Luontoretket 2014 - mitä jäi käteen?

Museon retkikausi on tämän vuoden osalta lopussa, marraskuu kolkuttaa ovella. Nyt on hyvä hetki vetää villasukat jalkaan, kaataa kahvia kuppiin ja suunnata katse taaksepäin. Missä tulikaan käytyä? Mikä teema veti yleisöä magneetin tavoin ja mikä jäi pienen piirin retkeksi? Täytyykö kaikkien tapahtumien olla suuria ja mahtavia vai olisiko pienimuotoisuudellekin paikkansa?

Retkitoiminnan pohtiminen on hyvä aloittaa yhteenvedosta. Tänä vuonna retkiä järjestettiin seitsemän (suunnitelmissa oli kahdeksan, mutta hyönteisaiheinen retki jouduttiin huonon sään takia peruuttamaan). Tapahtumien ajankohdat sijoittuivat melko tasaisesti koko kaudelle; tosin elokuun lopulla oli Sieniviikkojen takia jonkinlainen tapahtumien suma.

27.4.   Muuttolintuja Keskimmäisellä     33 osallistujaa
22.5.   Lähiretki Särkiniemeen               60 osallistujaa
18.6.   Lasten seikkailuretki                   26 osallistujaa
15.7.   Jättipalsamit kuriin! -talkoot          6 osallistujaa
22.8.   Lepakkoretki                             68 osallistujaa
26.8.   Pörräävät pölyttäjät                    peruutettu
31.8.   Sienestyksen alkeet                    70 osallistujaa
20.9.   Vanhan metsän taikaa                 12 osallistujaa

Retkien ja osallistujien määrä on kasvanut hieman joka vuosi. Tänä vuonna osallistujien yhteismäärä oli 275. Ei huono luku, ei lainkaan! Eniten yleisöä vetivät historia- ja luontotietoa yhdistänyt Särkiniemen-retki, lepakoiden tarkkaileminen ja sieniretket. Aiempien vuosien suosikkeja ovat olleet geologiaretket ja vesihyönteisistä kertovat Ötökkäsafarit.

Aurinko laskee Puijon taakse. Lähes 70 retkeläistä on lähdössä
bongaamaan lepakoita Laura Niinimäen opastuksella.

Viimeisimpien vuosien aikana olen oppinut tuntemaan lähes kaikille retkille osallistuvia vakiokasvoja. Useimmiten retkeläisistä ehkä kolmannes on näitä retkien suurkuluttajia, suurempi osa ensikertalaisia tai satunnaisempia kävijöitä. En osaa sanoa, kummat ilahduttavat enemmän. Toisaalta on aina yhtä hienoa nähdä se ensimmäinen ihmetys: "En ole tajunnutkaan, että Kuopiossa on näin hienoja paikkoja!" Mutta vähintään yhtä hyvältä tuntuu se, että jotkut jäävät luontoretkikoukkuun ja lähtevät mukaan uudestaan ja uudestaan. Vakiokasvojen ansiosta retkivalikoiman ja opastuksen sisällön täytyy uudistua koko ajan - haluan, että jokaisella retkellä nähdään, kuullaan ja koetaan jotain uutta.

Joskus meillä keskustellaan, kannattaako pieniä noin 10 hengen tapahtumia järjestää. Viime vuosien tilastoja katsellessa huomaa, että pieniksi tapahtumiksi ovat jääneet "tavalliset" metsävaellukset, pienet perheretket, jättipalsamin poistotalkoot ja syyskauden retket. Tällä tehokkuutta ihannoivalla aikakaudella ei ole ihme, että pienimuotoisten tapahtumien mielekkyys kyseenalaistetaan.

Itse ajattelen, että suuri osallistujamäärä ei ole ainoa onnistumisen merkki. Yli 50 hengen retkillä on varsin todennäköistä, että kaikki osallistujat eivät kuule opastusta kunnolla. Opastuspisteillä joutuu väistämättä odottamaan pitkään ennen kuin viimeisetkin ovat päässet perille. Pienillä, 10-20 hengen retkillä opastuksen kulku ja ohjelma on paljon joustavampi, kun osallistujien toiveet pystytään ottamaan huomioon. Parhaimmillaan kaikki halukkaat pääsevät osallistumaan elävään, polveilevaan keskusteluun, joka avaa uusia näkökulmia jokaiselle.

