Madellen kohti kevättä

Kevät on matelijoiden aikaa. Maalis-huhtikuun taitteessa käärmeet heräilevät horroksestaan ja valmistautuvat uuteen vuodenkiertoon. Keväällä aikuisille koiraille ja hyväkuntoisille naaraille tärkeintä on etsiä kumppani ja päästä parittelemaan. Kesällä tankataan kunnolla, jotta selvitään seuraavan talven yli. Ja syksyllä hiljennytään, vetäydytään talvilepoon.

Ensimmäiset kyyt luikertelevat talvikoloistaan jo ennen lumien sulamista.
kuva: Jarmo Latva

Tällaiselle kiehtovalle matkalle matelijoiden maailman johdattivat luontokuvaajat Lisse Tarnanen ja Jarmo Latva, jotka huristelivat maaliskuussa Kuopioon kertomaan Suomen käärmeistä ja liskoista. Yhteistyömme alkoi pari vuotta sitten, kun Lissen ja Jarmon valokuvanäyttely Tunsitko? Tiesitkö? oli Kuopion museossa, ja tällä kertaa vuorossa oli kahden yleisötapahtuman järjestäminen. Päivällä vierailimme Aurinkorinteen koululla, jonne oli kokoontunut nelisensataa oppilasta katsomaan upeita luontokuvia ja kuuntelemaan kiehtovia tarinoita rantakäärmeistä ja kyistä. Illalla vuorossa oli Matelijailta Kuopion pääkirjastolla. Hieman pidemmässä sessiossa ehdittiin tutustua rantakäärmeen ja kyyn lisäksi kangaskäärmeeseen, vaskitsaan ja sisiliskoon. Vaihdettiinpa pari sanaa Suomen uudesta matelijalajistakin, hietasisiliskosta.

Rantakäärmeenpoikaset kämmenellä.
Kuva: Lisse Tarnanen

Lissen ja Jarmon tarinat ovat vailla vertaa. Heille on tärkeintä päästä hälventämään ihmisten epäluuloja ja pelkoa matelijoita kohtaan. Käärmeet ja liskot elävät omaa elämäänsä ja haluavat useimmiten vain olla rauhassa. Niiden touhujen tarkkailu - sopivan välimatkan päästä! - on kuitenkin äärettömän kiehtovaa. Matalaprofiilinen maailma on täynnä kiinnostavia kohtaamisia ja yllätyksiä.

Kuka olisi uskonut, että ihmisten kammoama kyy on  lajikumppaniensa joukossa mitä kohteliain ja hellin olento? Parhaiten kyiden luonne tulee esille keväisin, kun on aika etsiä kumppani. Koiras löytää naaraan tämän jättämien hajujälkien perusteella ja alkaa kosiskella tätä kaikessa rauhassa. Jos paikalle osuu muita koiraita, alkavat uroot painia keskenään selvittääkseen, kuka saa oikeuden naaraaseen. Painissa on selvät herrasmiessäännöt. Hampaita ei käytetä ollenkaan, vaan tavoitteena on saada leuka vastustajan niskan päälle ja painaa toinen maahan. Kun jompikumpi onnistuu selättämään toisen, saa voittaja palkinnoksi jatkaa naaraan kosiskelua. Koiras hyväilee ja hellittelee naarasta usein tuntitolkulla ennen varsinaista parittelua ja seurailee sitä sitten muutaman päivän kilpakumppaneiden varalta.

Kyykoiraat tanssin huumassa. Kumpi on voimakkaampi? Kumpi korjaa potin?
Kuva: Lisse Tarnanen

Aivan toisin käyttäytyy vaskitsa, jalaton lisko. Keväthuumassa muutoin rauhallisesti käyttäytyvät vaskitsakoiraat äityvät väkivaltaisiksi. Liskolla on suussaan yllättävän suuret, koukkukärkiset hampaat, ja koiraat käyttävät niitä sumeilematta toisiaan vastaan naaraasta taistellessaan. Tapellessa syntyy usein syviä haavoja, joista jää arvet loppuiäksi. Kun taistelu on ohi, on suoran toiminnan aika naaraan kanssa. Niskasta kiinni vain ja menoksi! Usein myös naaraalle jää parittelusta muistoksi poikasten lisäksi haavoja. 

