Matikan oppitunti

Oletko kenties ihmetellyt helmikuun iltahämärissä salaperäisinä kairojaan ja pilkkireppujaan ulkoiluttavia kalamiehiä ja –naisia? Mistä ne tulevat ja minne ne menevät ja mistä tässä oikein onkaan kysymys?
Raotetaan hieman salaisuuden verhoa ja syvennytään kalastuksen kohdelajiin, matikkaan.

Piirros mateesta, Eetu Kelo 10 v.

Hieman biologiaa…
Made (Lota lota) kuuluu turskakaloihin ja on heimonsa ainoa makeanveden edustaja. Turskakalojen tuntomerkkeinä ovat mm. 2–3 selkäevää, vatsaevien sijainti pään lähellä, viiksisäie sekä pienet suomut, jotka aikaansaavat pinnan nahkamaisen vaikutelman. Muilta morfologisilta ominaisuuksilta made onkin sitten itsensä näköinen. Pää on leveä ja kiilamainen, silmät sijaitsevat päälaen puolella, pyrstön osuus on reilusti yli puolet kokonaispituudesta. Em. tuntomerkit ovat pohjakaloille tyypillisiä. Kuinka kätevää onkaan luikerrella kivien/juurakoiden alle ja väijyä ohikulkevaa saalista. Myös väritys antaa viitteitä pohjanläheiseen elämään.

Mateen levinneisyysalue käsittää lähes koko pohjoisen pallonpuoliskon. Suomessa järvet, joet ja rannikkovedet kautta maan.

Made on suhteellisen pitkäikäinen laji, vaikkakin yli 10-vuotiaat ovat harvinaisia.
 Mateen ikä on helppo määrittää otoliitista eli kuuloluusta, josta löytyvät vuosirenkaat samalla tavoin kuin puustakin, mutta löytääkseen otoliitit joutuu kalan pään avaamaan silmien takaa, poistamaan aivot ja noukkimaan aivojen alapuolisista kammioista ovaalin muotoiset muutaman millin pituiset kuuloluut. Suurennuslasi tai jopa mikroskooppi helpottaa kummasti iän selvitystä.

Suomessa tavattavien mateiden keskipituus vaihtelee 30–50 cm:n välillä, suurimpien hätyytellessä metrin rajapyykkiä. Keskimääräinen paino taasen vaihtelee muutamasta sadasta grammasta muutamaan kiloon.
Suurin Suomesta 2000-luvulla ilmoitettu made painoi 8,04 kg, kyseinen kala oli pyydystetty pilkkimällä Uljuan tekojärvestä. Tästä aasinsiltana päästäänkin ajankohtaiseen tapahtumaan itse kutuun.

Kutua pukkaa…
Sukukypsyyden made saavuttaa 2–6 vuoden iässä. Mainittavan arvoinen seikka on myös mateen fekunditeetti eli mätimäärä, n. 1 kg:n painoisessa naarasmateessa mätimunia on 500 000–700 000 kpl.

Mateiden kutu tapahtuu Savon korkeudella tammi-maaliskuussa kestäen viikosta kahteen. Samassa järvessä voi olla hyvinkin eriaikaista kutuaktiviteettia,  joten vielä ennättää vaikkapa Kallaveden matalikoille madetta pyytämään.

Aktiivipyyntivälineinä käytetään erilaisia suurehkoilla koukuilla varustettuja haroja, ”lätkiä”, tai jopa isoja tasapainopilkkejä, joita pomputetaan pohjalla yrittäen luoda illuusio lajitoverista kutukarkeloissaan.
Mausteeksi välineisiin voi laittaa vaikkapa kuoreen palasen pyyntitehoa lisäämään.

Madepilkkejä ja "vapa", kuva Marko Kelo.

