Voiko tämän mukavampaa lintuharrastusta olla?

Käsi ylös: kuka on menossa mökille kesäkuun toisena viikonloppuna? Veikkaanpa, että aika moni. Entä kuka aikoo juoda aamukahvit terassilla, käväistä vähän kävelemässä metsässä tai istuskella saunan jälkeen laiturilla? 9.-10.6.2012 tuollaista puuhastelua tai suoranaista mitääntekemättömyyttä voi kutsua hyvällä omatunnolla lintuharrastukseksi. Silloin nimittäin järjestetään BirdLife Suomen Mökkibongaus-tapahtuma. Mökkibongauksessa ei kilpailla lajimäärällä, vaan tarkkaillaan kymmentä yleistä mökkimaisemissa viihtyvää lintua. Tarkoituksena on laskea, montako kyseisen lajin yksilöä on kerralla näkyvillä.

Oikein ahkera mökkibongaaja voi yhdistää lintuharrastuksen tavoitteelliseen kalastukseen.
Kuva: Arttu Ekholm (lähde ja julkaisulupa)

Tämänvuotiset seurattavat lajit ovat:

• laulujoutsen
• kyhmyjoutsen
• kuikka
• mustakurkku-uikku
• meriharakka
• käki
• västäräkki
• kirjosieppo
  
• talitiainen
• peippo

Kuikka on yksi suomalaisten suosikkilinnuista ja
itseoikeutetusti mukana Mökkibongauksen lajilistassa.
Kuva: Sakari Nylund (lähde ja julkaisulupa)

Yksinkertaisimmillaan riittää, että mökkibongaaja havaitsee viikonlopun aikana vaikka vain yhden yksilön yhdestä lajista. Viikonlopun jälkeen havainnot voi käydä tallentamassa BirdLife Suomen kotisivulle tai lähettää ne postikortilla osoitteeseen BirdLife Suomi ry, Annankatu 29 A 16, 00100 Helsinki. Osallistujien kesken arvotaan jopa mukavia palkintoja, joten mukaan kannattaa liittää omat yhteystiedot. 

Joten eiku hyvät eväät mökille mukaan ja bongaamaan vaikka koko perheen voimin!

Karhu edestä, karhu takaa

Kuopion museon uusimmassa Karhun vuosi -näyttelyssä perehdytään karhuun pintaa syvemmältä ja monesta näkökulmasta. Tampereen museokeskus Vapriikin tuottama kiertonäyttely saapui meille pystytettäväksi Kuusamosta pari viikkoa sitten. Oli selvää, että koko näyttelykokonaisuus oli liian suuri alasaleihimme, joten reipas karsinta kaksin käsin oli paikallaan: muuten näyttelyyn ei olisi mahtunut edes yleisöä, elävöittävistä esineistä tai konservoiduista karhuista puhumattakaan. Onneksi saimme apua näyttelyn tekijöiltä itseltään. Vapriikin tutkija Marjo Meriluoto-Jaakkola ja suunnittelupäällikkö Timo Lehtinen tulivat ystävällisesti auttamaan meille sopivan näyttelykokonaisuuden rakentamisessa.

Timo Lehtinen ja Marjo Meriluoto-Jaakkola
neuvottelevat isojen taustakuvien sijoittelusta.

Karhu on aiheena uskomattoman laaja: sitä voi tarkastella luonnoneläimenä ja suurpetona, metsästäjien arvostamana riistaeläimenä tai kansanuskomusten ja tarinoiden kohteena. Uskomuksia löytyy niin Suomesta kuin muualta maailmasta, on vanhempaa ja uudempaa tarinaa, riittejä, taikoja, loitsuja ja niin edelleen. Mesikämmenistä kerrotaan satuja, lapsille tarjotaan turvaksi uninalleja, uljas kontio kuvastaa vielä tänäkin päivänä voimaa ja mahtia... Ja tämä kaikki koskee vain yhtä karhulajia, ruskeakarhua (Ursus arctos)! Näkymä ihan huimaa, jos käsittelyä laajennetaan muihin karhulajeihin jääkarhuista isopandoihin.

