Ukko Loden mänty ja pisara sinistä verta

Lauantaina 9.11. vietettiin juhlallisesti retkikauden päättäjäisiä Ukko Loden männyn ja muiden vanhojen puiden merkeissä. Hieman sumuinen marraskuun aamu ei onneksi muuttunut sateiseksi, ja retkelle osallistui yhdeksän luonnonmuistomerkeistä ja puuvanhuksista kiinnostunutta kuopiolaista. Toisena oppaana toimi ympäristönsuojelupalveluiden Kalle Ruokolainen, joka urheasti uhmasi alkavaa flunssaa. Eihän sitä voi retkikauden päättäjäisistä jäädä pois.

Savilahdessa kasvaa komea 10-haarainen honka, joka on rauhoitettu luonnonmuistomerkkinä. Kuva: Kalle Ruokolainen

Retken kantavana teemana olivat vanhat puut ja luonnonmuistomerkit. Kuopiossa rauhoitettuja luonnonmuistomerkkejä on ollut parhaimmillaan kolmisenkymmentä. Monet niistä ovat suuria ja näyttäviä tai erikoisen muotoisia puita, kuten isoja aihkimäntyjä tai käärmekuusia. Luonnonmuistomerkkeinä on rauhoitettu myös suuria siirtolohkareita, kalasääsken pesäpuita, ja onpa Matti Karppasen rakentama saarikin saanut luonnonmuistomerkin statuksen.

Yksi Kuopion tunnetuimpia  luonnonmuistomerkkejä on Ukko Loden mänty. Puu kasvoi Harjulan sairaalaa vastapäätä, lähellä Ukon eli Carl Leonhard Loden viimeisintä asuinpaikkaa. Lode oli yksi Suomen sodan sankareista ja komensi Savon rykmentin pataljoonaa. Hän haavoittui sodan keskivaiheilla vakavasti eikä osallistunut enää sodan viimeisiin taisteluihin, vaan palasi Kuopioon ja asettui loppuelämäkseen Harjulassa sijainneelle tilalleen.

Ukko Loden männystä on jätetty Harjulaan pieni pätkä salokäävän lahotettavaksi. Latvus on viety Niittylahden ulkoilualueelle. Kuva: Kalle Ruokolainen

Ei tiedetä, milloin Harjulassa kasvanutta suurta honkaa alettiin kutsua Ukko Loden männyksi. Lempinimi oli kuitenkin yleisesti tiedossa, ja puu oli pitkään tunnettu maamerkki Kuopiossa. Mänty rauhoitettiin vuonna 1974, ja tuolloin sen arveltiin olevan ainakin 400-vuotias.

Puu seisoi paikallaan vielä vuosikymmeniä Niuvantien ylle kaartuneena, mutta 2000-luvun alussa se vaurioitui kuorma-auton törmäyksessä. Vuonna 2005 puu päätettiin kaataa turvallisuussyistä. Kaadon yhteydessä ilmeni, että mänty olikin vain noin 250-vuotias! Vaikka ikäarvio olikin mennyt sadoilla vuosilla pieleen, oli puu ainakin minun mielestäni vieläkin paremmin lempinimensä mukainen: vuonna 2002 esikuvan Carl Leonhard Loden syntymästä oli tullut kuluneeksi 250 vuotta.

Opastusta valmistellessani sain selville erään mielenkiintoisen yksityiskohdan. Carl Leonhard Lodella ei tiettävästi ole suoraan polveutuneita jälkeläisiä Kuopiossa. Mutta ainakin yksi hänen sukulaisensa asuu täällä.

Nimittäin minä.

Äidinisäni suvusta tehtiin parikymmentä vuotta sitten sukuselvitys, ja minäkin kuulin moneen kertaan tarinan esi-isästämme, aatelisherra Lodesta. Opastusta miettiessäni muistin tarinat ja lähdin selvittämään, sattuisiko esi-isälläni ja Ukko Lodella olemaan jotain tekemistä keskenään. Ja bingo! Kådendahlin sukukirjasta selvisi, että esi-isäni Johan Vilhelm ja sankari Carl Leonhard olivat veljeksiä!

