Kiva kivi-ilta :-)

Aikamatka maisemaan -näyttelyn yleisötapahtumat jatkuvat vielä, vaikka näyttely alkaa lähestyä loppusuoraansa. Eilen vietettiin museolla Kivi-iltaa, jonne yleisö sai tuoda omia kivinäytteitään määritettäväksi ja kysymyksiään vastattavaksi. Osallistujia oli kolmisenkymmentä, mikä oli oikein sopiva määrä. Kansannäytteistä ja korukivistä pidettyjen alustusten jälkeen kysymyksille ja kommenteille oli runsaasti aikaa. Jokainen halukas sai määrityksen näytteilleen ja kaikki mahtuivat hyvin tutustumaan GTK-laisten mukanaan tuomiin kivilajinäytteisiin. Illan päätteeksi tehtiin vielä kierros näyttelysaleissa. Tunnelma oli lämminhenkinen, innostunut ja iloinen - ja ainakin minä opin jälleen paljon uutta. Jukra, joskus voisi kyllä kokeilla itsekin korukivien hiontaa...

Suuret kiitokset kuuluvat tietenkin GTK:n Jari Nenoselle, Satu Hietalalle ja Kauko Turpeiselle!

Kivinäytteitä riitti määrittäjille ja keskustelu kulki vilkkaasti.

GTK:n kivilajinäytteitä.

Isänpäivän kunniaksi museoon

Tänä keväänä julkaistiin norjalainen tutkimus, jonka mukaan kulttuuriharrastukset kohentavat etenkin miesten terveyttä ja hyvinvointia. Myös suomalainen Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on tuoreemmassa tutkimuksessaan tullut samaan tulokseen. Mitä muuta siis voisi huomaavainen tytär tehdä isänpäivänä kuin viedä isänsä museoon? Isä sai jopa valita kohteen aivan vapaasti - kerrankin (!!!)

Suuntasimme Kulttuurien museoon, jossa esillä oli Kaukaa haettua -perusnäyttelyn lisäksi kolme vaihtuvaa näyttelyä. Vanhempani ovat kokeneita ja sanavalmiita museovierailijoita, joten heidän kanssaan voi helposti soveltaa jonkinlaista "think aloud" -kiertelyä ja kirjata ylös tavallisen kävijän näkemyksiä. Aloitimme perusnäyttelystä, joka perustui suomalaisten tutkimusmatkailijoiden, lähetyssaarnaajien ja muiden seikkailijoiden matkoiltaan tuomiin esineisiin. Esineitä oli PALJON. Itse asiassa HYVIN PALJON. Moni kiinnostava kohde jäi huomaamatta esineähkyn vuoksi. Sinänsä todella harmi, sillä näyttelyn teemasta saisi irti loputtomasti kiinnostavia tarinoita.

Keski-Aasian huoneeseen oli koottu esineistöä mm. C. G. Mannerheimin,
G.J. Ramstedtin ja Sakari Pälsin kokoelmista.
Kuva: Matti Huuhka, Kulttuurien museo (2004)

Vaihtuvista näyttelyistä ensimmäiseksi reitillemme osui Värimatka Kiinaan, joka tiukalla rajauksellaan muodosti kiinnostavan kontrastin rönsyilevälle perusnäyttelylle. Värien merkitystä avaavassa Värimatkassa oli esillä upeita valokuvia nyky-Kiinasta ja lyhyet, selkeät tekstit värien symboliikasta sekä muutamia värjäykseen tai maalaamiseen liittyviä esineitä.

Valkoinen väri liitetään kiinalaisessa kulttuurissa puhtauteen ja suruun. Hautajaisissa

pukeudutaan usein valkoisiin. Toisaalta valkoinen kuvastaa mielen tasapainoa ja neutraaliutta.
Ehkäpä juuri siksi tämä taiji-mestari on valinnut valkoisen asun.
Kuva: Kirsi Kommonen (Shanghai 2007)

Lapsille suunnattu Olipa kerran ihan pimeetä -näyttely pureutui aina yhtä ajankohtaiseen aiheeseen: energiankulutuksen historiaan ja nykypäivään. Tässä näyttelyssä pidin kovasti erilaisten energiantuotanto- ja kulutusesimerkkien esittelytavasta. Eri maista kootut esimerkit oli rakennettu keskikäytävää ympäröiviin kojuihin, joiden valot syttyivät vasta sitten kun kävijä pääsi tarpeeksi lähelle. Energiansäästöä! Toiminnallista osuutta edusti esimerkiksi hehkulampun tai energiansäästölampun sytyttäminen polkupyörää polkemalla. Hauska ja havainnollinen tapa esittää lampputyyppien välisiä eroja.

