Suppilovahvero, toinen mestaripiilottelija

Suppilovahverokausi alkaa olla hyvässä vauhdissa. Vähän sateita kaivattaisiin vielä tänne Pohjois-Savoon, jotta suppismetsälle pääsisi kunnolla. Viime viikonloppuna vajaan parin tunnin ei-niin-ahkera sienestäminen tuotti kuitenkin jo varsin mukavan tuloksen: iso paistinpannu oli ääriään myöten täynnä tuoreita suppilovahveroita.

Monet valittavat suppilovahveron vaikeaa löydettävyyttä. Sieni onkin vaatimattoman ruskea ja piiloutuu tehokkaasti kuivuneiden lehtien ja muiden roskien sekaan. Toisaalta suppilovahverot jos mitkä kasvavat ryhmissä. Joskus hyvälle apajalle osuessa ei tiedä, mihin korinsa laskisi tai minne asettelisi jalkansa niin ettei murskaisi arvokkaita sieniä.

Suppilovahverot viihtyvät kosteassa sammalessa ja kasvavat usein ryhmissä. Kuva: Cano Vääri (CC)

Suppilovahvero on helppo tuntea. Suppilonmuotoisen, ruskean lakin alla on paksut, kellertävät ja hieman johteiset heltat, ja sienen jalka on kellertävä. Suppilovahveron voi helpoimmin sekoittaa kosteikkovahveroon, jonka lakin reuna on repaleisempi ja jalka kirkkaamman oranssi. Onneksi kosteikkovahvero on vähintään yhtä hyvä ruokasieni kuin haaleammanvärinen sukulaisensa. Savossa kosteikkovahvero on harvinainen, mutta hyvällä kasvupaikalla niitäkin voi löytyä paljon.

Suppilovahveron parhaat tuntomerkit ovat vahvat heltat ja kellertävä, ontto jalka. Kuva: Amadej Trncozky (CC)

Ikävämpi näköislaji on lievästi myrkyllinen rustonupikka, joka muistuttaa ylhäältäpäin katsottuna pientä suppilovahveron alkua. Jos sienen poimii ja kääntää ympäri, huomaa heti eron: rustonupikalla ei ole helttoja lainkaan. Myös lakin muoto on pyöreämpi ja reunat ovat kiertyneet voimakkaammin alas- ja sisäänpäin.

Rustonupikka muistuttaa pientä suppilovahveroa, mutta sen erottaa helposti heltattomuutensa perusteella. Kuva: Mycorruption (CC)

Ruokasienenä suppilovahvero on yksi helpoimmista. Se maistuu melko miedolta ja sopii hyvin muhennoksiin, piirakoihin ja keittoihin. Ohuen maltonsa ansiosta se soveltuu mainiosti kuivattavaksi. Kuivatut sienet kestävät hyvin säilytettyinä vuosia.

Tällä kertaa halusin kokeilla sieniruokaan leppäsavujuustoa. Löytämässäni reseptissä oli lukuisia sellaisia aineita, joita ei jääkaapissa sattunut olemaan, joten ohjetta piti soveltaa reippaalla kädellä. Lopputulos oli kokintaidot huomioon ottaen hämmästyttävän hyvä! Oli parasta kirjoittaa ainekset muistiin niin kauan kun ne vielä olivat mielessä.

Savuinen suppilovahverokeitto

noin puoli litraa tuoreita suppilovahveroita
1 iso sipuli
voita
ripaus suolaa
ripaus mustapippuria
3 rkl vehnäjauhoja
2 dl ruokakermaa
2 dl kevytkermaa
4 dl maitoa
rakuunaa
noin 50 g leppäsavujuustoa

Haihduta paistinpannulla suppilovahveroista neste. Lisää pilkottu sipuli ja paista sieniä ja sipulia voissa jonkin aikaa. Mausta suolalla ja mustapippurilla. Kumoa sieni-sipulisekoitus kattilaan, ripottele päälle vehnäjauhot ja lisää hiljalleen kermat ja maito. Anna keiton kiehua hiljalleen, lisää rakuuna ja keitä vielä jonkin aikaa (en tullut katsoneeksi kelloa!) Raasta lopuksi keittoon leppäsavujuusto. Savujuusto on varsin suolaista ja voimakkaan makuista, joten voi olla että vähäisempikin määrä riittää - laita raastetta keittoon ensin vain vähän, sekoita kunnes juusto on sulanut ja maista, tarvitaanko juustoa lisää.

