatkin. Jatkavat vaellustaan kenties etelään, ehkä itään, palatakseen kevättalvella takaisin metsälapin perukoille sukuaan jatkamaan.
Siitä salaperäinen otus taviokuurna on, ettei nykypäivänäkään olla vielä selvillä tämän kauniin ”kanarialinnun” sielunelämästä.


Lähteet:
Kai Linnilä & Sari Savikko: Onko lintu kotona? Sata siivekästä. TEOS 2004
Jussi Seppä: Lintujen äänet. Werner Söderström Osakeyhtiö 1922
Anto Leikola, Juhani Lokki, Torsten Stjernberg: von Wright-veljesten linnut. Otava 2003

Joulu on taas, joulu on taas... tai ainakin se on tulossa

Tänä vuonna emme päässeet rakentamaan joulunäyttelyä perinteiseen tapaan parvihuoneeseen. Huoneessa majailee edelleen epälukuisa määrä liito-oravia, joiden häiritseminen on lain mukaan kielletty. Poikkeuslupaa ei Pohjois-Savon ELY-keskukselta lähdetty tällä kertaa hakemaan, joten piti turvautua toisenlaisiin ratkaisuihin.

Näyttelyitähän valmistetaan hyvissä ajoin etukäteen, ja koska tiesin kauan parvihuoneemme tilanteen, selailin inspiraation lähteeksi vanhoja joulunäyttelykuvia jo viime kesänä. Ja löytyihän sieltä idea. Ponkaisin siltä istumalta museoon kysymään perusnäyttelymme Suurimmalta Eläimeltä, haluaisiko hän kutsua jouluksi kavereita kylään. Suuri Eläin suostui ilman muuta, taisi jopa ilahtua. Ei ole aina niin herkkua seistä pimeässä ihan yksin, vieläpä jouluna!

 AAAARGHH! Jarruta jo, Petteri, ettei tule porokolaria!

Omat joulutonttumme alkoivat heräillä kesähorroksestaan syksyn edetessä. He olivat kovasti pitäneet viimevuotisista tuttavistaan, vanhemman polven tontuista, maahisista ja haltioista. Oli kuulemma ollut tosi mielenkiintoista kuulla tarinoita menneistä ajoista, kun ihmisetkin suhtautuivat tonttuihin kunnioittavasti. Joulutonttujen toiveet kannattaa ottaa huomioon, jos mielii saada lahjoja jouluna, joten niinpä kysyin, haluaisivatko viimevuotiset menninkäiset ja haltiat tulla tänäkin talvena ilahduttamaan museon väkeä.

Marras-joulukuun vaihteessa tontut päästettiin valloilleen Kuopion museoon. Vilauksessa ne olivat kadonneet näyttelyn syövereihin, kuka mihinkin. Olikohan se tarkoitus...? Koska emme itsekään ole enää varmoja, missä tontut luuraavat, pyysimme apua tontunetsintään pieniltä ja vähän isommiltakin museovierailta. Samalla tulevat tutuiksi haltioiden, tonttujen, maahisten ja menninkäisten luonteenpiirteet.

 Pieni metsätonttu pääsi metsäjäniksen kyytiin.
Hyvä ratsastaja ei putoa, vaikka istuisi selässä sivuittain.

 

 Saimaannorppa sai seurakseen tutun ystävänsä. 
Jouluna on hyvä ottaa rennosti ja muistaa syödä hyvin.

 

Iloinen tonttu vilkuttaa kavereilleen hyvän joulun toivotukset.

Pistää ajattelemaan

Elämme maailmassa, joka pursuaa mitä erilaisempia nykyteknologisia sovelluksia. On facebook ja twitter, on pelimaailma, josta saamme arkeemme sellaisen virtuaalitodellisuuspläjäyksen, jossa itse todellisuus häilyy ja lopulta katoaa. Onhan meillä myös matkapuhelimet, nuo vekottimet, joilla on mahdollista tehdä kaikkea edellä mainittua. Lisäksi niillä kykenee vielä soittamaankin, tosin sekin ominaisuus pian häviää, koska onhan meillä se kirja. Se, josta ne kaverit löytyvät.

Vieraannummeko yhä enemmän elämän alkulähteestä luonnosta, koska se toinen ”vähemmän salattu elämä” sattuu nyt olemaan se profiilin päivitys. Jääkö kaikki luonnon tuottama ärsyke huomaamatta silmien tuijottaessa uutta, äärimmäisen terävän ja kirkkaan näytön omaavaa ja markkinoiden parasta,kenties jopa mobiilia laitetta.