Molemmat Lodet hakeutuivat sotilasuralle heti kun kynnelle kykenivät. Kustaa III:n sodassa veljesten tiet erosivat. Carl Leonhard päätti pysyä uskollisena kuninkaalle, kun taas minun esi-isäni kuului kapinallisiin. Hänet tuomittiin kuolemaan. Onneksi tuomiota ei pantu täytäntöön, sillä muuten en istuisi kirjoittamassa tätä tekstiä. Lode sai vain lyhyen vankilatuomion, pääsi vapaaksi, hankki kartanon Kalannista ja tapasi ihastuttavan taloudenhoitajattaren. Maria Sundström huolehti isännästään varsin kokonaisvaltaisesti, ja niinpä taloon syntyi neljä lasta. Yksi heistä oli isoäitini kuudennessa polvessa.

Vielä niitä honkia humisee

Tämänvuotisen itse tehdyn näyttelymme teemaksi valikoitui reilu vuosi sitten MÄNTY, tuo metsiemme vanhimmaksi elävä puu. Viime viikolla avattu Honka, mänty, petäjä esittelee männyn koko elinkaaren ja valikoiman eliölajeja, jotka eivät männyttä menesty.

Talvisen männyn ikuisti Arja Kossila-Karjalainen (Vastavalo).

 Mänty voi saavuttaa meilläpäin parhaimmillaan yli 400 vuoden iän ja Lapissa huikean 800 vuoden iän ennen kuolemaansa. Toki näin vanhat metusalemit ovat harvinaisia. Puun elämään kuuluu riski jos toinenkin. Jos hyvin käy, siemen itää taimeksi, jos vielä paremmin, se selviää hennosta taimiajastaan kenenkään sitä liiaksi syömättä. Mikäli se sattuu kasvamaan talousmetsässä, hakkuu katkaisee elämänlangan jo nuorena. Yleensä männiköt kaadetaan viimeistään reilun sadan vuoden iässä, jolloin puut eivät todellisuudessa ole edes täysikasvuisia.

Mänty on meille ihmisille taloudellisesti niin merkittävä puu, ettei aina tule edes muistaneeksi sen merkitystä muille lajeille. Tässä näyttelyssä pääosa päätettiinkin antaa nimenomaan niille muille männyllä tai männyssä eläville lajeille. Mäntyä tarvitseva eläin-, sieni- ja kasvijoukko on niin laaja, että aineistoa riittäisi vaikka kuinka suuriin saleihin, mutta päädyimme pusertamaan aiheen pienen parvihuoneen kokoiseksi kokonaisuudeksi.

Joku on jättänyt rakennustarvikkeita keskelle metsää. Hmph.

"Haloo, onko tukkimiehentäi puhelimessa? Täällä ois taimikko valmiina."

Alusta lähtien oli selvää, että näyttely suunnataan koko perheelle. Miten aiheesta saisi hauskan ja kiinnostavan myös perheen pienimmille? No, vaikkapa sadun avulla. Loppukesällä aloin hahmotella tarinaa, jossa pieni metsähiiri tapaa mahtavan ikihongan ja kuulee puun elämäntarinan. Ristimme hiiren Matildaksi. 

Matilda Metsähiiri Pekka Rahkosen piirtämänä.

Matildan seikkailujen olennainen elävöittäjä on kuvitus. Löysimme tarinan kuvittajaksi Pekka Rahkosen, jonka tyyli oli juuri sopivan sarjakuvamainen ja humoristinen mutta kuitenkin niin tarkka, että eläinten lajituntomerkit pitävät paikkansa. Matildan ja vanhan männyn tarina toteutettiin kirjan näköiseen muotoon - katsotaan, miten näyttelyvieraamme ottavat sen vastaan!

Seuraavassa bloggauksessa kerron mäntyaiheisesta retkestämme, joka sai kunnian toimia tämän vuoden retkikauden päättäjäistapahtumana. Tiedossa myös pisara sinistä verta.