Viimeiseksi kiersimme Akselin Afrikka -näyttelyn, jossa kuvattiin taitelija Akseli Gallen-Kallelan parivuotista tutkimusmatkaa nykyisen Kenian alueella Itä-Afrikassa 1900-luvun alussa. Näyttely oli taiten valittu kokonaisuus taiteilijan teoksia ja luonnoksia, aikalaisvalokuvia, Gallen-Kallelan keräämiä esineitä sekä valokuvia samalta alueelta sata vuotta myöhemmin.

Akseli Gallen-Kallela maalaa, Nganga pitelee varjoa ja Jorma-poika puhdistaa asetta.

Kuva: Akseli Gallen-Kallela (1909), Akseli Gallen-Kallelan museo

Kamelin luuranko arolla (öljy, 1909)

Gallen-Kallelan museo

Pääosassa ei suinkaan ollut arvostettu taiteilijamme, vaan itse afrikkalaiset - eläimet, kansat, maisemat, kasvit. Näyttelyyn oli saatu vangittua mitä hienoin tunnelma, joka herätti kunnioitusta aihettaan kohtaan ja jätti kävijän miettimään, miten Afrikka on sadassa vuodessa muuttunut. Tähän hienoon tunnelmaan oli hyvä lopettaa museovierailu, kiittää vanhempia ahkerasta ääneenajattelusta ja suunnata hyvin ansaitulle isänpäivälounalle.

Tekniikkaa ja uusinta hottia

Legendaarisena ajankohtana, 11.11.11. klo 11.11. istuin Petterin ja JukkaTeen kanssa Museoliiton koulutuksessa nimeltä Näyttelysuunnittelu ja uudet teknologiat. Kotimaisten ja kansainvälisten esimerkkien avulla valotettiin niin perinteisiä kuin ultramodernejakin ratkaisuja näyttelyiden visualisointiin ja elämyksen tuottamiseen.

Suomalaisista esimerkkikohteista parhaiten mieleen jäi talvella 2013 avautuva Suomen luontokeskus Haltia. Haltiahan ei ole museo eikä sellaiseksi edes yritä profiloitua, vaan se määritellään elämykselliseksi tieto-, näyttely- ja tapahtumakeskukseksi. Haltiassa ei juuri käytetä aitoja eläimiä tai kasveja suomalaisen luonnon esittelyssä, vaan näyttelyt tuntuvat rakentuvan nimenomaan vaikuttavan multimedian ympärille. Haltian vetonaulaksi suunnitellaan virtuaalista luontoelämystä, Luston Hiljaisen huoneen tai Shanghain Maailmannäyttelyn Kirnu-paviljongin tapaista. Toinen, vielä modernimpi suunnitelma on tehdä lattiaan interaktiivinen Suomen kartta, jonka päällä kävelemällä voi kävijä toimia "tietokoneen hiirenä" ja etsiä lisätietoja suomalaisista luontokohteista.

Kansainvälistä väriä näyttelyyn toivat Boudewijn Ridder Rotterdamista, Nederlands Fotomuseumista ja Ichiro Hisanaga Louvresta. Louvre DNP Museum Lab -hankkeessa on kehitetty uusia tapoja tarjota lisätietoja maailmankuuluista taideteoksista tai uusia näkökulmia niihin. Esimerkiksi elektronisen pöydän ja siihen kuuluvan esitteen avulla voi kuunnella audio-opastuksen tai vaikkapa katsella taiteilijan muita teoksia. Parhaimmillaan teknologian avulla pystyy suuriin maalauksiin "astumaan sisälle". Näyttelykokemukseen voi palata museokäynnin jälkeen omalta kotikoneelta: syöttämällä pääsylippunsa koodin ohjelmaan kävijä voi tarkastella omaa reittiään museossa ja katsella uudestaan lempiteoksiaan - tai huomata, mikä jäi museossa näkemättä.