Mitä enemmän vieraannumme luonnosta sitä vähemmän sitä arvostamme. Se heijastuu valitettavan usein luonnon kustannuksella tehtyihin tekoihin. Uhkapelissä ekosysteemin tasapainon järkyttämisessä lopulta häviäjiä olemme me, ihmiset.

Luonnolla on taipumusta asettaa ihmisillekin asiat arvojärjestykseen. On tulvia, on syysmyrskyjä, luntakin pyryttää, ja vielä maahan asti. Tulivuori purkautuu Islannissa seurauksena täysin lamaantunut lentoliikenne. Sankka lumituisku sekoittaa niin juna-, kuin autoliikenteen. Jokaisen mullistuksen jälkeen päivittelemme, ettei milloinkaan ole tullut näin paljon lunta, vai oliko se toissavuonna, vai sitä edellisenä. Niin. Muistimme pätkii, koska sisäinen kiintolevymme alkaa olla vaihdon tarpeessa siihen teratavuiseen ulkoiseen kiintolevyyn.
Luonnonmullistuksia on aikojen saatossa ollut useita ja niitä myös tulevaisuudessa nähdään, mutta näemmekö ne luontoa kunnioittavin silmin vai virtuaalitodellisuuslasien lävitse.

Ihmisten olisi syytä muistaa kuitenkin se tosiasia, että elämme luonnosta ja sen ehdoilla.
Se, jos mikä pistää ajattelemaan.

Pikkuruokki Tuusniemellä

Tuusniemen Juojärvellä verkkojaan kokemassa ollut kalastaja löysi 2.11.2012 vedestä kellumasta kuolleen, oudon näköisen vesilinnun. Paikallinen lintuharrastaja tunnisti linnun tänään 6.11. pikkuruokiksi (Alle alle), harvinaiseksi arktiseksi vieraaksi Jäämereltä.
Pikkuruokki on vain kottaraisen kokoinen, mustavalkoinen merilintu, joka pesii tiheinä yhdyskuntina Jäämeren saarten kalliorannoilla. Se talvehtii Pohjois-Atlantilla, jäätilanteen vaihtelun mukaan myös Jäämerellä.
Suomessa pikkuruokkia pääsee harvoin näkemään. Muutamia, usein harhailijoiksi tulkittuja yksilöitä havaitaan maassamme kuitenkin vuosittain, lähinnä loppusyksyllä, talven kiristäessä pohjoisessa otettaan. Pohjois-Savossa pikkuruokki on suuri harvinaisuus ja havaittu vain 10 kertaa aiemmin.

Juojärven pikkuruokki on tätä kirjoittaessani matkalla Kuopion luonnontieteellisen museon kokoelmiin.

Tuusniemeltä 2.11.2012 kuolleena löytynyt pikkuruokki (Alle alle).

Kuva: Seppo Neuvonen.

Lisää kuvia pikkuruokista löytyy mm. Tarsigerin sivuilta www.tarsiger.com.

OHO! Ohotanlokki löytyi tänään Suomesta

BirdLife Suomen mukaan Ohotanlokki (Larus schistisagus) havaittiin tänään Espoossa, Ämmässuon jätteenkäsittelykeskuksen suljetulla alueella. Havainto on ensimmäinen Suomesta ja vasta neljäs koko Euroopassa. Ohotanlokki muistuttaa merilokkia, laji pesii Itä-Aasiassa ja Alaskassa.

Aiheesta lisää:
http://www.birdlife.fi/tiedotteet/index.shtml#03112012

Kuvia Espoon ohotanlokista:
http://www.tarsiger.com/gallery/index.php?sp=find&lang=fin&order=nro,paiva%20DESC&species=16170

Uusi näyttely liito-oravasta!

PAPANAMAAN KARTTA
Liito-orava, metsien lentävä rukkanen

Huh. Saimme uusimman näyttelymme valmiiksi ja vieläpä ajoissa. Tai ainakin riittävän valmiiksi avattavaksi. Nyt onkin mukava lähteä muutaman päivän lomalle. Tässä vaiheessa tuntuu, että moni meistä tekijöistä tuntee myös jonkinlaista onnistumisen iloa ja aitoa innostusta uudesta näyttelystä. Aihe on mielenkiintoinen ja paljon keskustelua herättävä ja olemme pyrkineet esittelemään sitä erilaisista näkökulmista.

Liito-orava nakertaa lehteä. Kuva: Heimo Rajaniemi / Kuvaliiteri

Näyttelyssä ei tarvitse tyytyä käyttämään pelkkiä silmiään; ainakin kuulolle, tunnolle ja hajuaistille on käyttöä näön lisäksi. Mukana on myös ripaus yllätyksellisyyttä. Toivottavasti ainakin osa siitä ilosta, ihastuksesta ja innostuksesta, mitä näyttelyn suunnittelu ja valmistus aiheuttivat välittyy myös kävijöille. Ensimmäiset kommentit lienevät kuultavissa, nähtävissä ja luettavissa tänään Ylen uutisissa ja huomenna Hesarin sivuilla jos hyvin käy.

