Sehän on liito-orava!

Kesäilta hämärtyy jo, ja tihkusade ropisee hupulleni. Tuijotan silmä kovana pesäpöntön suuaukkoa hyttysten inistessä pilvenä pääni ympärillä. Myöhäisestä iltalenkistä ilahtuneet koirat kiehnäävät jaloissani, ja koetan pitää niitä mahdollisimman hiljaa. Eikä meidän tarvitse odottaa kauaa. Yhtäkkiä pöntön suuaukosta kurkistaa harmaa, pyöreä pää. Liito-orava!! Otus punnitsee, onko turvallista poistua pöntöstä. Ilmeisesti meidät tulkitaan vaarattomiksi, sillä pienen tovin päästä liituri pujahtaa pöntöstä ulos ja kiipeää oravamaisen ketterästi ylemmille oksille. Pienellä ponnistuksella lentävä rukkanen liitää vaivatta viereiseen puuhun.

 

Liito-orava kurkistaa kolostaan. 

kuva: Marko Schrader

"Se lähti liikkeelle varsin nopeasti tänä iltana", toteaa liito-oravatutkija Sanna Mäkeläinen, joka on seurannut tätä kyseistä naarasta koko kesän. "Joskus se odottaa kolon suulla pitkäänkin." Tutkija heiluttelee televisioantennia muistuttavaa seurantalaitetta ja kuuntelee liiturin radiopannasta lähtevää napsetta. "Tuonnepäin se meni, varmaankin syömään noiden nuorten leppien lehtiä."

 

Liito-oravan radiopanta lähettää signaalia, joka pyydystetään antennimaiseen

 vastaanottimeen ja kuunnellaan kuulokkeilla. Mitä voimakkaampi napse, 

sitä lähempänä eläin on. 

 Sanna osoittaa oikeaa puuta, ja minä koetan tihrustaa oksien lomaan. Pientä, harmaata otusta on todella vaikea nähdä hämärässä lehvien seasta. Mutta pian saan apua yllättävältä taholta. Itseoppinut oravakoirani Tilhi on selvästi bongannut otuksen, ja katsoa napittaa tiukasti lepän latvaan. Ja siellä se on! Liito-orava napsii lepänlehtiä ja tiputtelee niitä huolimattomasti puoliksi syötyinä puun juurelle. Yöpalaa - vai pitäisiköhän sanoa aamiaista? - eivät näemmä haittaa muutaman metrin päässä temuavat koirat sen enempää kuin läheisellä kävelytiellä päristelevät mopopojat. Todellinen cityliituri.

 Itseoppinut oravakoira Tilhi luottaa aistinvaraiseen havainnointiin, kun taas akateemisesti

kouluttautunut tutkija joutuu turvautumaan apuvälineisiin. 

Ylöspäin tuijottaminen herättää minussakin liito-oravatutkijoiden ammattitaudin, niskan kivistyksen. Eikä tosiaan tarvita kuin muutama verryttelypyöräytys, niin otusta on taas vaikea löytää lehvästön lomasta. Onneksi se päättää vaihtaa maisemaa, hyppää viereiselle männyn oksalle ja kipittää pitkän matkaa hyvin näkyvillä. Hmm - liiturissa on jotain outoa. Sen häntä, jonka pitäisi olla paksu ja pörheä, muistuttaakin kaljua rotan häntää. "Onkohan sillä jokin ihosairaus tai loisia?" tuumii Sanna, ja kirjoittaa havainnon muistiin.

Karvaton häntä ei nähtävästi kuitenkaan haittaa nuoren naaraan liikkumista kotimetsässään. Se muutti tälle pienelle metsäkaistaleelle viime vuonna edellisen harmaan valtiattaren kadottua, ja syksyllä sille asennettiin radiopanta. Tänä kesänä Sanna on seurannut sen liikkumista vähintään viikoittain. Seurattavia liitureita on Kuopiossa monessa muussakin paikassa, joten töitä riittää lähes joka yöksi. "Liitureiden radiopantatutkimus kuulostaa coolimmalta kuin mitä se oikeasti on. Aika yksinäistä hommaa tämä on, ja välillä vähän tylsääkin", Sanna kertoo. "Joskus eläin käy vain nopeasti syömässä ja palaa takaisin pönttöön moneksi tunniksi. Siinä sitä sitten on minunkin odotettava vesisateessa hyttysten syötävänä."

