Voihan KÄÄK - joulu on TAAS!

Olen täysin vakuuttunut siitä, että joulu on vähintään kolme kertaa vuodessa. Jälleen avasimme talvisalin isot vitriinit ja asettelimme sinne tänne tonttuja etsittäväksi. Ja voiko siitä muka olla jo kolme vuotta aikaa, kun viimeksi rakensimme joulunäyttelyn parvihuoneeseen? Pakko se on uskoa - vuosi sitten huoneessa oli Honka, mänty, petäjä -näyttely ja kaksi vuotta sitten tilan oli vallannut liito-orava. 

Tänä vuonna joulunäyttelymme ei ole ehkä ihan se perinteisin. Mainio museomestarimme Petteri keksi alkusyksystä, että räväytetäänpä musiikkiaiheinen joulunäyttely ja tehdään eläinten ja joulutonttujen stadionkeikka nimeltään Vain eläimiä!

Soitinrakentajan työ vaatii asiantuntemusta.
Myhkyrinkadun bassoekspertti keskittyy työhönsä.

Marco-tonttu oli tyytyväinen valmiin basson soundeihin. Parta ojoon ja lavalle!

Syksyn mittaan Poijutien eläinkokoelmatiloissa raikui tämän tästä nauru, kun konsertin tähtisolisteja ja soittajia valittiin. Valitettavasti Vesa-Matti Kuiri, Suvi Pilkkaniska ja Pauli Metsähanhiniemi joutuivat omien aikataulujensa vuoksi jättämään stadionkeikan väliin. Mutta todella kovan luokan esiintyjiä keikalle löytyi! Bändin basistina liehuu pitkätukkainen Marco-tonttu ja solisteina loistavat ikisuosikki Sopuli Eedelman, piskuinen Robin sekä tietenkin tajunnan räjäyttävä supertähti KÄÄK.

KÄÄK ei tunnetusti suostu esiintymään ilman vaikuttavaa lavashowta. Rakennussuojelullisista syistä oikeaa pyrotekniikkaa ei päästy käyttämään, mutta ei hätää - Myhkyrinkadun suuri televisio yltää supertähden mittaiseen valoshowhun! Tulipa sillekin rakkineelle hyödyllistä käyttöä.

Sitkeä huhu kertoo, että erään radioaseman toimittaja ei millään meinannut pystyä lausumaan ääneen konsertissa esiintyvien tähtien nimiä vakavalla naamalla. Voimmekin siis ennustaa, että joulunäyttelyvieraat lähtevät keikan jälkeen kotiin hymyssä suin. Kevyttä joulumieltä ja raskasta rockia!

KÄÄK avaa ääntään. Keikka on sangen pitkä, 28.11.-10.1.,
joten artistin on syytä virittää instrumentti kunnolla.

Eläinmaailman isiä ja poikasia

Eläinmaailmassa isien rooli poikasten hoidossa arvioidaan usein pienemmäksi kuin emon. Monilla lajeilla näin onkin. Naaraille lisääntyminen on usein rasittavampaa kuin koiraille, onhan munien tuottaminen tai poikasten kasvattaminen kohdussa aikamoinen ponnistus. Mitä enemmän naaras panostaa lisääntymiseen, sitä enemmän sillä on menetettävää, jos kaikki ei sujukaan kuin Strömsössä.

Mutta eläinlajien joukosta löytyy hämmästyttävän paljon esimerkkejä huolehtivaisista isistä. Kotimaisista linnuistamme yllättävän moni pariskunta hoitaa poikasensa yhdessä. Työtä riittää kummallekin vanhemmalle, sillä Suomen sorea kesä on sangen lyhyt saattaa avuttomat linnunpojat lentokykyisiksi. Monen kahlaajalinnun työnjako on mennyt vielä pitemmälle. Esimerkiksi mustaviklonaaraat viettävät Suomessa vain muutaman viikon. Kevätmuuton jälkeen naaraat parittelevat koiraiden kanssa mutta tuumaavat pian munimisen jälkeen, että heippa vaan isi - tytöt lähtevät nyt etelään! Vikloisä jää hautomaan ja huolehtii poikasista kesän ajan syysmuuttoon asti.

