Kuuden päivän kevät eli keltavästäräkistä vähäsen, räystäspääskystä ei päivääkään!

Kevät on hauska. Ensin raakasti myöhässä pari viikkoa ja sitten kiritään parissa päivässä rinnalle ja osittain ohikin. Terminen kevät tuli ja taisi yllättää monen lintuharrastajankin, vaikka tiedettiinhän sitä odottaa. Kuopiossa tiistaina 16.4. iltapäivällä lämmintä varoittamatta +13 astetta. Lumet sulivat ja haihtuivat vajaassa viikossa paikoin yli puoli metriä! Aikamoista! Virallinen lukema Kuopion Savilahden mittauspisteessä taisi olla -40 cm neljässä-viidessä vuorokaudessa.

Kevät näkyy, kuuluu ja tuntuu. Sitruunaperhosia ja tyttöperhosia havaittiin monin paikoin 16.4. ja samana päivänä pörräsivät näkösälle myös ensimmäiset kimalaiskuningattaret. Linnuilla on tietenkin täysi rähinä päällä! Säätutkissa kerrotaan havaitun voimakasta muuttoa sekä yöllä että päivällä 15.-18.4. On arveltu, että yli miljoona yksilöä saapui silloin meren yli Suomeen. Savossa esim. töyhtöhyypillä oli poikkeuksellisen vilkas muuttopäivä 16.4. ja naurulokitkin saapuivat kuin tyhjästä: 17.4. havaittiin sekä Kuopiossa että Iisalmessa jo yli 500 yksilöä.

Lintujen muutolle ihanteellinen eteläinen virtaus toi meille myös pari ennätysvarhaista kesän tunnustelijaa. Keltavästäräkki havaittiin Siilinjärvellä jo 17.4. Se oli samalla vuoden ensimmäinen havainto koko maasta! Räystäspääsky löytyi eilen 18.4. Rautalammilta! Nämä molemmat kesäntuojat ovat kevään verkkainen eteneminen huomioiden kyllä aikamoisia yllätyksiä.

Lintujen muuton nopealle edistymiselle suotuisat säät jatkuvat näillä näkymin viikonloppuna. Erityisesti sunnuntai voi olla hyvä muuttopäivä kurjelle, laulujoutsenelle, metsähanhelle ja haukoille. Peiponkin pääjoukot saapunevat tiistaihin mennessä.

Kevään merkkejä museossa ja muualla

Tänään kuulin ensimmäiset peipot ja punakylkirastaat aamulenkilläni Kuopion Julkulan rantametsässä! Lumi oli sulanut lähes olemattomiin, vaikka vielä eilen koirani sukeltelivat hangessa mahaansa myöten. Kevät on edennyt valtavan harppauksen vajaassa viikossa. Joka vuosi tämä vaihe jaksaa ilahduttaa ja hämmästyttää yhtä paljon. Päivittäin luonnossa tapahtuu jotain uutta: muuttolinnut palaavat, kasvit uskaltautuvat viheriöimään ja purot aukovat uusia uomia.

Luontohavaintojen lisäksi omassa elämässäni varma kevään merkki on näyttelyiden vaihtuminen museossa. Ainakin näiden muutaman työvuoden aikana juuri huhti-toukokuun vaihde on kiireistä. Viikko sitten vilkuttelimme näkemiit liito-oraville ja pakkasimme Papanamaan kartan matkaamaan koti Villa Elfvikiä, jossa se on esillä 1.5.-16.6. Espoolaisille näyttelymme aihe on vähintään yhtä ajankohtainen kuin kuopiolaisille. Tutkija Sanna Mäkeläinen seuraa tänä kesänä Espoossa radiopannoitettuja liito-oravia samaan tapaan kuin viime vuosina täällä Kuopiossa, ja cityliitureiden liikkeitä pääsee tarkastelemaan myös näyttelyssä. Tutkimuksen kunniaksi muutaman päiväkodin lapset pääsivät keksimään nimet pannoitetuille harmaaturkeille, ja näinpä tänä kesänä päästään seuraamaan mm. Roopen ja Pörrin elämää.