Elektronista pöytää sai kokeilla seminaarin päätteeksi. Oikeaan kohtaan asetettu esite
avasi audio-opastuksen sekä uusia kuvia, karttoja, dokumentteja ym. Mahdollisuudet
olivat rajattomat - mutta paraskaan tekniikka ei korvaa ammattitaitoista opasta!

Alustukset ja esimerkit herättivät kiinnostusta ja uteliaisuutta, mutta myös hienoista epäilystä. Muuttuvatko upea tekniikka ja erilaiset lisävarusteet jossain vaiheessa sisältöä tärkeämmiksi? Miksi luontokeskuksessa ei haluta esitellä ympärillä aukeavaa aitoa luontoa, vaan eristetään näyttely ympäristöstään luonnonvaloa myöten ja turvaudutaan virtuaalitodellisuuteen? Huippumoderni tekniikka myös vanhenee auttamatta muutamassa vuodessa. On muistettava sekin, että moni kävijä on jo tottunut nopeisiin tietokoneisiin tai erittäin laadukkaisiin kotiteattereihin. Harvoilla siis riittää kärsivällisyyttä ja ymmärtäväisyyttä temppuilevaa multimedianäyttöä kohtaan.

Näyttelytekniikka on siis hyvä renki mutta huono isäntä. Modernia tekniikkaa on käytettävä harkiten, eikä näyttelyn ymmärtäminen saisi olla niistä kiinni. Onneksi museoilla on edelleen omat, ainutlaatuiset valttikorttinsa: aidot esineet ja eliönäytteet sekä pitkiin ajanjaksoihin perustuva tutkimus. Niihin perustuvaa sanomaa voidaan korostaa näyttelyissä ja verkkopalveluissa taitavasti valituin teknisin ratkaisuin.

Valtakunnan ykköslehdestä poimittua

Yli kymmenestä Kuopiossa vietetystä vuodesta huolimatta kuulun edelleen Hesarin uskollisiin lukijoihin. Viime lauantaina aamuani riemastutti Kuiskaaja, joka kuuluu ehdottomiin suosikkeihini:

Missä mies, siinä limanuljaska
Aina kannattaa pahoittaa mielensä. Kuiskaaja veti myrkyt väärään kurkkuun, kun perjantain lehdestä pisti silmään, että eräskin kirjallisuustoimittaja otaksui ukonhatun sieneksi. Olisiko hyypiö käynyt koskaan ulkona? Saati lukenut ensimmäistäkään tolkun kirjaa? Ukonhattu on leinikkikasvi, vieläpä monivuotinen. Jos ja kun miespuolisia kirjailijoita pitää jatkossa verrata sieniin, ainoa oikea on limanuljaska, se iljettävä tatti. (HS 12.11.2011)

Kuiskaaja on oikeassa! Tervetuloa kaikki kulttuuri- ja kirjallisuustoimittajat tarkistamaan luontofaktat Kuopion luonnontieteellisen museon asiantuntijoilta. Olemme muuten miehiä ja naisia. (Selvennykseksi kerrottakoon, että Kuiskaaja viittaa näkökulmaan HS 11.11.2011 Ukonhatut jätettiin kiehumaan liemiinsä, missä Finlandia-ehdokkuutta vaille jääneitä  mieskirjailijoita tosiaan yritettiin verrata sieniin!)

Elias Lönnrotin Flora Fennica - Suomen kasvio 1866 toteaa ukonhatusta, että kasvi "on kylmissä maissa vähemmän myrkyllinen kuin lämpimissä". Tästäkään huolimatta, edes omassa liemessä keittäminen ei tee siitä kelvollista! Koristekasveina viljeltyjen ukonhattujen (suku Aconitum) lisäksi Pohjois-Karjalassa tavataan alkuperäisenä maassamme vaarantunutta lehtoukonhattua (Aconitum lycoctonum subsp. septentrionale).

Must on tullu urheiluhullu (tai ainakin melkein)

Pian on taas joulunäyttelyn aika. Eräänä iltana lenkin jälkeen saunassa sain mitä loistavimman idean joulunäyttelyn aiheeksi - mutta sen toteuttaminen sopii selvästi paremmin ensi vuodelle, kun joulunäyttelyn konsepti on muutenkin hieman erilainen kuin yleensä. Mutta entä tänä vuonna? Perusperiaate on ollut selvä jo pitempään: teemana ja pedagogisena sisältönä ovat eläinten talvijäljet, jotka kulkevat kaikkialla museossa. Mutta mikä olisi tämänvuotisen näyttelyn "jippo"? Jotain yllättävää joulunäyttelyssä täytyy aina olla.

