Toisenlainen kieppi

Perusnäyttely ei kestä ikuisesti, vaikka sitä pysyväksi usein kutsutaankin. Meidänkin perusnäyttelyssämme on tämän tästä tehty uudistuksia - viimeisimpinä uuden ahman ja kaulushaikaran kotiuttaminen - ja tänä kesänä oli jälleen yhden pienen uudistuksen paikka. Talvisalissa on Kieppikaapiksi kutsuttu osio, joka kertoo lumen merkityksestä metsälintujen ja pikkujyrsijöiden suojana, ja se on jo jonkin aikaa kaivannut pientä tuunausta.

Vanha Kieppikaappi. Teerenkiepistä sojottava pieni lämpömittari on aikojen saatossa hajonnut,
ja ulkoasu kaipasi muutenkin päivittämistä.

Tuumimme, että osion asiasisältö eli lumen merkitys eläinten talvehtimiselle ei varsinaisesti kaipaa muutoksia, mutta ulkoasussa on toivomisen varaa. Uutta rakennetta suunniteltaessa oli muistettava että museomestarin pitää päästä helposti käsiksi seinäkkeen takana sijaitseviin sähkörasioihin. Siispä päädyimme tekemään lumimaiseman muutamasta helposti liikuteltavasta styroxlevystä ja koristelemaan maiseman tekolumella ja karikkeella.

Uusi rakenne odottaa paikalleen asettamista.

Museossa maanantait ovat tärkeitä päiviä vähänkin suuremmille huoltotöille, kun rakennus on yleisöltä suljettu. Niinpä kesäkuun viimeisenä maanantaina pakattiin autoon valmiiksi leikatut styroxit, puteli suihkutettavaa liimaa, uudet valaisimet, säkillinen tekolunta ja pussillinen kariketta. Korvatulppia unohtamatta - en edelleenkään kykene kuuntelemaan styroxin leikkaamisesta tulevaa ääntä.

Joten sitten vain suojalasi auki, vanhat rakenteet ulos ja uuden rakentamiseen. Kieppikaapissa ähkiessään museomestarimme Petteri tokaisi, jotta mestarinhommiin kannattaisi oikeastaan palkata sekä alle metrin mittainen kääpiö että yli kaksimetrinen hongankolistaja. Ylimääräisistä nivelistä raajojen keskivaiheilla olisi myös etua, sillä välillä rakenteiden välillä kiemurtelu edellyttää aikamoista akrobatiaa!

Kieppikaapissa väliaikaisesti museomestari.

Valaistus uusittiin kokonaan kirkkaanvalkoisiin led-nauhoihin.

Tekolunta ripoltetiin runsaalla kädellä koko komeuden katteeksi.

Lumikko asetettiin sukeltamaan myyränkoloon...

... ja teerikana kieppiinsä...

... ja tässä lopputulos. Näyttää aika erilaiselta, vaikka muutokset olivat loppujen lopuksi pieniä!

Eläinmaailman suunnistusmestareita

Suunnistaminen on mukava ja vauhdikas kesäharrastus. Muutama viikko sitten lukuisten suunnistajien katseet kääntyivät Vehmersalmelle, jossa juostiin vuoden päätapahtuma Jukolan viesti. Urheilutapahtumana Jukola on erikoinen, sillä samalla radalla juoksevat tunnetusti niin tavalliset sunnuntaikuntoilijat kuin maailman huiputkin.

Kuntosuunnistajan perustarvikkeet: halpiskompassi ja iltarastien järjestäjiltä ostettu kartta.

Ihmisen suunnistuskyky perustuu maastonmuotojen havainnointiin näön avulla. Havaintoja verrataan karttamerkkeihin ja kompassisuuntiin. Huippusuunnistajat pitävät kompassia peukalossaan lähinnä varmistukseksi, sillä useimmat luottavat ensisijaisesti nopeaan kartanlukuun. Eläinmaailmassa näön avulla suunnistaminen on kuitenkin vain yksi tyyli muiden joukossa.