Torakoita riesaksi

Torakat ovat yleistyneet suurissa kaupungeissa viime vuosina. Myös Kuopion seudulla torakoihin kuuluvia russakoita on havaittu tänä syksynä useissa kohteissa, kuten viikolla uutisoitiin. Tosin osa havainnoista voi koskea sitä muistuttavaa ranskantorakkaa, joka leviää kaupungeissa kaukolämpöputkia pitkin. Suurimpana syynä torakoiden yleistymiseen on lisääntynyt matkustelu ympäri maapallon. Huonekalujen, vaatteiden ja muiden esineiden kierrätyksellä on myös osansa asiaan.

Tämän kuopiolaisesta asunnosta löytyneen puolitoistasenttisen russakan (Blattella germanica) paras tuntomerkki ovat etuselän kaksi tummaa pitkittäisjuovaa.

Torakoiden huono maine johtuu niiden tavasta pilata elintarvikkeita oksennuksen ja virtsan yhdistelmältä haisevalla ulosteellaan. Kun tähän vielä lisätään niiden kyky levittää tauteja (esim. salmonellaa), ei ole ihme että monet kansat ovat nimenneet torakkalajit inhokkinaapurimaan mukaan: ryssäntorakan l. russakan lisäksi mm. ruotsintorakka ja myöhemmin myös ranskan- ja amerikantorakka ovat pesiytyneet maahamme. Alunperin kaikki edellä mainitut lajit ovat kuitenkin kotoisin trooppisesta Afrikasta ja Aasiasta.

Suomessa tavataan myös kaksi harmitonta luonnonvaraista metsissä ja soilla elävää torakkalajia: metsätorakka ja lapintorakka, jotka voivat satunnaisesti eksyä rakennuksiinkin.

Kääpimässä

Olipa hauskaa valmistella retkeä, jonka aihe on näin tuttu! Edellisissä elämänvaiheissani olin mukana lukuisissa kääpäselvityksissä ja -tutkimuksissa, ja tulipa käävistä kirjoitettua gradukin. Nykyään työtehtäviini mahtuu valitettavan vähän varsinaisia maastotöitä, mutta onneksi retkien suunnittelun varjolla pääsen metsään ihan luvan kanssa.

Keväällä retkikalenteria suunnitellessa pohdittiin "erilaisen" sieniretken järjestämistä. Ruokasieniretki olisi varmasti suosittu, mutta retken ajankohtaa voi olla vaikea päättää etukäteen. Mutta miten olisi kääpäretki? Huonoimpinakin sienivuosina metsissä näkyy kääpiä ja muita lahottajasieniä - ainakin monivuotisten lajien itiöemiä. Ja "erilaisella sieniretkellä" on helppo muistuttaa, että sienillä on paljon muitakin tehtäviä kuin tuottaa sienestäjille kopantäytettä.

Useimmat käävät ovat lahottajia, eli ne hajottavat kuollutta puuainesta ja palauttavat vähitellen puuainekseen sitoutuneita ravinteita takaisin maaperään, josta metsän kasvit saavat ne käyttöönsä. Ilman lahottajia metsät olisivat kauttaaltaan kuolleen puuaineksen peitossa eikä eläville puille olisi sen enempää kasvutilaa kuin ravinteitakaan. Kääpien rihmasto ja itiöemät ovat myös tärkeää ravintoa monille eläimille. Etenkin lahopuussa eläville hyönteisille käävät ja muut lahottajasienet tarjoavat sekä ravinnonlähteen että suojaisan kodin.

Jotkut käävät, kuten ruokasienenä tuttu lampaankääpä, elävät onnellisessa suhteessa jonkun elävän puun kanssa. Yleisimpiä symbionttisieniä ovat monet ruokasienemme, kuten tatit, rouskut ja haperot. Kaikki nämä kasvattavat maan alla kilometreittäin ohuen ohutta sienirihmaa, joka kietoutuu puun juuren ympärille. Sienirihma moninkertaistaa puun veden- ja ravinteidensaannin, ja vastalahjaksi sieni imee puusta yhteytystuotteita eli sokeria. Käytännössä kaikki metsäpuulajit tarvitsevat sienikumppania, eli metsät näyttäisivät joltain aivan muulta ilman sienijuuriyhteistyötä.