Kutuajankohtaan vaikuttaa mm. alueen sijainti, jääolot ja veden lämpötila (syksy–talvi), näistä syistä johtuen kutu ajoittuu niinkin pitkälle aikavälille kuin tammi–maaliskuu. Kutupaikkojaan mateet tosin käyvät tarkastelemassa jo reilusti ennen H-hetkeä ns. viisteellä. Kutualueella liikkuessaan ne jättävät jälkensä pohjaan, näitä jälkiä kutsutaan myös mateen poluiksi. Tällaiselle polulle pyyntivälineen asettaessaan kalastajalla voi olla hyvinkin suuri kalaonni, mutta jo muutaman metrin sivussa saa tyhjää pyytää.
Kutupaikka on yleensä alle kolmen metrin syvyydessä matalikoilla, joissa pohja-aines on jotakin saven ja soraikon väliltä.
Kutupaikalla naaraat houkuttelevat koiraita viehkeästi kiemurrellen, välillä valkoista vatsaa paljastellen. Koiraiden saapuessa paikalle myllerrys vain voimistuu, kunnes naaras laskee mädin muutamassa erässä koiraan samalla hedelmöittäen sen maidilla. Muutama pyrstön heilautus ja hedelmöitetty mäti on levitetty sopivalle alueelle odottamaan kevään kuoriutumishetkeä.
Mateen mäti ei kudun jälkeen vajoa pohjalle vaan leijuu hieman sen yläpuolella turskakalojen mädille ominaisen rasvapisaran ansiosta.

Kuoriutuminen tapahtuu huhti–toukokuussa, jolloin muutaman millin pituiset poikaset antautuvat pintavirtausten vietäviksi ajautuen lopulta mataliin rantavesiin. Kulutettuaan ruskuaispussiravintonsa poikaset siirtyvät pohjalle aloittaen pohjakalan elämän, päivisin kivikossa piilotellen ja öisin aktiivisesti saalistaen. Kuukauden ikäisinä poikaset ovat jo n. 2 cm:n pituisia ja vuoden lopullakin pituutta on kertynyt keskimäärin 10 cm. Kasvu pohjanvaltiaaksi on siis alkanut.

Moni pitää madetta erittäin rumana kalana, osin varmasti limaisen olemuksenkin vuoksi, mutta kuinka moni on todella syventynyt tarkastelemaan mateen kaunista kellertävällä pohjalla ruskeiden ja mustien kuvioiden kirjavoimaa nahkaa.
Omasta mielestäni made kuuluu Suomen kauneimpiin ja tietysti sesonkiaikanaan maukkaimpiin kalalajeihin, uskokaa poies.

Aiheesta:

Lauri Koli: Suomen kalat. WSOY 1990
Kalatalouden keskusliitto: www.ahven.net

Lapinpöllö näkyvissä?

Lintutalvi 2012-13 alkoi vahvasti taviokuurnasävytteisenä, mutta juuri nyt pöllöt näyttävät nousevan näkyvämpään rooliin, eikä pelkästään jo osittain käynnistyneen kevätsoitimen vuoksi. Etenkin lapinpöllöstä (Strix nebulosa) on tehty havaintoja enemmän kuin vuosiin.

Lapinpöllö (Strix nebulosa) Nilsiän Palonurmessa 26.1.2013.
Tähyääkö sekin Kuopion suuntaan?
Kuva: Ilkka Markkanen.

Vaeltava myyräspesialisti
Lapinpöllö on vanhojen havu- ja sekametsien tarunhohtoinen laji. Nimensä vuoksi se sekoitetaan usein enemmän tai vähemmän kokovalkeaan tunturipöllöön, joka kuitenkin elää arktisella tundralla, ja pesii Suomessa vain satunnaisesti, Pohjois-Lapin puuttomilla tuntureilla.

Lapinpöllö on myyräspesialisti, jonka pesimäkanta, ja muukin esiintyminen, vaihtelee runsaasti myyrätilanteen mukaan. Suomessa arvioidaan pesivän noin 600 lapinpöllöparia, mutta huippuvuosina pesiviä pareja voi olla yli puolet enemmän, laajoina myyyräkatovuosina ehkä vain 200-300. Lapinpöllö pesii useimmiten haukan vanhaan risupesään tai paksun, katkenneen puun kannon pään syvennykseen, joskus hylättyyn muurahaiskekoon, maahankin.

Lehto- ja viirupöllöstä selvästi poiketen lapinpöllö on hämäräaktiivinen ja myyräjahdissa usein myös valoisaan aikaan. Koska laji on suurikokoinen ja käyttäytyy pelottomasti, se on pöllöksi myös helppo havaita. Lapinpöllö on myyränpyynnin huippuosaaja, joka kykenee paikallistamaan ja saalistamaan pikkunisäkkäitä lumen alta pelkän kuuloaistin varassa.