Liito-orava kurkistaa kolosta. Kuva: Janne Laaksonen / Vastavalo

PAPANAMAAN KARTTA -näyttelystä voit lukea lisää osoitteesta:
http://www.kuopionluonnontieteellinenmuseo.fi/nayttelyt/vaihtuvat.html
Kannattaa myös muistaa näyttelyyn liittyvä liito-oravaretki ja tutkija Sanna Mäkeläisen luento aiheesta "Sopeutuuko liito-orava kaupunkiympäristöön"!

Geologian päivä Puijolla yhdisti geologian ja biologian

teksti: Satu Hietala, GTK 

GTK:n ja Kuopion luonnontieteellisen museon yhteistyössä järjestämä geologian päivän tapahtuma keräsi runsaat 70 osallistujaa. Päivän aikana yleisöllä oli mahdollisuus tutustua Puijon alueen geologiseen ja biologiseen kehitykseen. 

Päivä koostui viidestä eri osiosta. Aluksi pidettiin esitelmä Kuopion ja Puijon alueen geologiasta ja biologiasta. Satu Hietala kertoi alueen kallioperän kehityksestä, Aimo Kejonen valotti maaperän ominaisuuksia sekä Kuopion museon luontopedagogi Mari Wikholm kertoi jääkauden jälkeisen eliöstön ja kasvillisuuden kehityksestä.  Luennon jälkeen tehtiin maastoretki eri kohteisiin, ja lopuksi juotiin kahvit.  

Puijon Majan sisätiloihin oli järjestetty kivien ja mineraalien tunnistuspisteitä, esimerkiksi stereomikroskoopilla sai katsella kultahippuja, hain hammasta, meteoriittia, timanttia, jalokiveä ja dinosauruksen luuta. Paikalla oli myös kivinäytteitä ja mm. Kuopion alueen kivilajeja. 

 

Piha-alueella oli mahdollisuus kokeilla kullanhuuhdontaa ja tästä muistona kaikille vaskaajille jäi aitoja Lapin hippuja kotiin tuliaisiksi. Lapsille oli järjestetty erityistä ohjelmaa aarteenetsinnän muodossa. Päivä oli erittäin onnistunut ja antoisa! 

Satu Hietala kertoo Kuopion ja Puijon geologisesta kehityksestä. 

kuva: Mari Wikholm

Mari Wikholm kertoo kasvillisuuden ja eläinlajiston jääkauden 

jälkeisistä vaiheista sekä Puijon erityispiirteistä.  

kuva: Satu Hietala

 

Aimo Kejonen demonstroi mitä tarkoitetaan vuortenpoimutuksella 

ja miten se liittyy Puijon geologiaan.

kuva: Satu Hietala

 

 Retkellä ihailtiin upeaa kansallismaisemaa, pohdittiin sen syntyjä syviä ja tutustuttiin mm. kvartsiittiin, vanhan mantereen gneissiin ja nuorempaan granodioriittiin sekä kivirakentamiseen. Geologisen tiedon lisäksi osallistujat saivat kuulla mielenkiintoisia tarinoita esimerkiksi kvartsiittikallion päällä kasvavien jäkälien hitaasta taistelusta toistensa kanssa. Retkellä osoitettiin havainnollisesti, kuinka geologia ja biologia muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden.  

kuva: Mari Wikholm

Soili Mattila ja Kaisa-Maria Remes opastivat halukkaita kullanhuuhdonnan saloihin.

kuva: Satu Hietala

 

Jokaisen vaskoolin pohjalta löytyi hippuja kotiin viemiseksi.

 kuva: Mari Wikholm

Aarteenetsinnässä tehtävänä oli erinäisten alueelle piilotettujen vihjeiden perusteella löytää kadonneen geologi Viljami Graniitin aarre. Onnekkaimmat pääsivät kivinäyttelyssä jopa tapaamaan itse Viljamia! alias Aimo Kejosta :-) 

kuva: Mari Wikholm

 

Ja tietenkin aarre löytyi ja aarrearkusta sai ottaa pari kivistä muistoa. 

kuva: Satu Hietala

 

Kivien tutkimispisteissä riitti kiinnostuneita ja Aimo kertoili mineraalien ominaisuuksista.

kuva: Mari Wikholm

 

Tutkimista riittää ihan tavallisessa gneississäkin! 

kuva: Mari Wikholm