Lasten seikkailuretkillä pieni osallistujamäärä on olennaista turvalliselle ja onnistuneelle retkelle.
Jokaista on pystyttävä tarvittaessa auttamaan ja tukemaan.
kuva: Päivi Asikainen

Vaikuttaakin siltä, että olemme onnistuneet puolivahingossa suunnittelemaan oikeanlaisen konseptin. Joka vuosi retkiohjelmasta täytyy löytyä yleisöä takuuvarmasti kiinnostavia aiheita, jotka madaltavat kynnystä lähteä luontoon. Mutta ihan yhtä tärkeää on valaista vähän tuntemattomampia aiheita ja tarjota mahdollisuus syvälliseen ja kiireettömään keskusteluun. Mitä hyötyä on käävistä ja muista lahottajasienistä? Miten luontoretkeily vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin? Millaista elämää voi löytyä keskeltä urbaania kivierämaata?

Willamon mystiset luontokuvat

Kirjaston kokoussaliin laskeutui mystinen tunnelma, kun Viimeiset vieraat -näyttelyn toinen luontokuvaaja Heikki Willamo aloitti kertomuksensa luontokuvaajan työstä. Salin valot sammutettiin, jotta toinen toistaan hienommat valokuvat pääsisivät oikeuksiinsa. Kuvat ja Willamon elävästi kerrotut tarinat suomalaisesta luonnosta eivät varmasti jättäneet ketään kylmäksi.

Tarina alkoi Viimeiset vieraat -kirjan syntyvaiheista. Suomessa on valtavasti autiotaloja, muistoja ajasta, johon ei ole enää paluuta. Willamo ja kirjan toinen tekijä Kai Fagerström vierailivat kymmenissä autiotaloissa ja viettivät niissä satoja ja taas satoja tunteja. Kirjan ja siitä syntyneen näyttelyn pääosia näyttelevät autiotalojen eläinasukkaat, ja eläinkuvaajan työ on pääosin odottamista. Ujoja villieläimiä ei voi käskeä eikä juuri houkutellakaan, on vain odotettava kärsivällisesti, että ne ilmaantuvat oikeaan aikaan oikeaan paikkaan.
Kuvaajat mielsivät autiotalot hieman eri tavoin. Fagerströmin mielestä niissä oli surumielinen tunnelma, ne henkivät kiireettömän aikakauden loppumista ja ihmisasukkaiden katoamista. Eräässäkin talossa kaikki tavarat olivat vielä paikoillaan ihan kuin asukas olisi lähtenyt vain käymään jossain... mutta jättänyt palaamatta. Willamo puolestaan koki talojen eläinasukkaiden läsnäolon lohdullisena. Luonto ottaa takaisin sen tilan, joka oli ihmisillä lainassa. Elämä autiotalossa jatkuu.

Willamo ja Fagerström eivät halunneet inhimillistää autiotalojen eläinasukkaita. Katsoja
tekee sen heidän puolestaan. Eikös orava ole selvästi odottamassa vieraita kärsimättömästi?
kuva: Kai Fagerström

"Viimeinen pari uunista ulos!"
kuva: Kai Fagerström

Supikoiranpentu katselee kotinsa ikkunasta. Jokohan pääsisi pihalle leikkimään?
kuva: Heikki Willamo

Viimeisten vieraiden jälkeen Willamo halusi tehdä jotain muuta, jotain uutta, jotain aivan omaa. Syntyi Vuosi metsässä, mustavalkokuvin kerrottu tarina yhden eteläsuomalaisen metsän vuodenkierrosta talvipäivänseisauksesta seuraavaan talvipäivänseisaukseen. Projektin aikana Willamo vietti metsässä niin paljon aikaa kuin suinkin. Lähiseudun eläimet tulivat tutuiksi, jopa ystäviksi. Oli varmasti koskettavaa nähdä omin silmin, miten ankarasti kylmä talvi kurittaa pikkulintuja. Tuona talvena kovat pakkaset koituivat kaikkien talvehtimaan jääneiden hippiäisten ja puukiipijöiden kohtaloksi. Vasta kevät toi hippiäisten kirkkaan laulun takaisin kuusikoihin, kun etelään lentäneet yksilöt palasivat kotimetsäänsä pesimään.