Tarjoa keiton kanssa tuoretta ruisleipää. Jälkiruuaksi voisi sopia hyvin jokin maukas puolukkaherkku.

Seikkailijat pelastivat menninkäisten aarteen

Lauantaina 14.9. vietettiin Puijolla perinteisesti Geologian päivää. Tällä kertaa ohjelmassa oli pieni geologia-aiheinen näyttely Puijon tornissa huikeiden maisemien ympäröimänä ja lapsiperheille suunnattu seikkailuretki. Seikkailumuotoisen retken suunnittelu ja valmistelu oli uusi aluevaltaus "perinteisten" luontoretkiemme rinnalla.

Miksi juuri seikkailu? Koska halusimme kokeilla, onnistuisimmeko luomaan luontoelämyksen, jossa osallistujat - lapset- saisivat olla kokonaisvaltaisesti mukana. Seikkailukasvatuksen periaatteiden mukaisesti tällaisella retkellä lapset ovat pääosassa, ei retken opas. Lapsille annetaan mahdollisuus toimia aktiivisesti, tutustua luontoon eri aistein ja tehdä yhteistyötä toisten lasten kanssa. Tekeminen on lapselle luontainen tapa oppia uusia asioita toiminnan kautta.

Ennakkoilmoittautumisten perusteella kävi ilmi, että valtaosa retkeläisistä oli 4-6-vuotiaita lapsia vanhempineen. Muutamia isosiskoja ja -veljiä oli myös joukossa. Oli siis selvää, että tarinassa ja toteutuksessa mentiin pienimpien ehdolla. Niinpä sovelsin erään seikkailukasvatuskirjan esimerkkiretken Puijon oloihin, ja mielessäni syntyi tarina Puijon menninkäisten aarteesta.

Retkeläiset iästä riippumatta innostuivat heti aarteenetsintäseikkailusta. Tarkoitus oli etsiä vihjeiden perusteella reitti kadonneen aarteen luo ja voittaa se oveluudella takaisin menninkäisille. Välillä vihje ratkesi puulajien tunnistamisen avulla, toisinaan piti osata vähän suunnistaa, ja olipa matkan varrella kivilajien tunnistamisestakin apua. Seikkailuretkellä ei tietenkään kuljeta polkuja tai kävelyreittejä pitkin, mutta suurimpia hankaluuksia kiipeämisessä ja kapuamisessa taisi olla aikuisilla ;-)  Puijon metsä näytti parhaat puolensa - se sopi satumetsäympäristöksi erinomaisesti mahtavine ikikuusineen, vehreine sammalmattoineen ja jyhkeine lahopuineen.

Seikkailijat seuraavat johtolankaa kohti menninkäisten kadonnutta aarretta. Kuva: Satu Hietala (GTK)

Lapset olivat todella nokkelia vihjeiden ratkojia ja varsin taitavia metsässä liikkujia.  Vajaassa tunnissa reitti oli selvitetty loppuun asti, ja kun aarre oli löytynyt, tarvittiin hyvien hoksottimien lisäksi ripaus uskallusta. Miten päästäisiin Suuren Vartijan ohi? Eräs pienimmistä seikkailijoista otti rohkeasti tehtävän itselleen, ja niin saatiin menninkäisten aarre pelastettua. Kiitokseksi kukin seikkailija sai valita aarteesta pari kaunista kiveä itselleen.

Kadonnut aarre on löytynyt ja Suuri Vartija ohitettu onnistuneesti! Nyt on aika valita palkintojalokiviä. Kuva: Satu Hietala (GTK)

Palautteen perusteella seikkailu oli juuri sopivan mittainen ja mukavan haastava mutta ei liian pelottava. Itselleni jäi retkestä erittäin hyvä mieli - on hienoa, kun lapsille voi antaa sen kuvan, että he itse ohjaavat toimintaa ja opastavat toisiaan. Tarkka ennakkosuunnittelu ja järjestelyt takaavat, että reitti vaikuttaa yllätykselliseltä ja jännittävältä mutta on todellisuudessa täysin turvallinen. Toivon ja uskonkin, että seikkailu antoi osallistujille kauniin luontoelämyksen ja pienen itsetunnon kohotuksen - me onnistuimme yhdessä!