Mustaviklokoiraille yksinhuoltajaisän elämä on tuttua.
Naaraat vain käväisevät Suomessa, muu jää koiraan harteille.
kuva: Kaeptn chemnitz (lisenssi)

Monet eksoottisemmatkin koiraslinnut kunnostautuvat jälkikasvun hoitamisessa. Etelämantereella värjöttelevät keisaripingviinit joutunevat kaikkein kovimpaan koetukseen yrittäessään suojella ainokaista munaansa hyiseltä kylmyydeltä. Pingviinikoiraat hautovat munaa kannattelemalla sitä jalkojensa päällä jopa -60 asteen pakkasessa kahden kuukauden ajan - syömättä yhtään mitään koko aikana. Isäparat!
Pingviinien vanhemmanrakkaus on erittäin voimakas. Jos hautominen epäonnistuu tai poikanen kuolee, vanhemmat voivat helposti adoptoida jonkun toisen, orvoksi jääneen poikasen tai yrittävät jopa varastaa naapurin jälkikasvua hoivattavaksi. Eipä ole tavatonta sekään, että kaksi koirasta lyöttäytyy yhteen huolehtiakseen pienestä untuvikosta.

Luonto-ohjelmista tutut keisaripingviinit joutuvat uskomattoman lujille poikasten kasvattamisessa.
kuva: Michael Van Woert (lisenssi)

Nisäkkäistä huolehtivaisimpia ovat valkotupsutamariinit. Isä osallistuu synnytykseen ottamalla poikaset vastaan, puremalla niiden napanuoran poikki ja nuolemalla ne puhtaiksi. Poikaset viettävät lähes kaiken ajan isänsä hoivissa, sillä isä vie ne emolle vain imetystä varten muutaman tunnin välein.

Pisimmälle isyyden taitavat viedä merihevoskoiraat. Nämä pienet kalat tulevat raskaiksi ja kantavat poikaset vatsapuolen taskussa. Taskuun kehittyy jopa istukankaltainen kudos, joka tuo munille happea ja ravintoa. Synnytyksen jälkeen poikaset kykenevät heti huolehtimaan itsestään. Kun merihevosnaaras huomaa koiraan taskut tyhjiksi, se tulee usein heti vonkaamaan uutta parittelua. Koiraat voivat kuitenkin olla kranttuja ja antaa innokkaalle naaraalle pakit.

Raskaaksi voivat tulla muutkin miehet kuin Arnold Schwarzenegger elokuvassa Junior.
Naurattaisikohan leffa merihevoskoiraita?
kuva: Mohammed Al Momany (lisenssi)

Selkärangattomien suuressa joukossa jälkeläisistä huolehtiminen on melko harvinaista - useimmiten munat ja kuoriutuva jälkikasvu jätetään huolehtimaan itsestään. Hyönteismaailmassa poikkeuksellisia ovat pohjoisamerikkalaiset vedessä elävät jättiläisvesiluteet. Naaraan osuus lisääntymisessä on muniminen koiraan selän päälle. Koiras kantaa munia mukanaan kuoriutumiseen asti. Kantaminen ei riitä, vaan koiraan on usein uitava veden pinnalla ja "punnerrettava" kroppaansa veden pinnan läpi. Liike hapettaa munia tehokkaasti.

Mukavaa isänpäivää kaikille ihmis- ja eläinmaailman isille!

Luontoretket 2014 - mitä jäi käteen?

Museon retkikausi on tämän vuoden osalta lopussa, marraskuu kolkuttaa ovella. Nyt on hyvä hetki vetää villasukat jalkaan, kaataa kahvia kuppiin ja suunnata katse taaksepäin. Missä tulikaan käytyä? Mikä teema veti yleisöä magneetin tavoin ja mikä jäi pienen piirin retkeksi? Täytyykö kaikkien tapahtumien olla suuria ja mahtavia vai olisiko pienimuotoisuudellekin paikkansa?