Lumen peittämät kuuset seisovat juhlallisesti hiljaisessa metsässä.
kuva: Heikki Willamo

Vuoden aikana Willamolla oli runsaasti aikaa seurailla lempilintujensa elämää. Tutuiksi tulivat niin kaakkurilammen kesäiset kiireet, varpuspöllön kimeä vihellys kuin töyhtötiaisen touhutkin. Syksyn tullen valokuvaajalla oli usein taskut täynnä pähkinöitä, joita rohkeat hömötiaiset kävivät noukkimassa ja piilottamassa talven varalle. Töyhtötiaiset eivät kesyyntyneet yhtä helposti vaan tarkkailivat tilannetta kauempaa irokeesitukkansa alta.

Vanamot. Keskellä voi tosin nähdä jonkin toisenkin hahmon...
kuva: Heikki Willamo

Vaikka vuosi metsässä aikanaan loppui, värivalokuvaan ei ollut paluuta. Mustavalkokuviin syntyi jälleen uusi näkökulma. Willamo oivalsi, että kuvaaminen on loppujen lopuksi pitkälti kohtaamista: valokuvaaja kohtaa kuvattavan eläimen, eläimet kohtaavat toisiaan, myyttinen ja todellinen luonto kohtaavat - ja Willamo kohtasi ruotsalaisen Mats Anderssonin, jonka kanssa valmistui kirja nimeltä Kohtaamisia. Uudessa teoksessa monet kuvat ovat mystisiä ja epätodellisia. Uudenlaisella tekniikalla on mahdollista luoda valokuvia, jotka muistuttavat muinaisia luolamaalauksia. Juokseva peura näyttää kiteytyvän jostain toisesta todellisuudesta, valkea lintu lentää kohti parempaa maailmaa.

Olin vaikuttunut tästä hienosta elämyksestä. Ja niin taisi olla moni muukin.

Viesti menneisyydestä.
kuva: Heikki Willamo

Maaginen magnifica

Tiistaina 16.9. museon kokoelmat täydentyivät sammaleläinten osalta uudella lajilla. Kyseinen laji on tieteelliseltä nimeltään Pectinatella magnifica. Suomenkielisen lajinimen puuttuessa kutsuttakoon tätä erikoisen näköistä ilmestystä tässä bloggauksessa vaikka ”jättisammaleläimeksi”.

Pectinatella magnifica   Kuva: Marko Kelo

Museon kokoelmiin päätyneet yksilöt olivat peräisin Lapinlahdelta Onkiveden Lammasvirralta, jossa yhdyskuntia eli kuvan kaltaisia möykkyjä (paino n. 2,5 kg) oli runsaasti, koon ja muodon vaihdellessa päärynästä aina reilun jalkapallon kokoisiin yhdyskuntiin.  
Laji on kotoisin Pohjois-Amerikasta Mississippi-joen alueelta ja on saattanut kulkeutua Suomen vesistöihin laivojen painolastivesien mukana tai luonnollisemmin esimerkiksi vesilintujen höyhenpeitteeseen takertuneena. Sammaleläinten leviäminen, myös vesistöstä toiseen, tapahtuu mm. kylmyyttä ja kuivuutta kestävien lisääntymissolujen (statoblastien) avulla. 

Mikroskooppikuva statoblastista Kuva: Jukka Kettunen

Tarkemmin aiheesta: http://www.vieraslajit.fi/lajit/MX.206797/show

Sienet kiinnostavat - Kuopion Sieniviikkojen tapahtumissa yli 1200 osallistujaa

Yhdessä Pohjois-Savon sieniseuran kanssa järjestämämme Kuopion sieniviikot -tapahtumakokonaisuus oli oikein onnistunut. Osallistujia 17.8.-4.9. välille sijoittuneisiin tapahtumiin tuli yli 1200! Voi sanoa, että sienet todella kiinnostavat kuopiolaisia.

