Metsästä hyvinvointia!

Ahdistaako? Ärsyttääkö? Oletko levoton? 
Ratkaisu on hämmästyttävän yksinkertainen: Mene metsään!

Metsässä käveleskely on tutkitusti erittäin terveellistä sekä kropalle että kopalle. Mitä useammin piipahdat vaikkapa takapihaltasi avautuvassa lähimetsässä, sen parempi. Monituntiselle eräretkelle ei tarvitse joka kerta varustautua, sillä jo parinkymmenen minuutin happihyppely pehmeillä metsäpoluilla nostaa mielialaa ja madaltaa stressitasoa. Vielä paremmin luonnon parantavan vaikutuksen huomaa sellainen, joka lähtee tunnin mittaiselle metsäretkelle vähintään kerran viikossa ja vierailee välillä vähän kaukaisemmissakin hienoissa luontokohteissa.

Kunnon patikointi vaikkapa kansallispuistossa nostaa mielialaa pitkäksi aikaa.

Entä jos poluilla pitäisi kahlata nilkkoja myöten sohjossa tai reiteillä vallitsee pääkallokeli? Silloin voi hyvällä omatunnolla käpertyä sohvannurkkaan ja seikkailla luontokirjojen maailmassa. Usein upeat luontokuvat, eloisat eläintarinat ja mukaansatempaavat matkakertomukset innostavat lukijan nostamaan takamuksen sohvalta ja lähtemään ulos heti sään salliessa.

Kotimaisissa luontokirjoissa riittää valinnanvaraa!

Konttilan näyttely uudistuu

Puijon Konttilassa on ollut jo kauan pienimuotoinen luontonäyttely. Piha-aittaan rakennettu näyttely on avoinna lähinnä kesäaikaan, ja sinne on vapaa pääsy. Nykyinen näyttely tehtiin vuonna 2004 Kuopion kaupungin ympäristökeskuksen, luonnontieteellisen museon, Geologian tutkimuskeskuksen ja Pohjois-Savon alueellisen ympäristökeskuksen yhteistyönä. Ajan myötä näyttely on alkanut osoittaa kulahtamisen merkkejä, ja niinpä se päätettiin uusia tänä vuonna yhteistyössä Kuopion ympäristönsuojelupalveluiden kanssa.

Osa arvovaltaisesta näyttelytyöryhmästä pohtimassa Konttilan mahdollisuuksia.

Näyttelyn suunnittelu on usein aloitettava ikävästi rajoituksista. Konttilan aitta on varsin ahdas tila, ja etenkin pienempi huone on lisäksi vielä matalakin. Isoja rakenteita ei sinne mahdu, sillä ihmisille on jätettävä tilaa. Aittaa ei lämmitetä ja päivä paistaa hirsien raosta, joten sisällä näyttelytilassa lämpötila ja ilmankosteus ovat samat kuin ulkona. Tämä asettaa tietenkin haasteita näyttelyrakenteille ja rajoittaa toteutustapoja. Esimerkiksi konservoidut isot eläimet, kasvinäytteet ja tietotekniikka joudutaan jättämään pois heti kättelyssä. Tila ei myöskään ole varsinaisesti valvottu, vaikka se yöksi lukitaankin, joten kovin helposti liikuteltavia osia ei sinne laiteta.

Aitan ovi on niin matala, että 175-senttinen intendentti ei mahdu ovesta sisälle kumartumatta.

Pienemmässä näyttelyhuoneessa amanuenssin on varottava päätään.
Huonekorkeus tekee myös valaistussuunnittelusta haastavaa.

No niin, rajoituksia on ja ne on hyväksyttävä. Mutta tärkeämpi kysymys on se, mitä haluamme kertoa Puijon luonnosta Konttilan kävijöille? Mikä tekee Puijosta niin erityisen ja ainutlaatuisuuden? Miten herätämme innostusta ja uteliaisuutta, miten haastamme näyttelyvieraat lähtemään omille tutkimusretkilleen? Miten saamme ihmiset avaamaan silmänsä ja korvansa? Miten kerromme Puijon luonnon muuttumisesta?

