Olympialaisten yllätysvoittajat

Urheiluhullujen ja penkkiurheilijoiden katseet kääntyvät Sotshiin. Talviolympialaiset alkavat! Mutta miten pärjäisivät huippu-urheilijamme, jos kilpakumppaneina olisi ihmisten lisäksi muita eläimiä? Jos vielä huomioidaan kilpailijan koko, saattaa palkintopalleille nousta todellisia yllättäjiä!

Hippulat vinkumaan
Kesäolympialaisten seuratuimpia lajeja on juoksu. Sadan metrin maailmanennätysaika 9,69 sekuntia on jamaikalaisen Usain Boltin hallussa. Bolt pinkoo siis 37 kilometriä tunnissa. Eläinmaailmassa Boltin saavutus on kuitenkin varsin vaatimaton. Nisäkkäiden pikajuoksussa gepardi yltää jopa 112 kilometrin tuntivauhtiin, joten täpläkissa kipaisee sadan metrin matka vaivaisessa 3,2 sekunnissa.

Entä jos juoksunopeus suhteutettaisiin ruumiinkokoon? Mikrotasolla jopa gepardi häviäisi auttamatta tavalliselle huonehämähäkille. Hämähäkki pystyy kipittämään lyhyitä matkoja 2 km:n tuntinopeudella. Jos ihmisenkokoinen eläin juoksisi yhtä kovaa, vauhti vastaisi huikeaa 288 km:ä tunnissa! Sataseen verrattavan matkan hämähäkki pyyhältäisi siis 1,25 sekunnissa.

Taisi Boltin poika jäädä lenkkarin nauhoilla soittelemaan, tuumii nisäkässarjan supersprintteri gepardi.
kuva: Gary Eiring (lisenssi)

Johan pomppasi!
Kuubalainen Javier Sotomayor ylitti 245 cm:n korkeuteen asetetun riman ja sai nimensä maailmanennätysten kirjaan. ”Säälittävä suoritus”, toteaisi siihen puuma, ja hyppäisi siltä seisomalta, vauhtia ottamatta 7 metrin korkeuteen. Mutta miten haasteeseen vastaisi ihmiskirppu? Hurjalla 33 cm:n loikallaan se olisi ehdoton voittaja! Jos ihminen ponnahtaisi kokoonsa nähden vastaavan loikan, hyppy kantaisi 290 metrin korkeuteen.

Ei ole urheilijaa kokoon katsominen, toteaa hyppymestarimme ihmiskirppu.
kuva: Medical and Veterinary Entomology (1915)

Talvisista hyppylajeista meille suomalaisille rakkain on mäkihyppy. Kotimaiset mäkikotkamme eivät jostain syystä ole aivan yltäneet maailmanennätykseen (246,5 metriä), joka on norjalaisen Johan Remen Evensenin hallussa. Koska linnuilla ja lepakoilla ilmiselvä etulyöntiasema, voisi eläinmaailman hyppykilpailuun ilmoittautua kotoinen liito-oravamme. Ilman vauhtia se pystyy ponkaisemaan jopa 78 metrin liitoon – paljonkohan hyppyyn saisi pituutta, jos liitoon lähdön nopeus olisi sama kuin mäkihyppääjällä? 

Syöksylaskijan pää ei palele
Alppihiihto ja etenkin syöksylasku on olympialajeista vauhdikkaimpia. Vuonna 2013 ranskalainen Johan Clarey saavutti rinteessä hetkellisesti jopa 162 km:n tuntinopeuden! Eläinkunnan muille huimapäille tämä olisi vielä sangen leppoisaa menoa. Maakotka saavuttaisi Clareyn syöksyssä leikiten. Kaikkein hurjin vauhti löytyy muuttohaukalta, jonka huippunopeus voi syöksyssä olla jopa 320 km tunnissa.

Syöksylaskumaisia nopeuksia löytyy myös kelkkailusta. Ohjaskelkkailussa vauhti voi kiihtyä helposti yli 140 kilometrin tuntinopeuteen. Ihmiskelkkailijat ja katsojat hurmaantuvat vauhdista, mutta mäkeä voi toki laskea leppoisamminkin. Eläinmaailmasta löytyy ainakin yksi leikkisä otus, joka kelkkailee talvisin huvin vuoksi – nimittäin saukko!