Ottavatkohan etelärannikon liito-oravat yhtä lunkisti pannoitustilanteen kuin lupsakat savolaisliiturit? kuva: Pauliina Järvinen

Meillä söpöt pörröturkit vaihtuivat hieman erilaisiin eläimiin. Harva huokailee ihastuksesta tavatessaan luonnossa rupikonnan tai kyykäärmeen, mutta ehkäpä taitavat lähikuvat avaavat otusten elämään uudenlaisen näkökulman? Näin toivovat ainakin pääkaupunkiseudulla asuvat luontokuvaajat Lisse Tarnanen ja Jarmo Latva. He kulkivat ympäri Suomea vuosikausia maamme sammakkoeläimiä ja matelijoita kuvaten, ja työn tuloksista syntyi näyttely nimeltä Tunsitko? Tiesitkö? 

Tunsitko? Tiesitkö? on kiertänyt jo monessa paikassa, ja nyt se on esillä Kuopion museossa. Onneksemme saimme näyttelyn Kuopioon lähes puoleksi vuodeksi, jolloin mahdollisimman moni ehtii ihailla Lissen ja Jarmon kuvia. Päätimme lisätä näyttelyyn muutaman esimerkkilajin myös omista kokoelmistamme. Kaikki eivät ole nähneet edes kyytä luonnossa, niin yleisiä kuin ne ovatkin, ja valokuvista on vaikea arvioida esimerkiksi eläimen kokoa. Ehkä jotkut yllättyvät siitä, että kyy ei olekaan boan kokoinen ja käsivarren paksuinen. Melko pieneksihän se jää, mutta kunnioituksensa silti ansaitsee.

Jarmo Latvan kuvassa näkyy kyyn vaikuttava profiili ja rubiininpunaisten silmien tiukka katse.

Lisämaustetta näyttelyyn tuo eri sammakkolajien ja rupikonnien äänten kuuntelumahdollisuus. Viitasammakon ääni on kaukana tavallisen sammakon kurnutuksesta - se muistuttaa ennemmin pienen koiran haukkumista. (Tosin minun pienellä koirallani on ärsyttävän paljon kimeämpi ja kovempi ääni...) Turun seudulla vieraslajina elävää mölysammakkoa en ole kuullut luonnossa, ja toivottavasti en sitä täälläpäin kuulekaan.

Toivottavasti näyttelyn kurnutuspiste innostaa museovieraita kulkemaan luonnossakin korvat auki! Vappuna nimittäin aloitamme viitasammakoiden havaintojen keruun. Lajin tunnistaa helpoiten äänen perusteella, ja toukokuun alkupuolelta lähtien tätä pulputtavaa ääntä voi kuulla rehevien lammikoiden lähellä. On mielenkiintoista nähdä, mistäpäin Pohjois-Savoa äänihavaintoja alkaa kertyä!

Viitasammakko filosofoi Lisse Tarnasen kuvassa.

 Yksi (lähes) takuuvarma viitasammakkopaikka on Puijon Konttila, ja sinne järjestämmekin "Kuturetken" tiistaina 7.5. klo 17.30. Toivottavasti säät suosivat ja kevät etenee niin reippaasti, että viitikset pulputtelevat silloin innokkaasti. Vaikka on meillä oppailla muutamia muitakin ideoita takataskussa, jos sammakot osoittautuvat ujoiksi juuri retki-iltana...

Vaivalloiset vieraslajit

Yksi Laivaeläimet-näyttelyn teemoista on vieraslajien vaikutus ekosysteemeihin. Näyttelyssä keskitytään enimmäkseen Itämerellä tavattaviin vieraslajeihin petovesikirpusta merirokkoon, ja mehän päätimme nostaa lisäksi esille Kallavedelle asti päätyneen eksoottisen vieraslajin, villasaksiravun. Mutta täällä Kuopiossa ja Pohjois-Savossa vieraslajiongelma kiteytyy hieman toisenlaisiin lajeihin, joihin tutustuttiin eilisellä Jättiputki ja täplärapu -asiantuntijaluennolla.