Jo sieniviikkojen avajaistapahtuma yllätti suosiollaan. Kuopion museoon 17.8. perustettu pop up -ravintola "Herkuttele villisienillä" houkutteli jopa 100 ruokavierasta, moninkertaisesti odotettua enemmän. Suuren suosion vuoksi kaikki sieniherkut loppuivat noin tuntia ennen ilmoitettua sulkemisaikaa.

Sieninäyttelyt keräsivät odotetusti eniten osallistujia. Korttelimuseon Suureen Sieninäyttelyyn tutustui yli 400 museovierasta. Etenkin koululuokat hyödynsivät tehokkaasti mahdollisuuden sienilajien opettelemiseen. Puijo liikuttaa -tapahtumaan 31.8. järjestetty pieni näyttely ja sienineuvontapiste saavuttivat satoja ulkoilijoita. Kaikkiaan sienten monimuotoisuuteen perehtyi yli 1000 näyttelyvierasta.

Sieninäyttelyt keräsivät yhteensä yli 1000 kävijää.

Pienimuotoisempia tapahtumia olivat Kirsti Eskelisen ruokasienten terveellisyydestä kertova luento ja Marja-Liisa Ahon sienivärjäystä esittelevä työnäytös. Näihin perehtyi yhteensä viitisenkymmentä innokasta harrastajaa.

Marja-Liisa Aho nostaa veriseitikeillä värjätyn lankavyyhdin kuivumaan.
Sienivärjäämisestä on tulossa myöhemmin oma blogikirjoitus.

Sieniviikot oli työntäyteistä mutta innostavaa aikaa. Ainakin yleisömäärän ja saamamme palautteen perusteella vastaavanlaisia voisi järjestää uudestaankin - katsotaan, milloin seuraava toteutuu ja millaisella konseptilla...

Sieniä!

Sieniä, paljon sieniä, on nyt ja taas näytillä Kuopion korttelimuseossa, mutta vain ja ainoastaan enää tämän iltapäivän (4.9.2014) ajan, kello 17 saakka!

Tänä vuonna jouduimme pohtimaan pitkään, voidaanko sieninäyttelyä edes järjestää ja jos, milloin. Kesä oli erikoinen säiden suhteen ja sienien ilmestymistä oli vaikea ennustaa.  Näyttelyn ajankohta tuntuu nyt kuitenkin oikeaan osuneelta. Erilaisia sienilajeja joihin voi nyt tutustua ihan "oikeassa elämässä", eikä vain internetissä tai kirjan sivuilla, on tarjolla tämän hetken laskujen mukaan 107, vaikka etukäteen epäilyttikin että tokkopa löytäisimme 60 lajia enempää. Sääkin suosii, aurinko paistaa lämpimästi ja Kuopion korttelimuseon kaunis ja idyllinen pihapiiri on täydellinen paikka ulkoilmanäyttelylle.

Uurremaatähti on aivan uskomattoman näköinen sieni.

Ukonsieni on aika vakuuttavan kokoinen, ja jo yhdestä lakista
voi saada aikaiseksi mukavan kokoisen ja makuisen ateriankin.

Valkokärpässieni on yksi sellaisista myrkkysienistä,
jotka jokaisen olisi hyvä oppia tunnistamaan.

Vihertuoksumalikan tunnistaa nimensä mukaisesti myös tuoksustaan,
joka ei internetin tai sienikirjojen oppaista välity, vaan kannattaa
käydä vaikkapa sieninäyttelyssä kokemassa.

Herkkutatti on myös rahanarvoinen ja haluttu kauppasieni.

Männynherkkutatit ovat upeita ja maistuvia.

Näyttelyssä on esillä 107 eri lajia, kuvassa niistä vain pieni osa.