Vaskitsakoiras voi olla kauniin sinipilkullinen.
Kuva: Lisse Tarnanen

Kiihkeän kevään jälkeen koittaa kesä, jolloin matelijalle tärkeintä on syöminen. Manner-Suomen toinen käärmelaji, rantakäärme viihtyy nimensä mukaisesti vesistöjen liepeillä ja saalistaa taiturimaisesti pikkukaloja ja sammakonpoikasia. Pienen saaliin rantakäärme voi nielaista vedessä, suuret kalat se kuljettaa rantaan ja kääntää nielaisua varten myötäevään vasta kuivalla maalla. Viisas temppu - onhan iso kala voimakas ja saattaa hyvinkin pyristellä karkuun! Rantakäärmeellä on kuitenkin vielä yksi ässä hihassaan. Sen hampaat ovat pienet, mutta yläleuan etummaiset takahampaat ovat muita pitemmät. Jos se onnistuu rikkomaan saaliinsa ihon, saaliiseen imeytyy käärmeen lievästi myrkyllistä ja lamauttavaa sylkeä. Eipä pääse kala enää pakenemaan. Rantakäärmeillä ei ole myrkkyhampaita ja ihmisille ja kotieläimille se on täysin vaaraton.

Rantakäärme nostaa kalan kuivalle maalle nielemistä varten.
Tulikohan nyt haukattua liian iso pala?
Kuva: Lisse Tarnanen

Myöhemmin keväällä kirjoitan Matelijaillan pohjalta toisen käärmeisiin liittyvän bloggauksen, jossa keskitytään lajintunnistukseen sekä kyiden ja rantakäärmeiden värimuotoihin.

Lisää Lissen & Jarmon matelija-aiheisia kuvia voi sitä odotellessa käydä ihailemassa Instagramin Madellabest-sivustolla. Jos et kuulu Instagramiin, voit katsella kuvia netin kautta googlaamalla sanat instagram madellabest. Lisse ja Jarmo ovat myös kirjoittaneet aiheesta, kirjan, Suomen käärmeet ja liskot.

Päitä, häntiä ja valkea metso

Päätä ja häntää -näyttely avattiin viime viikolla. Tuntui kuin olisimme palanneet ajassa ainakin sata vuotta taaksepäin: näyttelyyn koottiin yleisön suosikkieläimiä ja kaikenlaisia kiinnostavia kummajaisia koko museon historian ajalta. Esillä on eläinmaailman omituisuuksia valaan leukaluusta Korkeasaaren hanhikorppikotkaan, mammutin hampaaseen ja valkeaan metsoon. Ihmisen luurankokin saatiin mukaan - tosin museoeettisistä syistä vain taustakankaan kuvana. Keinotekoinen mutta aidonnäköinen ystävämme Hugo tuuraa aitoa luurankoa enemmän kuin mielellään.

Avajaistunnelmia Päätä ja häntää -näyttelystä

Päätä ja häntää on avoinna vain kuukauden, sillä myöhemmin keväällä molempiin alasaleihin levittäytyvät Piretan vaatteet KUHMUn kesänäyttelyssä. Mutta muutamaan viikkoonkin saadaan mahtumaan yleisötapahtumia. Ensimmäinen tapahtuma pidettiin eilen: Eläinvartti-niminen lyhyt opastus, jossa tutkittiin valkeaa metsoa ja muita oudonvärisiä otuksia.

Matti Karppasen täyttämä valkea metso on ollut vuodesta 1935 yksi yleisön kestosuosikeista. Lähes puhtaanvalkoinen lintu on ollut takuuvarma huomion herättäjä - ja mitä todennäköisimmin maksoi siitä hengellään. Luonnontieteellisen museon alkuaikoina tapana oli ampua erikoisennäköiset linnut ja muut eläimet ja selvittää vasta sitten, mikä elukka tulikaan tapettua. Nykyään meininki on kestävämmällä pohjalla: museoon päätyvät linnut ja nisäkkäät on löydetty kuolleina. Näyttelyn takia ei yksikään menetä henkeään.