Kuusenkynsikääpä on tuoretta havupuuta lahottava, yleinen sienilaji. Kuva: Pekka Tenhunen.

Rivikääpä maistuu monille hyönteistoukille. Kuva: Pekka Tenhunen.

Osa kääpälajeista pystyy kasvamaan melkein millä puulajilla tahansa. Tällainen jokapuunlahottaja on esimerkiksi kantokääpä, jolle kelpaavat yhtä hyvin lehti- kuin havupuutkin. Suuri osa käävistä on kuitenkin melko nirsoja elinympäristönsä ja kasvualustansa suhteen: jotkut vaativat kosteaa, puolilahonnutta kuusta, toiset keloja ja jotkut palanutta puuta. Luonnonmetsät ovat lahopuiden aarreaittoja, joissa oikeanlaista kasvualustaa riittää nirsoimmillekin lajeille. Talousmetsissä lahopuuta on niin vähän, että vaateliaat lahottajalajit ovat harvinaistuneet ja niistä on tullut jopa uhanalaisia.

Kääpiö kääpimässä. Kuva: Pekka Tenhunen.

Luontoselvitysten tekijälle monen kääpälajin vaateliaisuudesta on kuitenkin hyötyä. Jos inventoinnissa löydetään tiettyjä vaateliaita kääpälajeja ("vanhan metsän indikaattorilajeja"), voidaan päätellä, että kyseisen metsän lahopuusto on monipuolisempaa kuin tavallisessa talousmetsässä. Monipuolinen lahopuusto elättää rikasta eliölajistoa, mikä vaikuttaa olennaisesti koko metsän monimuotoisuuteen.

Ruostekääpä on vanhan metsän indikaattorilaji. Kuva: Pekka Tenhunen.

Neulamäen metsissä on edelleen näkyvillä vanhoja metsänhakkuiden merkkejä. Vaikka lahopuuta alkaa olla enemmän kuin tavanomaisessa talousmetsässä, ovat useimmat rungot vielä melko tuoreita, ja kaikkein vaateliain luonnonmetsien kääpälajisto puuttuu. Aika näyttää, pystyvätkö harvinaisimmat lajit palaamaan luonnonsuojelualueille, ja parantaako metsien ennallistaminen vaateliaiden kääpien elinoloja.

Kääpäretkellä havaittuja lajeja:

kantokääpä
kuusenkynsikääpä
puuterikääpä
aniskääpä
maitovahakääpä
rivikääpä
lampaankääpä
kuusenjuurikääpä
taulakääpä
pökkelökääpä
tuhkakääpä
pinovyökääpä
karvaskääpä
sinihaprakääpä
riukukääpä
aarnikääpä
ruostekääpä
rusokantokääpä
pohjanrypykkä

Suppilovahvero, toinen mestaripiilottelija

Suppilovahverokausi alkaa olla hyvässä vauhdissa. Vähän sateita kaivattaisiin vielä tänne Pohjois-Savoon, jotta suppismetsälle pääsisi kunnolla. Viime viikonloppuna vajaan parin tunnin ei-niin-ahkera sienestäminen tuotti kuitenkin jo varsin mukavan tuloksen: iso paistinpannu oli ääriään myöten täynnä tuoreita suppilovahveroita.

Monet valittavat suppilovahveron vaikeaa löydettävyyttä. Sieni onkin vaatimattoman ruskea ja piiloutuu tehokkaasti kuivuneiden lehtien ja muiden roskien sekaan. Toisaalta suppilovahverot jos mitkä kasvavat ryhmissä. Joskus hyvälle apajalle osuessa ei tiedä, mihin korinsa laskisi tai minne asettelisi jalkansa niin ettei murskaisi arvokkaita sieniä.