Vuoret, joet, aurinko ja tähdet - suunnistus näköaistin avulla
Jokakeväinen lintujen muutto on hämmästyttänyt ihmisiä kauan. Miten ne löytävät tuhansien kilometrien päästä takaisin kotimetsäänsä, ehkäpä jopa samaan puuhun, jonne ne rakensivat pesän edellisenä vuonna? Muuttolinnuilla on useita keinoja suunnistamiseen. Yömuuttajat tarkkailevat tähtitaivasta ja suunnistavat tähtikuvioiden mukaan. Päivällä lentävät kiinnittävät huomiota auringon sijaintiin ja tähyilevät tuttuja maamerkkejä. Ne saattavat seurailla esimerkiksi sopivaan suuntaan kulkevia vesireittejä tai ottaa kurssin meren yli tietyn niemenkärjen kohdalta.

Yksi ihmeellisimpiä suunnistamisen ja kommunikoinnin taidonnäytteistä löytyy jokaisesta tavallisesta mehiläispesästä. Mehiläiset kertovat toisilleen hyvien ravinnonlähteiden sijainnista ja etäisyydestä tanssimalla. Tanssiva mehiläinen juoksee kahdeksikonmuotoista reittiä kennoston seinällä ja värisyttää takapäätään. Koreografia on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas: mitä lähempänä ravinnonlähde on, sitä lyhyempi on tanssi. Tanssin suunta puolestaan kertoo mesilähteen sijainnin auringon suuntaan verrattuna. Mehiläisten on siis tarkkailtava auringon asemaa taivaalla ja verrattava sitä mielessään näkemäänsä tanssiin.

Mehiläistanssin ilmaisuvoima ei ehkä vedä vertoja Kuopio tanssii ja soi -festivaalin
parhaimmistoon, mutta se auttaa työläisiä suunnistamaan erehtymättä ravinnonlähteelle.

Entä jos maastomerkkejä ei ole?
Mutta miten suunnistavat albatrossit, jotka saattavat leijailla avomerellä kuukausitolkulla ja palata erehtymättä kotiluodolleen ilman yhtäkään maamerkkiä? Vastaus löytyy sisäänrakennetusta kompassista. Lintujen hermoradoissa on millimetrin miljoonasosan kokoisia ferriittikiteitä, joiden suunta kääntyy magneettikentän muutosten mukana. Ne kirjaimellisesti tuntevat Maan magneettikentän muutokset.  

Albatrossi, joka lepäämättä liitää, tarvitsee valtamerisuunnistuksessa sisäistä kompassia.
kuva: Leo (lisenssi)

Linnut eivät suinkaan ole ainoita magneettiaistin käyttäjiä. Tarkkaan ei vielä tiedetä, mitkä eläinryhmät tai -lajit aistivat magneettikentän muutoksia, mutta erityisen paljon sisäisen kompassin käyttäjiä löytyy kaloista ja muista valtamerten eläimistä. Merikilpikonnat käyttävät magneettiaistia löytääkseen lisääntymispaikakseen sen saman hiekkarannan, jolla ne itse kuoriutuivat  munasta vuosia aikaisemmin. Monet valaat uivat joka vuosi tropiikin lämpöön lisääntymään ja takaisin kylmiin napa-alueiden vesiin syömään. Ruokailu- ja lisääntymispaikat jäisivät ilman magneettiaistia löytymättä.

Kartanlukua korvilla ja kuonolla
Lepakot jaksavat hämmästyttää lentotaidoillaan. Pilkkopimeässä ne mutkittelevat erehtymättä oksien lomasta, lentäviä hyönteisiä ilmasta napsien.  Lepakot käyttävät suunnistamiseen kuuloaistia. Ne päästävät korkeita ultraääniä ja muodostavat kaiun avulla yksityiskohtaisen äänikuvan maisemasta. Samaa kaikuluotaustekniikkaa käyttävät esimerkiksi delfiinit ja monet muut valaat. Jopa ihminen oppii sitkeästi harjoiteltuaan liikkumaan törmäilemättä kaikuluotauksen avulla, jos näön avulla suunnistaminen ei onnistu.

