Kääpimässä

Olipa hauskaa valmistella retkeä, jonka aihe on näin tuttu! Edellisissä elämänvaiheissani olin mukana lukuisissa kääpäselvityksissä ja -tutkimuksissa, ja tulipa käävistä kirjoitettua gradukin. Nykyään työtehtäviini mahtuu valitettavan vähän varsinaisia maastotöitä, mutta onneksi retkien suunnittelun varjolla pääsen metsään ihan luvan kanssa.

Keväällä retkikalenteria suunnitellessa pohdittiin "erilaisen" sieniretken järjestämistä. Ruokasieniretki olisi varmasti suosittu, mutta retken ajankohtaa voi olla vaikea päättää etukäteen. Mutta miten olisi kääpäretki? Huonoimpinakin sienivuosina metsissä näkyy kääpiä ja muita lahottajasieniä - ainakin monivuotisten lajien itiöemiä. Ja "erilaisella sieniretkellä" on helppo muistuttaa, että sienillä on paljon muitakin tehtäviä kuin tuottaa sienestäjille kopantäytettä.

Useimmat käävät ovat lahottajia, eli ne hajottavat kuollutta puuainesta ja palauttavat vähitellen puuainekseen sitoutuneita ravinteita takaisin maaperään, josta metsän kasvit saavat ne käyttöönsä. Ilman lahottajia metsät olisivat kauttaaltaan kuolleen puuaineksen peitossa eikä eläville puille olisi sen enempää kasvutilaa kuin ravinteitakaan. Kääpien rihmasto ja itiöemät ovat myös tärkeää ravintoa monille eläimille. Etenkin lahopuussa eläville hyönteisille käävät ja muut lahottajasienet tarjoavat sekä ravinnonlähteen että suojaisan kodin.

Jotkut käävät, kuten ruokasienenä tuttu lampaankääpä, elävät onnellisessa suhteessa jonkun elävän puun kanssa. Yleisimpiä symbionttisieniä ovat monet ruokasienemme, kuten tatit, rouskut ja haperot. Kaikki nämä kasvattavat maan alla kilometreittäin ohuen ohutta sienirihmaa, joka kietoutuu puun juuren ympärille. Sienirihma moninkertaistaa puun veden- ja ravinteidensaannin, ja vastalahjaksi sieni imee puusta yhteytystuotteita eli sokeria. Käytännössä kaikki metsäpuulajit tarvitsevat sienikumppania, eli metsät näyttäisivät joltain aivan muulta ilman sienijuuriyhteistyötä.

Kuusenkynsikääpä on tuoretta havupuuta lahottava, yleinen sienilaji. Kuva: Pekka Tenhunen.

Rivikääpä maistuu monille hyönteistoukille. Kuva: Pekka Tenhunen.

Osa kääpälajeista pystyy kasvamaan melkein millä puulajilla tahansa. Tällainen jokapuunlahottaja on esimerkiksi kantokääpä, jolle kelpaavat yhtä hyvin lehti- kuin havupuutkin. Suuri osa käävistä on kuitenkin melko nirsoja elinympäristönsä ja kasvualustansa suhteen: jotkut vaativat kosteaa, puolilahonnutta kuusta, toiset keloja ja jotkut palanutta puuta. Luonnonmetsät ovat lahopuiden aarreaittoja, joissa oikeanlaista kasvualustaa riittää nirsoimmillekin lajeille. Talousmetsissä lahopuuta on niin vähän, että vaateliaat lahottajalajit ovat harvinaistuneet ja niistä on tullut jopa uhanalaisia.

Kääpiö kääpimässä. Kuva: Pekka Tenhunen.

Luontoselvitysten tekijälle monen kääpälajin vaateliaisuudesta on kuitenkin hyötyä. Jos inventoinnissa löydetään tiettyjä vaateliaita kääpälajeja ("vanhan metsän indikaattorilajeja"), voidaan päätellä, että kyseisen metsän lahopuusto on monipuolisempaa kuin tavallisessa talousmetsässä. Monipuolinen lahopuusto elättää rikasta eliölajistoa, mikä vaikuttaa olennaisesti koko metsän monimuotoisuuteen.

Ruostekääpä on vanhan metsän indikaattorilaji. Kuva: Pekka Tenhunen.

Neulamäen metsissä on edelleen näkyvillä vanhoja metsänhakkuiden merkkejä. Vaikka lahopuuta alkaa olla enemmän kuin tavanomaisessa talousmetsässä, ovat useimmat rungot vielä melko tuoreita, ja kaikkein vaateliain luonnonmetsien kääpälajisto puuttuu. Aika näyttää, pystyvätkö harvinaisimmat lajit palaamaan luonnonsuojelualueille, ja parantaako metsien ennallistaminen vaateliaiden kääpien elinoloja.

Kääpäretkellä havaittuja lajeja:

kantokääpä
kuusenkynsikääpä
puuterikääpä
aniskääpä
maitovahakääpä
rivikääpä
lampaankääpä
kuusenjuurikääpä
taulakääpä
pökkelökääpä
tuhkakääpä
pinovyökääpä
karvaskääpä
sinihaprakääpä
riukukääpä
aarnikääpä
ruostekääpä
rusokantokääpä
pohjanrypykkä