Mutta kiinnostavia tuloksia seurannasta saadaan. Kuopiolaisten liito-oravien liikkeitä on tutkittu radiopantojen avulla vuodesta 2008 lähtien. Tutkimus on ainutlaatuinen, sillä aikaisemmin radioseurantaa ei ole tehty kaupunkioloissa. Ainakin minusta tutkimustuloksista kiintoisimpia ovat nuorten liitureiden vaellukset. Loppukesällä niiden on nimittäin aika lähteä äidin helmoista ja perustaa oma elinpiiri. Jotkut yksilöt ovat karttojen mukaan liikkuneet hämmästyttävän kauas synnyinkolostaan, monen kilometrin päähän.

Liito-orava on Kuopiossa varsin ajankohtainen eläin, vaikuttaahan se uhanalaisuutensa ja erityissuojelustatuksensa vuoksi esimerkiksi kaavoitusratkaisuihin ja metsänhoitosuunnitelmiin. Ei ihme, että meillä museossa päätettiin järjestää näyttely liito-oravasta luentoineen ja muine oheistapahtumineen. Näyttely avautuu Kuopion museossa 25.9. Sitä ennen on vielä paljon tehtävää, mutta toivottavasti ennätän vielä parille yöretkellekin mukaan seuraamaan lentävien rukkasten touhuja.

Virtavästäräkki pesi Maaningalla

Iloisia perheuutisia

Pohjois-Savon pesimälinnustoon lisättiin kuluvana kesänä uusi laji, kun virtavästäräkki (Motacilla cinerea) löysi kodin Maaningalta. Jo äitienpäivänä 13.5. lajista tehtiin – tosin epävarmaksi jäänyt – äänihavainto, jonka innoittamana suuntasin 24.5. retkeni samalle paikalle. Laji varmistui, paikalta löytyi aktiivisella laulullaan reviiriään ja pesintäyritystään kuuluttanut koiras. Kun myös naaraan läsnäolo reviirillä muutama päivä myöhemmin varmistui, jännitys pesinnän onnistumisen puolesta alkoi. Juhannuksen jälkeen kantautuikin sitten iloisia perheuutisia: viisi poikasta ja kaikki hyvin. Pohjois-Savon ensimmäinen virtavästäräkin pesintä oli totta. Tapahtumasta uutisoi myös Savon Sanomat.
Virtavästäräkin suosimia pesäpaikkoja ovat kirkasvetiset, pensaikkojen tai metsän reunustamat kivikkorantaiset purot, joet ja koskipaikat. Koska virtavästäräkki on pesimäkantansa pienuuden vuoksi Suomessa uhanalainen laji, tarkkaa pesäpaikkaa ei tässäkään paljasteta.

Västäräkeistä vähäsen

Suomen pesimälinnustoon kuuluu neljä västäräkkilajia. Tutun västäräkin ja pelto- ja suolinnustoomme kuuluvan keltavästäräkin lisäksi maassamme pesii nykyisin vuosittain kaksi meillä harvinaista lajia: laajalla alueella mm. Etelä- ja Keski-Euroopassa pesivä virtavästäräkki ja sitruunavästäräkki, joka on leviämässä meille idästä. Molemmat ovat linnustomme tuoreita tulokkaita, joiden kannat näyttäisivät olevan kasvussa (Suomen III Lintuatlas). Suomen ensimmäinen virtavästäräkki havaittiin vuonna 1931, ja ensimmäinen pesintä varmistettin Karjaalla vuonna 1967. Vaikka virtavästäräkki oli havaittu Pohjois-Savossa ennen kuluvaa kesää vain 19 kertaa, osattiin lajin ensimmäistä pesintää maakunnassa jo odottaa. Suomen nykykannaksi on arvioitu 10-40 pesivää paria. Sitruunavästäräkki on maamme uusimpia pesimälajeja, jota tavataan, ainakin toistaiseksi, virtavästäräkkiäkin harvemmin. Maamme ensimmäinen sitruunaväiski löydettiin vuonna 1962 ja ensimmäinen lajipuhdas pesintä todettiin Porissa vuonna 1991 (Rariteettikomitean hyväksymät harvinaisuushavainnot Suomesta). Pohjois-Savossa sitruunavästäräkki on havaittu vasta seitsemän kertaa.