Hajuaisti on monille eläimille erittäin tärkeä suunnistuskeino. Useimmat nisäkkäät hiiristä ja myyristä kettuihin ja karhuihin hahmottavat elinympäristöään pitkälti hajuaistin perusteella. Muurahaiset jättävät reiteilleen hajumerkkejä ja suunnistavat kotikekoon omia tai muiden työläisten jättämiä jälkiä pitkin. Pitkän matkan hajusuunnistajia ovat puolestaan lohikalat, jotka pystyvät paikallistamaan kaukaa synnyinjokensa tuoksun ja palaavat sinne kutemaan. 

Moneen eläinsuunnistajaan verrattuna ihmisten huippusuunnistajatkin jäävät siis auttamatta B-sarjaan. Taitaisi jopa Thierry Gueorgioulle mennä sormi suuhun, jos hänen pitäisi löytää Vehmersalmelta kotiin Ranskaan silmät sidottuina ja ilman apuvälineitä!

Minustako mehiläishoitaja?

Etsitkö makeaa ja suhteellisen vaivatonta luonnonläheistä harrastusta? Löytyykö taskunpohjalta muutama satanen ja hauiksista hieman habaa? Etkä ole allerginen mehiläisenpistoille? Juuri Sinusta voisi tulla mehiläishoitaja!

Mehiläishoitaja Sirpa Lintunen tarkastelee
tyhjää vahapohjuketta. Nopeimmillaan mehiläiset
rakentavat kennoston pohjukkeeseen vuorokaudessa.

Joukko omaa pörrääjäparvea harkitsevia ja pari mehiläishoidon jo aloittanutta harrastajaa kokoontui tiistaina Kuopion museolle kuuntelemaan mehiläishoitaja Sirpa Lintusen luentoa hunajaisesta harrastuksesta. Innokkaimmat osallistuivat lisäksi Pölyttäjät-näyttelyn opastukseen, jossa valotettiin mehiläisten ja muiden eläinpölyttäjien valtavaa merkitystä koko maailman monimuotoisuudelle ja ekosysteemien sekä ravintoverkkojen toiminnalle. Tarjolla oli siis todella laaja tietopaketti, joka otettiin innokkaasti vastaan.

Hunajantuottajaksi maanomistajan luvalla
Mehiläishoidon aloittaminen on varsin yksinkertaista. Ensimmäiseksi on selvitettävä, minne pörräävä pesä voidaan turvallisesti sijoittaa. Jos mehiläishoidosta haaveilevalla ei ole omia maita, pesän sijoituspaikasta on sovittava maanomistajan kanssa. Kaupunkialueellakaan mehiläisten pitäminen ei ole mahdotonta, kunhan pesät sijoitetaan tarpeeksi kauas kävelyreiteistä ja teistä. Itse asiassa mehiläisten vierailu puutarhoissa ja pihojen omenapuissa on jopa hyödyllistä.Tarhapaikka on lisäksi rekisteröitävä Eviraan.

Mehiläisten kannalta ihanteellinen pesäpaikka on aurinkoinen etelärinne, jonka lähellä parin kilometrin säteellä on runsaasti mesikasveja: pajukkoa, maitohorsmaa, vadelmapensaita, puutarhoja, niittyjä tai vaikkapa rypsipeltoa. Satokasvit tuottavat mettä eri aikoihin, joten ympäristön monipuolisuus on tässäkin tapauksessa valttia.

Perustarvikkeilla alkuun
Mehiläispesä asukkaineen, tärkeimmät hoitotarvikkeet ja hoitajan suojavarusteet maksavat yhteensä muutaman satasen verran. Pesille ei kannata mennä ilman kokohaalaria, paksuja hanskoja ja kumisaappaita. Vetoketjut on suljettava erityisen huolellisesti, sillä pienikin aukko riittää mehiläiselle. Kivulias pisto kaulaan tai kasvoihin ei ole mukava kokemus - ja saattaapa se olla jopa vaarallinen.