Olisiko iso valotaulupohja uudessakin näyttelyssä toimiva ja näyttävä esitystapa?

"Kyllä tästä hyvä tulee!" rohkaisee museonjohtaja.

Mikäli aittarakennus ei vaadi isompia remontteja, uusi näyttely voidaan avata jo alkukesällä. Seuraavaksi selvitetään, tarvitseeko lattian alla olevalle kaivolle tehdä mitään, pitääkö vinot lattiat uusia ja mitä muita korjaustoimenpiteitä rakennukset tarvitsevat. Näyttelysuunnittelu jatkuu hyvällä draivilla eteenpäin - paikan päällä saatiin uusia ideoita, jotka ovat pian enää toteuttamista vaille valmiita.

Eläinten jäljillä

Eläinten lumijälkien seuraaminen on jännittävä talvinen harrastus. Helpoimmin tunnistettavia lienevät jäniksen tutut loikkajärjet: kaksi pientä käpälänpainallusta peräkkäin, kaksi isompaa vierekkäin. Myös ketun helminauhamaisen jälkijonon tai oravan pienet hyppyjäljet voi nähdä jopa ihan keskustan tuntumassa.

Tuttuakin tutummat jäniksenjäljet. Tällä pitkäkorvalla ei ole ollut kiirettä, askelpituus on melko lyhyt.
kuva: Suvi Korhonen (lisenssi)

Kaksi oravaa on loikkinut vierekkäin. Isommat ovat takakäpälien jäljet.
kuva: Lorianne DiSabato (lisenssi)

Paras ajankohta jälkiretkelle on melko lauha talvipäivä, kun lunta ei ole pariin päivään satanut. Kova pyry peittää nopeasti kaikki jäljet, ja toisaalta kireimmillä pakkasilla metsäneläimet pysyttelevät yhtä mielellään suojassa kuin ihmisetkin.

Jälkiretkelle on hyvä pukeutua lämpimästi. Reppuun voi pakata jonkun pienen jälkikirjan, istuinalustan sekä tietenkin maukasta evästä ja lämmintä juotavaa. Runsaslumisena talvena voi olla mukavampi kulkea suksilla tai lumikengillä kuin rämpiä napaansa myöten lumessa. Jos retkeilee tuntemattomassa metsässä, kannattaa ottaa mukaan myös kartta ja kompassi. Eläimet eivät useimkaan seuraile ihmisten tekemiä reittejä, ja jälkien seuraamiseen keskittyessä voi huomaamattaan eksyä. Omia jälkiää voi toki palata lähtopisteeseen, mutta eläimet voita kierrellä ja kaarrella laajallakin alueella, ja retken päätteeksi voi olla mukavampi palata lähtöpaikkaan oikotietä.

Jälkiä kannattaa seurata kävellen niiden sivussa, ei itse jälkien päällä. On makuasia, haluaako jälkiä seurata sinne minne eläin on menossa vai sinne, mistä se on tulossa. Aina ei kulkusuunnan päätteleminen ole helppoa. Sen sijaan jäljistä voi päätellä, mitä eläin on tehnyt ja millä mielellä se on kulkenut. Ketun leppoisat käyntijäljet vaihtuvat äkkiä pitkiin loikkiin -onkohan se vainunnut saalista? Kyllä vain, tuossa näkyvät hiiren pikkuruiset jäljet ja pitkän hännän pyyhkäisyt. Hiirenjäljet päättyvät kannon juurelle. Siellä on varmaankin kolo, jonne siimahäntä on kipittänyt turvaan.

Ketun helminauhamainen jälkijono.
kuva: Jean-Francois Chénier (lisenssi)

Talvinen metsä on täynnä jännittäviä tarinoita niille, jotka osaavat lukea jälkien kirjaa. Harjoitus tekee mestarin tässäkin tapauksessa. Oikein taitava jäljittävä voi päästä vaikka nappaamaan hienoja luontokuvia muistoksi mukavista talviretkistä.