Ihmisen tahallisesti tai tahattomasti levittämät vieraslajit ovat yllättävän suuri ympäristöuhka. Toinen luennoitsijamme, Metsähallituksen suojelubiologi Maaret Väänänen kertoi vieraslajien olevan toiseksi suurin syy alkuperäisten lajien uhanalaistumiseen heti elinympäristöjen tuhoutumisen jälkeen. Sitäpä en tiennytkään! Seurausten vakavuus riippuu tietenkin lajista ja sen kyvystä sopeutua uusiin elinympäristöihin. Haitallisista haitallisimpiin lajeihin on Suomessa luokiteltu jättiputki, kurtturuusu, minkki, rapurutto, koloradonkuoriainen ja espanjansiruetana. Meillä Kuopiossa ikävimpiin kasvimaailman tulokkaisiin kuuluvat jättiputken lisäksi  jättipalsami, lupiini ja terttuselja. 

 Puutarhoista voi karata vaarallisia kasveja. 

piirrokset: Seppo Leinonen

 Kun vieraslaji on onnistunut levittäytymään luontoon, sitä voi olla vaikea hävittää - ja siitä on kokemusta itsellänikin. Julistin edellisellä asuinpaikallani, Kuopion Inkilänmäellä sodan jättipalsameita vastaan. Kolmessa vuodessa sain hävitettyä lähimetsikköni palsamit koiranulkoilutuksen lomassa. Mutta yhden naisen ristiretkeni oli vain pisara meressä. Paljon hankalampi vastustaja jäi vaanimaan metsikön siimekseen. Jättiputkien torjumiseen tarvitaan monta vuotta kestävää määrätietoista kitkemistä, myrkyttämistä tai muovin alle tukahduttamista.

Järein konstein jättiputketkin saattavat siis taipua. Paljon hankalampia ovat vesistöjen vieraslajit, joista kertoi tulisieluinen jokiravun puolustaja, Itä-Suomen yliopiston rapubiologi Japo Jussila. Maailmanlaajuisesti yksi pahimmista vieraslajeista on rapurutto, Pohjois-Amerikasta peräisin oleva sienitauti. Ruttoa kantavat ravut salamatkustivat laivojen painolastivesissä Italiaan 1850-luvulla ja levisivät sieltä muutamassa kymmenessä vuodessa ympäri Eurooppaa, myös Suomeen. Eurooppalaiset ravut eivät kestäneet tautia, ja koko mantereella rapukannat romahtivat. 1960-luvulla Suomessa päätettiin istuttaa vesiin ruttoa paremmin kestävää pohjoisamerikkalaista täplärapua. Varomattomat istutukset pahensivat kotoisten jokirapujemme ahdinkoa, sillä täpläravut kantavat mukanaan vielä vaarallisempaa rapuruton muotoa. Täpläsakset ovat myös jokirapuja aggressiivisempia ja voimakkaampia, joten ne pystyvät ajamaan suomalaiset serkkunsa parhailta ruoka- ja lisääntymispaikoilta.

Täplärapu sumpussa. 

kuva: Japo Jussila

Rapuruton ja täplärapujen hävittäminen kokonaan on käytännössä mahdotonta. Jokiravun suojelemiseksi voidaan vain pidättäytyä uusista täplärapuistutuksista. Japo Jussilan tärkeimpiä tehtäviä onkin vesialueiden omistajien valistaminen.