Valkea metso. Silmän yläpuolella oleva punainen laikku kertoo, ettei lintu ole albiino vaan leukistinen.

Valkeaa metsoamme on kutsuttu välillä virheellisesti albiinoksi. Albinismi tarkoittaa kaiken melaniinipigmentin puuttumista: eläin ei eritä lainkaan tyrosinaasi-entsyymiä, joka on olennainen pigmentin muodostumiselle. Albiinoyksilön karvat, höyhenet, iho ja silmät ovat vailla pigmenttiä. Usein eläimet ovat kokovalkeita ja punasilmäisiä (joskin esimerkiksi albiinokäärmeet saattavat olla kirkkaankeltaisia). Meidän valkean metsomme höyhenissä on häivähdys kellanruskeaa ja paikoin harmaatakin, ja silmän yläpuolella on selvä punainen laikku. Se ei siis ole albiino vaan leukistinen. Leukistinen eläin tuottaa pigmenttiä normaalisti, mutta pigmentin kulkeutuminen höyheniin tai karvoihin on estynyt. Leukismi voi olla osittaista tai kokonaisvaltaista, ja erilaisia valkokirjavia eläimiä näkyykin luonnossa silloin tällöin.

Leukistisen närhen höyhenpuku näyttää haalistuneelta. Silmät ovat vaaleansiniset.

Valkokirjava orava. Välillä tällaisiakin värimuunnoksia kutsutaan virheellisesti albiinoiksi.

Puhdas albinismi on harvinainen värimuunnos. Albiinoyksilöiden näkö on usein heikko, sillä pigmentin muodostuminen on tärkeää näkökyvyn kehittymiselle. Aistivajaus ja huomiota herättävä ulkonäkö koituvat usein albiinoeläinten kohtaloksi - monet niistä kuolevat hyvin nuorina.

Albiino-orava on aavemainen ilmestys punaisine silmineen.

Valkoisuus ei toki ole ainoa eläinten erikoinen värimuunnos. Eläinvartissa esiteltiin myös melanistisia eläimiä, tavanomaista tummemman värisiä. Tunnetuin melanistinen eläin on pantteri, leopardin tumma muunnos. Panttereita elää etenkin Kaakkois-Aasian sademetsissä. Puiden alla on hämärää, ja tumma väri antaa pedolle paremmat mahdollisuudet hiipiä saaliin lähelle huomaamattomasti. Avoimilla, aurinkoisilla savanneilla puolestaan keltainen ja mustatäpläinen leopardi sulautuu maisemaan sopivasti.

Musta pantteri.
kuva: quilinmon (lisenssi)

Seuraavassa Eläinvartissa 16.4. perehdytään lapamatojen ja muiden loisten kuhisevaan maailmaan. Kannattaa pysyä kuulolla!

Metsästä hyvinvointia!

Ahdistaako? Ärsyttääkö? Oletko levoton? 
Ratkaisu on hämmästyttävän yksinkertainen: Mene metsään!

Metsässä käveleskely on tutkitusti erittäin terveellistä sekä kropalle että kopalle. Mitä useammin piipahdat vaikkapa takapihaltasi avautuvassa lähimetsässä, sen parempi. Monituntiselle eräretkelle ei tarvitse joka kerta varustautua, sillä jo parinkymmenen minuutin happihyppely pehmeillä metsäpoluilla nostaa mielialaa ja madaltaa stressitasoa. Vielä paremmin luonnon parantavan vaikutuksen huomaa sellainen, joka lähtee tunnin mittaiselle metsäretkelle vähintään kerran viikossa ja vierailee välillä vähän kaukaisemmissakin hienoissa luontokohteissa.

Kunnon patikointi vaikkapa kansallispuistossa nostaa mielialaa pitkäksi aikaa.