Retkitoiminnan pohtiminen on hyvä aloittaa yhteenvedosta. Tänä vuonna retkiä järjestettiin seitsemän (suunnitelmissa oli kahdeksan, mutta hyönteisaiheinen retki jouduttiin huonon sään takia peruuttamaan). Tapahtumien ajankohdat sijoittuivat melko tasaisesti koko kaudelle; tosin elokuun lopulla oli Sieniviikkojen takia jonkinlainen tapahtumien suma.

27.4.   Muuttolintuja Keskimmäisellä     33 osallistujaa
22.5.   Lähiretki Särkiniemeen               60 osallistujaa
18.6.   Lasten seikkailuretki                   26 osallistujaa
15.7.   Jättipalsamit kuriin! -talkoot          6 osallistujaa
22.8.   Lepakkoretki                             68 osallistujaa
26.8.   Pörräävät pölyttäjät                    peruutettu
31.8.   Sienestyksen alkeet                    70 osallistujaa
20.9.   Vanhan metsän taikaa                 12 osallistujaa

Retkien ja osallistujien määrä on kasvanut hieman joka vuosi. Tänä vuonna osallistujien yhteismäärä oli 275. Ei huono luku, ei lainkaan! Eniten yleisöä vetivät historia- ja luontotietoa yhdistänyt Särkiniemen-retki, lepakoiden tarkkaileminen ja sieniretket. Aiempien vuosien suosikkeja ovat olleet geologiaretket ja vesihyönteisistä kertovat Ötökkäsafarit.

Aurinko laskee Puijon taakse. Lähes 70 retkeläistä on lähdössä
bongaamaan lepakoita Laura Niinimäen opastuksella.

Viimeisimpien vuosien aikana olen oppinut tuntemaan lähes kaikille retkille osallistuvia vakiokasvoja. Useimmiten retkeläisistä ehkä kolmannes on näitä retkien suurkuluttajia, suurempi osa ensikertalaisia tai satunnaisempia kävijöitä. En osaa sanoa, kummat ilahduttavat enemmän. Toisaalta on aina yhtä hienoa nähdä se ensimmäinen ihmetys: "En ole tajunnutkaan, että Kuopiossa on näin hienoja paikkoja!" Mutta vähintään yhtä hyvältä tuntuu se, että jotkut jäävät luontoretkikoukkuun ja lähtevät mukaan uudestaan ja uudestaan. Vakiokasvojen ansiosta retkivalikoiman ja opastuksen sisällön täytyy uudistua koko ajan - haluan, että jokaisella retkellä nähdään, kuullaan ja koetaan jotain uutta.

Joskus meillä keskustellaan, kannattaako pieniä noin 10 hengen tapahtumia järjestää. Viime vuosien tilastoja katsellessa huomaa, että pieniksi tapahtumiksi ovat jääneet "tavalliset" metsävaellukset, pienet perheretket, jättipalsamin poistotalkoot ja syyskauden retket. Tällä tehokkuutta ihannoivalla aikakaudella ei ole ihme, että pienimuotoisten tapahtumien mielekkyys kyseenalaistetaan.

Itse ajattelen, että suuri osallistujamäärä ei ole ainoa onnistumisen merkki. Yli 50 hengen retkillä on varsin todennäköistä, että kaikki osallistujat eivät kuule opastusta kunnolla. Opastuspisteillä joutuu väistämättä odottamaan pitkään ennen kuin viimeisetkin ovat päässet perille. Pienillä, 10-20 hengen retkillä opastuksen kulku ja ohjelma on paljon joustavampi, kun osallistujien toiveet pystytään ottamaan huomioon. Parhaimmillaan kaikki halukkaat pääsevät osallistumaan elävään, polveilevaan keskusteluun, joka avaa uusia näkökulmia jokaiselle.