Entä mitä tavallinen kansalainen voi tehdä vieraslajien torjumiseksi? Paljonkin. Kuka tahansa voi opetella tuntemaan haitallisimmat vieraslajit (ne ovat helppoja!), ja kaikki luonnosta tehdyt havainnot kannattaa ilmoittaa Luonnontieteellisen keskusmuseon havaintoilmoitin-palveluun. Vieraslajien torjuntatalkoita järjestetään monin paikoin, ja niihin osallistuminen on helppoa ja hauskaakin. Kuopiossa kitketään tänä kesänä jättipalsameita ainakin 17.7. Neulamäessä ja 18.7. Päivärannassa. Talkootiedot löytyvät pian ilmestyvästä Kuopion kaupungin retkiesitteestä, ja toki niistä tiedotetaan sanomalehtien menovinkkipalstoilla sekä Kuopion museon & Kuopion luonnontieteellisen museon kotisivuilla.

Joten kääräistäänpä hihat ja ryhdytään toimeen!

Kaulushaikara ehti jo Maaningalle!

Tänään lankalauantaina talvisella Maaningan Patalahdella umpihankihiihtoa harrastamassa ja alkukevättä vastaanottamassa. Hiihdimme ladut kaikille kolmelle lintutornille, varusteina metsäsukset & latusukset. Lunta varmaan normaali määrä, siis luokkaa 70 cm, upotti kuitenkin keskimäärin vain kymmenkunta senttiä. Siisti latu tuli.

Saukot (ainakin yksi) olivat piehtaroineet Patalahdella, etenkin lahden pohjois- ja luoteisosa olivat täynnä temmellyksen lumijälkiä. Linturintamalla vielä todella talvista: varis 8, harakka 4, viherpeippo 2. Ilmatilaa hallitsivat naakat. Kaksi komeaa parvea päivysti alueella, toinen (55 yksilöä) kaarteli korkeuksissa, toinen (150 yksilöä) pakeni pallona ihmistä tai jotain muuta petoa Patajärven suunnassa. Pohjois-Savon naakkakanta on vahvistunut tuntuvasti 2000-luvulla!

Kevään ensimmäisten vesilintujen havaitsemisen toivossa poikkesimme vielä läpi vuoden sulana pysyttelevälle Viannankoskelle. Eipä ollut telkkä tai isokoskelo vielä ehtinyt Maaningalle, vesilinnuista paikalla oli vain laulujoutsen. Pääsimme kuitenkin mukaviin kevättunnelmiin, sillä rantajäällä, hauskasti koskikaran kalakaverina, tönötti kaulushaikara! Laji pesii Maaningan lintujärvillä, mm. Patalahdella, mutta tämä yksilö oli, etenkin kevään verkkainen eteneminen huomioiden, saapunut epätavallisen varhain muuttomatkaltaan. Kevään ensitunnustelijat saapuvat Savoon yleensä viikko-pari myöhemmin. Vain kerran aiemmin kaulushaikara on havaittu Pohjois-Savossa jo maaliskuussa. Keväällä 1932 laji havaittiin Iisalmessa jo 23. maaliskuuta.

Maaninka, Viannankoski 30.3.2013.
Kaulushaikara takaoikealla jäällä, ruovikon edustalla, seuranaan koskikara.

Villasaksirapu

Laivojen painolastivesien mukana maanosasta toiseen levinneet vieraslajit ovat runsastuneet räjähdysmäisesti viimeisen 20 vuoden aikana. Yksi niistä on taskurapuihin kuuluva itäaasialainen villasaksirapu (Eriocheir sinensis), joka löydettiin ensimmäisen kerran Euroopasta jo yli sata vuotta sitten. Tämän saksalaisen havainnon jälkeen se on nopeasti valloittanut koko läntisen Euroopan, erityisesti Pohjanmeren rannikon ja siihen laskevat joet. Itämereen laji levisi 1920-luvulla ja ensimmäiset yksilöt Suomen rannikkovesiltä tavattiin 1930-luvulla. Perämeren pohjukan villasaksirapu oli saavuttanut jo 1958, mutta ensimmäinen sisävesihavainto tehtiin vasta vuosituhannen vaihteessa Haukivedeltä.Viime vuosina useita yksilöitä on tavattu kalastajien verkkoihin takertuneina Suur-Saimaasta ja siihen vesiyhteydessä olevista järvistä.