Saukkojengi treenaa Sotshia varten. Tyylipisteitä ainakin irtoaa!
piirros: Seppo Leinonen

Kotoilu kannattaa paukkupakkasella

Kun lämpötila laskee pysyvästi alle nollan, puhutaan termisestä talvesta. Kun pakkanen kiristyy -25 asteeseen, on siirrytty erään ystäväni mukaan "hypotermiseen talveen". Ja kun tänä vuonna ei luntakaan juuri ole, taitaa vilu hiipiä monen metsäneläimen puseroon.

Lumi on hämmästyttävän hyvä eriste. Etenkin kevyt pakkaslumi sisältää paljon ilmaa: hangen alla lämpötila voi olla jopa 20 astetta korkeampi kuin lumen pinnalla. Hanki myös suojaa tuulelta ja pedoilta. Tällä hetkellä lumen syvyys on Pohjois-Savossa alle 10 cm, mikä ei kovin kummoista suojaa tarjoa. Esimerkiksi teeret tarvitsevat kieppiinsä ainakin reilusti yli 20 cm lunta, iso ukkometso jo puoli metriä. Jos lunta on tarpeeksi, linnut pysyttelevät kiepissä lähes vuorokauden ympäri ja käyvät vain häthätää syömässä.

Eihän tähän kunnon teerenkieppiä voi kaivaa!
kuva: Steve Garvie (lisenssi)

Kotoilu on muillekin eläimille hyvä keino säästää energiaa. Tuuheaturkkinen liito-orava ei pientä pakkasta pelkää, mutta elohopean pudotessa pariinkymmeneen miinusasteeseen ei liituria juuri liikkeellä näe. Naavalla vuoratussa pesäkolossa on huomattavasti lämpimämpää kuin ulkona. Harmaaturkin talviseen ruokavalioon kuuluvat koivun ja lepän norkot sekä havupuiden silmut, joita eläin on varastoinut koko syksyn ajan lähelle pesäänsä. Kylminä öinä on mukavaa, kun sängystä jääkaapille on vain muutaman metrin matka.

Liito-orava kotoilee talvella.
kuva: Marko Schrader

Pikkulinnuille talvi on ankaraa aikaa. Energiaa pitäisi säästää mahdollisimman paljon, mutta koko päiväksi ei auta jämähtää paikoilleen. On pakko lähteä liikkeelle ruuanhakuun ja löytää ruokaa oman painonsa verran, jos aikoo selvitä hyisestä talviyöstä. Päivällä syöty ravinto varastoituu rasvaksi, jota lintu käyttää seuraavana yönä lämmöntuottamiseen. Pikkulinnun paino voi laskea kylmän yön aikana jopa 10 %.

Hippiäinen, kääpiökokoinen selviytyjä.
Kuva: Cano Vääri (lisenssi)

Useimmat tiaiset hakeutuvat porukalla yöksi puunkoloon tai linnunpönttöön. Kylki kyljessä kyyhöttäminen auttaa myös oksalla yöpyjiä pysymään hieman lämpimämpinä. Oksilla nukkuvat esimerkiksi hippiäiset - en ole koskaan oikein käsittänyt, miten niinkin moni pienenpienistä linnuistamme säilyy talven yli hengissä. Talvi näillä leveysasteilla on tehnyt eläimistä uskomattomia selviytyjiä.

 
Lähteet: Karlson, A. Kiepissä pakkasta paossa. Suomen luonto 1/2014
Oulun yliopisto: Pohjoisen luontomme talvi. Viitattu 24.1.2014

Retkipäivä Puijolla

Tänään 18.1. vietetään Retkipäivää. Viime vuonna kehitetyn Retkipäivä-idean takana ovat pääkaupunkiseudun partiolaiset, jotka haluavat haastaa kaikki suomalaiset retkeilemään enemmän niin lähimetsissään kuin kauempanakin. Retki voi olla mitä tahansa kymmenminuuttisesta käpsehtimisestä viikon vaellukseen, ja sen voi toteuttaa yksin, kaksin, perheen tai ystävien kanssa - tai lähteä vaikkapa järjestetylle retkelle uuden porukan mukaan.

Retkipäiväseurana Puijolla Tilhi ja Usva.