Mustatorvisieni - herkullisempi kuin miltä näyttää

Mustatorvisieni on yksi niitä lajeja, joita en juuri koskaan löydä omasta mielestäni tarpeeksi. Muistikuvat lapsuuden herkullisista torvisienipiirakoista ja -keitoista herättävät joka syksy kyltymättömän torvisienihimon, joten yritän retkellä kuin retkellä pitää torvisienisilmäni viritettynä.

Ulkonäöllään tämä sieni ei koreile. Se muistuttaa äkkiä vilkaistuna erehdyttävästi kuollutta lehteä tai mustaksi mädäntynyttä mitätahansasientä. Toisaalta se on lähempää tarkasteltuna hyvin helppo tunnistaa lajilleen. Tummanpuhuvia, torvenmuotoisia ja heltattomia sieniä ei juuri ole - paitsi harvinainen sukulaislaji ruskotorvisieni. Se on käyttöominaisuuksiltaan mustatorvisienen veroinen, joten sekaannuksesta ei koidu haittaa.

Mustatorvisieni viihtyy usein kosteassa sammalikossa. Kuva: Tatiana Bulyonkova

Vaatimaton ulkonäkö tekee torvisienestyksestä haastavaa. Mustia trumpetteja kannattaa etsiä rehevistä metsistä, lehtomaisista kuusikoista tai jopa lehdoista, ja se putkauttaa itiöemänsä uskollisesti samoille kasvupaikoille vuodesta toiseen. Hyvä puoli torvisienissä on niiden tapa kasvaa ryhmissä: kun huomaa yhden torven, on lähellä usein muitakin. Hyväkuntoisia itiöemiä voi olla vaikea erottaa ulkonäöltään pilaantuneista, mutta sormituntuma paljastaa eron nopeasti: ylimennyt sieni tuntuu limaiselta ja veltolta.

Torvisienet on helppo puhdistaa etenkin kuivalla kelillä. Yleensä ei tarvitse kuin katkaista sienen tyviosa. Itiöemä kannattaa halkaista, jotta roskat ja kutsumattomat vieraat on helppo pudistella pois. Etenkin etanat tuntuvat viihtyvän torvisienten sisällä, joten tarkistus on tarpeen.

Mustatorvisienen alapinta on sileä ja harmaa. Jalan tyvi on tumma ja karvaan makuinen, joten se kannattaa poistaa. Kuva: Amadej Trncozky

Kotona mustatorvisieniä ei tarvitse eikä kannata keittää, vaan ne voi laittaa suoraan pannulle ylimääräisen nesteen haihduttamista varten. Esikäsitellyistä torvisienistä voi tehdä vaikkapa sienikastiketta, -piirakkaa tai -keittoa. Niiden maku on melko voimakas verrattuna moneen muuhun ruokasieneen. Ohutmaltoisena sienenä mustatorvisienet sopivat erityisen hyvin kuivattaviksi, ja kuivatessa niiden maku vain paranee.

Kuten ystävä- ja perhepiirissäni hyvin tiedetään, olen laiska ruuanlaittaja enkä minua päästettäisi sataa kilometriä lähemmäs TopChef-kilpailun kuvauksia. Sieniruuista löytyy kuitenkin niin yksinkertaisia versioita, että jopa minä onnistun tekemään niistä varsin maukkaita. Lopuksi siis yleisön pyynnöstä helppo ruokaohje:

Laiskan Luontopedagogin mustatorvisienipiirakka

1 valmis pakastettu piirakkataikina
tuoreita mustatorvisieniä niin paljon kuin paistinpannuun mahtuu
1 iso sipuli
voita
2,5 dl ruokakermaa
3-4 rkl korppujauhoja
suolaa
mustapippuria
pari teelusikallista rakuunaa
100 g sulatejuustoa

Painele sulanut piirakkataikina voideltuun piirakkavuokaan. Paista taikinaa 200-asteisessa uunissa noin 20 minuuttia. Haihduta torvisienistä paistinpannulla ylimääräistä nestettä pois. Lisää pannulle voita ja pilkottu sipuli ja paista niitä vähän aikaa. Lisää korppujauhot, ruokakerma ja mausteet. Anna hautua noin 10 minuuttia miedolla lämmöllä. Lisää sulatejuusto ja sekoita, kunnes se on sulanut. Lisää täyte piirakkaan ja paista uunissa noin puoli tuntia, kunnes pohja on kypsä. 