Suppilovahverot viihtyvät kosteassa sammalessa ja kasvavat usein ryhmissä. Kuva: Cano Vääri (CC)

Suppilovahvero on helppo tuntea. Suppilonmuotoisen, ruskean lakin alla on paksut, kellertävät ja hieman johteiset heltat, ja sienen jalka on kellertävä. Suppilovahveron voi helpoimmin sekoittaa kosteikkovahveroon, jonka lakin reuna on repaleisempi ja jalka kirkkaamman oranssi. Onneksi kosteikkovahvero on vähintään yhtä hyvä ruokasieni kuin haaleammanvärinen sukulaisensa. Savossa kosteikkovahvero on harvinainen, mutta hyvällä kasvupaikalla niitäkin voi löytyä paljon.

Suppilovahveron parhaat tuntomerkit ovat vahvat heltat ja kellertävä, ontto jalka. Kuva: Amadej Trncozky (CC)

Ikävämpi näköislaji on lievästi myrkyllinen rustonupikka, joka muistuttaa ylhäältäpäin katsottuna pientä suppilovahveron alkua. Jos sienen poimii ja kääntää ympäri, huomaa heti eron: rustonupikalla ei ole helttoja lainkaan. Myös lakin muoto on pyöreämpi ja reunat ovat kiertyneet voimakkaammin alas- ja sisäänpäin.

Rustonupikka muistuttaa pientä suppilovahveroa, mutta sen erottaa helposti heltattomuutensa perusteella. Kuva: Mycorruption (CC)

Ruokasienenä suppilovahvero on yksi helpoimmista. Se maistuu melko miedolta ja sopii hyvin muhennoksiin, piirakoihin ja keittoihin. Ohuen maltonsa ansiosta se soveltuu mainiosti kuivattavaksi. Kuivatut sienet kestävät hyvin säilytettyinä vuosia.

Tällä kertaa halusin kokeilla sieniruokaan leppäsavujuustoa. Löytämässäni reseptissä oli lukuisia sellaisia aineita, joita ei jääkaapissa sattunut olemaan, joten ohjetta piti soveltaa reippaalla kädellä. Lopputulos oli kokintaidot huomioon ottaen hämmästyttävän hyvä! Oli parasta kirjoittaa ainekset muistiin niin kauan kun ne vielä olivat mielessä.

Savuinen suppilovahverokeitto

noin puoli litraa tuoreita suppilovahveroita
1 iso sipuli
voita
ripaus suolaa
ripaus mustapippuria
3 rkl vehnäjauhoja
2 dl ruokakermaa
2 dl kevytkermaa
4 dl maitoa
rakuunaa
noin 50 g leppäsavujuustoa

Haihduta paistinpannulla suppilovahveroista neste. Lisää pilkottu sipuli ja paista sieniä ja sipulia voissa jonkin aikaa. Mausta suolalla ja mustapippurilla. Kumoa sieni-sipulisekoitus kattilaan, ripottele päälle vehnäjauhot ja lisää hiljalleen kermat ja maito. Anna keiton kiehua hiljalleen, lisää rakuuna ja keitä vielä jonkin aikaa (en tullut katsoneeksi kelloa!) Raasta lopuksi keittoon leppäsavujuusto. Savujuusto on varsin suolaista ja voimakkaan makuista, joten voi olla että vähäisempikin määrä riittää - laita raastetta keittoon ensin vain vähän, sekoita kunnes juusto on sulanut ja maista, tarvitaanko juustoa lisää.

Tarjoa keiton kanssa tuoretta ruisleipää. Jälkiruuaksi voisi sopia hyvin jokin maukas puolukkaherkku.

Seikkailijat pelastivat menninkäisten aarteen

Lauantaina 14.9. vietettiin Puijolla perinteisesti Geologian päivää. Tällä kertaa ohjelmassa oli pieni geologia-aiheinen näyttely Puijon tornissa huikeiden maisemien ympäröimänä ja lapsiperheille suunnattu seikkailuretki. Seikkailumuotoisen retken suunnittelu ja valmistelu oli uusi aluevaltaus "perinteisten" luontoretkiemme rinnalla.