Pesää avattaessa mehiläiset hermostuvat ja saattavat yrittää pistää hoitajaa. Mistäpä ne tietäisivät, että ihmisellä tarkoittaa vain hyvää tarkistaessaan, onko pesässä tarpeeksi ruokaa ja täytyykö pesää kenties laajentaa. Onneksi mehiläisiä on helppo huijata. Muutama suihkaus savuttimella, ja pörriäiset luulevat metsäpalon syttyneen. Silloin ne jättävät puolustustoimet sikseen ja kiirehtivät ahtamaan kupunsa täyteen hunajaa mahdollisen muuttomatkan varalta. Kun mehiläiset vähän ajan päästä huomaavat savun hälvenneen ja "vaaran" olevan ohi, on mehiläishoitaja jo kaukana.

Markku Puumalainen tekee kevättarkastusta mehiläispesillä. Savutin tupruaa,
joten hoidokit pysyvät rauhallisina, mutta suojavarusteet ovat silti tarpeen.

Mehiläishoito on ennakointia: työläiset tarvitsevat työtä!
Kotieläiminä mehiläiset lienevät helpoimmasta päästä. Turhaan ei mehiläispesää pidä aukoa, sillä se hermostuttaa pieniä asukkaita. Kesällä on hyvä käydä pesillä noin yhdeksän päivän välein. Käynnillä hoitaja tarkistaa, onko mehiläisillä tarpeeksi ravintoa ja rakennustilaa sekä muniiko emo normaalisti. Pesän väkiluku kasvaa kevään 10 000:sta loppukesän jopa 80 000:een, joten lisätila on tarpeen tämän tästä.

Osa sikiökennoista on jo peitetty. Parin viikon sisällä lukuisat uudet työläiset näkevät päivänvalon.

Kymmenettuhannet työläiset on pidettävä kiireisinä antamalla niille tarpeeksi pohjukkeita uusien kennostojen rakentamista varten. Kennoja tarvitaan sekä toukkien kasvatusta että hunajan tuotantoa varten. Mikäli duunareilla on liikaa luppoaikaa, ne alkavat herkästi parveilla. Pallomainen parvi surahtaa ensin jollekin läheisen puun oksalle muutamaksi tunniksi. Mikäli parvea ei palauteta pesään, ne saattavat muuttaa muutaman kilometrinkin päähän vaikkapa ilmastointihormiin tai hylättyyn savupiippuun. Karanneita mehiläisiä voi olla vaikea löytää, eivätkä ne Suomen oloissa juuri selviä omillaan seuraavan talven yli.

Mehiläiskesä huipentuu hunajan linkoamiseen

Mehiläispesien lähelle on hyvä päästä autolla,
jotta pesälaatikoita ei tarvitse kantaa kaukaa.
Täysistä hunajakakuista puhumattakaan.

Pohjois-Savossa mehiläisten tärkeimpiä mesikasveja ovat maitohorsma ja vadelma. Jos mettä on erityisen runsaasti, satoa voi kertyä suureen pesään jopa 20 kg muutamassa päivässä! Medenkeruu on raakaa työtä: kesällä syntyneet työläiset eivät elä aikuisvaiheessaan kuutta viikkoa pitempään. Kolmen viikon kenttäjakso kuluttaa työläisen siivet loppuun, ja joltain lennolta se jää palaamatta. Uusia työläisiä syntyy kuitenkin koko ajan, sillä emo munii joka päivä 1500-3000 munaa.

Loppukesällä on mehiläishoitajan sadonkorjuun aika. Jos harrastaja ei halua sijoittaa omiiin hunajankäsittelyvälineisiin, voi valmiit kakut toimittaa lingottavaksi jollekin suuremmalle hunajantuottajalle. Pohjois-Savossa voi kysyä linkousapua vaikkapa Korpiahon Hunajasta.