Puijo pintaa syvemmältä

Keskiviikkona 14.8. Foreca ennusti runsasta sadetta, jonka oli määrä kestää, kestää ja kestää. Mietimme vielä pari tuntia ennen Puijon-retkeä, uskaltautuuko yksikään luontoharrastaja mukaan. Mutta kuin taikaiskusta taivas kirkastui juuri ennen retken alkamista, ja tapaamispaikalle saapui jopa 14 retkeläistä!

Tällä retkellä perehdyttiin Puijoon pintaa syvemmältä. Syvällisiä puhuivat Geologian tutkimuskeskuksen geologit Satu Hietala ja Jari Nenonen, ja minun osakseni jäi pinnalla pysyminen. Puijon luonto, etenkin kasvillisuus on hämmästyttävän rehevää ja monimuotoista, ja tällä retkellä pohdimme, mistä se mahtaisi johtua.

Puijon kallioperä on uskomattoman vanhaa. Iäkkäimmät arkeeiset kivet, raidalliset tonaliittigneissit syntyivät yli 2,5 miljardia vuotta sitten - ajanjaksona, jolloin koko maailmassa ei vielä ollut muita eläviä olentoja kuin bakteereja! Puijon kivet ovat siis nähneet oikeastaan koko elämän kehityksen bakteereista monisoluisiin ja koko elämän nykyiseen kirjoon asti.

Puijon länsiosaa reunustavat kvartsiitit, lähes valkoiset kovat kivet. Kvartsiitit syntyivät yli kaksi miljardia vuotta sitten muinaisen meren pohjassa, kun valkoinen kvartsihiekka puristui mannerlaattojen törmäyksessä kiveksi. Aivan mäen huipulla on hieman nuorempaa graniittia ja granodioriittia, idässä puolestaan vastaan tulevat kiilleliuskealueet. Paikoin voi näkyä tummanvihreitä vulkaniittikiviä, todisteita muinaisesta tulivuoritoiminnasta.

Ensin sukellettiin syvälle Puijon kallioperään Satu Hietalan johdolla.

 Maaperä on kivilajeja huomattavasti nuorempaa perua, "vain" reilut 10 000 vuotta vanhaa. Suurimmaksi osaksi Puijon maaperä koostuu viimeisimmän jääkauden aikana syntyneestä hienoainesmoreenista. Soita ei Puijolla juuri ole, joten turvetta on maaperässä vain hieman kosteimmissa korpipainanteissa.

Jari Nenonen esittelee maaperägeologin työvälinettä nimeltä Piikki.

Entä mitä hienoainesmoreenilla kasvaa? Puijo on museonjohtaja Renvallin mukaan "oikea lehtojen galleria" - alueelta löytyy lukuisia erilaisia lehtotyyppejä kuivasta lehdosta kosteaan, kotkansiipiä pursuavaan saniaislehtoon. Puijon selänteeltä on havaittu jopa 378 putkilokasvilajia ja lisäksi lukuisia sammalia ja jäkäliä. Lajisto on mielenkiintoinen sekoitus eri suunnista levittäytyneitä kasveja: Puijolla kasvavat sulassa sovussa eteläiset jänönsalaatit ja lehtopähkämöt idästä levittäytyneiden myyränportaiden ja hajuheinien kanssa.

Tuoreiden lehtojen näkyvimpiä kasveja on käenkaali. Ainakin minun mielestäni Puijo on kauneimmillaan alkukesällä, kun käenkaalin valkeat, hennot kukat peittävät koko metsänpohjan. Satulanotkon kotkansiivet, hiirenportaat ja alvejuuret ovat puolestaan komeimmillaan vähän myöhemmin kesällä.

Rehevissä lehdoissa kasvavan lehtokuusaman punaiset marjat maistuvat linnuille. Luontopedagogi muistuttaa, että ihmisille ne ovat myrkyllisiä.