Pihabongausta Julkulassa

Osallistuin eilen BirdLife Suomen järjestämään Pihabongaus-tapahtumaan. Kerta oli ensimmäinen, vaikka Pihabongaus jos mikä on matalan kynnyksen lintuharrastusta. Minäkin istuin mukavasti pirttipöydän ääressä ensimmäiset puolisen tuntia. Lopun aikaa talsin toppahousuissa pikkuruisella pihallani. Ja pakko kai se on tunnustaa: minulla ei ollut edes kiikaria! Onneksi kukaan ei kuvittelekaan minun olevan Oikea Ornitologi.

Keittiön ikkunasta katselin alakerran naapurin pihapihlajia, joissa on vieläkin jonkin verran marjoja jäljellä. Ensimmäisenä silmiin osui talvehtimaan jäänyt räkättirastas, joka popsi pihlajanmarjoja hyvällä halulla. Puussa pyrähteli myös tali- ja sinitiaisia sekä pari harakkaa. Vähän kauempana oleviin suuriin koivuihin lehahti suuri parvi lempilintujani tilhiä. Kohteliaasti ne pysyivät paikoillaan niin pitkään, että sain lasketuksi niiden lukumääräksi 132. Luku ei varmaan ole aivan täsmällinen - joku tirppa saattoi hyvinkin piileskellä kaverin selän takana.

 Pihan puolella lintuhavaintoja olisi varmastikin tullut huomattavasti enemmän, jos pitäisin siipiveikoille talviruokintapaikkaa. Lintulauta on jäänyt laittamatta lähinnä nelijalkaisteni vuoksi, sillä ahnettakin ahneempi spitzini tuskin malttaisi jättää linnun ulosteet koskematta. Pihalla käväisi kuitenkin muutama talitiainen, keltasirkku ja varis. Sangen tuttuja talvilintuja kaikki tyynni.

Yleisimpiä pihalintuja ovat tali- ja sinitiaiset.
kuva: Pekka Nurminen

BirdLife Suomen mukaan viimesyksyinen mahtava pihlajanmarjasato nosti marjalinnut ennätysmäisiin lukemiin. Talitiainen oli maanlaajuisesti runsain laji pihoilla ainakin alustavien tulosten mukaan, mutta tilhien yksilömäärä ei siitä paljoa jälkeen jää. Mustarastaiden ja räksien havaintomäärä oli tänä vuonna suurempi kuin koskaan.

Tämän voisi ottaa vaikka tavaksi! Jospa ensi kerralla ottaisin jopa kiikarin kaulalleni.

Kuikka, suomalaisten rakkain mökkinaapuri

Tänään museossa avautuu uusi valokuvanäyttely. Luontokuvaaja Mauri Leivon Kuikka, veden lintu esittelee pohjoisen vesiluonnon kuningasta. Valokuvat avaavat uudenlaisen näkemyksen tutusta kuikuttelijasta. Leivon valokuvissa tärkeintä on hetkellisen tunnelman vangitseminen, ei niinkään luonnontieteellisen tarkka lähestymistapa. Monet kuvat ovatkin mystisiä, runollisia ja salaperäisiä - ja mikä voisi paremmin sopia kuvien tunnelmaan kuin kuikan aavemainen huuto, joka museossa kaikuu?

Aamukierros
kuva: Mauri Leivo

Kuikka on suomalaisille tuttu ja rakas laji. Se valittiin vuonna 2010 BirdLife Suomen järjestämässä äänestyksessä ylivoimaisesti Suomen rakkaimmaksi mökkilinnuksi. Äänestyksessä se keräsi jopa 38 % annetuista äänistä. Hopeasijalle sijoittunut kansallislintumme laulujoutsen joutui tyytymään 6 %:n äänisaaliiseen, ja kolmanneksi sijoittuneelle västäräkille ääniä annettiin 4 %:n verran.