Siispä rajaus ruskeakarhuun luonnoneläimenä ja suomalaisessa kansanperinteessä. Mutta riittää sitä siinäkin pureskeltavaa. Näyttelyssä karhun tarina kerrotaan vuodenkierron mukaan: millaista on karhun elämä ja miten ennen vanhaan karhu huomioitiin eri vuodenaikoina. Etenkin kulttuurihistorian puolelta opin minäkin paljon uutta näyttelytekstejä lukiessani- en tiennytkään, että naisten rooli on ollut niin merkittävä suomalaisessa karhukultissa!

Karhun vuosi -näyttelyyn liittyy toki myös otsoista kertovia yleisötapahtumia. Keskiviikkona monen alan asiantuntija, dosentti Osmo Pekonen piti mainion Karhuja ja pyhimyksiä -luennon, jossa hän valotti karhun valjastamista kristinuskon palvelukseen. Hämmästyttävän monessa keskiaikaisessa tarinassa kerrotaan pyhimysten kesyttäneen karhuja, jotka sitten ovat auttaneet ihmisystäväänsä esimerkiksi vuoristojen ylittämisessä tai luostarin rakentamisessa. Pekosen luennon ja minun & Merja Heiskasen pitämän näyttelyopastuksen jälkeen useampikin osallistujia tuli kiittämään monipuolisesta illasta: oli kuulemma hienoa päästä tutustumaan karhuun pintaa syvemmältä.

  Dosentti Osmo Pekonen kertoo kaimoistaan. Osmohan
on yksi karhun lukuisista kiertoilmausnimistä.

 Merja Heiskanen esittelee kulttuurihistoriallisen museon karhunmetsästysvälineitä.

Ehkäiseekö monimuotoisuus allergioita?

Ihmisen immuunijärjestelmä on oikein toimiessaan kertakaikkisen nerokas. Se erottaa taudinaiheuttajat vaarattomista hiukkasista hyökäten raivokkaasti vaarallisten pöpöjen kimppuun. Ylihygieenisessä ympäristössä puolustussoluillamme ei ole tarpeeksi tekemistä. Pitkästyttyään peukaloiden pyörittelyyn ne voivat alkaa reagoida liioitellusti esimerkiksi sinänsä vaarattomaan siitepölyyn tai eläinten hilseeseen - ja näin puhkeaa allergia.

Tämänhän moni meistä jo tietääkin. Yliyhygieenisyyden vastalääkekin on edesmenneen Arvo Ylpön sanoin olemassa: antakaa pikkulasten leikkiä vanhoilla kengillä! Jonkinasteinen huolettomuus viikkosiivouksessa ja kohtuullinen mullan syömisen salliminen voivat antaa lapsen puolustusjärjestelmälle tarpeellista harjoitusta.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Myös monimuotoinen ja rikaslajinen elinympäristö voi ennaltaehkäistä allergioiden puhkeamista. Ekologi Ilkka Hanskin ja allergialääkäri Tari Haahtelan tutkimuksessa havaittiin, että urbaanissa ympäristössä kasvaneet nuoret olivat huomattavasti useammin allergisia kuin metsän lähellä varttuneet ikätoverinsa. Hämmästyttävintä tutkimuksessa oli se, että merkittävimpiä allergiaa selittäviä muuttujia oli luonnonvaraisten kasvilajien lukumäärä pihalla! Mitä monimuotoisempi ja luonnonmukaisempi piha, sitä pienempi on allergiariski. Tutkimuksesta uutisoi 8.5. Helsingin Sanomat Tiede-sivuillaan.

Vielä ei tiedetä, miten kasvilajiston rikkaus vaikuttaa ihmisen immuunipuolustukseen. Hanski arvailee, että syynä voivat olla pienet määrät monenlaista siitepölyä, jotka ihmisen immuunipuolustus oppii tunnistamaan vaarattomiksi, tai kasvien pinnalla elävä bakteeristo. Itseäni kiinnostaisi, mikä rooli on elinympäristön muulla lajistolla. Miten vaikuttaa elimistöön esimerkiksi sieni-itiöiden hengittäminen? Jos lapsi kasvaa vanhan metsän liepeillä ja joutuu kosketuksiin lukuisten sienilajien itiöpölyn kanssa, ehkäiseekö se allergiaa? Entä lähiympäristön eläinlajisto? Voiko sen vaikutusta erottaa lemmikkieläinten vaikutuksesta?