 

 

Ainahan luontoretkillä on hyvä tunnelma, mutta tällä kertaa meno oli jotenkin poikkeuksellisen leppoisaa. Yhdessä ihailtiin usvaista metsämaisemaa ja komeaa pohjankääpäesiintymää sekä ihmeteltiin lajinmäärityksen haastavuutta niin kivi- kuin eliölajienkin osalta. Juttua olisi luultavasti riittänyt vielä pitempäänkin, mutta illan hämärtyessä oli lopulta käännyttävä metsästä kotiin päin.

Syksyinen usva muutti Puijon satumetsäksi.

Käpytikalla meneillään suurvaellus

  



Näkymä Siilinjärven Vehkamäeltä itään 30.7.2013. Täältä ne tikat tulevat...

Käpytikalla (Dendrocopos major) on ollut jo nelisen viikkoa käynnissä poikkeuksellisen näyttävä vaellus. Lintuharrastajat ovat useilla paikoilla havainneet päivässä satoja läntisiin ilmansuuntiin sinnikkäästi suuntaavia tikkoja. Vaellus jatkuu edelleen, vaikkakin huippu saattaa ainakin itäisessä Suomessa olla jo koettu. Sisämaassa tikkoja on ollut eniten liikkeellä Pohjois-Karjalassa ja Pohjois-Savossa. Pääosa tikkamassasta näyttäisikin lähteneen liikkeelle Venäjältä, ja valtaosa Laatokan pohjoispuolista reittiä idästä länteen tai luoteeseen.

Vaellus on ollut vilkkainta varhain aamulla klo 5-6 alkaen. Massapäivinä tikkoja on liikkunut lähes puoleenpäivään asti, mutta hiljaisempina päivinä tikkameno on hyytynyt jo klo 8. Vaeltavien tikkojen päivätaipaleen pituuksia ei taida olla tarkasti selvitelty, mutta ne lienevät, lentokeleistäkin riippuen, luokkaa 50-200 km. Siis aamu lennetään ja loppupäivä tankataan. Sade tai sumu hyydyttää menohalut, pouta ja kevyt tai kohtalainen myötätuuli käynnistää muuton.

Pyhitin itsekin pari kesäloma-aamuani käpytikkavaelluksen seuraamiselle ja dokumentoimiselle. Seuraava havaintosarja Siilinjärven Vehkamäeltä kertonee mistä on kyse: 30.7. 627 tikkaa länsiluoteeseen, 2.8. 363 tikkaa länteen, 6.8. 31 tikkaa länsiluoteeseen. Massa-aamun 30.7. tikkavirta oli käytännössä jatkuvaa. Tikat vyöryivät määrätietoisesti Jännevirran yli pääasiassa pieninä muutaman yksilön hajaparvina. Suurimmassa parvessa länteen matkasi peräti 34 yksilöä. Vastaavia lukemia ei Pohjois-Savossa ole aiemmin dokumentoitu. Aiempi päiväennätys, 251 yksilöä, kirjattiin 15.8.2001 Kuopion Puutossalmella.

Käpytikkavaellus jää asiaan vihkiytymättömältä helposti huomaamatta. Monen maalinnun tavoin käpytikat välttelevät suurten vesistöjen ylityksiä. Hyvä paikka seurata vaellusta löytyykin usein suurempien järvien rantamailta, salmikapeikoista tai niemenkärjistä. Jos ei varta vasten jaksa herätä vaellusta kiikaroimaan, vaelluksen voi helposti todeta vaikkapa kaupunkien puistoissa, joista voi vilkkaimpien vaellusaamujen jälkeen löytää hauskoja tikkakerääntymiä. Kjyk, kik! Parhailla paikoilla niemenkärjissä, varsinkin rannikolla, saattaa samasta puusta löytää roikkumasta toista kymmentä käpytikkaa!

Miksi käpytikka vaeltaa?