Kallavedestä v. 2008 pyydettyä villasaksiniekkaa voi käydä ihastelemassa Kuopion museossa meneillään olevassa Laivaeläimet-näyttelyssä. Kuva J. Kettunen.

Lähes kaikkiruokainen villasaksirapu on saanut nimensä villamaisesta nukasta, joka peittää saksien ulkosyrjät. Lajin elinkiertoon kuuluvat vaellukset makean ja suolaisen veden välillä. Lisääntymisen takaamiseksi riittävän suolaista ja lämmintä vettä löytyy meitä lähimpänä Pohjanmerestä ja mahdollisesti myös Itämeren eteläosista. Laji pystyy kuitenkin elämään vuosia makeassa vedessä. 

Villasaksirapu luokitellaan Suomessa tarkkailtavaksi tai paikallisesti haitalliseksi, muualla Euroopassa haitalliseksi, sillä aiheuttaa eroosiota kaivamalla käytäviä jokipenkkoihin ja maapatoihin. Se myös vaikeuttaa kalastusta etenkin massaesiintymien yhteydessä takertumalla kalastajien verkkoihin. Toisaalta se on arvostettua herkkua Aasian maissa, missä sitä myös viljellään herkuttelijoiden ravunnälkään.

Matikan oppitunti

Oletko kenties ihmetellyt helmikuun iltahämärissä salaperäisinä kairojaan ja pilkkireppujaan ulkoiluttavia kalamiehiä ja –naisia? Mistä ne tulevat ja minne ne menevät ja mistä tässä oikein onkaan kysymys?
Raotetaan hieman salaisuuden verhoa ja syvennytään kalastuksen kohdelajiin, matikkaan.

Piirros mateesta, Eetu Kelo 10 v.

Hieman biologiaa…
Made (Lota lota) kuuluu turskakaloihin ja on heimonsa ainoa makeanveden edustaja. Turskakalojen tuntomerkkeinä ovat mm. 2–3 selkäevää, vatsaevien sijainti pään lähellä, viiksisäie sekä pienet suomut, jotka aikaansaavat pinnan nahkamaisen vaikutelman. Muilta morfologisilta ominaisuuksilta made onkin sitten itsensä näköinen. Pää on leveä ja kiilamainen, silmät sijaitsevat päälaen puolella, pyrstön osuus on reilusti yli puolet kokonaispituudesta. Em. tuntomerkit ovat pohjakaloille tyypillisiä. Kuinka kätevää onkaan luikerrella kivien/juurakoiden alle ja väijyä ohikulkevaa saalista. Myös väritys antaa viitteitä pohjanläheiseen elämään.

Mateen levinneisyysalue käsittää lähes koko pohjoisen pallonpuoliskon. Suomessa järvet, joet ja rannikkovedet kautta maan.

Made on suhteellisen pitkäikäinen laji, vaikkakin yli 10-vuotiaat ovat harvinaisia.
 Mateen ikä on helppo määrittää otoliitista eli kuuloluusta, josta löytyvät vuosirenkaat samalla tavoin kuin puustakin, mutta löytääkseen otoliitit joutuu kalan pään avaamaan silmien takaa, poistamaan aivot ja noukkimaan aivojen alapuolisista kammioista ovaalin muotoiset muutaman millin pituiset kuuloluut. Suurennuslasi tai jopa mikroskooppi helpottaa kummasti iän selvitystä.