Sieniä joutuu jatkuvasti kostuttamaan suihkepullolla,
jotta ne eivät kuivahtaisi pilalle liian nopeasti.

Sieninäyttelyssä riittää vilskettä.

Voiko sienen tunnistaa kuvasta?

Suomen Sieniseuran Facebook-sivuilla kuohuu. Yle julkaisi eilen verkkouutisen, jossa sieniasiantutkija Pertti Salo kritisoi Sieniseuran avointa Facebook-ryhmää. Ryhmän jäsenet pyytävät usein lajintunnistusta maastossa tai kotona räpsäistyn digikuvan avulla, ja usein seuraava kysymys koskee sienen syötävyyttä. Salon mukaan voi olla jopa vaarallista, että lajiarvauksia voi kaikille avoimessa keskustelussa antaa kuka tahansa - sienen syötävyysarviosta puhumattakaan.

Sieniseuran puheenjohtaja Jorma Palmén on toista mieltä. Sieniseuran toiminnan tarkoituksena on sienitietouden levittäminen sekä sienten keräilyn, kaupan ja käytön lisääminen, ja yhtenä opetuskanavana toimii avoin ja julkinen Facebook-ryhmä. Lähes jokaiseen ketjuun on kirjoittanut joku pitkän linjan sieniharrastaja, tutkija tai sienikirjoja julkaissut asiantuntija. Suuri osa julkaistuista kuvista esittää herkkutatteja, kantarelleja tai mustatorvisieniä, jotka on täysin mahdollista tunnistaa luotettavasti hyvästä kuvasta.

Palmén muistuttaa kuitenkin, että kaikkia sieniä ei voi tunnistaa kaikista kuvista. Kuvien laatu, kuvakulma, värien luonnollisuus ja tarkkuus vaikuttavat tunnistettavuuteen huomattavasti. Hyvässä sienikuvassa näkyy sekä lakin yläpinta että sen alapinta, ja sienen jalka on kokonainen, ei poikkileikattu. Kasvupaikan kuvaaminenkaan ei ole pahitteeksi. Näillä eväillä kuvatunnistus onnistuu parhaiten- mutta esimerkiksi jotkut seitikit ovat niin vaikeita tunnistaa, että täydellisinkään valokuva ei lajinmääritykseen riitä.

Vaikka kuvat olisivat loistavia, voi julkisen verkkokeskustelun taso vaihdella paljonkin. Yli neljäntuhannen jäsenen ryhmässä on selvää, että vahingossa tehtyjä vääriä määrityksiä tupsahtaa pitkiksi ryöpsähtäneisiin kommenttiketjuihin. Muutaman päivän sisällä sivuilla on ollut esimerkiksi parikin kuvaa pulkkosienestä, jota joku kommentoija on veikannut karvarouskuksi tai jopa tatiksi. Toki näissäkin ketjuissa osaavammat ovat heti korjanneet lajinmäärityksen ja lisänneet perään asiaankuuluvat varoitukset. Pulkkosieni voi nimittäin aiheuttaa jopa hengenvaarallisen myrkytyksen eikä sitä pidä missään tapauksessa syödä.

Herkkutatilla (vas.) on pillit, pulkkosienellä (keskellä) heltat.
Karvarousku (oik.) tuottaa maitiaisnestettä, pulkkosieni ei.
Nämä lajit on helppo erottaa toisistaan, jos kiinnittää huomiota oikeisiin tuntomerkkeihin.

Mistä aloitteleva sieniharrastaja tietää, ketä kannattaa uskoa tai mikä tietolähde on luotettava? Sienitiedon etsiminen on nykyään helpompaa kuin koskaan, mutta oikean tiedon löytäminen on asia erikseen. Lähdekritiikki on olennaisen tärkeä taito. Aina kannattaa käyttää useampaa mahdollisimman ajantasaista tietolähdettä ja perehtyä asiaan kiireettä. Kirjallisuutta selailevan ei kannata turvautua mummolta perittyyn 1940-luvun sienikirjaan, jossa esimerkiksi pulkkosientä saatetaan virheellisesti sanoa ruokasieneksi. Verkkokeskustelussa on hyvä seurata, ketkä esiintyvät omalla nimellään ja perustelevat väitteensä kattavasti vaikkapa osoittamalla kuvasta sienilajin tärkeimpiä tuntomerkkejä. Luotettavalta vaikuttavan henkilön nimellä voi tehdä verkkohaun ja katsoa, onko hän vaikkapa kirjoittanut artikkeleita tai jopa kirjoja aiheesta.