Pesäkohtainen hunajantuotanto vaihtelee vuosittain valtavasti. Viime kesänä sato oli ennätysmäisen heikko: joistain pesistä saatiin alle kymmenen kiloa hunajaa. Toisaalta hyvänä kesänä yhden pesän sato voi olla jopa 50 kg.Sadon määrään vaikuttaa mesikasvien ja sään lisäksi mehiläisten kunto. Jos mehiläispesä vilisee vaikkapa varroapunkkeja, ei hunajaakaan juuri kerry.

Mehiläishoitajan syksy alkaa jo elokuussa, kun pörriäisille annetaan hunajan tilalle sokeriliuosta. Talvella mehiläiset eivät suinkaan horrosta vaan pakkautuvat yhteen talvipalloksi. Lämpöä pallossa tuotetaan siipilihaksia värisyttämällä. Lihastyön ylläpitämiseen mehiläiset tarvitsevat ruokaa koko talven ajan. Syksyllä syntyneistä työläisistä osa selviää kevääseen asti - mitä suurempi osuus, sen parempi. Kevään tullen ahkera hyörinä ja pörinä alkaa jälleen, ja edessä on uusi medenkeruukesä.

Retkipäivä: Neidonkengän ja sinipyrstön valtakunnassa

Näyttelykiireiden vuoksi en ole ennättänyt päivittää retkeilyaiheisia kirjoituksia ihan joka kuukausi. Mutta samaisesta syystä oli suorastaan taivaallista pitää viikon loma kesäkuun alussa. Ja mitäpä muuta biologi-luontopedagogi lomallaan tekisi mieluummin kuin retkeilisi! Ainakin, jos kohteena on Kuusamo ja Oulangan kansallispuisto.

Oulanka on yksi Suomen suosituimpia retkeilykohteita - eikä ihme! Kansallispuiston halki kulkee legendaarinen Karhunkierros, joka on valittu vuoden 2014 retkikohteeksi. Reippaimmat retkeilijät patikoivat 80-kilometrisen reitin kokonaan Sallalta Rukalle tai toisinpäin (yksi sellainen karpaasi tuli vastaan Valtavaaralla ja kehui suorittaneensa koko matkan kolmessa päivässä). Mutta pääsevätpä reitille päiväretkienkin harrastajat. Karhunkierrosta seurailevat osittain monet lyhyemmät luontopolut ja retkeilyreitit, ja juuri niitä tallailimme tällä reissulla. Pienellä Karhunkierroksella, Kanjonin kurkkauksella ja Kiutakönkään luontopoluilla pääsee nauttimaan Karhunkierroksen hienoimmista osuuksista.

Kuusamon suosituimpia retkeilyreittejä hoidetaan ja ylläpidetään erittäin hyvin. Monet polut on päällystetty kivimurskeella, mikä suojaa polkua leviämiseltä ja ohjaa retkeilijöitä pysymään reiteillä. Näin herkät ja harvinaiset kasvit säästyvät tallomiselta. Korkeuseroja helpottamaan on rakennettu runsaasti portaita, ja kuohuvien koskien yli pääsi riippusiltoja pitkin. 

Oulangan kansallispuiston polut ovat erittäin hyväkuntoisia.

Keinuvan riippusillan ylittäminen on hieno kokemus!

Neidonkenkää sovittamassa
Kesäkuun alussa kukkii Oulangan tunnuskasvi, neidonkenkä. Tämä minikämmekkä on vain noin kymmenen senttimetrin korkuinen, joten se jää helposti huomaamatta heleän vaaleanpunaisesta väristään huolimatta. Meillä oli onnea matkassa, sillä satuimme paikalle parhaaseen kukinta-aikaan. Neidonkengän kukassa on makea vaniljantuoksu, jonka avulla se huijaa pölyttäjät töihin. Tämä orkidea ei tuota mettä palkkioksi, joten pölyttäjät poistuvat kukasta kuivin suin. Viekoitteleva tuoksu saa ne kuitenkin erehtymään tarpeeksi monta kertaa, jotta neidonkenkä pääsee lisääntymään.

