Torjuntavoitto häämöttää

Vuosi sitten kirjoitin raivokkaasta yhden naisen sodasta, jonka julistin jättipalsameille. Asuinalueellani Julkulassa, tai oikeastaan viereisellä Länsi-Puijolla on järjestetty kaupungin, Metsähallituksen ja KLYYn yhteistyöllä palsaminpoistotalkoita jo useita vuosia, ja päätin viime kesänä jatkaa talkoilua omin päin. Ostin viikatteen ja annoin palaa.

Tänä vuonna sotaan liittyi pari muutakin suivaantunutta. Perustimme vapaamuotoisen Viikatemiehet-ryhmän, joka toivottavasti koituu jättipalsamien kohtaloksi ainakin yhdellä alueella. Ostimme kaupungin talkooavustuksen turvin muutaman viikatteen ja pari muuta työkalua lisää, ja hyökkäsimme kesäkuussa kasvustojen kimppuun uusin innoin.

Mitä puuttuu kuvasta? Tuhansia ja taas tuhansia jättipalsameita!
Reilussa tunnissa muutaman ihmisen voimin saa niitettyä aikamoisen alan.

Pari päivää sitten kuljin kriittiset silmät auki Länsi-Puijolla ja kartoitin pahimpia jättipalsamipaikkoja eilisiä Metsähallituksen, kaupungin ja KLYY:n yhteistalkoita varten. Ja uskottava se on. Jättipalsamit ovat todellakin vähentyneet! Viime- ja toissavuotisia läpitunkemattomia palsamikkoja ulkoiluteiden varsilla ei enää juuri näy, ja maastossa huomaa selvästi, missä on käyty niittämässä tai kitkemässä. Usean vuoden mittainen yhteistyö on ollut voimaa: kaupunki on raivannut ulkoilureittien varsia, yhteistalkoilla on poistettu luonnonsuojelualueita pahiten uhkaavia kasvustoja ja Viikatemiesten porukka on jatkanut työtä muualla Länsi-Puijolla. Toki tekemistä on edelleen, ei palsami kokonaan ole tästäkään kaupunginosasta hävinnyt, mutta konkreettinen tulos rohkaisee jatkamaan.

Yksi tämänvuotista torjuntatyötä helpottava tekijä on viileä sää. Yleensä jättipalsamin kukinta on heinäkuun puolessavälissä parhaimmillaan, tai kenties kasvi on jopa jo siemenkotavaiheessa. Tänä vuonna ensimmäiset kukat ovat avautuneet vasta nyt. Hyvää niitto- ja kitkemisaikaa on vielä jäljellä, joten työ jatkuu. Eikä tarkoitus ole jäädä laakereille lepäämään tulevaisuudessakaan. Hienokin tulos häviää muutamassa vuodessa, jos jättipalsamin annetaan vallata kasvupaikkansa uudelleen.

Torjuntavoitto häämöttää - nyt ei anneta periksi!

Sitruunavästäräkki pesi Kuopiossa

Sitruunavästäräkki, koiras, Kuopion Riistavedellä 9.5.2015. Kuva: Ilkka Markkanen.

Vain kolme vuotta sitten virtavästäräkki löysi ensi kerran kodin Pohjois-Savosta. Maakunnan pesimälinnustoon lisättiin kuluvana kesänä jälleen uusi västäräkkilaji, kun sitruunavästäräkki (Motacilla citreola) pesi Kuopion Riistavedellä. Lintuharrastaja Ilkka Markkanen löysi 9.5. pesintään soveltuvalta rantaniityltä sitruunavästäräkkikoiraan. Itselläni oli mahdollisuus seurata tapahtumia paikalla löytöpäivästä lähtien. Kun koiras viihtyi varsin pienellä alueella useampia päiviä, pesintäaikeet olivat ilmeiset. Viikon päästä reviirille löysi tiensä myös naaras, 20.5. pariskunta aloitteli jo pesänrakennuspuuhia. Haudonta käynnistyi kesäkuun alkupuolella. Ensimmäiset poikaset kuoriutuivat juhannuspäivänä 20.6., ja poikaset lähtivät pesästä 6.7.