Miksi juuri seikkailu? Koska halusimme kokeilla, onnistuisimmeko luomaan luontoelämyksen, jossa osallistujat - lapset- saisivat olla kokonaisvaltaisesti mukana. Seikkailukasvatuksen periaatteiden mukaisesti tällaisella retkellä lapset ovat pääosassa, ei retken opas. Lapsille annetaan mahdollisuus toimia aktiivisesti, tutustua luontoon eri aistein ja tehdä yhteistyötä toisten lasten kanssa. Tekeminen on lapselle luontainen tapa oppia uusia asioita toiminnan kautta.

Ennakkoilmoittautumisten perusteella kävi ilmi, että valtaosa retkeläisistä oli 4-6-vuotiaita lapsia vanhempineen. Muutamia isosiskoja ja -veljiä oli myös joukossa. Oli siis selvää, että tarinassa ja toteutuksessa mentiin pienimpien ehdolla. Niinpä sovelsin erään seikkailukasvatuskirjan esimerkkiretken Puijon oloihin, ja mielessäni syntyi tarina Puijon menninkäisten aarteesta.

Retkeläiset iästä riippumatta innostuivat heti aarteenetsintäseikkailusta. Tarkoitus oli etsiä vihjeiden perusteella reitti kadonneen aarteen luo ja voittaa se oveluudella takaisin menninkäisille. Välillä vihje ratkesi puulajien tunnistamisen avulla, toisinaan piti osata vähän suunnistaa, ja olipa matkan varrella kivilajien tunnistamisestakin apua. Seikkailuretkellä ei tietenkään kuljeta polkuja tai kävelyreittejä pitkin, mutta suurimpia hankaluuksia kiipeämisessä ja kapuamisessa taisi olla aikuisilla ;-)  Puijon metsä näytti parhaat puolensa - se sopi satumetsäympäristöksi erinomaisesti mahtavine ikikuusineen, vehreine sammalmattoineen ja jyhkeine lahopuineen.

Seikkailijat seuraavat johtolankaa kohti menninkäisten kadonnutta aarretta. Kuva: Satu Hietala (GTK)

Lapset olivat todella nokkelia vihjeiden ratkojia ja varsin taitavia metsässä liikkujia.  Vajaassa tunnissa reitti oli selvitetty loppuun asti, ja kun aarre oli löytynyt, tarvittiin hyvien hoksottimien lisäksi ripaus uskallusta. Miten päästäisiin Suuren Vartijan ohi? Eräs pienimmistä seikkailijoista otti rohkeasti tehtävän itselleen, ja niin saatiin menninkäisten aarre pelastettua. Kiitokseksi kukin seikkailija sai valita aarteesta pari kaunista kiveä itselleen.

Kadonnut aarre on löytynyt ja Suuri Vartija ohitettu onnistuneesti! Nyt on aika valita palkintojalokiviä. Kuva: Satu Hietala (GTK)

Palautteen perusteella seikkailu oli juuri sopivan mittainen ja mukavan haastava mutta ei liian pelottava. Itselleni jäi retkestä erittäin hyvä mieli - on hienoa, kun lapsille voi antaa sen kuvan, että he itse ohjaavat toimintaa ja opastavat toisiaan. Tarkka ennakkosuunnittelu ja järjestelyt takaavat, että reitti vaikuttaa yllätykselliseltä ja jännittävältä mutta on todellisuudessa täysin turvallinen. Toivon ja uskonkin, että seikkailu antoi osallistujille kauniin luontoelämyksen ja pienen itsetunnon kohotuksen - me onnistuimme yhdessä!

Mustatorvisieni - herkullisempi kuin miltä näyttää

Mustatorvisieni on yksi niitä lajeja, joita en juuri koskaan löydä omasta mielestäni tarpeeksi. Muistikuvat lapsuuden herkullisista torvisienipiirakoista ja -keitoista herättävät joka syksy kyltymättömän torvisienihimon, joten yritän retkellä kuin retkellä pitää torvisienisilmäni viritettynä.