Entä jos poluilla pitäisi kahlata nilkkoja myöten sohjossa tai reiteillä vallitsee pääkallokeli? Silloin voi hyvällä omatunnolla käpertyä sohvannurkkaan ja seikkailla luontokirjojen maailmassa. Usein upeat luontokuvat, eloisat eläintarinat ja mukaansatempaavat matkakertomukset innostavat lukijan nostamaan takamuksen sohvalta ja lähtemään ulos heti sään salliessa.

Kotimaisissa luontokirjoissa riittää valinnanvaraa!

Konttilan näyttely uudistuu

Puijon Konttilassa on ollut jo kauan pienimuotoinen luontonäyttely. Piha-aittaan rakennettu näyttely on avoinna lähinnä kesäaikaan, ja sinne on vapaa pääsy. Nykyinen näyttely tehtiin vuonna 2004 Kuopion kaupungin ympäristökeskuksen, luonnontieteellisen museon, Geologian tutkimuskeskuksen ja Pohjois-Savon alueellisen ympäristökeskuksen yhteistyönä. Ajan myötä näyttely on alkanut osoittaa kulahtamisen merkkejä, ja niinpä se päätettiin uusia tänä vuonna yhteistyössä Kuopion ympäristönsuojelupalveluiden kanssa.

Osa arvovaltaisesta näyttelytyöryhmästä pohtimassa Konttilan mahdollisuuksia.

Näyttelyn suunnittelu on usein aloitettava ikävästi rajoituksista. Konttilan aitta on varsin ahdas tila, ja etenkin pienempi huone on lisäksi vielä matalakin. Isoja rakenteita ei sinne mahdu, sillä ihmisille on jätettävä tilaa. Aittaa ei lämmitetä ja päivä paistaa hirsien raosta, joten sisällä näyttelytilassa lämpötila ja ilmankosteus ovat samat kuin ulkona. Tämä asettaa tietenkin haasteita näyttelyrakenteille ja rajoittaa toteutustapoja. Esimerkiksi konservoidut isot eläimet, kasvinäytteet ja tietotekniikka joudutaan jättämään pois heti kättelyssä. Tila ei myöskään ole varsinaisesti valvottu, vaikka se yöksi lukitaankin, joten kovin helposti liikuteltavia osia ei sinne laiteta.

Aitan ovi on niin matala, että 175-senttinen intendentti ei mahdu ovesta sisälle kumartumatta.

Pienemmässä näyttelyhuoneessa amanuenssin on varottava päätään.
Huonekorkeus tekee myös valaistussuunnittelusta haastavaa.

No niin, rajoituksia on ja ne on hyväksyttävä. Mutta tärkeämpi kysymys on se, mitä haluamme kertoa Puijon luonnosta Konttilan kävijöille? Mikä tekee Puijosta niin erityisen ja ainutlaatuisuuden? Miten herätämme innostusta ja uteliaisuutta, miten haastamme näyttelyvieraat lähtemään omille tutkimusretkilleen? Miten saamme ihmiset avaamaan silmänsä ja korvansa? Miten kerromme Puijon luonnon muuttumisesta?

Olisiko iso valotaulupohja uudessakin näyttelyssä toimiva ja näyttävä esitystapa?

"Kyllä tästä hyvä tulee!" rohkaisee museonjohtaja.

Mikäli aittarakennus ei vaadi isompia remontteja, uusi näyttely voidaan avata jo alkukesällä. Seuraavaksi selvitetään, tarvitseeko lattian alla olevalle kaivolle tehdä mitään, pitääkö vinot lattiat uusia ja mitä muita korjaustoimenpiteitä rakennukset tarvitsevat. Näyttelysuunnittelu jatkuu hyvällä draivilla eteenpäin - paikan päällä saatiin uusia ideoita, jotka ovat pian enää toteuttamista vaille valmiita.

Eläinten jäljillä

Eläinten lumijälkien seuraaminen on jännittävä talvinen harrastus. Helpoimmin tunnistettavia lienevät jäniksen tutut loikkajärjet: kaksi pientä käpälänpainallusta peräkkäin, kaksi isompaa vierekkäin. Myös ketun helminauhamaisen jälkijonon tai oravan pienet hyppyjäljet voi nähdä jopa ihan keskustan tuntumassa.