Sitruunavästäräkki on maamme uusimpia pesimälajeja, laji on leviämässä meille idästä. Suomen ensimmäinen sitruunavästäräkki havaittiin vuonna 1962, ja ensimmäinen sitruunavästäräkkipari pesi Porissa vuonna 1991. Laji on Suomessa edelleen harvinaisuus, nykykannaksi on arvioitu 5-30 pesivää paria.

Pohjois-Savossa sitruunavästäräkki on havaittu aiemmin vain seitsemän kertaa. Maakunnan ensimmäinen sitruunavästäräkki löytyi Siilinjärveltä kesäkuussa 1988. Nyt dokumentoitu pesintä on Pohjois-Savon ensimmäinen lajipuhdas sitruunavästäräkin pesintä. Pesintää osattiin tosin jo odottaa, sillä vuonna 2006 Siilinjärvellä todettiin sitruunavästäräkin ja keltavästäräkin risteymäpesintä. Tuolloin sitruunavästäräkkikoiras pariutui keltavästäräkkinaaraan kanssa.

Sitruunavästäräkin suosimia pesäpaikkoja ovat kosteat rantaniityt ja rantaluhdat. Laji on pesimäkantansa pienuuden vuoksi Suomessa uhanalainen.

Konferenssivieraat kuusikossa

Kuopio isännöi parhaillaan kansainvälisen maailman terveysjärjestön WHO:n Healthy Cities -verkoston konferenssia. Musiikkikeskukselle on kokoontunut noin 300 hyvinvoinnin tai kaupunkisuunnittelun ammattilaista kuulemaan uusimpia tutkimustuloksia sekä keskustelemaan terveyden ja hyvinvoinnin edistämisestä.

Konferenssivieraille tarjotaan toki muutakin kuin kalvosulkeisia ja työpajoja. Erilaiset tutustumiskäynnit ja retket ovat tärkeä osa ohjelmaa, ja yksi suosituimmista kohteista oli Puijon metsä - ihan aito suomalainen kuusikko, jossa esiteltiin luontoliikunnan vaikutuksia ihmisten hyvinvointiin. Ohjelmasta vastasi Luonnonvarakeskuksen tutkija Kati Vähäsarja, ja avustamassa oli luonnontieteellisen museon lisäksi väkeä kaupungin liikunta- ja ympäristönsuojelupalveluista sekä KLYYstä.

Musiikkikeskuksella kävi torstai-iltapäivänä aikamoinen vilinä, kun sadat konferenssivieraat parveilivat aulassa etsien oman retkikohteensa lähtöpistettä. Puijon-retki oli tupaten täyteen buukattu, mutta silti yksi jos toinenkin toiveikas kävi kysymässä, eikö porukkaan kuitenkin mahtuisi. Muutaman peruutuksen ansiosta onnekkaimmat tulokkaat pääsivät mukaan, ja Katin pienen alustuksen jälkeen kansainvälinen porukka ahtautui bussiin.

Retkibussi täyttyi ääriään myöten.
kuva: Vicente Serra

Ensimmäiset näkymät Puijon metsistä.
kuva: Vicente Serra

Bussimatkalla esittelin kohdettamme sekä liikuntaharrastuksen että luontoelämyksen kannalta. Puijon metsähän on kuopiolaisille erittäin rakas ja tärkeä paikka, joka sopii erinomaisesti niin rauhoittumista kuin adrenaliinimyrskyäkin etsiville. Erilaisia liikunnan harrastajia näkyikin kuin tilauksesta sauvakävelijöistä ylämäkipyöräilijöihin ja rullasuksihiihtäjiin. Halusin kuitenkin korostaa, että Puijo ei ole tärkeä vain meille ihmisille. Monelle vanhoissa metsissä tai rehevissä lehdoissa asuville eliöille Puijon kuusikot ovat ainoita mahdollisia elinympäristöjä monen kymmenen kilometrin säteellä.