Lasten seikkailuretkillä pieni osallistujamäärä on olennaista turvalliselle ja onnistuneelle retkelle.
Jokaista on pystyttävä tarvittaessa auttamaan ja tukemaan.
kuva: Päivi Asikainen

Vaikuttaakin siltä, että olemme onnistuneet puolivahingossa suunnittelemaan oikeanlaisen konseptin. Joka vuosi retkiohjelmasta täytyy löytyä yleisöä takuuvarmasti kiinnostavia aiheita, jotka madaltavat kynnystä lähteä luontoon. Mutta ihan yhtä tärkeää on valaista vähän tuntemattomampia aiheita ja tarjota mahdollisuus syvälliseen ja kiireettömään keskusteluun. Mitä hyötyä on käävistä ja muista lahottajasienistä? Miten luontoretkeily vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin? Millaista elämää voi löytyä keskeltä urbaania kivierämaata?

Willamon mystiset luontokuvat

Kirjaston kokoussaliin laskeutui mystinen tunnelma, kun Viimeiset vieraat -näyttelyn toinen luontokuvaaja Heikki Willamo aloitti kertomuksensa luontokuvaajan työstä. Salin valot sammutettiin, jotta toinen toistaan hienommat valokuvat pääsisivät oikeuksiinsa. Kuvat ja Willamon elävästi kerrotut tarinat suomalaisesta luonnosta eivät varmasti jättäneet ketään kylmäksi.

Tarina alkoi Viimeiset vieraat -kirjan syntyvaiheista. Suomessa on valtavasti autiotaloja, muistoja ajasta, johon ei ole enää paluuta. Willamo ja kirjan toinen tekijä Kai Fagerström vierailivat kymmenissä autiotaloissa ja viettivät niissä satoja ja taas satoja tunteja. Kirjan ja siitä syntyneen näyttelyn pääosia näyttelevät autiotalojen eläinasukkaat, ja eläinkuvaajan työ on pääosin odottamista. Ujoja villieläimiä ei voi käskeä eikä juuri houkutellakaan, on vain odotettava kärsivällisesti, että ne ilmaantuvat oikeaan aikaan oikeaan paikkaan.
Kuvaajat mielsivät autiotalot hieman eri tavoin. Fagerströmin mielestä niissä oli surumielinen tunnelma, ne henkivät kiireettömän aikakauden loppumista ja ihmisasukkaiden katoamista. Eräässäkin talossa kaikki tavarat olivat vielä paikoillaan ihan kuin asukas olisi lähtenyt vain käymään jossain... mutta jättänyt palaamatta. Willamo puolestaan koki talojen eläinasukkaiden läsnäolon lohdullisena. Luonto ottaa takaisin sen tilan, joka oli ihmisillä lainassa. Elämä autiotalossa jatkuu.

Willamo ja Fagerström eivät halunneet inhimillistää autiotalojen eläinasukkaita. Katsoja
tekee sen heidän puolestaan. Eikös orava ole selvästi odottamassa vieraita kärsimättömästi?
kuva: Kai Fagerström

"Viimeinen pari uunista ulos!"
kuva: Kai Fagerström

Supikoiranpentu katselee kotinsa ikkunasta. Jokohan pääsisi pihalle leikkimään?
kuva: Heikki Willamo

Viimeisten vieraiden jälkeen Willamo halusi tehdä jotain muuta, jotain uutta, jotain aivan omaa. Syntyi Vuosi metsässä, mustavalkokuvin kerrottu tarina yhden eteläsuomalaisen metsän vuodenkierrosta talvipäivänseisauksesta seuraavaan talvipäivänseisaukseen. Projektin aikana Willamo vietti metsässä niin paljon aikaa kuin suinkin. Lähiseudun eläimet tulivat tutuiksi, jopa ystäviksi. Oli varmasti koskettavaa nähdä omin silmin, miten ankarasti kylmä talvi kurittaa pikkulintuja. Tuona talvena kovat pakkaset koituivat kaikkien talvehtimaan jääneiden hippiäisten ja puukiipijöiden kohtaloksi. Vasta kevät toi hippiäisten kirkkaan laulun takaisin kuusikoihin, kun etelään lentäneet yksilöt palasivat kotimetsäänsä pesimään.