Jatkotutkimukselle on ilmeisesti tarvetta, sillä allergiat ovat Suomessa yleistymässä. Vaikka kyse ei (yleensä) ole tappavasta sairaudesta, se voi vaikeuttaa monien elämää varsin paljon. Monimuotoisuutta suojelemalla voisimme siis myös suojella terveyttämme!

Sano se sävelin

Keväät olivat biologianopiskeluaikoinani innostavaa mutta myös raivostuttavan turhauttavaa aikaa. Vuotta aiemmin vaivalla opettelemani taito tunnistaa linnut laulusta katosi talven aikana kuin tuhka tuuleen. Joka kevät jouduin aloittamaan alusta, kuuntelemaan lintu-CD:tä ja lukemaan lintukirjojen äänikuvauksia. "Kuk-kuu" tai "ti-ti-tyy" ovat tietenkin vielä helppoja, mutta entäpä "tjititititirr-tjutte-tjutte-tjurr"? Menee jo hankalaksi! Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille, joka tuosta vain tunnistaa seuraavan säkeen: titliti-titli-ti-titliti-tii-drrr-dsisilii-dsili-dsili.

Noin viidentenä opiskelukeväänä kyllästyin liverrysten litterointiyrityksiin ja kehitin häpeämättömän subjektiivisen tavan opetella lintujen ääniä. Aloin miettiä, mitä lintu voisi yrittää sanoa: millainen on laulun sävy ja rytmi? Onko se kiihkeä vai rauhallinen, iloinen, surullinen, vihainen tai epävarma? Millainen tarina voisi liittyä linnun lauluun?

Esimerkiksi peipon laulu on mahtavan iloinen, ponteva ja reipas, kuten kevään airuelle sopii. Pajulintu on ilmeisen kateellinen peipon energisyydestä ja viheltelee mollissa: "Tässä minä koetan matkia peippoa... mutta jotain jää aina puuttumaan..."  Peipon lähisukulainen, järripeippo, on vielä pajulintuakin katkerampi. Se ei kehtaa edes pesiä samoilla seuduilla peipon kanssa, vaan pysähtyy meilläpäin vain puolimatkan krouviin. Krouvissa miekkoset kiskovat nokan täydeltä virvokkeita ja rrryyyystävät  järrrrrrjettömästi viimeisiä pisaroita tuopin pohjalta: "Yksh vielä! Ja vielä yksh!"

Peipon laulu on riemukas kevään ja elämänilon ylistys. 

 Kuva: http://www.flickr.com/photos/baerchen57/5555627511/sizes/l/in/photostream/

Tässä toukokuun alussa metsissä visertelee jo paljon punakylkirastaita.  Niiden laulu vaihtelee elinalueesta riippuen: meikäläiset punakyljet viäntävät ehtoo savvoo siinä missä Stadin kundi vetäsee vähän slangia. Vaihtelevuudesta huolimatta laulun rytmi on kaikilla samantapainen. Lintu aloittaa itsevarmasti ja kovaa mutta lopettaa säkeensä epäselvään soperteluun: "NÄIN SE LAULU ALKAA!... muttamitenhelkkarissasejatkuu? ainamäunohdan sen B-osan!" Pienen miettimistauon jälkeen rastas aloittaa uudestaan: "NO NYT MINÄ SEN MUISTAN!... paitsiettänyttulitaas totaalinenblackout, eitästäkäänlaulustamitääntule. höh."