Suomessa tavattavien mateiden keskipituus vaihtelee 30–50 cm:n välillä, suurimpien hätyytellessä metrin rajapyykkiä. Keskimääräinen paino taasen vaihtelee muutamasta sadasta grammasta muutamaan kiloon.
Suurin Suomesta 2000-luvulla ilmoitettu made painoi 8,04 kg, kyseinen kala oli pyydystetty pilkkimällä Uljuan tekojärvestä. Tästä aasinsiltana päästäänkin ajankohtaiseen tapahtumaan itse kutuun.

Kutua pukkaa…
Sukukypsyyden made saavuttaa 2–6 vuoden iässä. Mainittavan arvoinen seikka on myös mateen fekunditeetti eli mätimäärä, n. 1 kg:n painoisessa naarasmateessa mätimunia on 500 000–700 000 kpl.

Mateiden kutu tapahtuu Savon korkeudella tammi-maaliskuussa kestäen viikosta kahteen. Samassa järvessä voi olla hyvinkin eriaikaista kutuaktiviteettia,  joten vielä ennättää vaikkapa Kallaveden matalikoille madetta pyytämään.

Aktiivipyyntivälineinä käytetään erilaisia suurehkoilla koukuilla varustettuja haroja, ”lätkiä”, tai jopa isoja tasapainopilkkejä, joita pomputetaan pohjalla yrittäen luoda illuusio lajitoverista kutukarkeloissaan.
Mausteeksi välineisiin voi laittaa vaikkapa kuoreen palasen pyyntitehoa lisäämään.

Madepilkkejä ja "vapa", kuva Marko Kelo.

Kutuajankohtaan vaikuttaa mm. alueen sijainti, jääolot ja veden lämpötila (syksy–talvi), näistä syistä johtuen kutu ajoittuu niinkin pitkälle aikavälille kuin tammi–maaliskuu. Kutupaikkojaan mateet tosin käyvät tarkastelemassa jo reilusti ennen H-hetkeä ns. viisteellä. Kutualueella liikkuessaan ne jättävät jälkensä pohjaan, näitä jälkiä kutsutaan myös mateen poluiksi. Tällaiselle polulle pyyntivälineen asettaessaan kalastajalla voi olla hyvinkin suuri kalaonni, mutta jo muutaman metrin sivussa saa tyhjää pyytää.
Kutupaikka on yleensä alle kolmen metrin syvyydessä matalikoilla, joissa pohja-aines on jotakin saven ja soraikon väliltä.
Kutupaikalla naaraat houkuttelevat koiraita viehkeästi kiemurrellen, välillä valkoista vatsaa paljastellen. Koiraiden saapuessa paikalle myllerrys vain voimistuu, kunnes naaras laskee mädin muutamassa erässä koiraan samalla hedelmöittäen sen maidilla. Muutama pyrstön heilautus ja hedelmöitetty mäti on levitetty sopivalle alueelle odottamaan kevään kuoriutumishetkeä.
Mateen mäti ei kudun jälkeen vajoa pohjalle vaan leijuu hieman sen yläpuolella turskakalojen mädille ominaisen rasvapisaran ansiosta.

Kuoriutuminen tapahtuu huhti–toukokuussa, jolloin muutaman millin pituiset poikaset antautuvat pintavirtausten vietäviksi ajautuen lopulta mataliin rantavesiin. Kulutettuaan ruskuaispussiravintonsa poikaset siirtyvät pohjalle aloittaen pohjakalan elämän, päivisin kivikossa piilotellen ja öisin aktiivisesti saalistaen. Kuukauden ikäisinä poikaset ovat jo n. 2 cm:n pituisia ja vuoden lopullakin pituutta on kertynyt keskimäärin 10 cm. Kasvu pohjanvaltiaaksi on siis alkanut.

Moni pitää madetta erittäin rumana kalana, osin varmasti limaisen olemuksenkin vuoksi, mutta kuinka moni on todella syventynyt tarkastelemaan mateen kaunista kellertävällä pohjalla ruskeiden ja mustien kuvioiden kirjavoimaa nahkaa.
Omasta mielestäni made kuuluu Suomen kauneimpiin ja tietysti sesonkiaikanaan maukkaimpiin kalalajeihin, uskokaa poies.