Neidonkenkä on Suomessa uhanalainen laji, luokitukseltaan vaarantunut. Avohakkuut ja maanmuokkaus ovat myrkkyä herkälle kasville, joka viihtyy varjoisissa korpikuusikoissa. Metsien hakkuut myös pirstovat neidonkengän elinympäristöä. Neidonkenkä vaatii kalkkipitoista kasvualustaa, joten sitä ei ihan joka metsässä kasva.

Neidonkenkän tieteellinen nimi Calypso bulbosa on saanut
sukunimensä kreikankielisestä lumoojatarta merkitsevästä sanasta.

Maailman katolla
Vaikka Suomen korkeimmat tunturit löytyvät paljon pohjoisempaa, riittää näköaloja metsästävälle ihailtavaa Kuusamostakin. Yksi komeimmista on Valtavaara. Hikinen kipuaminen jyrkillä rinteillä ja portailla kannattaa, sillä Valtavaaran puuttomalta huipulta näköalat ovat mahtavat. Idässä Venäjän puolella siintää Paanajärven kansallispuisto ja Nuorusen korkea tunturi. Länteen katsoessa maisemaa hallitsevat järvet.

Taukotupa Valtavaaran huipulla.

Näkymä Valtavaaralta länteen

Valtavaara on yksi harvoista paikoista koko Suomessa, jossa voi tavata sinipyrstön. Tämä itäisissä taigametsissä viihtyvä lintu pesii maassamme ainoastaan Itä-Lapin ja Koillismaan vanhoissa kuusikoissa. Valtavaaran reitillä lauloi useitakin sinipyrstökoiraita - enpä ole aiemmin niitä kuullutkaan!

Viikko kului aivan liian nopeasti, ja on myönnettävä, että palasin töihin hieman pitkin hampain. Mutta Kuusamoa voi todella suositella retkikohteeksi monenlaisille patikoitsijoille - nähtävää riittää niin lyhyemmille kuin pitemmillekin vaelluksille!

Ja muuten: kesäkuun alku on huippuhyvää aikaa. Lämpötilat ovat miellyttäviä, polut jo kuivia, muita retkeilijöitä kohtuullinen määrä eikä itikan itikkaa lähimaillakaan. 

Nojatuolimatka näyttelynvaihtoon

Kuukauden sisällä on Kuopion museossa tapahtunut paljon. Viimeksi kerroin Vampyyrin varjostamat -näyttelyn huollosta ja Honka, mänty, petäjä -näyttelyn purkamisesta - ja sen jälkeen ei aikaa ole jäänyt liiemmälti bloggaamiselle. Mutta tässäpä teille nojatuolimatka näyttelyvaihdon pyörteisiin - olkaa hyvä!

Mänty teki siis tilaa huhtikuun lopussa Viimeisille vieraille, autiotalojen eläinasukkaille. Heikki Willamon ja Kai Fagerströmin valokuvissa voi helposti aistia talojen viimeisten ihmisasukkaiden aavemaisen läsnäolon. Papan vanhat vaatteet roikkuvat seinillä käyttövalmiina, ja sänkykin on jäänyt petaamatta. Mutta paksu pölykerros ruokapöydälle katettujen astioiden päällä kertoo, ettei ihmisasukas koskaan palaa.

Autiotalot ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin elottomia. Pienten hiirenjalkojen vipellys, hiljainen nakerrus nurkissa ja mäyrän kaivuupuuhat kivijalan kyljessä tuovat vanhaan taloon uuden elämän. Luonto on ottamassa takaisin ihmisellä lainassa ollutta tilaa. Se jos mikä on lohdullista - elämä jatkuu, vaikka yksi asukas ja kenties kokonainen aikakausi on poissa.