Nälkä ajaa näkyville
Myyräkadon sattuessa lapinpöllöt lähtevät vaeltamaan, ja vaellustalvina niitä voi löytyä odottamattomistakin paikoista. Kun myyrät alkavat olla vähissä, voivat lapinpöllötkin siirtyä ihmisten ilmoille, lähemmäs taajamia, samalla myös lähemmäksi toisiaan.

Kuopiossa, Nilsiän Palonurmessa myyriä tuntuu vielä riittävän, ja siellä onkin saatu ihailla viime viikkoina poikkeuksellista viiden lapinpöllön kerääntymää. Lienevätkö paikallista pesimäkantaa vai tulleet kauempaakin, vaikkapa Venäjältä? Myös Kajaanissa lapinpöllöjä on ollut hienosti näkyvillä. Siellä viime kesän sateiden jäljiltä paikoin puimatta jäänyt vilja on nostanut myyräkannat paikallisesti runsaiksi. Myyrät ovat houkutellut paikalle lapinpöllöjä ja lapinpöllöt puolestaan luontoharrastajia ja luontovalokuvaajia, ympäri Eurooppaa. Vaellusta on montaa sorttia!

Mutta hiipuuko lapinpöllövaellus vai onko tämä vasta alkua?


Aiheesta lisää
Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.) 1999: Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. – Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5: 1-343.
Valkama, J., Vepsäläinen, V. & Lehikoinen, A. 2011: Suomen III Lintuatlas. – Luonnontieteellinen keskusmuseo ja ympäristöministeriö. http://atlas3.lintuatlas.fi 

Luontokirjojen lumoissa

Monessa Suomen kirjastossa vietetään 11.-17.2. valtakunnallista luonto- ja ympäristöviikkoa. Kirjojen suurkuluttajana intouduin kirjoittamaan Kuopion verkkokirjastoon pienen johdattelun luontokirjallisuuden pariin. Aiheeseen littyvää kirjallisuutta on kirjastoissa hyllymetreittäin, ja näkökulmia on yhtä monta kuin kirjoittajaakin. 

Luonto- ja ympäristöviikon teemana on tänä vuonna suomalainen luonto sen kaikessa rikkaudessaan ja ainutlaatuisuudessaan. Tuhannet järvet, vehreät metsät ja suot, Itämeren saaristo ja Lapin tunturit tarjoavat mahdollisuuden mitä erilaisimpiin luontoharrastuksiin. Joku nauttii kävelyretkistä lähimetsissä, toinen suuntaa erämaavaelluksille ja kolmas keskittyy vaikkapa lintujen tarkkailuun.

Perusteellisen nojatuolimatkan Suomen luontoon tarjoaa järkälemäinen, upeasti kuvitettu sarja Luonnonharrastajan Suomi. Vielä esteettisempi näkökulma löytyy vuosittain julkaistavista Vuoden Luontokuvat –valokuvakirjoista. Metsä on inspiroinut myös monia kirjailijoita, runoilijoita ja säveltäjiäkin.

Useimmille ei pelkkä sisällä istuminen riitä – ulos luontoon on pakko päästä! Talvella yksi jännittävä luontoharrastusmuoto on eläinten lumijälkien seuraaminen. Lisää vinkkejä lähiluontoretkeilyyn voi vilkaista vaikkapa Lenkkipolun luontokirjasta tai kaikkitietävästä Sudenpentujen käsikirjasta. Kotimaakunnan parhaat retkikohteet löytyvät Savon patikointioppaasta, ja jos mieli palaa pitemmille vaelluksille, ei auta kuin pakata rinkka ja suunnata erämaahan.

Vaikka pohjoisten seutujen luontoa kuvataan karuksi, riittää meilläkin ihmeteltävää moneksi ihmisiäksi. Tutkimukset voi hyvin aloittaa oman kotipihan kasveista, linnuista tai vaikkapa kivistä. Mitä enemmän luonnosta tietää ja ymmärtää, sitä enemmän sitä osaa arvostaa. Meidänkään upea luontomme ei ole itsestäänselvyys. Luontotyypeistämme jopa puolet ja arvioiduista kasvi- ja eläinlajeista kymmenesosa on luokiteltu uhanalaisiksi. Yksi aikamme suurimmista haasteista onkin rikkaan luontomme säilyttäminen tuleville sukupolville.