Luontoretkeily on mitä hienoin harrastus. Luonnossa liikkumisen terveysvaikutuksista on viime aikoina uutisoitu paljon. Ihmiset voivat henkisesti ja fyysisesti paremmin, jos pääsevät helposti liikkumaan metsässä eli asuvat hyvien ulkoilumaastojen lähellä. Jos hikiliikunta ei tunnu luontevalta, jo pelkkä metsässä oleilu parantaa mielialaa ja lievittää stressiä. Lapsille luontoretkeily on tärkeää jo motoristen taitojen kohentamiseen. Yksi uusimmista tutkimuksista osoittaa, että metsässä samoilu voi jopa parantaa ikäihmisten muistitoimintoja.

Retkipäivän kunniaksi päätin kirjoittaa tänä vuonna joka kuukausi jostain käymästäni retkikohteesta. Sarjan saa kunnian aloittaa Puijo, oma lähimetsäni, jossa kuljeskelen lähes päivittäin koirieni kanssa joko kävellen tai juosten.

Puijo on mitä parhain ympärivuotinen retkikohde. Parhaiten se tunnetaan maisemistaan, vanhoista metsistään ja mahtavista luontoarvoistaan. Kauneimmillaan lehdot lienevät alkukesällä, kun käenkaalit kukkivat laajoina mattoina. Saniaislehdot metrisine kotkansiipineen ja hiirenportaineen ovat upeita myöhemmin kesällä - joskin niissä viihtyvät myös hyttyset. Syksyisin metsään nousee usein mukavasti sieniä: pari vuotta sitten kannoin sieltä hauikset vapisten koppakaupalla lampaankääpiä. Talvella Puijo on ensisijaisesti hiihtoretkikohde. Osa laduista on varsin vaativia, onhan niiden täytettävä kansainvälisten hiihtokilpailujen kriteerit. Tänä vuonna lunta on vielä niin vähän, että latuja ei tätä kirjoittaessa ole juuri päästy tekemään.

 Lunta on tällä hetkellä metsässä vain pari senttiä.

Tänään Retkipäivänä keli oli huikean kaunis mutta kylmä. Lähes -20 asteen pakkasessa piti liikkua reippaasti, muuten olisivat sekä varpaat että tassut jäätyneet. Talvilinnutkin olivat hiljaa, vain pari hömötiaista ilmoitteli olemassaolostaan.

Puijonsarven laavulta näkymät olivat komeat kuten aina! Olen silloin tällöin sytyttänyt laavulla nuotion ja istuskellut pitkään maisemaa ihaillen, mutta tänään paikalleen jämähtäminen ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Ehkäpä seuraavana omana Retkipäivänä teen pitemmän eväsretken - jospa helmikuussa olisi jo hiihtokelejä?

Kallavesi näkyy Puijonsarven laavulta.

Ukko Loden mänty ja pisara sinistä verta

Lauantaina 9.11. vietettiin juhlallisesti retkikauden päättäjäisiä Ukko Loden männyn ja muiden vanhojen puiden merkeissä. Hieman sumuinen marraskuun aamu ei onneksi muuttunut sateiseksi, ja retkelle osallistui yhdeksän luonnonmuistomerkeistä ja puuvanhuksista kiinnostunutta kuopiolaista. Toisena oppaana toimi ympäristönsuojelupalveluiden Kalle Ruokolainen, joka urheasti uhmasi alkavaa flunssaa. Eihän sitä voi retkikauden päättäjäisistä jäädä pois.

Savilahdessa kasvaa komea 10-haarainen honka, joka on rauhoitettu luonnonmuistomerkkinä. Kuva: Kalle Ruokolainen

Retken kantavana teemana olivat vanhat puut ja luonnonmuistomerkit. Kuopiossa rauhoitettuja luonnonmuistomerkkejä on ollut parhaimmillaan kolmisenkymmentä. Monet niistä ovat suuria ja näyttäviä tai erikoisen muotoisia puita, kuten isoja aihkimäntyjä tai käärmekuusia. Luonnonmuistomerkkeinä on rauhoitettu myös suuria siirtolohkareita, kalasääsken pesäpuita, ja onpa Matti Karppasen rakentama saarikin saanut luonnonmuistomerkin statuksen.

Yksi Kuopion tunnetuimpia  luonnonmuistomerkkejä on Ukko Loden mänty. Puu kasvoi Harjulan sairaalaa vastapäätä, lähellä Ukon eli Carl Leonhard Loden viimeisintä asuinpaikkaa. Lode oli yksi Suomen sodan sankareista ja komensi Savon rykmentin pataljoonaa. Hän haavoittui sodan keskivaiheilla vakavasti eikä osallistunut enää sodan viimeisiin taisteluihin, vaan palasi Kuopioon ja asettui loppuelämäkseen Harjulassa sijainneelle tilalleen.