Aiheesta lisää
Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.) 1999: Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. – Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5: 1-343.
Valkama, J., Vepsäläinen, V. & Lehikoinen, A. 2011: Suomen III Lintuatlas. – Luonnontieteellinen keskusmuseo ja ympäristöministeriö. http://atlas3.lintuatlas.fi 
Rariteettikomitean hyväksymät harvinaisuushavainnot Suomesta
http://www.birdlife.fi/havainnot/rk/rk-kokodata.shtml

Kuvia
Luontoportti http://www.luontoportti.com/suomi/fi/linnut/
Tarsiger.com http://www.tarsiger.com/home/index.php?lang=fin

Ötökän elämää

Vesi vain loiskui, kun yli 40 innokasta luontoharrastajaa kahlasi pyydystämään toinen toistaan kummallisempia vesihyönteisiä tiistai-illan perheluontoretkellä. Ötökät kiinnostavat ilmeisesti kaikenikäisiä: lapsiperheiden lisäksi ilahduttavan moni mummi ja vaari oli kaivanut kumisaappaat komerosta ja lähtenyt lastenlasten kanssa retkelle. Illan nuorin osallistuja puolestaan kommentoi porukan touhuja isänsä sylistä rautaisella kolmen kuukauden elämänkokemuksellaan.

Rantavesi todella kuhisee elämää. Lapset haravoivat pohjaa melkein tunnin pienillä akvaariohaaveilla, ja lähes joka kauhaisulla ansaan jäi pohjaeläimiä. Otukset kerättiin pesuvatiin, siirrettiin ylemmäs rannalle ja lajiteltiin varovasti pienempiin purkkeihin ihmeteltäväksi. Ykkösopas Marko Kelolla oli täysi työ vastailla kysymyksiin ja kertoilla tarkkailtavaksi löydetyistä pikkuötököistä.

 

Marko antaa haaveiluohjeita. Mieli taitaa jo tehdä kahlailemaan...

Ja millaisia eläimiä löydettiinkään! Isoimmat sudenkorennon toukat olivat muutaman sentin mittaisia jörriköitä. Sukeltajakuoriaisen toukka oli pieni mutta sitäkin raivokkaampi peto, ja moni ihaili sen mahtavia leukoja suurennuslasin avulla. Limakotilot lipuivat arvokkaasti purkkinsa sisäpinnalla, kun taas vikkelät malluaiset uida viuhtoivat selkää niin että vilinä kävi. Entä miten voi hauen tai mateen poikanen olla niin pieni ja silti ihan oikean kalan näköinen?!? Hurjin otuksista oli vesihämähäkki, joka saalistaa sukelluskellonsa avulla vesihyönteisiä tai pieiniä kaloja ja voi purra kipeästi ihmistäkin. Siksi meidän retkellämme ötököitä käsiteltiin turvallisesti pinsettien ja pipettien avulla. 

"Katsokaa näitä sukeltajakuoriaistoukan mahtavia leukoja! Mikä peto!" hehkuttaa Marko.

 Pyydystetyt ötökät siirrettiin varovasti pinseteillä pienempiin astioihin tarkastelua varten.

Ennätysmäisen hyttyskesän vuoksi olimme päättäneet, että retken kohokohta eli evästauko pidetään Savisaaren puoleisella rantanurmikolla Tiukanlinnan kupeessa, jossa tuuli pitää inisijät kurissa. Eväsleipien mutustelun lomassa jatkettiin ötököiden, nuijapäiden ja pienten kalanpoikasten tarkastelua. Viimeiseksi eläimet päästettiin takaisin veteen.
 

Sää oli eväsretkelle mitä parhain, eivätkä hyttysetkään enää kiusanneet yliopiston rantanurmikolla.

Innokkaimmat eivät malttaneet pitää taukoa juuri lainkaan.

Viimeiseksi ÖVR - ÖtököidenVapautusRintama päästi kaikki otukset takaisin omaan kotiinsa.