Parvihuoneen pienoismallissa hobitinkokoinen Kapteeni Haddock tutustuu Viimeisiin vieraisiin...

... ja tältä oikea parvihuone näytti siivousta vaille valmiina.

Viimeiset vieraat on tunnelmaltaan hämärä, mystinen ja haikeakin, mutta kesän päänäyttelyssä eli Pölyttäjissä pyrittiin alusta lähtien aivan päinvastaiseen vaikutelmaan. Museon alasaleihin haluttiin luoda kesäistä kukkaloistoa, värejä ja vehreyttä, sillä maailma ilman pölyttäjiä olisi nykyistä huomattavasti värittömämpi, hajuttomampi ja mauttomampi.

Näyttelyssä esitellään niin pölyttäjien kuin pölytettävienkin monimuotoisuutta. Kukkakasvit ja niitä pölyttävät eläimet ovat kehittyneet yhdessä miljoonia vuosia ja luoneet mitä ihmeellisempiä yhteiselämän muotoja. Nykymaailmassa ei liene montaakaan eliölajia, joka ei tavalla tai toisella hyötyisi tästä symbioosista. Pölyttäjät auttavat lukemattomia kasvilajeja lisääntymään ja tuottavat näin ravintoa kasvinsyöjille ja sitä kautta pedoillekin. Me ihmistetkään emme pystyisi millään ylläpitämään nykyistä ruoantuotantoamme ilman pölyttäjiä. Ruokapöydästämme puuttuisivat lähes kaikki marjat ja hedelmät sekä iso osa vihanneksistakin, jos kaikki eläinpölyttäjät yhtäkkiä häviäisivät.

Kunnianhimoinen aihe vaatii valtavasti työtä ennen näyttelyn avaamista. Intendentti Jukka Kettunen aloitti käsikirjoituksen yli vuosi sitten, ja lopulliseen suunnittelu- ja toteutustyöhön osallistui lähes koko museon henkilökunta. Konservaattorit kunnostivat niin kasvi- kuin hyönteisnäytteitäkin, näyttelytekstien kirjoittajat pyörittivät tekstejä ja kuvia loputtomiin (minä esimerkiksi jaottelen edelleen kaupan hedelmätiskin antimia hyönteis- ja tuulipölytteisiin), museomestari pähkäili valaistuksen ja muiden rakenteiden kanssa, eivätkä tulosteetkaan itsestään synny. Jokainen esine, näyte ja kuva on etsittävä ja valmistettava näyttelykuntoon. Mutta valmiin näyttelyn katsominen on aina yhtä palkitseva tunne. Me teimme sen!

Pölyttäjät-näyttely tehtiin museon alasaleihin. Näyttelyrakennemallit ovat
luontopedagogin taattua laatua. Askartelu on niiiin kivaa.

Konservointimestari Terho Hämäläinen loihti Pölyttäjät-näyttelyyn jättimäisen liljan.

Pölyttäjät-näyttely alkaa olla puolivalmis.
Intendetti valmistautuu kasvinäytteiden kiinnittämiseen...

... ja pian ovat ääni- ja videopiuhatkin kohdillaan.

Vaikuttava näky: Apis mellifera eli tarhamehiläinen 20-kertaisena suurennoksena!

 

Opas Reetta testaa Muotoiluakatemian oppilastyönä valmistuneen
Klaara Kartanokimalaisen ratsunominaisuuksia. Ei moittimista :-)

Tervetuloa Pölyttäjien maailmaan!

Pientä laittoo tää vaan vaatii...

Lepakkonäyttelystä paljastui virhe, jota kukaan ei ollut huomannut. Kuinkas meille näin pääsi käymään?