Ukko Loden männystä on jätetty Harjulaan pieni pätkä salokäävän lahotettavaksi. Latvus on viety Niittylahden ulkoilualueelle. Kuva: Kalle Ruokolainen

Ei tiedetä, milloin Harjulassa kasvanutta suurta honkaa alettiin kutsua Ukko Loden männyksi. Lempinimi oli kuitenkin yleisesti tiedossa, ja puu oli pitkään tunnettu maamerkki Kuopiossa. Mänty rauhoitettiin vuonna 1974, ja tuolloin sen arveltiin olevan ainakin 400-vuotias.

Puu seisoi paikallaan vielä vuosikymmeniä Niuvantien ylle kaartuneena, mutta 2000-luvun alussa se vaurioitui kuorma-auton törmäyksessä. Vuonna 2005 puu päätettiin kaataa turvallisuussyistä. Kaadon yhteydessä ilmeni, että mänty olikin vain noin 250-vuotias! Vaikka ikäarvio olikin mennyt sadoilla vuosilla pieleen, oli puu ainakin minun mielestäni vieläkin paremmin lempinimensä mukainen: vuonna 2002 esikuvan Carl Leonhard Loden syntymästä oli tullut kuluneeksi 250 vuotta.

Opastusta valmistellessani sain selville erään mielenkiintoisen yksityiskohdan. Carl Leonhard Lodella ei tiettävästi ole suoraan polveutuneita jälkeläisiä Kuopiossa. Mutta ainakin yksi hänen sukulaisensa asuu täällä.

Nimittäin minä.

Äidinisäni suvusta tehtiin parikymmentä vuotta sitten sukuselvitys, ja minäkin kuulin moneen kertaan tarinan esi-isästämme, aatelisherra Lodesta. Opastusta miettiessäni muistin tarinat ja lähdin selvittämään, sattuisiko esi-isälläni ja Ukko Lodella olemaan jotain tekemistä keskenään. Ja bingo! Kådendahlin sukukirjasta selvisi, että esi-isäni Johan Vilhelm ja sankari Carl Leonhard olivat veljeksiä!

Molemmat Lodet hakeutuivat sotilasuralle heti kun kynnelle kykenivät. Kustaa III:n sodassa veljesten tiet erosivat. Carl Leonhard päätti pysyä uskollisena kuninkaalle, kun taas minun esi-isäni kuului kapinallisiin. Hänet tuomittiin kuolemaan. Onneksi tuomiota ei pantu täytäntöön, sillä muuten en istuisi kirjoittamassa tätä tekstiä. Lode sai vain lyhyen vankilatuomion, pääsi vapaaksi, hankki kartanon Kalannista ja tapasi ihastuttavan taloudenhoitajattaren. Maria Sundström huolehti isännästään varsin kokonaisvaltaisesti, ja niinpä taloon syntyi neljä lasta. Yksi heistä oli isoäitini kuudennessa polvessa.

Vielä niitä honkia humisee

Tämänvuotisen itse tehdyn näyttelymme teemaksi valikoitui reilu vuosi sitten MÄNTY, tuo metsiemme vanhimmaksi elävä puu. Viime viikolla avattu Honka, mänty, petäjä esittelee männyn koko elinkaaren ja valikoiman eliölajeja, jotka eivät männyttä menesty.

Talvisen männyn ikuisti Arja Kossila-Karjalainen (Vastavalo).

 Mänty voi saavuttaa meilläpäin parhaimmillaan yli 400 vuoden iän ja Lapissa huikean 800 vuoden iän ennen kuolemaansa. Toki näin vanhat metusalemit ovat harvinaisia. Puun elämään kuuluu riski jos toinenkin. Jos hyvin käy, siemen itää taimeksi, jos vielä paremmin, se selviää hennosta taimiajastaan kenenkään sitä liiaksi syömättä. Mikäli se sattuu kasvamaan talousmetsässä, hakkuu katkaisee elämänlangan jo nuorena. Yleensä männiköt kaadetaan viimeistään reilun sadan vuoden iässä, jolloin puut eivät todellisuudessa ole edes täysikasvuisia.