Käpytikan pääravintoa ovat kuusen ja männyn siemenet. Tikat ovat lähteneet vaellukselle laajalta alueelta toisaalta kesän hyvän pesimistuloksen, toisaalta erityisesti kuusen huonon siemensadon ja siksi uhkaavan ravintopulan vuoksi.  Vaeltajat ovat valtaosin nuoria, saman kesän poikasia. Vaellus vähentää kilpailua ravinnosta käpykatoalueilla ja parantaa samalla merkittävästi katoalueille jäävien tikkojen talvehtimisen edellytyksiä. Nuoret tikat löytävät vastaavasti vaeltamalla uusia runsaskäpyisempiä alueita. Havupuiden siemensato vaihtelee vuosittain, ja varsinkin nuoret käpytikat vaeltavat joissain päin pohjoista havumetsävyöhykettä jossain määrin ilmeisesti vuosittain. Suomessa selvempiä käpytikkavaelluksia todetaan muutaman vuoden välein, lähinnä heinä-elokuussa. Suurvaelluksia päästään seuraamaan selvästi harvemmin, viimeksi vuonna 2001.

Tikkoja liikkeellä nyt ennätysmäärä?

Tikat vaeltavat ensin pääasiassa länteen tai luoteeseen ja rannikon saavutettuaan jatkavat rannikkolinjaa joko pohjoiseen tai etelään. Vaelluksen ollessa kiivaimmillaan rannikolle kerääntyykin hurjasti tikkoja. Massa-aamuina voi rannikon parhailla paikoilla havaita tuhansia tikkoja.

Juuri nyt tikkoja on pakkautunut läntiselle rannikolle valtavasti. Jokohan lähennellään vuoden 1962 maagista suurvaellusta, joka huipentui Suomessa elokuun loppupuolella käpytikkamassojen kerääntymiseen lounaaseen, Ahvenanmaan saaristoon ja etelärannikolle? Mm. Säpin saari Porin edustalla oli loppukesästä pullollaan käpytikkoja. Enimmillään 17.8.1962 majakkasaarelle arvioitiin kerääntyneen yli 10 000 tikkaa!

Kjyk! Kuulostaa siltä, että tikkavaellus jatkuu...

Aiheesta lisää:

Bergman, G. 1971: On the irruption of Great Spotted Woodpeckers in 1962: some corrections and remarks. – Ornis Fennica 48: 138-139.

Eriksson, K. 1971: Irruption and wintering ecology of the Great Spotted Woodpecker Dendrocopos major. – Ornis Fennica vol.48: 69–76.

Lindén, A., Lehikoinen, A., Hokkanen, T. & Väisänen, R. A. 2011: Modelling irruptions and population dynamics of the great spotted woodpecker – joint effects of density and cone crops. – Oikos 120: 1065-1075.

Ukkonen, M. 2003: Syksyn 2001 käpytikkavaellus Siilinjärvellä. – Siivekäs 24: 29-30.

Äimän käkenä

Mitä tekee bibliofiili luontopedagogi vapaa-ajallaan? Ahmii toinen toistaan hienompia luontokirjoja, tietenkin, kunhan on palannut metsäretkiltä kotisohvalle.

Viikonloppuna luin yhdeltä istumalta jälleen yhden hienon lintukirjan. Juha Haikolan ja Jarkko Rutilan Käki oli melkoinen tietopaketti linnusta, josta valtaosa ihmisistä tietää hieman mutta vain harva paljon. Tästä kirjasta ainakin tällainen perusbiologi oppi yhtä jos toistakin. Opuksessa esitellään kansantajuisesti ja innostavasti niin käkeen liittyviä uskomuksia kuin sen erikoisia elintapojakin. Haikolan upeassa kuvituksessa on useita harvinaisia otoksia, kuten käkinaaraan vaivalloinen pyllistely leppälinnun pöntön suuaukolla.

Kaikenlaista käestä - joskaan ei ihan kaikkea.
Osa käen salaisuuksista on vielä selvittämättä.

Tutuinta käessä on epäilemättä ääni, jonka suurin osa suomalaisista tunnistaa vaivatta. Kukkuva käki on ennustanut meille milloin jäljellä olevia elinvuosia (toivottavasti äänessä on puhelias käki!) tai naimattomuusvuosiaan (useimmat, jotka näitä laskevat, toivonevat päinvastoin mahdollisimman lyhytsanaista lintua).