On myös hauska miettiä, mitä lintu voisi sanoa puolisolleen. Kepeän keimaileva västäräkki tekee pieniä lentopyrähdyksiä, keikuttaa pyrstöään ja flirttailee: "Söpö! Söpö! Söpö oot!" Aivan toisenlaiseen lähestymistapaan luottaa härkälintu, oikea tosimies. Se ui määrätietoisesti keskelle järvenselkää sydämensä valitun luo ja karjuu kuin vuorenpeikko: "VOI MITEN IHANAT SILMÄT SINULLA ONKAAN!!" Ilmeisesti naaraat kuulevat karjunnassa sisäistä kauneutta, sillä ne vastaavat samalla mitalla: "KANNA MINUT METSÄÄN, APINAMIES!"

Ja kas: kun vain keksin hyvän tarinan jonkun linnun äänestä, on paljon helpompi palauttaa mieleen sekä juttu että laulunsäe pitkän talven jälkeen. Se on sitäpaitsi paljon hauskempaakin kuin äänten opiskelu kirjoista.

Suomen uhanalaiset kasvit -kirja ilmestyi!

Viime viikolla julkaistiin Terhi Ryttärin (Suomen ympäristökeskus), Mika Kalliovirran (Suomen ympäristökeskus) ja Raino Lampisen (Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo) toimittama Suomen uhanalaiset kasvit -kirja. Uudistetussa uhanalaiskirjassa päivitetään vuonna 1997 ilmestyneen, Terhi Ryttärin ja Taina Kettusen toimittaman Uhanalaiset kasvimme -kirjan tiedot. Paljon on tapahtunutkin uhanalaisrintamalla 15 vuoden aikana, mm. valtakunnallinen uhanalaisarviointi on toteutettu kaksi kertaa vuosina 2000 ja 2010.

Tuoreessa kirjassa esitellään Suomen 197 uhanalaista kasvilajia (äärimmäisen uhanalaiset, erittäin uhanalaiset, vaarantuneet) ja jo hävinneiksi luokitellut kasvit, uhanalaistumisen syyt ja tulevaisuuden uhkat sekä pohditaan keinoja lajien säilyttämiseksi. Kirjaa on ollut tekemässä 35 kirjoittajaa, jotka työskentelevät kasvistonsuojelun parissa kasvimuseoissa,  Metsähallituksen luontopalveluissa, Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksissa, Suomen ympäristökeskuksessa ja yliopistoissa tai ovat asiantuntevia kasviharrastajia tai vapaita tutkijoita. Kirja on erinomainen tietopaketti kaikille kasveista ja luonnosta kiinnostuneille!

Tekijäjoukon kokoontuessa juhlimaan uutta kirjaa asiallisesti sujuneen tiedotus- ja julkistamistilaisuuden jälkeen 16. huhtikuuta tunnelmat olivat mitä iloisimmat: 

Kuva Satu Turtiainen

Mustaleppälintu Tuusniemellä, merimetso Maaningalla

Merimetso (Phalacrocorax carbo), Maaninka Mustavirta 16.4.2012. Kuva: Ilkka Markkanen.

Kevät etenee, tosin enimmäkseen strategialla kaksi askelta eteen, yksi taakse. Ensimmäiset leskenlehdet ovat ilmestyneet teiden pientareille. Itse seurasin nokkosperhosen urhoollista ensilepatusta hankien keskellä 7.4. Maaningalla ja tyttöperhosen kevään alkua Siilinjärvellä 12.4.

Lintujen kevätmuutto edistyy hitaasti mutta sittenkin kai harkiten ja tarkoituksenmukaisesti. Viime viikolla lintukevät harppasi lämpimän kaakkoistuulen myötä eteenpäin varsinkin torstaina 12.4., mm. peipolla, västäräkillä, kulorastaalla, sepelkyyhkyllä, töyhtöhyypällä, naurulokilla, piekanalla, varpushaukalla, tuulihaukalla ja kurjella oli Savossa ensimmäinen vilkkaampi muuttopäivä. Jos tänään on muuttoa, se lienee enimmäkseen pakomuuttoa suuntana etelä, sillä juuri nyt sataa räntää, yöllä tuli muutama sentti uutta lunta vanhan päälle ja pälviä paikkaamaan.