Karhukone elvytyksessä (Our little Pomi)

Kirjoittelin tähän blogiin pari vuotta sitten rakkaasta "Karhukoneestamme" (http://kulumus.blogspot.fi/2011/02/museoarkeilua-laseja-lamppuja-ja.html). Karhukone, eli "Our little Pomi", on kuukauden päästä, 4.3.2013, täyttämässä peräti 17 vuotta. Pohjanmaan Mikron huolella viime vuosituhannella synnyttämä kone on ollut varsin vaatimaton huolenpitonsa suhteen, mutta nyt se oli kuitenkin hiljentynyt kokonaan työ- ja vapaa-ajanpaikassaan Kuopion museossa.

Karhukone, "Our Little Pomi", s. 4.3.1996.

Karhukone on vanhin Kuopion luonnontieteellisen museon näyttelyissä käytössä oleva tietokone, ja sen tehtävänä on jakaa tietoa karhuista Kuopion museon asiakkaille. Kone käy 24 tuntia vuorokaudessa, 7 päivää viikossa ilman taukoja. Museon omaa tuotantoa olevan Karhu-ohjelman voisi toki myös asentaa myös uudempaan koneeseen, mutta tähän asti ollaan päästy tätä klassikkoa silloin tällöin korjailemalla. Tällä kertaa vika oli  helppo arvata. Virtalähteen tuuletin oli leikannut kiinni ja kun jäähdytys oli häiriintynyt, oli jotain myös virtalähteen muista komponenteista pettänyt. Virtalähde löytyi kaikeksi onneksi ihan omasta hyllystä, aiemmin jostain muusta kohtaa särkyneestä ja käytöstä poistetusta Pomista, ja vaihto ja korjaus osoittautuikin melko helpoksi.

Käyttäjää hellittiin 90-luvulla merkkaamalla liitännät suomenkielisillä teksteillä.

Virtalähdeen asennettuani suoritin varovaisen koekäynnistyksen. Olen oppinut olemaan varovainen sellaisten virtalähteiden kanssa, jotka ovat olleet pitkään pois käytöstä, kuten tässä tapauksessa. Jos esimerkiksi joku kondensaattori räjähtää virrat kytkettäessä, on huomattavasti miellyttävämpää ja terveellisempää olla riittävällä etäisyydellä kuin saada mustaa, kuumaa ja haisevaa tavaraa vaikkapa silmiinsä. Varovaisuus ei siis ollut turhaa, vaikka mikään ei tällä kertaa räjähtänytkään. Laite toimi oikein hyvin ja pääsinkin viemään sen takaisin Kuopion museoon omaan koppiinsa.

Karhukone omassa kopissaan puolisonsa IBM:n kanssa.
Tänne näyttelyvieraat eivät pääsekään normaalisti kurkistamaan.

Karhukone ei suinkaan asu kopissaan yksin, vaan puolisona sillä on pari vuotta nuorempi Iibeeäm Taiwanista. Varsin parahultainen pari siis. Pari kertaa Karhukone on jo ehtinytkin jäädä leskeksi. Koneen elämä museossa Karhujen keskellä voi olla rankkaa, eivätkä kaikki sitä tahdo kestää. Jännityksellä odotamme, voidaanko noin vuoden päästä, 4.3.2014 juhlia "Our little Pomin" täysi-ikäisyyttä, 18-vuotissyntymäpäivää. Ehkäpä Pomi palvelee jopa tulevaan Kuopion museon peruskorjaukseen saakka?

Karhunpentujen kannattaa antaa kinastella omassa rauhassaan.

Kokoelman Konna

Yksi Laivaeläimet-näyttelyn komeimpia eläimiä on suuri merikilpikonna. Yli metrin pituinen konna saatiin yksityislahjoituksena omiin kokoelmiimme viime lokakuussa, ja tuota pikaa konservointimestari Terho Hämäläinen määritti matelijan karettikilpikonnaksi (Eretmochelys imbricata).