Ulkonäöllään tämä sieni ei koreile. Se muistuttaa äkkiä vilkaistuna erehdyttävästi kuollutta lehteä tai mustaksi mädäntynyttä mitätahansasientä. Toisaalta se on lähempää tarkasteltuna hyvin helppo tunnistaa lajilleen. Tummanpuhuvia, torvenmuotoisia ja heltattomia sieniä ei juuri ole - paitsi harvinainen sukulaislaji ruskotorvisieni. Se on käyttöominaisuuksiltaan mustatorvisienen veroinen, joten sekaannuksesta ei koidu haittaa.

Mustatorvisieni viihtyy usein kosteassa sammalikossa. Kuva: Tatiana Bulyonkova

Vaatimaton ulkonäkö tekee torvisienestyksestä haastavaa. Mustia trumpetteja kannattaa etsiä rehevistä metsistä, lehtomaisista kuusikoista tai jopa lehdoista, ja se putkauttaa itiöemänsä uskollisesti samoille kasvupaikoille vuodesta toiseen. Hyvä puoli torvisienissä on niiden tapa kasvaa ryhmissä: kun huomaa yhden torven, on lähellä usein muitakin. Hyväkuntoisia itiöemiä voi olla vaikea erottaa ulkonäöltään pilaantuneista, mutta sormituntuma paljastaa eron nopeasti: ylimennyt sieni tuntuu limaiselta ja veltolta.

Torvisienet on helppo puhdistaa etenkin kuivalla kelillä. Yleensä ei tarvitse kuin katkaista sienen tyviosa. Itiöemä kannattaa halkaista, jotta roskat ja kutsumattomat vieraat on helppo pudistella pois. Etenkin etanat tuntuvat viihtyvän torvisienten sisällä, joten tarkistus on tarpeen.

Mustatorvisienen alapinta on sileä ja harmaa. Jalan tyvi on tumma ja karvaan makuinen, joten se kannattaa poistaa. Kuva: Amadej Trncozky

Kotona mustatorvisieniä ei tarvitse eikä kannata keittää, vaan ne voi laittaa suoraan pannulle ylimääräisen nesteen haihduttamista varten. Esikäsitellyistä torvisienistä voi tehdä vaikkapa sienikastiketta, -piirakkaa tai -keittoa. Niiden maku on melko voimakas verrattuna moneen muuhun ruokasieneen. Ohutmaltoisena sienenä mustatorvisienet sopivat erityisen hyvin kuivattaviksi, ja kuivatessa niiden maku vain paranee.

Kuten ystävä- ja perhepiirissäni hyvin tiedetään, olen laiska ruuanlaittaja enkä minua päästettäisi sataa kilometriä lähemmäs TopChef-kilpailun kuvauksia. Sieniruuista löytyy kuitenkin niin yksinkertaisia versioita, että jopa minä onnistun tekemään niistä varsin maukkaita. Lopuksi siis yleisön pyynnöstä helppo ruokaohje:

Laiskan Luontopedagogin mustatorvisienipiirakka

1 valmis pakastettu piirakkataikina
tuoreita mustatorvisieniä niin paljon kuin paistinpannuun mahtuu
1 iso sipuli
voita
2,5 dl ruokakermaa
3-4 rkl korppujauhoja
suolaa
mustapippuria
pari teelusikallista rakuunaa
100 g sulatejuustoa

Painele sulanut piirakkataikina voideltuun piirakkavuokaan. Paista taikinaa 200-asteisessa uunissa noin 20 minuuttia. Haihduta torvisienistä paistinpannulla ylimääräistä nestettä pois. Lisää pannulle voita ja pilkottu sipuli ja paista niitä vähän aikaa. Lisää korppujauhot, ruokakerma ja mausteet. Anna hautua noin 10 minuuttia miedolla lämmöllä. Lisää sulatejuusto ja sekoita, kunnes se on sulanut. Lisää täyte piirakkaan ja paista uunissa noin puoli tuntia, kunnes pohja on kypsä.