Koko konkkaronkka - 54 osallistujaa - olisi ollut aivan liian suuri ryhmä pienillä metsäpoluilla luotsattavaksi. Niinpä porukka jaettiin kahtia, ja puolet ohjattiin ensin Puijon torniin maisemia ihailemaan. Retkellä meitä oppaita oli kolme, mikä ei ollut ollenkaan liikaa. Kati piti varsinaisen opastuksen, minä vastailin luontoon liittyviin kysymyksiin ja Jenni Vertanen jakeli hyttyskarkoitetta sekä huolehti siitä, ettei kukaan eksynyt porukasta.

Kati Vähäsarja kertoi luonnon hyvinvointivaikutuksista autenttisessa ympäristössä.
kuva: Vicente Serra

Taisi tulla otetuksi metsäselfie jos toinenkin...
kuva: Vicente Serra

Opastuksessa keskusteltiin luonnon terveellisistä elementeistä (mm. maiseman vehreys ja linnunlaulun kuunteleminen alentavat verenpainetta) ja metsän vaikutuksesta liikuntatapoihin. Esimerkiksi lasten kanssa käveleminen kaupungilla suoraa jalkakäytävää pitkin voi olla molemmille hermostuttava kokemus. Aikuisen on jatkuvasti kiellettävä (Ei saa juosta! Ei saa hyppiä kanttikiveltä autotielle! Ei saa heittäytyä makaamaan pyörätielle!) ja lapsen on tyydyttävä taapertamaan tappavan tasaista tahtia kohti määränpäätä. Mutta metsässä on toisin. Saa juosta ja hyppiä ja kieriä ja kiivetä mielin määrin! Samalla tasapaino ja motoriset taidot kohentuvat. Metsäympäristön motivoiva vaikutus näkyy aikuisissakin: poluilla tai maastossa juostessa vauhtia tulee lisää kuin itsestään.

Innostaa se luonnossa liikkuminen aikuisiakin :-)

Suurimmalle osalle konferenssivieraista retki suomalaiseen metsään oli jännittävä hyppy tuntemattomaan. Metsässä kasvoi viljalti kieloja, jotka ovat Etelä-Euroopassa superkalliita puutarhakasveja. Jokamiehenoikeudet, marjastus ja sienestys herättivät niin ikään kiinnostusta. Entä asuuko Puijolla vaarallisia eläimiä? Kerroin, että Puijolta ei ole havaittu edes kyykäärmeitä, mutta parinkymmenen kilometrin säteellä elää kaikkia suomalaisia suurpetoja karhuista ahmoihin. Tästä huolimatta sain ansaitsemattoman sankarimaineen, kun kerroin asuvani aivan Puijon kupeessa muutaman kilometrin päässä. Keskustelukumppanini, turkkilainen herrasmies, katsoi minuun silmät suurina ja henkäisi ilmeisen vilpittömästi: "You must be really brave!" No niinpä - Julkulan rivitaloalue on tunnetusti todella vaarallista seutua...

Puijon tornissa navakka tuulikaan ei estänyt konferenssivieraita ihailemasta maisemia.
kuva: Vicente Serra

Vierailusta jäi sekä oppaille että konferenssivieraille erittäin hyvä mieli. Puijo on kyllä huikea luontokohde keskellä kaupunkia! Voisin kuvitella, että retkeläiset tuumivat myöhemmin hotellissa, että kyllä kannatti lähteä - hyttysenpistoista huolimatta!

Luovuus kukassa

"Ei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa valokuvata, ja kuvan arvo on aina mielipidekysymys", aloittaa opas Henry Ericson. "Jos kuva on sinun itsesi mielestä hyvä, niin sitten se on hyvä. Toki aina voi oppia lisää ja kehittyä paremmaksi luontokuvaajaksi, jolloin saa vangituksi kuvaan kohteen juuri sellaisena, kuin sen haluaa esittää. Ennen muuta kannattaa kokeilla erilaisia vaihtoehtoja. Kiinnostavasta kohteesta kannattaa ottaa kuvia useista näkökulmista, eri etäisyyksiltä, eri valossa. Kulkekaa paljon luonnossa ja kokeilkaa!"