Yllättävän moni ei-luontoharrastaja on myös kuullut, että käki munii toisten lintujen pesiin eikä itse hoida poikasiaan. Seikkaperäinen pesäloisintaosuus on mielestäni käkikirjan parasta antia. Esimerkiksi peippo ja pajulintu ovat kehittyneet erehtymättömiksi käenmunan tunnistajiksi ja poistavat vieraan munan armotta pesästään - tai hylkäävät koko pesyeen. Niiden kannalta on varmempi ratkaisu tehdä heti uusintapesye kuin kasvattaa jättiläismäinen ottolapsi. Toinen erinomainen ratkaisu on pesiä vaikkapa töyhtötiaisen tapaan ahtaissa koloissa, jonne käkinaaras ei mahdu munimaan.

Monilta pikkulinnuilta puuttuu puolustautumiskeino ovelaa pesäloista vastaan. Esimerkiksi leppälinnut, västäräkit ja niittykirviset kasvattavat tämän tästä käenpoikasia ja menettävät omat poikasensa sen kesän osalta kokonaan. On hurjan näköistä, kun piskuiset isäntävanhemmat huhkivat hiki höyhenissä saadakseen mammuttimaisen kasvattinsa lentokykyiseksi.

Hämmästyttävää on sekin, miten käki oppii olemaan käki, vaikkei poikasena pääse leimautumaan samanlajisiin yksilöihin. Sen käyttäytyminen on pitkälti perimän sanelemaa: koiraspoikanen ei ala viserrellä kirvisisänsä tapaan eikä naaras lankea viehättävän västäräkkikoiraan lumoihin.

Aivan kaikkia salaisuuksia ei Käki-kirja paljasta. Käki piilottelee innokkailtakin lintutieteilijöiltä niin tarkoin, että esimerkiksi talvehtimisalueiden tapahtumista ei tiedetä juuri mitään. Paljon on siis vielä selvitettävää.

Ai niin, ja se äimän käki. Äimä on suutarin parsinneula, jonka suuri silmä muistuttaa ällistyneen auki loksahtanutta suuta. Käen osuus lienee peräisin "kännissä  kuin käki" -sanonnasta, joka on jossain vaiheessa sekoittunut "olla äimänä" -sanontaan. Tätä mieltä on ainakin kielitutkija Lasse Koskela. "Äimän käki on tyyppiesimerkki sanonnasta, jota käytetään, vaikkei sen alkuperäistä merkitystä muisteta."

"Ötökkäsafari"

Oli ilahduttavaa havaita, että torstain (27.6.) ukonilmasta ja vesisateesta huolimatta vesihyönteisistä kiinnostuneita lapsia sekä tietysti vanhempia saapui reilu joukko kokoontumispaikalle.

”Ötökkäsafarilaisten” lukumäärä oli peräti 19, mikä oli yllätys myös meille retken ohjaajille.

Myönnettäköön, että sää oli varsin haastava ukonilman läsnäollessa. Tästä syystä jouduimme jättämään rantabiotoopin tarkastelun kokonaan pois jo turvallisuusnäkökohdankin takia, mutta kiitos autojen takaluukkujen sekä sadevarustusten antaman suojan, saimme aikaiseksi edes jonkinasteisen demonstraation vesihyönteisistä.

Tutkimme Neulalahdelta aiemmin päivällä haettua näytettä, josta lapset tarkkasilmäisinä löysivätkin koko joukon erilaisia vedessä eläviä hyönteisiä.

Vesiperhosten toukkia löytyi useita lajeja, samoin päivänkorentojen toukkia. Surviaissääskien toukat, sukeltajakuoriaiset, malluaiset,  vesipunkit, vesisiirat sekä vesimittarit olivat myös hyvin edustettuina. Löytyipä sieltä yksi vesihiipparikin, joka on läheistä sukua vesimittareille.

Näillekin em. luteisiin kuuluville hyönteisille; vesimittareille ja vesihiipparille kotimaiset nimet toimivat myös niiden käyttäytymistä ajatellen. Vesimittarit veden pinnalla soutaessaan mittailevat raajoillaan kuljettua matkaa ja vesihiippari lähinnä hiippailee rauhallisesti pintakalvolla.

Tietoisku: Suomessa esiintyy vesimittarilajeja 9 kpl ja vesihiippareita ainoastaan se yksi laji.

Kerrottavaa toki näistä vesihyönteisistä olisi enemmänkin, mutta jätetään jotakin tuleville retkille. Toivottavasti seuraavalla kerralla säät suosivat ja silmin havaittava hyönteismaailma on monimuotoisempi.