Lumen peittämät kuuset seisovat juhlallisesti hiljaisessa metsässä.
kuva: Heikki Willamo

Vuoden aikana Willamolla oli runsaasti aikaa seurailla lempilintujensa elämää. Tutuiksi tulivat niin kaakkurilammen kesäiset kiireet, varpuspöllön kimeä vihellys kuin töyhtötiaisen touhutkin. Syksyn tullen valokuvaajalla oli usein taskut täynnä pähkinöitä, joita rohkeat hömötiaiset kävivät noukkimassa ja piilottamassa talven varalle. Töyhtötiaiset eivät kesyyntyneet yhtä helposti vaan tarkkailivat tilannetta kauempaa irokeesitukkansa alta.

Vanamot. Keskellä voi tosin nähdä jonkin toisenkin hahmon...
kuva: Heikki Willamo

Vaikka vuosi metsässä aikanaan loppui, värivalokuvaan ei ollut paluuta. Mustavalkokuviin syntyi jälleen uusi näkökulma. Willamo oivalsi, että kuvaaminen on loppujen lopuksi pitkälti kohtaamista: valokuvaaja kohtaa kuvattavan eläimen, eläimet kohtaavat toisiaan, myyttinen ja todellinen luonto kohtaavat - ja Willamo kohtasi ruotsalaisen Mats Anderssonin, jonka kanssa valmistui kirja nimeltä Kohtaamisia. Uudessa teoksessa monet kuvat ovat mystisiä ja epätodellisia. Uudenlaisella tekniikalla on mahdollista luoda valokuvia, jotka muistuttavat muinaisia luolamaalauksia. Juokseva peura näyttää kiteytyvän jostain toisesta todellisuudesta, valkea lintu lentää kohti parempaa maailmaa.

Olin vaikuttunut tästä hienosta elämyksestä. Ja niin taisi olla moni muukin.

Viesti menneisyydestä.
kuva: Heikki Willamo

Maaginen magnifica

Tiistaina 16.9. museon kokoelmat täydentyivät sammaleläinten osalta uudella lajilla. Kyseinen laji on tieteelliseltä nimeltään Pectinatella magnifica. Suomenkielisen lajinimen puuttuessa kutsuttakoon tätä erikoisen näköistä ilmestystä tässä bloggauksessa vaikka ”jättisammaleläimeksi”.

Pectinatella magnifica   Kuva: Marko Kelo

Museon kokoelmiin päätyneet yksilöt olivat peräisin Lapinlahdelta Onkiveden Lammasvirralta, jossa yhdyskuntia eli kuvan kaltaisia möykkyjä (paino n. 2,5 kg) oli runsaasti, koon ja muodon vaihdellessa päärynästä aina reilun jalkapallon kokoisiin yhdyskuntiin.  
Laji on kotoisin Pohjois-Amerikasta Mississippi-joen alueelta ja on saattanut kulkeutua Suomen vesistöihin laivojen painolastivesien mukana tai luonnollisemmin esimerkiksi vesilintujen höyhenpeitteeseen takertuneena. Sammaleläinten leviäminen, myös vesistöstä toiseen, tapahtuu mm. kylmyyttä ja kuivuutta kestävien lisääntymissolujen (statoblastien) avulla. 

Mikroskooppikuva statoblastista Kuva: Jukka Kettunen

Tarkemmin aiheesta: http://www.vieraslajit.fi/lajit/MX.206797/show

Sienet kiinnostavat - Kuopion Sieniviikkojen tapahtumissa yli 1200 osallistujaa

Yhdessä Pohjois-Savon sieniseuran kanssa järjestämämme Kuopion sieniviikot -tapahtumakokonaisuus oli oikein onnistunut. Osallistujia 17.8.-4.9. välille sijoittuneisiin tapahtumiin tuli yli 1200! Voi sanoa, että sienet todella kiinnostavat kuopiolaisia.