Tuttuakin tutummat jäniksenjäljet. Tällä pitkäkorvalla ei ole ollut kiirettä, askelpituus on melko lyhyt.
kuva: Suvi Korhonen (lisenssi)

Kaksi oravaa on loikkinut vierekkäin. Isommat ovat takakäpälien jäljet.
kuva: Lorianne DiSabato (lisenssi)

Paras ajankohta jälkiretkelle on melko lauha talvipäivä, kun lunta ei ole pariin päivään satanut. Kova pyry peittää nopeasti kaikki jäljet, ja toisaalta kireimmillä pakkasilla metsäneläimet pysyttelevät yhtä mielellään suojassa kuin ihmisetkin.

Jälkiretkelle on hyvä pukeutua lämpimästi. Reppuun voi pakata jonkun pienen jälkikirjan, istuinalustan sekä tietenkin maukasta evästä ja lämmintä juotavaa. Runsaslumisena talvena voi olla mukavampi kulkea suksilla tai lumikengillä kuin rämpiä napaansa myöten lumessa. Jos retkeilee tuntemattomassa metsässä, kannattaa ottaa mukaan myös kartta ja kompassi. Eläimet eivät useimkaan seuraile ihmisten tekemiä reittejä, ja jälkien seuraamiseen keskittyessä voi huomaamattaan eksyä. Omia jälkiää voi toki palata lähtopisteeseen, mutta eläimet voita kierrellä ja kaarrella laajallakin alueella, ja retken päätteeksi voi olla mukavampi palata lähtöpaikkaan oikotietä.

Jälkiä kannattaa seurata kävellen niiden sivussa, ei itse jälkien päällä. On makuasia, haluaako jälkiä seurata sinne minne eläin on menossa vai sinne, mistä se on tulossa. Aina ei kulkusuunnan päätteleminen ole helppoa. Sen sijaan jäljistä voi päätellä, mitä eläin on tehnyt ja millä mielellä se on kulkenut. Ketun leppoisat käyntijäljet vaihtuvat äkkiä pitkiin loikkiin -onkohan se vainunnut saalista? Kyllä vain, tuossa näkyvät hiiren pikkuruiset jäljet ja pitkän hännän pyyhkäisyt. Hiirenjäljet päättyvät kannon juurelle. Siellä on varmaankin kolo, jonne siimahäntä on kipittänyt turvaan.

Ketun helminauhamainen jälkijono.
kuva: Jean-Francois Chénier (lisenssi)

Talvinen metsä on täynnä jännittäviä tarinoita niille, jotka osaavat lukea jälkien kirjaa. Harjoitus tekee mestarin tässäkin tapauksessa. Oikein taitava jäljittävä voi päästä vaikka nappaamaan hienoja luontokuvia muistoksi mukavista talviretkistä.

Pihabongausta Julkulassa

Osallistuin eilen BirdLife Suomen järjestämään Pihabongaus-tapahtumaan. Kerta oli ensimmäinen, vaikka Pihabongaus jos mikä on matalan kynnyksen lintuharrastusta. Minäkin istuin mukavasti pirttipöydän ääressä ensimmäiset puolisen tuntia. Lopun aikaa talsin toppahousuissa pikkuruisella pihallani. Ja pakko kai se on tunnustaa: minulla ei ollut edes kiikaria! Onneksi kukaan ei kuvittelekaan minun olevan Oikea Ornitologi.

Keittiön ikkunasta katselin alakerran naapurin pihapihlajia, joissa on vieläkin jonkin verran marjoja jäljellä. Ensimmäisenä silmiin osui talvehtimaan jäänyt räkättirastas, joka popsi pihlajanmarjoja hyvällä halulla. Puussa pyrähteli myös tali- ja sinitiaisia sekä pari harakkaa. Vähän kauempana oleviin suuriin koivuihin lehahti suuri parvi lempilintujani tilhiä. Kohteliaasti ne pysyivät paikoillaan niin pitkään, että sain lasketuksi niiden lukumääräksi 132. Luku ei varmaan ole aivan täsmällinen - joku tirppa saattoi hyvinkin piileskellä kaverin selän takana.