Kuikkia pesii lähes koko Suomessa. Erityisen tuttu näky se on täällä iloisessa Itä-Suomessa, jossa lajin kulttuurihistoriallinen merkitys näkyy lukuisissa kuikka-alkuisissa paikannimissä. Kuopion museossa kuikat olivat esillä edellisen kerran Pekka Lehtosen Kuikkajärvi-näyttelyssä vuonna 2008. Seitsemän vuotta ei ole lainkaan liian lyhyt väli esitellä ihmisten ihailemaa Pohjois-Savon maakuntalintua!

Konservointimestari komentaa kuikkaa lentämään
oikeaan suuntaan. Ja iso lintu tottelee kiltisti.

Tällä kertaa valokuvanäyttelyä täydennettiin lentävän kuikan lisäksi kuikkatietopaketilla. Minä en ainakaan tiennyt esimerkiksi sitä, että meikäläisen kuikan serkku, amerikanjääkuikka, on kauhuleffojen vakioesiintyjä. Amerikanjääkuikan huutoa on kutsuttu "mielipuoliseksi naurun ja valituksen sekoitukseksi". Todellisuudessa amerikanjääkuikat huutelevat enimmäkseen Kanadan suurilla järvenselillä, mutta elokuvissa ne saattavat huikkailla vaikkapa suurkaupungin betonilähiössä - kunhan kuvassa näkyy sumua ;-)

Kääpämetsällä

Vaikka pidän kovasti näyttelyiden suunnittelemisesta ja ympäristökasvatustapahtumista, on enemmän kuin hauskaa tehdä välillä "oikeita" biologinhommia. Ennen museoitumistani rallasin useimpina vuosina maastossa huhtikuusta marraskuuhun, ja kääpäinventoinnit syksyisessä metsässä olivat (ja ovat edelleen) ehkä kaikkein lähinnä sydäntäni. Niinpä melkein hypin ilosta, kun kuulin museomme aloittavan pitkäaikaisen Puijon kääpien seurantatutkimuksen tänä vuonna. Meikä pääsee metsään!

Puijon luonnonsuojelualueille on vuonna 2002 perustettu 139 pientä ympyräkoealaa. Aloilla seurataan lahopuuston määrää ja laatua sekä elävien puiden harsuuntumista, joka kertoo puiden elinvoimaisuudesta. Viime kesänä konsultti Eerikki Rundgren kävi koealat uudelleen läpi, merkitsi ne helpommin havaittaviksi ja teki lahopuumittaukset sekä harsuuntumisarvioinnin. Selvisi, että lahopuun määrä Puijolla on 12 vuodessa kasvanut mukavasti, joskin se on edelleen kaukana luonnonmetsien lahopuumääristä.

Lokakuussa oli meidän vuoromme. Museonjohtaja-kääpätutkija Pertti Renvall irrotti kiireisestä aikataulustaan pari päivää tutkimusmetodien viilaamiseen ja maastotöiden aloittamiseen. Koealoja päätettiin valita satunnaisotannalla 40 kpl, jotta ne ehdittäisiin varmasti inventoida ennen lumen tuloa.

Helena-myrskyn kaatamien kuusten juurakot ovat mahtavan kokoisia.
Jopa 190-senttinen kääpätohtori näyttää niiden lomassa kääpiöltä.

Ihan kaikki alat eivät olleet hauskoja. Tämän alan inventoin kirjaimellisesti ryömimällä.
Mutta vaivannäkö kannatti: löysin harvinaisen, silmälläpidettäväksi luokitellun kirjokerikäävän (Ceriporia excelsa)!