Karettikilpikonna koralliriutalla. Konna on saanut englannikielisen nimensä "hawksbill sea turtle" 

terävästä nokastaan, jolla se popsii riutalla sienieläimiä ja levää. 

kuva: http://www.fotopedia.com/items/flickr-3496061729

 Karettikilpikonnan levinneisyysalue. Punaiset täplät ovat tärkeimpiä lisääntymispaikkoja, 

keltaiset hieman vähemmän käytettyjä munimisrantoja.

http://en.wikipedia.org/wiki/File:Lieux_pontes_tortue_ecaille.png

Kokoelmiimme olikin päätynyt melkoinen harvinaisuus! Näiden trooppisten merikilpikonnien määrä on romahtanut hälyttävästi. Syitä harvinaistumiseen ovat karettikilpikonnien metsästäminen ja niiden elinympäristöjen tuhoutuminen. Kilpikonnia ja niiden munia on jo kauan käytetty ruuaksi, ja komeasta kilvestä on tehty matkamuistoja. Pesimärantoja - merikilpikonnathan nousevat maalle munimaan - on tuhoutunut. Hitaasti kasvava ja lisääntyvä laji ei kestä tällaisia paineita, ja niinpä se luokitellaan nykyään äärimmäisen uhanalaiseksi lajiksi. Lisääntyviä naaraita arvioidaan olevan koko maailmassa vain noin 8000 yksilöä. Karettikilpikonnien kantaa koetetaan elvyttää suojelemalla niiden pesäpaikkoja ihmis- ja eläinrosvoilta sekä rakentamiselta. Kilpikonnien ja niiden osien kansainvälinen kauppa on kielletty CITES-sopimuksen mukaan. Kunpa tieto leviäisi etelän suuriin turistikohteisiin, ja matkamuistoksi riittäisivät valokuvat!

Miten tällainen suurharvinaisuus on päätynyt meidän museoomme, kauas pohjoiseen ja vielä sisämaahan? Tarkkoja tietoja tämän karettikilpikonnan elämästä ja alkuperästä ei tiedetä. Ensimmäiset tiedot ajoittuvat lähes sadan vuoden päähän, 1920-luvulle, jolloin eräs merikapteeni toi silloin jo edesmenneen ja täytetyn konnan tuliaisena turkulaiselle ystävälleen. Aikojen kuluessa karetti siirtyi perintönä rouvan pojanpojalle, joka toi sen mukanaan Kuopioon. Vuoteen 2011 asti konna oli rouvan pojanpojan hallussa. Muuton yhteydessä hän päätti luopua karetista ja lahjoitti sen toiselle henkilölle, joka puolestaan päätti luovuttaa sen museolle vuotta myöhemmin. 


P. S. Olen pari kertaa nähnyt karettikilpikonnia Hondurasissa, Utilan koralliriutoilla. Elävänä karetti tekee vielä suuremman vaikutuksen kuin museossa. 

Laiva O-HOI!

Tällä kertaa näyttelyn rakentamisprosessi osoittautui helpommaksi kuin pelättiin. Suomen merimuseon ja LUOMUKSEN eli Luonnontieteellisen keskusmuseon tuottamaa Laivaeläimet-näyttelyä luonnehdittiin työlääksi pystytettäväksi, joten päätimme varata rakentamiseen kunnolla aikaa. Ja se kannatti! Näyttely saatiin rakennettua ilman suurempia paniikkikohtauksia aikataulussaan, ja ensimmäiset vieraat pääsivät sukeltamaan mereisiin tunnelmiin torstaina 24.1. Saa nähdä, mikä eläin osoittautuu näyttelyn vetonaulaksi: töpöhäntäinen laivakissa vai kenties presidentti Kekkosen hieman suurempi, laivassa kasvanut lemmikki...?

 Laivaeläimet saapui Kuopioon kuorma-autolla Vaasasta. 

Rakenteet oli onneksi pilkottu niin pieniin osiin, että ne mahtuivat ahtaasta ulko-ovesta sisälle.

 

Selkeimmätkin pystytysohjeet aiheuttavat välillä päänvaivaa.

 

Ennen oli miehet rautaa - ja niin ovat museossa nykyäänkin!

 

Ensimmäinen laivan osa alkaa syntyä.

 

Possut ovat päässeet tutustumaan karsinaansa.