Vesihyönteiset ja muut selkärangattomat ovat yksi hyvä esimerkki kiehtovasta lajiryhmästä, jota voi tarkkailla helposti vaikkapa kesämökin rannalta. Erityisvälineitä ei tarvita: akvaariohaavit maksavat muutaman euron, ja otuksia on helppo kerätä valkoiseen pesuvatiin katseltavaksi. Kirjastosta voi lainata esimerkiksi Vesikirppu ja sudenkorento -oppaan, jonka piirroskuvien avulla voi tunnistaa tavallisimpia ötököitä. Kesärannan ötököitä -kirjassa on puolestaan kiehtovia tarinoita otusten elintavoista. Eräs retkeläisistä totesikin, että miksi matkustaa maapallon toiselle puolelle sukeltamaan, kun ihmeellisiä eläimiä löytyy näin läheltä!

Hämmästyttävän hyvä lintukirja

Juhannuksen jälkeinen päivä valkeni sukulaismökillä sateisena, joten kaivoin repustani kirjan. Odotin, että Pertti Koskimiehen ja Markus Varesvuon uutuus Tiesitkö tämän linnuista? olisi kysymyksistä ja vastauksista rakentuva luonto-opas, kevyttä kesämökkilukemista. Miksi-talitintit-laulavat-kaupungissa-TITYY-eikä-TITITYY, you know.

Mutta jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien huomasin aliarvioineeni kirjaa aika reippaasti. Odottamien irrallisten kysymysten ja vastausten sijasta kirja on yhtenäinen tarina lintujen vuodenkierrosta erilaisissa suomalaisissa elinympäristöissä. Tämän punaisen langan ympärille on punottu käsittämätön määrä muuta lintutietoa, joka on kirjoitettu tieteellisen tarkasti mutta sujuvasti, liiallista hifistelyä välttäen. Tutuiksi tulevat muiden muassa lintujen evoluutio ja sukulaisuus dinosauruksiin, lentämisen aerodynamiikka, aistien fysiologiset perusteet hämmentävine magneettiaisteineen sekä ilmastonmuutoksen oletetut vaikutukset lajistoomme. Tekstiä tukevat Markus Varesvuon taattua laatua edustavat valokuvat. Kokonaisuuden huolellisesta viimeistelystä kertoo sekin, että kuvateksteistä näkee kertasilmäyksellä kuvan lintulajin.

Kirjan parasta antia ovat kuitenkin kuvaukset lintujen käyttäytymisestä ja sopeutumisesta eri elinympäristöjen vaatimuksiin. On hienoa, että Koskimies on valinnut esimerkkilajeikseen usein aivan tavallisia pihojen ja metsien asukkaita, joiden elämästä löytyykin yllättäen vaikka kuinka paljon kiinnostavia yksityiskohtia ja moninaisuutta. Esimerkiksi peipon laulu tähän aikaan vuodesta voi kertoa monenlaisista tilanteista. Ehkä laulaja on jäänyt parittomaksi ja kutsuu samassa jamassa olevia naaraita. Tai kenties pari on löytynyt, mutta ensimmäinen pesintä epäonnistui, ja pariskunta on yrittämässä uudelleen paremmalla onnella. Tai sitten koiras testaa, vastaavatko naapurien miehet saman tien omalla säkeellään. Jos joku puuttuu nimenhuudosta, saattaa sankaritenori piipahtaa vikittelemään hemaisevia naapurinrouvia. Sitä parempi, jos petetty pikkumies päätyy aisankannattajaksi ja elättämään ovelamman koiraan jälkeläisiä!

Jämähdin lintutarinoiden pariin sekä mökillä että kotiin tultuani tuntikausiksi. Tyytyväisenä, mutta hieman pyörällä päästäni laskin kirjan kädestäni puoliltaöin ja vilkaisin kansikuvaa uudelleen. Lapinpöllö katsoo lukijaa pistävänkeltaisin silmin ja tivaa haastavasti, kuten viisauden symbolilta voi odottaa: Tiesitkö linnuista tämän kaiken?

No en todellakaan tiennyt.

Valoisaa juhannusta!

Päivä on juuri nyt pisimmillään. Keskikesän juhlan kunniaksi voisi ryhtyä auringonpalvojaksi ainakin hetkeksi aikaa: ilman auringon lämpöä ja valoa ei elämä maapallolla olisi mahdollista. Kiitos auringolle!