Tervetuloa Puijon Antikkalanrinteelle, lasten valokuvauskurssille! Itse lähdin mukaan Henryn ja kurssilaisten avustajaksi - ja mikä ettei oppimaan itsekin hieman alkeita. Toisin kuin pitkän linjan harrastelijaluontokuvaaja Ericson, minä en ole koskaan varsinaisesti harrastanut valokuvaamista. Yhdeksän osallistujaa oli oikein sopiva määrä: Henry ehti neuvoa jokaista erikseen ja minä vastailla kaikessa rauhassa luontoaiheisiin kysymyksiin.

Henry Ericson opastaa lähikuvien ottamista: "Mene lähemmäs. Ja vielä lähemmäs.
Ja kokeile samaa kohdetta eri valaistusoloissa."

Ensimmäiseksi möngittiin maassa peppu pystyssä hienoja lähikuvia metsästämässä. Metsäkurjenpolvet, kirkkaankeltaiset rentukat, hennonvihreät korpi-imarteet tallennettiin useista eri näkökulmista. Moni yritti myös saada erästä yksinäistä sammakkoa poseeraamaan kauniisti kameralle sammakkoperspektiivistä, mutta kurnuttaja ei tainnut olla samaa mieltä, vaan loikki päättäväisesti omille teilleen.

Toukka.
kuva: Helmi Tupala

Lapanen - vai onko se sittenkin hylje, lintu tai kummitus?
kuva: Helmi Tupala

Antikkalanrinteellä ei tarvitse nousta kovinkaan korkealle, kun pääsee ihailemaan upean maisemaa järvineen ja kaukana siintävine mäkineen. Niinpä Henry neuvoi hieman maisemakuvaustakin. Jos kuvan etualalle sijoittaa vaikkapa maisemien katselijan tai jonkun muun yksityiskohdan, saa taustamaisema enemmän syvyyttä. Joskus kannattaa myös kiivetä vaikkapa kiven päälle ja kuvata samaa maisemaa vähän korkeammalta. Tulos voi olla hämmästyttävän erilainen.

Maisemakuvia otettaessa voi vertailla samaa näkymää maan pinnan tasalta ja vähän korkeammalta.

Pilvet
kuva: Helmi Tupala

 Lopuksi samoilimme hetken Puijon vanhassa kuusikossa. Valoisan rinteen ja avoimen maiseman jälkeen metsä tarjosi aivan erilaisen kuvausympäristön. Auringonsäteet siivilöityivät kauniisti oksien lomasta ja saivat jotkut metsänpohjan saniaisista hehkumaan, kun taas varjossa seisovat kuuset jäivät salaperäisen tummiksi. Lahopuu näytti pienellä mielikuvituksella vaikkapa peikolta. Mutta yksi kauneimmista kuvauskohteista oli pieni, kyynelehtivä kantokääpä.

Itkevä kääpä. Luonnontieteilijä kutsuisi tietenkin pisaroita pelkiksi
aineenvaihduntatuotteiksi, mutta tänään keskitytään estetiikkaan.

Myöhemmin museolla katsottiin kunkin luontokuvaajan parhaat otokset. Minusta hienointa kurssilla oli se, miten erilaisia kuvia osallistujat saivat aivan samasta kohdasta! Tästä sen todellakin näkee: kasveja, eläimiä, sieniä, lahopuita, kiviä ja ties mitä tulee katsotuksi ihan uudesta näkökulmasta, kun tärkeintä on kohteen antama esteettinen elämys.

Tää päivä ollaan vain ja HORTOILLAAN...

Joka kevät aloitan jonkun uuden luontoharrastuksen - tai ainakin kokeilen jotain uutta. Pari vuotta sitten keskityin linturetkiin ja kehittelin uusia muistisääntöjä lauluäänten opetteluun, viime vuonna hölkkäsin hiki hatussa suunnistusharjoituksissa. Tänä vuonna päätin perehtyä luontoharrastuksesta trendikkäimpään: villivihannesten keräämiseen eli tuttavallisesti hortoiluun.