Kun rakenteet ovat kasassa, on suurin työ tehty. Esineiden asettelu on jo loppusuoraa.

Lopussa kiitos seisoo!

Todellisuudessa näyttelyn maskottikakadu tervehtii museovieraita jo aulassa. 

Seuraavassa blogikirjoituksessa esitellään Laivaeläinten paikalliset tähdet: eksoottiset villasaksiset vieraat kaukaa Kiinasta, sekä kokoelmiimme lahjoitettu muhkea karettikilpikonna.

 

Rima korkealle

Joululomaani kuului kolme vaikuttavaa kulttuurielämystä. Ne on hyvä muistaa ja niistä voi hyvin ottaa oppia, vaikka kaikki eivät liittyneetkään suoraan omaan työhöni.

Ensimmäinen elämys oli elokuvateatterissa esitetty, New York Metropolitan -oopperan versio Giuseppe Verdin Aidasta, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa. Musiikki, laulajat ja näyttävät joukkokohtaukset olivat tietenkin suurin osa elämystä, mutta varsin hauskaa oli myös katsoa väliajoilla kulissien takaista koreografiaa. Mahtipontiset patsaat ja hieroglyfiseinät purettiin, siirrettiin ja kasattiin uudelleen hämmästyttävän nopeasti. Kullakin työmiehellä ja -naisella (ja heitä oli kymmeniä) koreografian askeleet tuntuivat olevan täsmälleen hallussa, kaikki tiesivät oman paikkansa ja hallitsivat tehtävänsä, oli se sitten kiven korjausmaalausta, valojen uudelleensuuntausta tai hevosten taluttamista oikeaan paikkaan.

Toinen elämys oli toteutettu puhtaasti kotimaisin voimin. Kävin tutustumassa Luonnontieteellisen museon Vampyyrin varjostamat -näyttelyyn yhdessä 3-12-vuotiaiden sukulaislasten kanssa. Täytyy todeta, että viime vuonna nähdyistä näyttelyistä vain harva yltää samaan vaikuttavuuteen ja toimivuuteen kuin tämä lepakkonäyttely!

Seurueen pienintä näyttelyn hämäryys hieman jännitti, mutta muiden mielestä se vain paransi öistä tunnelmaa. Toiminnalliset osat olivat kekseliäitä mutta helposti toteutettavia. Lapset pitivät erityisesti nukkuvien lepakoiden etsimisestä ja origamin taittelusta ja "lepakkojukeboxista". Näyttelytekstit vaikuttivat sopivan napakoilta ja kiinnostavilta - valitettavasti en seurueeni takia voinut jäädä lukemaan niitä kovin pitkäksi aikaa. Tällaisia näyttelyitä haluaisin nähdä lisää!

Kolmas ja ehkäpä vaikuttavin elämys oli tanssiteatteri Hurjaruuthin Talvisirkus Afrikka, joka yhdisti uuden sirkuksen, musiikin ja videotaiteen yhdeksi kokonaisuudeksi. Talvisirkus on ilmeisen suosittu välipäivien ohjelmanumero: katsomo oli viimeistä paikkaa myöten täynnä.

kuva: Joona Pettersson

kuva: Riku Virtanen

Esitys ylitti odotukseni huimasti. Talvisirkuksen kohderyhmänä ovat lapset, mutta Hurjaruuth ei millään tavalla aliarvioinut pieniä katsojia: esiintyjät olivat huikeita kansainvälisen tason ammattilaisia. Kaksituntisen esityksen aikana ei ainakaan minun seurueessani inisty kertaakaan kotiin lähtöä tai mitään muutakaan. Kokonaisuus oli hämmästyttävän ehjä: jännittäviä numeroita tasapainotettiin huumorilla, ja musiikilla oli esityksessä olennainen osuus. Eikä näyttävyyteen välttämättä tarvita ihmeitä. Esityksen hienoimpia oivalluksia oli pienestä muovipussista tehty kuumailmapallo, joka leijaili hohtavan aaveen lailla pimeällä areenalla kauniin musiikin säestyksellä.

Nämä elämykset olivat kukin omalla tavallaan kunnianhimoisia. Rima oli asetettu korkealle ja se ylitettiin kevyesti. Jospa voisin joskus olla mukana toteuttamassa jotain yhtä hienoa...