Aurinkoista, valoisaa ja lämmintä juhannusta :-)

 

Brasilialainen ja suomalainen auringonpalvoja. 

kuva: Pauliina Storm

Näyttelytekniikkaa Mäntän kesässä

14.–15.6.2012 Mäntän Serlachius-museo Gustafissa oli museoalan näyttelytekniikan ammattilaisilla mahdollisuus tutustua alan uusimpiin trendeihin, keskustella kokemuksista ja päivittää osaamistaan ja verkostojaan.

http://www.serlachius.fi

Museoliiton järjestämässä koulutuksessa kuunneltiin ja seurattiin innokkaasti mm. Suomen Luontokeskus Haltian näyttelypäällikkö Petri Ryöppyä, Serlachius-museoiden teknistä suunnittelijaa Olli Huttusta, sekä valosuunnittelija Sirje Ruohtulaa. Kuten aina tällaisissa tilanteissa, aika juoksi nopeammin kuin toivottiin ja oli arvioitu, ja paljon asiaa jäi odottamaan seuraavia kertoja.

Kun jonkin alan ammattilaiset kokoontuvat yhteen on yksi tärkeimmistä asioista vapaa keskustelu kokemuksista, ideoista, ongelmista ja ratkaisuista. Keskustelu oli hyödyllistä tälläkin kertaa. Tiedonkulkua ja -jakamista edistämään perustettiin myös uusi yhdistys, "Suomen museotekniset ry.".

http://www.facebook.com/museonortit

Museoiden näyttelyiden tekniikkaan kohdistuvat vaatimukset ovat rankat. Tekniikan pitäisi olla huomiota herättämätöntä ja toimivaa, ja käyttötunteja kertyy valtavasti. Laitteiden pitäisi olla helppoja huoltaa ja käyttää, eivätkä ne saisi olla liian kalliitakaan. Uskon että perustettu uusi yhdistys auttaa jatkossa kokemuksien jakamisessa ja monessa muussakin asiassa, ja hyödyt tulevat näkymään, kuulumaan ja tuntumaan tulevaisuudessa monissa näyttelyissä.

Voiko tämän mukavampaa lintuharrastusta olla?

Käsi ylös: kuka on menossa mökille kesäkuun toisena viikonloppuna? Veikkaanpa, että aika moni. Entä kuka aikoo juoda aamukahvit terassilla, käväistä vähän kävelemässä metsässä tai istuskella saunan jälkeen laiturilla? 9.-10.6.2012 tuollaista puuhastelua tai suoranaista mitääntekemättömyyttä voi kutsua hyvällä omatunnolla lintuharrastukseksi. Silloin nimittäin järjestetään BirdLife Suomen Mökkibongaus-tapahtuma. Mökkibongauksessa ei kilpailla lajimäärällä, vaan tarkkaillaan kymmentä yleistä mökkimaisemissa viihtyvää lintua. Tarkoituksena on laskea, montako kyseisen lajin yksilöä on kerralla näkyvillä.

Oikein ahkera mökkibongaaja voi yhdistää lintuharrastuksen tavoitteelliseen kalastukseen.
Kuva: Arttu Ekholm (lähde ja julkaisulupa)

Tämänvuotiset seurattavat lajit ovat:

• laulujoutsen
• kyhmyjoutsen
• kuikka
• mustakurkku-uikku
• meriharakka
• käki
• västäräkki
• kirjosieppo
  
• talitiainen
• peippo

Kuikka on yksi suomalaisten suosikkilinnuista ja
itseoikeutetusti mukana Mökkibongauksen lajilistassa.
Kuva: Sakari Nylund (lähde ja julkaisulupa)

Yksinkertaisimmillaan riittää, että mökkibongaaja havaitsee viikonlopun aikana vaikka vain yhden yksilön yhdestä lajista. Viikonlopun jälkeen havainnot voi käydä tallentamassa BirdLife Suomen kotisivulle tai lähettää ne postikortilla osoitteeseen BirdLife Suomi ry, Annankatu 29 A 16, 00100 Helsinki. Osallistujien kesken arvotaan jopa mukavia palkintoja, joten mukaan kannattaa liittää omat yhteystiedot. 

Joten eiku hyvät eväät mökille mukaan ja bongaamaan vaikka koko perheen voimin!