Näyttelyn keskivaiheilla on pömpeli, josta voi katsoa havainnollisesti lepakon sydämen lyöntitiheyttä. Napinpainalluksen avulla eri tilanteissa olevan lepakon syke näkyy vilkkuvana valona. Horrostavan lepakon pulssi on vain noin kymmenen lyöntiä minuutissa. Muuten vain lepäilevän lepakon sydän läpättää jo 450 lyönnin minuuttivauhtia, ja lennossa syke karkaa käsittämättömään 1100 lyöntiin.

Laitteen valmistaja Juha Forsten soitti minulle eilen, ja paljasti, että laitteessa oli vika. Lepäävän lepakon sykettä näyttävä valo välkkyi vain noin 200 kertaa minuutissa eli alle puolet siitä mitä piti. Jaa, totesin minä. Asiakkaisiin läpätys oli mennyt ihan täydestä, ja niin on meihinkin!

Juha Forsten pääsi pääsiäishommiin. Pian on lepakon pulssi kunnossa!

Onneksi Juha oli sattumoisin tullut Kuopion seudulle pääsiäisenviettoon, ja lupasi tulla heti kiirastorstaiaamuna korjaamaan laitteen. Joten eiku laite kumoon ja pulssia rukkaamaan! Kauaa ei insinöörin nokka työssä tohissut, ja tästä päivästä eteenpäin museovieraat näkevät, miten käsittämättömän nopeasti nahkasiiven pumppu lyö levossa. Levossahan lepakon sydän lyö noin 400 kertaa enemmän minuutissa kuin meidän ihmisten.

Sydämelliset hyvän pääsiäisen toivotukset luonnontieteellisestä museosta!

Raastavan repivää raadantaa

Puoli vuotta kuluu yllättävän nopeasti. Honka, mänty, petäjä -näyttelymme oli esillä marraskuusta tänne huhtikuulle asti, ja voisin vaikka vannoa, että näyttely avattiin vasta hiljattain. Viimeisinä viikkoina jännitettiin, selviävätkö elävät männyntaimet elävinä näyttelyn loppuun asti. Sitkeästi taimet sinnittelivät, mutta kuiva sisäilma ja oudot valaistusolosuhteet panivat pikkupuut lujille. Jos näyttely olisi ollut vähänkin pitempään auki, olisimme varmasti korvanneet kuihtuneet korret tuoreilla.

Maiseman purku on jo hyvässä vaiheessa. Männyntaimet ja kokoelmien eläimet on viety syrjään, karike lakaistu säkkeihin ja styrox-levyt kasattu myöhempää käyttöä varten.

Museossa pääsee kokeilemaan yhtä jos toista tehtävää. Minua ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua Käteväksi Emännäksi tai Jokapaikan Remonttireiskaksi, joten en ole aiemmin eksynyt esimerkiksi tapetointihommiin. En siis ollut tajunnutkaan, miten hauskaa on viskoa seinään ämpärikaupalla vettä ja läträtä kuin pikkulapsi. Parasta oli kuitenkin se, kun sai ihan luvan kanssa repiä kynsin hampain hienoja maisematapetteja riekaleiksi! Museossa kun yleensä pyritään säilyttämiseen, suojeluun, varjelemiseen ja  varovaisuuteen. 

Jukka raastaa armotta valtavaa, vanhaa honkaa riekaleiksi.

Viimeisten tapetinrepaleiden poisto katonrajasta kysyy kärsivällisyyttä ja pitkiä tikkaita.

Parvihuone on nyt tyhjillään ja odottaa seuraavan näyttelyn rakentamisesta. Heti pääsiäisen jälkeen, tiistaina 22.4. huoneessa avautuu Viimeiset vieraat -valokuvanäyttely. Heikki Willamon ja Kai Fagerströmin valokuvissa seurataan autiotalojen eläinasukkaiden puuhia. Kävin katsomassa näyttelyn viime kesänä Tervossa, ja innostuin aiheesta heti. Harmi, että kaikki kuvat eivät meille mahdu, mutta valitusta kokonaisuudesta välittyy varmasti autiotalojen haikeankaunis tunnelma.