Mikään kuva ja paraskaan kirjallinen lähde ei korvaa lajintunnistusharjoittelua oikeilla sienillä. Parhaita opettelupaikkoja aitojen sienten tunnistukseen ovat sieninäyttelyt. Näyttelyyn kerätään mahdollisimman kattava valikoima sienilajeja ja vieläpä useita näytteitä samasta lajista, jolloin paikan päällä pääsee vertailemaan eri lajeja tai saman lajin eri-ikäisiä itiöemiä toisiinsa. Näyttelyssä voi myös saada henkilökohtaista opastusta asiantuntijalta, joka auttaa kiinnittämään huomiota olennaisiin lajituntomerkkeihin. Toinen erinomainen vaihtoehto on opastetulle sieniretkelle osallistuminen. Sienilajien tyypilliset kasvupaikat oppii kaikkein parhaiten maastossa.

Ja vielä viimeiseksi se tärkein muistutus: on oltava ehdottoman varma tunnistamastaan ruokasienestä ennen kuin ryhtyy todella valmistamaan siitä ruokaa. Lopullinen vastuu on aina sienen kerääjällä ja käyttäjällä itsellään.

Luonnontieteellisen museon sieninäyttelyssä odotellaan ensimmäisiä museovieraita.
Tässä vuoden 2011 näyttelyssä esillä oli erityisen laaja valikoima sienilajeja.

Villisienet - mineraali- ja vitamiinipommit!

Sieniviikot jatkuivat viime keskiviikkona Kirsti Eskelisen Terveelliset ruokasienet -luennolla. Kirsti on tunnettu suonenjokelainen pitkän linjan sieniharrastaja ja keruutuotetarkastaja, joka on intohimoinen ruokaohjeiden kehittäjä - juuri hänen resepteistään pääsivät Ravintolapäivän ruokavieraat nauttimaan. Sienissä on silti paljon muutakin hyvää kuin maku. Ruokasienten terveellisyyttä on tutkittu varsin paljon, ja näitä tutkimuksia Kirsti meille luennollaan valotti. 

Yleisesti ottaen kaikki ruokasienet ovat varsin vähäkalorisia ja kuitupitoisia. Mikäli sieniruokaan ei loroteta litrakaupalla kermaa eikä sieniä hukuteta voisulamereen, sopivat sieniherkut erittäin hyvin hoikistumista tavoittelevalle. Me suomalaiset syömme keskimäärin puolisen kiloa sieniä vuosittain - mitäköhän tapahtuisi kansanterveydelle ja keskimääräiselle painoindeksille, jos sieniä käytettäisiin enemmän?

Terveelliset ruokasienet -luennolle kerääntyi parikymmentä innokasta sieniharrastajaa.

Vitamiini- ja mineraalipommeja
Italialaisten supersuosikki herkkutatti on yksi seleenipitoisimmista sienistämme. Seleeni suojaa tulehdussairauksilta, ehkäisee eturauhassyöpää, helpottaa maksan toimintaa ja lisää elimistön vastustuskykyä. Ehkäpä juuri tähän perustuu kuopiolaistutkija Olavi Raatikaisen väite: "Sienet voivat estää flunssaa."

Komea ukonsieni on toinen hyvä seleeninlähde. Lisäksi siinä on runsaasti C- B2- ja B3-vitamiinia. B2 eli riboflaviini on tärkeä ihon, hiusten ja kynsien terveydelle, kun taas B3:a eli niasiinia tarvitaan solujen aineenvaihduntaan. C-vitamiinihan on tunnettu vastustuskykyä lisäävä antioksidantti.