Lintuharvinaisuuksien suhteen on ollut vielä kovin hiljaista. Viime päivien parempia havaintoja ovat olleet mm. kangaskiuru 12.4. Siilinjärvellä sekä eilen 16.4. mustaleppälintu Tuusniemen satamassa ja Maaningan Mustavirralla läpimuuttomatkallaan levähtänyt merimetso (kuva). Mitähän seuraavaksi?

Kun Maaningan ahma museoon päätyi

Monia kiinnostaa, mistä museo saa kokoelmiinsa tai näyttelyihin eläimiä. Uusi ahmamme ei ole poikkeus: muutamat ovat jo ennättäneet kysellä ahman tarinaa. Etenkin kun kyseessä on äärimmäisen uhanalaiseksi luokiteltu eläinlaji.

Nykyään kaikki museokokoelmiin päätyvät linnut ja nisäkkäät on löydetty luonnosta kuolleina. Suuri osa etenkin isommista nisäkkäistä on törmännyt autoon tai jäänyt sen alle. Näin kävi tälle kyseiselle ahmaparallekin kolme vuotta sitten. Helmikuussa 2009 Savon Sanomat kertoi tapahtumasta näin: Maaningalla, Mustanvirran sillalla aikuinen ahma juoksi kuorma-auton eteen eikä kuljettaja ehtinyt väistää. Törmäys tappoi ahman välittömästi. Kuljettaja ilmoitti tapauksesta poliisille, joka toimitti ahman meille luonnontieteelliseen museoon.

Miten siis toimia, jos löytää luonnosta kuolleen luonnonvaraisen eläimen? Ensinnäkin: hommaa hanskat ennen kuin kosket eläimeen ollenkaan. Raadon käsittely paljain käsin voi johtaa ikävien tautien leviämiseen. Jos kyseessä on lintu, vilkaise, onko sillä rengasta jalassa. Renkaan ja linnun tiedot on hyvä kirjoittaa Luonnontieteellisen keskusmuseon Rengastustoimiston verkkolomakkeelle, tai renkaan voi lähettää toimistoon postitse. Yritä sitten selvittää, kuuluuko eläin rauhoitettuihin lajeihin. Apua tunnistukseen saa meiltä luonnontieteellisestä museosta. Mikäli eläin on rauhoitettu (kuten suurin osa linnuista on ympäri vuoden), se pitää toimittaa museoon. 

Virka-aikana eläimiä otetaan vastaan osoitteessa

Kuopion luonnontieteellinen museo

Poijutie 4 A

puh. 044 718 2648, 044 718 2644, 044 718 2653

Mitä kuolleelle eläimelle sitten museossa tapahtuu? Maaningan ahmasta kirjoitettiin muistiin tarkka löytöpaikka ja -aika, eläimen sukupuoli ja arvioitu ikä. Sitten se sullottiin pakastimeen. Lähes kolme vuotta myöhemmin päätettiin uudistaa perusnäyttelyn ahmasta kertova osuus, joten ahmalle alettiin suunnitella valokuvien pohjalta sopivaa ilmiasua ja rekvisiittaa. Itse ahman täyttäminen jäi tavalliseen tapaan konservointimestari Terho Hämäläisen harteille.

  Kun eläimen tuleva asento oli kuvien avulla päätetty, pakastettu ahmaparka otettiin sulamaan. 
Nahka viillettiin auki vatsapuolelta ja nahan sisältä poistettiin lihat, luut ja sisälmykset.

  Terho muotoili ahman kropan lastuvillasta mittapiirustusten mukaan.

 Kallo ja hampaat tehtiin muovista.

Tyhjään nahkaan kiinnitettiin selluloosakuidusta valmistetut jalat.

  Jalkaosien paksujen rautalankojen avulla konservoitu eläin saadaan tukevasti alustaan.

Lastuvillakroppa kiinnitettiin jalkoihin, kroppa kalloineen päivineen pujotettiin nahan sisälle...

... ja vatsan viillos ommeltiin kiinni.

Ahma aseteltiin Lieksan metsästä löytyneelle komean kelon oksalle.

 Oksan punaisen täplät ovat dass-massaa, jolla paikattiin oksan halkeamia.

Viimeistelyä vaille valmis ahma! Lopputulosta voi ihailla Kuopion museossa.