Jo sieniviikkojen avajaistapahtuma yllätti suosiollaan. Kuopion museoon 17.8. perustettu pop up -ravintola "Herkuttele villisienillä" houkutteli jopa 100 ruokavierasta, moninkertaisesti odotettua enemmän. Suuren suosion vuoksi kaikki sieniherkut loppuivat noin tuntia ennen ilmoitettua sulkemisaikaa.

Sieninäyttelyt keräsivät odotetusti eniten osallistujia. Korttelimuseon Suureen Sieninäyttelyyn tutustui yli 400 museovierasta. Etenkin koululuokat hyödynsivät tehokkaasti mahdollisuuden sienilajien opettelemiseen. Puijo liikuttaa -tapahtumaan 31.8. järjestetty pieni näyttely ja sienineuvontapiste saavuttivat satoja ulkoilijoita. Kaikkiaan sienten monimuotoisuuteen perehtyi yli 1000 näyttelyvierasta.

Sieninäyttelyt keräsivät yhteensä yli 1000 kävijää.

Pienimuotoisempia tapahtumia olivat Kirsti Eskelisen ruokasienten terveellisyydestä kertova luento ja Marja-Liisa Ahon sienivärjäystä esittelevä työnäytös. Näihin perehtyi yhteensä viitisenkymmentä innokasta harrastajaa.

Marja-Liisa Aho nostaa veriseitikeillä värjätyn lankavyyhdin kuivumaan.
Sienivärjäämisestä on tulossa myöhemmin oma blogikirjoitus.

Sieniviikot oli työntäyteistä mutta innostavaa aikaa. Ainakin yleisömäärän ja saamamme palautteen perusteella vastaavanlaisia voisi järjestää uudestaankin - katsotaan, milloin seuraava toteutuu ja millaisella konseptilla...

Sieniä!

Sieniä, paljon sieniä, on nyt ja taas näytillä Kuopion korttelimuseossa, mutta vain ja ainoastaan enää tämän iltapäivän (4.9.2014) ajan, kello 17 saakka!

Tänä vuonna jouduimme pohtimaan pitkään, voidaanko sieninäyttelyä edes järjestää ja jos, milloin. Kesä oli erikoinen säiden suhteen ja sienien ilmestymistä oli vaikea ennustaa.  Näyttelyn ajankohta tuntuu nyt kuitenkin oikeaan osuneelta. Erilaisia sienilajeja joihin voi nyt tutustua ihan "oikeassa elämässä", eikä vain internetissä tai kirjan sivuilla, on tarjolla tämän hetken laskujen mukaan 107, vaikka etukäteen epäilyttikin että tokkopa löytäisimme 60 lajia enempää. Sääkin suosii, aurinko paistaa lämpimästi ja Kuopion korttelimuseon kaunis ja idyllinen pihapiiri on täydellinen paikka ulkoilmanäyttelylle.

Uurremaatähti on aivan uskomattoman näköinen sieni.

Ukonsieni on aika vakuuttavan kokoinen, ja jo yhdestä lakista
voi saada aikaiseksi mukavan kokoisen ja makuisen ateriankin.

Valkokärpässieni on yksi sellaisista myrkkysienistä,
jotka jokaisen olisi hyvä oppia tunnistamaan.

Vihertuoksumalikan tunnistaa nimensä mukaisesti myös tuoksustaan,
joka ei internetin tai sienikirjojen oppaista välity, vaan kannattaa
käydä vaikkapa sieninäyttelyssä kokemassa.

Herkkutatti on myös rahanarvoinen ja haluttu kauppasieni.

Männynherkkutatit ovat upeita ja maistuvia.

Näyttelyssä on esillä 107 eri lajia, kuvassa niistä vain pieni osa.

Sieniä joutuu jatkuvasti kostuttamaan suihkepullolla,
jotta ne eivät kuivahtaisi pilalle liian nopeasti.

Sieninäyttelyssä riittää vilskettä.