 Pihan puolella lintuhavaintoja olisi varmastikin tullut huomattavasti enemmän, jos pitäisin siipiveikoille talviruokintapaikkaa. Lintulauta on jäänyt laittamatta lähinnä nelijalkaisteni vuoksi, sillä ahnettakin ahneempi spitzini tuskin malttaisi jättää linnun ulosteet koskematta. Pihalla käväisi kuitenkin muutama talitiainen, keltasirkku ja varis. Sangen tuttuja talvilintuja kaikki tyynni.

Yleisimpiä pihalintuja ovat tali- ja sinitiaiset.
kuva: Pekka Nurminen

BirdLife Suomen mukaan viimesyksyinen mahtava pihlajanmarjasato nosti marjalinnut ennätysmäisiin lukemiin. Talitiainen oli maanlaajuisesti runsain laji pihoilla ainakin alustavien tulosten mukaan, mutta tilhien yksilömäärä ei siitä paljoa jälkeen jää. Mustarastaiden ja räksien havaintomäärä oli tänä vuonna suurempi kuin koskaan.

Tämän voisi ottaa vaikka tavaksi! Jospa ensi kerralla ottaisin jopa kiikarin kaulalleni.

Kuikka, suomalaisten rakkain mökkinaapuri

Tänään museossa avautuu uusi valokuvanäyttely. Luontokuvaaja Mauri Leivon Kuikka, veden lintu esittelee pohjoisen vesiluonnon kuningasta. Valokuvat avaavat uudenlaisen näkemyksen tutusta kuikuttelijasta. Leivon valokuvissa tärkeintä on hetkellisen tunnelman vangitseminen, ei niinkään luonnontieteellisen tarkka lähestymistapa. Monet kuvat ovatkin mystisiä, runollisia ja salaperäisiä - ja mikä voisi paremmin sopia kuvien tunnelmaan kuin kuikan aavemainen huuto, joka museossa kaikuu?

Aamukierros
kuva: Mauri Leivo

Kuikka on suomalaisille tuttu ja rakas laji. Se valittiin vuonna 2010 BirdLife Suomen järjestämässä äänestyksessä ylivoimaisesti Suomen rakkaimmaksi mökkilinnuksi. Äänestyksessä se keräsi jopa 38 % annetuista äänistä. Hopeasijalle sijoittunut kansallislintumme laulujoutsen joutui tyytymään 6 %:n äänisaaliiseen, ja kolmanneksi sijoittuneelle västäräkille ääniä annettiin 4 %:n verran.

Kuikkia pesii lähes koko Suomessa. Erityisen tuttu näky se on täällä iloisessa Itä-Suomessa, jossa lajin kulttuurihistoriallinen merkitys näkyy lukuisissa kuikka-alkuisissa paikannimissä. Kuopion museossa kuikat olivat esillä edellisen kerran Pekka Lehtosen Kuikkajärvi-näyttelyssä vuonna 2008. Seitsemän vuotta ei ole lainkaan liian lyhyt väli esitellä ihmisten ihailemaa Pohjois-Savon maakuntalintua!

Konservointimestari komentaa kuikkaa lentämään
oikeaan suuntaan. Ja iso lintu tottelee kiltisti.

Tällä kertaa valokuvanäyttelyä täydennettiin lentävän kuikan lisäksi kuikkatietopaketilla. Minä en ainakaan tiennyt esimerkiksi sitä, että meikäläisen kuikan serkku, amerikanjääkuikka, on kauhuleffojen vakioesiintyjä. Amerikanjääkuikan huutoa on kutsuttu "mielipuoliseksi naurun ja valituksen sekoitukseksi". Todellisuudessa amerikanjääkuikat huutelevat enimmäkseen Kanadan suurilla järvenselillä, mutta elokuvissa ne saattavat huikkailla vaikkapa suurkaupungin betonilähiössä - kunhan kuvassa näkyy sumua ;-)