Mänty on meille ihmisille taloudellisesti niin merkittävä puu, ettei aina tule edes muistaneeksi sen merkitystä muille lajeille. Tässä näyttelyssä pääosa päätettiinkin antaa nimenomaan niille muille männyllä tai männyssä eläville lajeille. Mäntyä tarvitseva eläin-, sieni- ja kasvijoukko on niin laaja, että aineistoa riittäisi vaikka kuinka suuriin saleihin, mutta päädyimme pusertamaan aiheen pienen parvihuoneen kokoiseksi kokonaisuudeksi.

Joku on jättänyt rakennustarvikkeita keskelle metsää. Hmph.

"Haloo, onko tukkimiehentäi puhelimessa? Täällä ois taimikko valmiina."

Alusta lähtien oli selvää, että näyttely suunnataan koko perheelle. Miten aiheesta saisi hauskan ja kiinnostavan myös perheen pienimmille? No, vaikkapa sadun avulla. Loppukesällä aloin hahmotella tarinaa, jossa pieni metsähiiri tapaa mahtavan ikihongan ja kuulee puun elämäntarinan. Ristimme hiiren Matildaksi. 

Matilda Metsähiiri Pekka Rahkosen piirtämänä.

Matildan seikkailujen olennainen elävöittäjä on kuvitus. Löysimme tarinan kuvittajaksi Pekka Rahkosen, jonka tyyli oli juuri sopivan sarjakuvamainen ja humoristinen mutta kuitenkin niin tarkka, että eläinten lajituntomerkit pitävät paikkansa. Matildan ja vanhan männyn tarina toteutettiin kirjan näköiseen muotoon - katsotaan, miten näyttelyvieraamme ottavat sen vastaan!

Seuraavassa bloggauksessa kerron mäntyaiheisesta retkestämme, joka sai kunnian toimia tämän vuoden retkikauden päättäjäistapahtumana. Tiedossa myös pisara sinistä verta.

Torakoita riesaksi

Torakat ovat yleistyneet suurissa kaupungeissa viime vuosina. Myös Kuopion seudulla torakoihin kuuluvia russakoita on havaittu tänä syksynä useissa kohteissa, kuten viikolla uutisoitiin. Tosin osa havainnoista voi koskea sitä muistuttavaa ranskantorakkaa, joka leviää kaupungeissa kaukolämpöputkia pitkin. Suurimpana syynä torakoiden yleistymiseen on lisääntynyt matkustelu ympäri maapallon. Huonekalujen, vaatteiden ja muiden esineiden kierrätyksellä on myös osansa asiaan.

Tämän kuopiolaisesta asunnosta löytyneen puolitoistasenttisen russakan (Blattella germanica) paras tuntomerkki ovat etuselän kaksi tummaa pitkittäisjuovaa.

Torakoiden huono maine johtuu niiden tavasta pilata elintarvikkeita oksennuksen ja virtsan yhdistelmältä haisevalla ulosteellaan. Kun tähän vielä lisätään niiden kyky levittää tauteja (esim. salmonellaa), ei ole ihme että monet kansat ovat nimenneet torakkalajit inhokkinaapurimaan mukaan: ryssäntorakan l. russakan lisäksi mm. ruotsintorakka ja myöhemmin myös ranskan- ja amerikantorakka ovat pesiytyneet maahamme. Alunperin kaikki edellä mainitut lajit ovat kuitenkin kotoisin trooppisesta Afrikasta ja Aasiasta.

Suomessa tavataan myös kaksi harmitonta luonnonvaraista metsissä ja soilla elävää torakkalajia: metsätorakka ja lapintorakka, jotka voivat satunnaisesti eksyä rakennuksiinkin.

Kääpimässä

Olipa hauskaa valmistella retkeä, jonka aihe on näin tuttu! Edellisissä elämänvaiheissani olin mukana lukuisissa kääpäselvityksissä ja -tutkimuksissa, ja tulipa käävistä kirjoitettua gradukin. Nykyään työtehtäviini mahtuu valitettavan vähän varsinaisia maastotöitä, mutta onneksi retkien suunnittelun varjolla pääsen metsään ihan luvan kanssa.

Keväällä retkikalenteria suunnitellessa pohdittiin "erilaisen" sieniretken järjestämistä. Ruokasieniretki olisi varmasti suosittu, mutta retken ajankohtaa voi olla vaikea päättää etukäteen. Mutta miten olisi kääpäretki? Huonoimpinakin sienivuosina metsissä näkyy kääpiä ja muita lahottajasieniä - ainakin monivuotisten lajien itiöemiä. Ja "erilaisella sieniretkellä" on helppo muistuttaa, että sienillä on paljon muitakin tehtäviä kuin tuottaa sienestäjille kopantäytettä.