Maastotöihin kului lopulta viisi päivää. Osan teimme yhdessä, lopuista huolehdin itsekseni - tai oikeastaan nelijalkaisten assistenttieni Tilhin ja Usvan kanssa, jotka tosin keskittyivät lähinnä eväsleipien oikeudenmukaiseen jakamiseen. Useimmilta aloilta löytyi korkeintaan muutama yleinen kantokäävän tai kuusenkynsikäävän tapainen laji, ja monet alat olivat täysin käävättömiä, vaikka Puijon lahopuumäärät ovat vuosien varrella kasvaneet. Lahopuusto ei ole tasaisesti jakautunut metsään, joten satunnaisotannalla valitut alat eivät tietenkään kerro koko totuutta. Osa lahopuista oli myös niin tuoreita, etteivät käävät ole vielä ennättäneet kasvattaa itiöemiään niiden kylkeen.

Harmaaleppämaapuulla kasvaa valkoista rähmää, josta on paras ottaa näyte.

Kaikkia lajeja ei edes kääpätohtori tunnista maastossa. Tunnistamattomista lajeista otetaan näyte, kuivataan ja pakastetaan se kutsumattomien hyönteisvieraiden varalta ja määritetään näyte mikroskooppisesti. Pidän skooppaamisesta - se on jollain tavalla hyvin rauhoittavaa. Rihmastorakenteen katseleminen tuo mieleen van Goghin maalaukset; itiöiden etsimisessä ja mittaamisessa ei voi kiirehtiä. Tällä kertaa suurin osa näytteistä oli helppoja määrittää, mutta pari hieman kiperämpääkin pähkinää oli joukossa. Hyvä niin, pysyypä taito paremmin hyppysissä!

Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä, jatkuuko kääpiminen kotimetsässäni Puijolla ensi vuonna vai vasta paljon myöhemmin. Joka tapauksessa oli hauskaa leikkiä oikeaa tutkijaa. 

Ensin kääpänäytteestä leikataan partaveitsenterällä pieni hitunen.

Leikkeen päälle tipautetaan pisara puuvillasineä. Lasia lämmitetään
hetken aikaa sytkärillä ja lopulta se peitetään peitinlasilla.

Ja eiku skooppaamaan! Tällä kertaa skoopissa näkyi rihmaharsukka (Trechispora hymenocystis).

Herkkää hiusjäätä

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt. Näin kävi eilen: luulin, että lahon oksan päälle oli jostain syystä jäänyt sulamatonta lunta. Lähemmäs mennessäni huomasin, että kyse olikin harvinaisemmasta ilmiöstä. Lehtipuun oksan sisältä pursusi ohutta ja haurasta hiusjäätä.

Hauras hiusjää sulaa kosketuksesta heti.

Hiusjään oletetaan syntyvän lehtipuiden lahottajasienten ansiosta. Lahopuun sisällä kasvavasta sienirihmastosta imeytyy vettä rihman päähän puun pinnalle. Pinnalla vesi jäätyy pikkupakkasella ohueksi, hiusmaiseksi rakenteeksi. Jäähiuksen halkaisija on vain millin kymmenesosa mutta pituus voi olla useita senttejä. Rihmanpäitä voi olla lahopuun pinnalla yhtä tiheässä kuin hiuksia ihmisen päässä.

Ilmiö on harvinainen: itse olen nähnyt hiusjäätä vain pari kertaa elämässäni. Ei tiedetä, mikä tai mitkä lahottajasienet saavat sen aikaan. Sääolosuhteiden on osuttava kohdilleen: hauraat jäähiukset katkeavat helposti, joten tuulisella kelillä ei hiusjäätä päästä näkemään. Ilmeisesti lauha, kostea pikkupakkaskeli on ihanteellinen hiusjään syntymiselle, sillä viime talvena ilmiötä pääsi näkemään useilla paikoilla Suomessa.

Harras ihminen voisi luonnehtia hiusjäätä vaikkapa enkelinhiuksiksi ensimmäisen adventtisunnuntain kunniaksi. Minä tyydyin kiittämään mielessäni kauniista luonnonilmiöstä lahottajasieniä.