Voikukat ja vuohenputket - rikkaruohoja vai luonnon omaa superfoodia?

Alkukesän aurinkoiset päivät ovat kuin luotuja luonnonkasvien keräämiseen. Vaikka syötäväksi kelpaavia yrttejä kasvaa aivan ulko-oveni vieressä, päätin suosiolla hortoilla vähän kauemmas, sillä postimerkinkokoisella pihallani sattuu sijaitsemaan myös pikkukoirani ulkovessa. Samasta syystä suosittujen ulkoilureittien varret kannattaa jättää rauhaan, vilkasliikenteisten autoteiden pientareista puhumattakaan. Onneksi Kuopiossa riittää myös vähemmän kuljettuja metsiä ja metsänreunoja - puhtaaseen lähiruokaan pääsee käsiksi helposti alle varttitunnissa.

Käenkaali- eli ketunleipäkasvustot on kauneimmillaan juuri näin toukokuun lopussa.
Mukavan happamia lehtiä voi napsia suuhunsa sellaisenaan.

Hortoilussa varsin hyvään alkuun pääsee opettelemalla tunnistamaan vaikkapa nokkosen, voikukan, vuohenputken ja maitohorsman. Kasveja kerätessä kannattaa panostaa lajintunnistukseen yhtä huolellisesti kuin sienestäessä, sillä Suomen luonnosta löytyy myös myrkyllisia kasveja.

Monia villivihanneksia kutsutaan rumalla liikanimellä "rikkaruohot", ja niistä pyritään pääsemään eroon. Oikeastaan on aika kummallista, että syömäkelpoisia kasveja kitketään tai jopa myrkytetään pihoilta ja puutarhoista, jotta päästään kylvämään toisia syötäviä kasveja tai syömäkelvotonta ruohoa - etenkin, kun jotkut villivihannekset hakkaavat viljelykasvit terveellisyydellään mennen tullen. Esimerkiksi nokkonen on aivan omaa luokkaansa, mitä tulee raudan, kalsiumin ja magnesiumin pitoisuuksiin.

Nokkonen, luonnon oma vitamiinipommi.

Joten tuumasta toimeen! Ensimmäisellä hortoilureissulla keräsin nuoria maitohorsman varsia, vuohenputken ja voikukan lehtiä sekä ison pussillisen nokkosia (ja ensi kerralla laitan paksummat hanskat käteen. Nokkoset polttavat ohuiden puuvillahanskojen läpi. Auts.)

Vuohenputkikasvustosta maukkaimpia ovat vaaleanvihreät, vähän läpikuultavat nuoret yksilöt.

Varsinainen haaste oli kuitenkin vielä edessä. Maailman toiseksi laiskin kokki joutui kietaisemaan esiliinan vyötäisilleen, sillä ruoka ei valmistu itsekseen. Onneksi keittokirjoista ja netistä löytyy tarpeeksi yksinkertaisia hortaohjeita, ja niinpä sain laitettua jopa usean ruokalajin aterian! Alkuruoaksi paistoin maitohorsman varsia voissa ja ripottelin merisuolaa päälle. Salaattiin revin vuohenputken ja voikukan lehtiä joukkoon, ja jälkiruoaksi paistoin nokkoslettuja mustikoiden ja siirapin kera. Herkullisen aterian jälkeen oli helppo tuumia, että hortoilu ei ole ollenkaan hullumpaa hommaa!

Nokkosletut paistumassa. Kaupan pinaattiletut häviävät nokkosletuille 6-0.

Mutsit ja muut museoon!

Onko äitienpäivälahja vielä hankkimatta? Tai haluatko varautua ajoissa kesän valmistujais/hää/syntymäpäiväjuhlarumbaan? Vai pähkäiletkö, mitä voisi lahjoittaa eläkkeelle jäävälle kollegalle? Entä jos hemmottelisitkin itseäsi ennenkokemattomilla elämyksillä?