Aiheesta:

Lauri Koli: Suomen kalat. WSOY 1990
Kalatalouden keskusliitto: www.ahven.net

Lapinpöllö näkyvissä?

Lintutalvi 2012-13 alkoi vahvasti taviokuurnasävytteisenä, mutta juuri nyt pöllöt näyttävät nousevan näkyvämpään rooliin, eikä pelkästään jo osittain käynnistyneen kevätsoitimen vuoksi. Etenkin lapinpöllöstä (Strix nebulosa) on tehty havaintoja enemmän kuin vuosiin.

Lapinpöllö (Strix nebulosa) Nilsiän Palonurmessa 26.1.2013.
Tähyääkö sekin Kuopion suuntaan?
Kuva: Ilkka Markkanen.

Vaeltava myyräspesialisti
Lapinpöllö on vanhojen havu- ja sekametsien tarunhohtoinen laji. Nimensä vuoksi se sekoitetaan usein enemmän tai vähemmän kokovalkeaan tunturipöllöön, joka kuitenkin elää arktisella tundralla, ja pesii Suomessa vain satunnaisesti, Pohjois-Lapin puuttomilla tuntureilla.

Lapinpöllö on myyräspesialisti, jonka pesimäkanta, ja muukin esiintyminen, vaihtelee runsaasti myyrätilanteen mukaan. Suomessa arvioidaan pesivän noin 600 lapinpöllöparia, mutta huippuvuosina pesiviä pareja voi olla yli puolet enemmän, laajoina myyyräkatovuosina ehkä vain 200-300. Lapinpöllö pesii useimmiten haukan vanhaan risupesään tai paksun, katkenneen puun kannon pään syvennykseen, joskus hylättyyn muurahaiskekoon, maahankin.

Lehto- ja viirupöllöstä selvästi poiketen lapinpöllö on hämäräaktiivinen ja myyräjahdissa usein myös valoisaan aikaan. Koska laji on suurikokoinen ja käyttäytyy pelottomasti, se on pöllöksi myös helppo havaita. Lapinpöllö on myyränpyynnin huippuosaaja, joka kykenee paikallistamaan ja saalistamaan pikkunisäkkäitä lumen alta pelkän kuuloaistin varassa.

Nälkä ajaa näkyville
Myyräkadon sattuessa lapinpöllöt lähtevät vaeltamaan, ja vaellustalvina niitä voi löytyä odottamattomistakin paikoista. Kun myyrät alkavat olla vähissä, voivat lapinpöllötkin siirtyä ihmisten ilmoille, lähemmäs taajamia, samalla myös lähemmäksi toisiaan.

Kuopiossa, Nilsiän Palonurmessa myyriä tuntuu vielä riittävän, ja siellä onkin saatu ihailla viime viikkoina poikkeuksellista viiden lapinpöllön kerääntymää. Lienevätkö paikallista pesimäkantaa vai tulleet kauempaakin, vaikkapa Venäjältä? Myös Kajaanissa lapinpöllöjä on ollut hienosti näkyvillä. Siellä viime kesän sateiden jäljiltä paikoin puimatta jäänyt vilja on nostanut myyräkannat paikallisesti runsaiksi. Myyrät ovat houkutellut paikalle lapinpöllöjä ja lapinpöllöt puolestaan luontoharrastajia ja luontovalokuvaajia, ympäri Eurooppaa. Vaellusta on montaa sorttia!

Mutta hiipuuko lapinpöllövaellus vai onko tämä vasta alkua?


Aiheesta lisää
Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.) 1999: Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. – Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5: 1-343.
Valkama, J., Vepsäläinen, V. & Lehikoinen, A. 2011: Suomen III Lintuatlas. – Luonnontieteellinen keskusmuseo ja ympäristöministeriö. http://atlas3.lintuatlas.fi