Useimmat käävät ovat lahottajia, eli ne hajottavat kuollutta puuainesta ja palauttavat vähitellen puuainekseen sitoutuneita ravinteita takaisin maaperään, josta metsän kasvit saavat ne käyttöönsä. Ilman lahottajia metsät olisivat kauttaaltaan kuolleen puuaineksen peitossa eikä eläville puille olisi sen enempää kasvutilaa kuin ravinteitakaan. Kääpien rihmasto ja itiöemät ovat myös tärkeää ravintoa monille eläimille. Etenkin lahopuussa eläville hyönteisille käävät ja muut lahottajasienet tarjoavat sekä ravinnonlähteen että suojaisan kodin.

Jotkut käävät, kuten ruokasienenä tuttu lampaankääpä, elävät onnellisessa suhteessa jonkun elävän puun kanssa. Yleisimpiä symbionttisieniä ovat monet ruokasienemme, kuten tatit, rouskut ja haperot. Kaikki nämä kasvattavat maan alla kilometreittäin ohuen ohutta sienirihmaa, joka kietoutuu puun juuren ympärille. Sienirihma moninkertaistaa puun veden- ja ravinteidensaannin, ja vastalahjaksi sieni imee puusta yhteytystuotteita eli sokeria. Käytännössä kaikki metsäpuulajit tarvitsevat sienikumppania, eli metsät näyttäisivät joltain aivan muulta ilman sienijuuriyhteistyötä.

Kuusenkynsikääpä on tuoretta havupuuta lahottava, yleinen sienilaji. Kuva: Pekka Tenhunen.

Rivikääpä maistuu monille hyönteistoukille. Kuva: Pekka Tenhunen.

Osa kääpälajeista pystyy kasvamaan melkein millä puulajilla tahansa. Tällainen jokapuunlahottaja on esimerkiksi kantokääpä, jolle kelpaavat yhtä hyvin lehti- kuin havupuutkin. Suuri osa käävistä on kuitenkin melko nirsoja elinympäristönsä ja kasvualustansa suhteen: jotkut vaativat kosteaa, puolilahonnutta kuusta, toiset keloja ja jotkut palanutta puuta. Luonnonmetsät ovat lahopuiden aarreaittoja, joissa oikeanlaista kasvualustaa riittää nirsoimmillekin lajeille. Talousmetsissä lahopuuta on niin vähän, että vaateliaat lahottajalajit ovat harvinaistuneet ja niistä on tullut jopa uhanalaisia.

Kääpiö kääpimässä. Kuva: Pekka Tenhunen.

Luontoselvitysten tekijälle monen kääpälajin vaateliaisuudesta on kuitenkin hyötyä. Jos inventoinnissa löydetään tiettyjä vaateliaita kääpälajeja ("vanhan metsän indikaattorilajeja"), voidaan päätellä, että kyseisen metsän lahopuusto on monipuolisempaa kuin tavallisessa talousmetsässä. Monipuolinen lahopuusto elättää rikasta eliölajistoa, mikä vaikuttaa olennaisesti koko metsän monimuotoisuuteen.

Ruostekääpä on vanhan metsän indikaattorilaji. Kuva: Pekka Tenhunen.

Neulamäen metsissä on edelleen näkyvillä vanhoja metsänhakkuiden merkkejä. Vaikka lahopuuta alkaa olla enemmän kuin tavanomaisessa talousmetsässä, ovat useimmat rungot vielä melko tuoreita, ja kaikkein vaateliain luonnonmetsien kääpälajisto puuttuu. Aika näyttää, pystyvätkö harvinaisimmat lajit palaamaan luonnonsuojelualueille, ja parantaako metsien ennallistaminen vaateliaiden kääpien elinoloja.

Kääpäretkellä havaittuja lajeja:

kantokääpä
kuusenkynsikääpä
puuterikääpä
aniskääpä
maitovahakääpä
rivikääpä
lampaankääpä
kuusenjuurikääpä
taulakääpä
pökkelökääpä
tuhkakääpä
pinovyökääpä
karvaskääpä
sinihaprakääpä
riukukääpä
aarnikääpä
ruostekääpä
rusokantokääpä
pohjanrypykkä