Vastaus on upouusi Museokortti! Museoliiton lanseeraamalla, 54 euron hintaisella kortilla pääsee lähes 200 suomalaiseen museoon vuoden aikana niin usein kuin vain haluaa. Vaikka joka päivä - toki aukioloaikojen puitteissa. Museokortin haltijan on helppo piipahtaa pienessä erikoisnäyttelyssä vaikkapa keskellä päivää, palaverin alkua odotellessa. Tai voihan sitä pitää kesäisellä automatkalla spontaanin tauon kiinnostavan museon kohdalla.

Suomi on Museokortin osalta kerrankin oikein edelläkävijä, pioneeri. Euroopassa vastaavanlaisia museokortteja on vain Sveitsissä ja Alankomaissa, ja mallia meikäläiseen systeemiin on otettu enimmäkseen hollantilaisilta. Lättänämaan museokortti on vilkastuttanut monen museon kävijämääriä, ja niitä myydään kulttuurinnälkäisille yli miljoona kappaletta vuodessa.

Museokortteja myydään meilläpäin Kuopion museossa, Korttelimuseossa ja Kuopion taidemuseossa. Kortin ostamisen yhteydessä pääsee näyttelykäynnille joko heti tai myöhemmin sopivana ajankohtana - vuoden voimassaoloaika lähtee käyntiin ensimmäisestä kortin kanssa tehtävästä museokäynnistä. Museokortin voi ostaa myös lukuisista muista suomalaisista museoista ja lisäksi verkosta, jos Kuopion kohteet ovat kaukana. Kortti on henkilökohtainen eikä sitä voi lainata tai antaa muille.

Tosiaan, jos en olisi kansainvälisen museoliiton ICOM:in jäsen, niin taatusti ostaisin tuollaisen itsellenikin. Kynnys museokäyntiin ei itselleni ole sattuneesta syystä muutenkaan kovin korkea, mutta tällaiset vuosikortit maksavat nopeasti itsensä takaisin. Pari käyntiä Kuopion museossa yksi kansainvälisen tason näyttely vaikkapa Vapriikissa tai Espoon kaupunginmuseossa plus pari taidenäyttelyä - ja loppuvuosi on pelkkää säästöä. Ei hullumpi diili.

Yööööks, lapamato!

Oli hätä jo Suomessa suurin
väki sairasta, laihaa perinjuurin. 
Vaan Vaittisen Alli
hymyn itselleen salli:
"Kaipaa kansamme vain matokuurin!"

Päätä ja häntää -näyttely saatettiin vähän aikaa sitten kunniakkaasti päätökseen viimeisimmän Eläinvartin myötä. Tällä kertaa sukellettiin lapamatojen ja muiden loisten kuhisevaan maailmaan. Näyttelyssä esillä ollut lapamatonäyte oli yli sata vuotta vanha ja näytti ylikypsältä tagliatelli-makaronilta. Vaikka en ole herkimmästä päästä, täytyy myöntää että ensimmäisen lapamadon katselun jälkeen pastaruokia ei vähään aikaan tehnyt mieli.

Lapamato muistuttaa erehdyttävästi nauhapastaa.
Taustalla on alvejuuri-saniainen, joka on yksi vanhimmista tunnetuista matolääkkeistä.

Loiset ovat yllättävän yleisiä otuksia. Suurin osa kaikista maapallon eliöistä on loisia: suunnilleen kaikilla eliölajeilla on omat loisensa, ja myös ehdoton valtaosa yksilöistä kantaa loisia mukanaan. Esimerkiksi meiltä ihmisiltä on löydetty yli 430 erilaista loista. Etenkin tropiikissa loiset ovat arkipäivää. Pelkästään suolinkaisten isäntäihmisiä on arvioitu olevan lähes puolitoista miljardia. Loiset vaikuttavat jokapäiväiseen elämäämme jopa täällä ylihygieenisessä Suomessa: raakaa sianlihaa ei tule syödä trikiinivaaran vuoksi, ja järvikalat on kypsennettävä lapamatojen toukkien takia.