Suppilovahverossa on enemmän D-vitamiinia kuin vaikkapa lohessa. D-vitamiini auttaa kalsiumin imeytymisessä ja ehkäisee näin ollen osteoporoosia, mutta nykytutkimusten mukaan sillä on laajempiakin vaikutuksia sydän- ja verisuonitautien ehkäisyyn.

Tarvitsetko D-vitamiinia? Tee kunnon soossi suppilovahveroista!

D-vitamiinia löytyy mukavia määriä myös kantarelleista eli keltavahveroista. Tämä keltainen alkusyksyn kaunotar on ruokasienistämme tunnetuimpia ja kysytyimpiä. Vitamiinien lisäksi se sisältää kuitua jopa enemmän kuin vehnänleseet!

Perinteisiä ja vähän uudempiakin ruokasienisuosikkeja
Sikurirouskun suosio on kasvanut viime vuosina huomattavasti - sitä voisi jo kutsua suorastaan hittisieneksi! Se on rouskuksi harvinaislaatuinen, sillä sitä ei tarvitse keittää. Omintakeinen currya tai sikuria muistuttava tuoksu ja runsas maitiaisnesteen eritys tekevät siitä melko helpon tunnistaa. Sikurirousku sopii hyvin kuivattavaksi, ja sitä voi lisätä vaikkapa leipätaikinaan makua antamaan.

Myös haperoiden käyttö on lisääntynyt viime vuosina. Niillä on perustellusti maine toukkaisina sieninä, mutta nuoret itiöemät kannattaa aina poimia tarkistettavaksi ja toivoa ehtineensä apajille ennen sienisääskiä! Haperoista löytyy useita maukkaita ja helposti ruuaksi valmistettavia lajeja. Esimerkiksi palterohapero on tutustumisen arvoinen sieni. Monimuotoisten haperoiden lajintunnistus on kieltämättä hankalaa, mutta sienestäjän ei tarvitse yltää Juhani Ruotsalaisen tasolle, kunhan tunnistaa sienen haperoksi. Kirpeät haperot erottaa nimittäin helposti miedonmakuisista jo metsässä yksinkertaisella maistamistestillä. Haperoiden maistelu on turvallista, sillä toistaiseksi Suomesta ei ole löytynyt myrkyllisiä haperoita.

"Isohapero on hyvä ja satoisa ruokasieni - ja isohaperoruoka on niin kauniin punaistakin!"
hehkuttaa Kirsti Eskelinen.

Itäisen Aasian maissa maksetaan tuoksuvalmuskoista mansikoita: yhden huippulaadukkaan itiöemän hinta voi lähestyä sataa euroa! Pelkästä herkullisesta mausta tuskin moista hintaa maksettaisiin, mutta tuoksuvalmuskaa käytetään sielläpäin myös rohtona. Uskotaan, että se parantaa mieskuntoa ja hedelmällisyyttä - kukapa tietää, onko huhussa perää...

Aiheuttavatko sienet vatsavaivoja? 
Sieniruokia valmistettaessa kannattaa huomioida eri lajien käsittelyohjeet. Rouskut ja kirpeät haperot on hyvä keittää ennen varsinaisen ruoan valmistamista. Kunnollista kypsentämistä vaativat myös punikkitatit ja akansienet, jotka voivat puoliraakana aiheuttaa ikäviä vatsanväänteitä. Parikymmenen minuutin kypsennys riittänee herkemmänkin vatsan suojaksi.

Joissakin tapauksissa sieniruokien ystävä voi huomata saavansa vatsanpuruja ihanasta herkkutattiateriasta. Tällöin kyse voi olla herkistymisestä sienisokerille eli trehaloosille. Trehaloosi-intoleranssi voi kehittyä vähitellen vuosien mittaan ja oireilu alkaa usein yllättäen. Eniten sienisokeria sisältävät vaaleaorakkaat, kantarellit ja herkkutatit. Jos sienisokeri aiheuttaa vaivoja, on parasta maistella varovasti eri sienilajeista tehtyjä ruokia. Ehkäpä jokin vähemmän trehaloosia sisältävä sienilaji vielä sopii.