Lapamadot eli leveät heisimadot olivat vielä 1950-1960-luvuille asti erittäin yleisiä etenkin Itä-Suomessa. Silloin arvioitiin, että ehkä joka viides ihminen elätti sisuksissaan lapamatoa. Tartunnan pääasialliset lähteet olivat (ja ovat edelleen) raaka ahven, hauki, made tai kiiski tai niiden mäti. Aiemmin kalaa säilöttiin pääasiassa suolaamalla, ja kun lapamadon toukat eivät suolaukseen kuole, ne pääsivät suolakalan mukana ihmisen sisuksiin.

Lapamadon toukka kehittyy ihmisen suolessa aikuiseksi muutamassa viikossa. Aikuinen mato voi elää parikymmentä vuotta ja kasvaa yli kymmenmetriseksi. Hämmästyttävää kyllä, useimmat lapamatotartunnat ovat oireettomia tai aiheuttavat vain lieviä oireita, kuten ummetusta tai ripulia, vatsan turvotusta ja pahoinvointia. Jos lapamatoja on paljon, voi ihminen laihtua reippaasti tai kärsiä B12-vitamiinin ja raudan puutteesta.

Lapamadolla ei ole varsinaista päätä vaan scolex-niminen ruumiinosa,
jolla se kiinnittyy suolen seinämään. Ruumis on jaokkeellinen ja litteä.  
(kuvan lähde)

Loiset ovat yleensä tehokkaita lisääntymään, eikä lapamato ole poikkeus. Se on hermafrodiitti eli sillä on sekä koiras- että naaraspuoliset sukuelimet, ja se pystyy tuottamaan jälkeläisiä ilman toisen lapamatoyksilön läsnäoloa. Munat kulkeutuvat suolesta ihmisen ulosteeseen, ja jos uloste päätyy makeaan veteen, munista kuoriutuu uimataitoisia ripsitoukkia. Toukat infektoivat hankajalkaisäyriäisiä, jotka ovat pikkukalojen ruokaa. Kun ahven tai hauki nappaa lapamadon toukkia kantavia pikkukaloja ja ihminen kalastaa petokalan, pääsee lapamato ihmisen suolistoon, ja kierre voi jatkua.

Lapamatotartunnan välttäminen on helppoa. Ahvenet, hauet, kiisket ja mateet on kypsennettävä huolellisesti ennen syömistä. Niitä ei saa antaa raakana kissoille tai koirillekaan, sillä yhtä lailla lapamadon munat siirtyvät eteenpäin niiden ulosteista. Yksi ainoa madonkantaja voi levittää ympäristöönsä yli miljoona madonmunaa vuorokaudessa ja infektoida kokonaisen järven kalaston.

"Mato-Alli" (ylh.) ja sisäloinen (alh.)
kuva: Esko Eskelinen / Pohjois-Karjalan museo

Lapamadot olivat tosiaan sangen yleisiä vielä toisen maailmansodan jälkeen. Mutta sitten toimeen tarttui sairaanhoitaja Alli Vaittinen-Kuikka, jolle annettiin myöhemmin lempinimi "Mato-Alli". Hän polkaisi vuonna 1953 käyntiin kampanjan lapamatotartuntojen vähentämiseksi ja kiersi väsymättä koko 60-luvun ympäri Itä-Suomea jakamassa sisäloistietoa ja matolääkkeitä. Aitona vääräleukana hän lausahti kerran: "Asiat ovat huonosti, jollei ihmisellä ole muuta sisäistä elämää kuin lapamato!"

Nykyään lapamatotartunnat ovat harvinaisia, kiitos Mato-Allin tehokkaan valistus- ja lääkitystyön. Silti niitä ilmenee joskus raa'an järvikalan tai sen mädin nauttimisen jälkeen. Onneksi matokuuri auttaa useimmissa tapauksissa heti, ja madoton elämä voi jälleen jatkua.