Eipä tarvinnut mennä merta edemmäs kalaan. Näyttelysuunnittelupalaverissa ilmeni, että museomestarimme Petteri oli vain odottanut tilaisuutta kertoa ideastaan. Mikä saisi metsän eläimet liikkeelle sankoin joukoin? No tietenkin URHEILUKILPAILUT! Jospa tontut olisivat haastaneet metsän eläimet mäkihyppykisaan? Urheilijoiden lisäksi kisoihin tarvitaan ainakin katsojia ja kannustajia, tuomareita, puffetinpitäjiä ja ensiapuväkeäkin siltä varalta, että joku urheilijoista kaatuu harmillisesti laskeutuessaan.

Tuumasta toimeen sitten vain! Tässä joulunäyttelyn rakentamisen ensimmäistä vaihetta:

Alussa näyttelytila näyttää aina yhtä kaoottiselta.

"Heivaapa sen tontun partaa silleen vauhdikkaasti taaksepäin!"
Ja Jukka tekee työtä käskettyä.

Eläimet odottavat malttamattomasti hyppyvuoroaan. Oravan etukäpälät
ovat kuin tilauksesta suksienpitelyasennossa.

Colaa noccaan!

Jo joitain viikkoja on kotipihallani parveillut tilhiä pihlajanmarjojen kimpussa. Eräänä iltapäivänä huomasin surukseni, että yksi niistä oli lentänyt ikkunaani ja pudonnut parvekkeen lattialle. Mitään ei ollut enää tehtävissä, lintu oli ollut kuolleena luultavasti useita tunteja. Seuraavana päivänä toin sen töihin ja lähetin Poijutielle Hämäläisen Terhon konservoitavaksi.

Aina ei törmäys kuitenkaan koidu linnun kuolemaksi, vaan joskus ne vain pökertyvät hetkeksi. Muutama päivä sitten Terho antoi Ylen verkkouutisissa vinkkejä loukkaantuneen linnun hoitamiseen. Vettä (ja joskus jauhelihaa) olen minäkin joskus tarjonnut siivekkäille toipilaille, mutta Terhon suosittelema colajuoma oli lintujen ihmelääkkeenä uusi. Ehkä pitää tästä viisastuneena varata jääkaappiin tavallista sokerikokista tulevia lento-onnettomuuksia varten.

Ankallismuseo ja muut museokirjallisuuden helmet

Ei sitä lomallakaan pääse museoista eroon, vaikka kuinka yrittäisi. Pidin pari päivää ylityövapaata ja karkasin mökille varusteinani hyvät eväät, mukava seura ja pino kirjoja. Ylevänä tavoitteenani oli irrottautua arjesta ja työasioista täysin, mutta nähtävästi museot seuraavat minua kaikkialle. Jopa kirjallisuuteen.

Aloitin nojatuolimatkailun hömppäkirjasta "Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä". Kirjan elämäänsä kyllästynyt päähenkilö etsii maailmanympärimatkallaan tasapainoa ja mielenrauhaa. Eikä aikaakaan, kun törmäsin ensimmäiseen museomainintaan: "En käynyt matkallani yhdessäkään museossa. Tai oikeastaan, mikä vieläkin nolompaa: kävin pastamuseossa." Ilmeisesti museot edustivat päähenkilölle velvollisuuksia ja pakonomaista suorittamista, joka häiritsisi olennaiseen eli hyvään ruokaan keskittymistä. (Kotiin tultuani oli muuten pakko käydä heti googlaamassa, ja aivan oikein: Museo Nazionale delle Pasta Alimente on todella olemassa Roomassa. Kah, sinne!)

Selvitettyäni Liz Gilbertin moninaiset vaiheet Italiasta Intiaan ja Indonesiaan tartuin toiseen hömppäkirjaan, pokkariin nimeltä Paholainen pukeutuu Pradaan. Tässä kirjassa New York Metropolitan Museum of Art tarjoaa hulppeat puitteet muotimaailman kerman glamour-kutsuille. Päähenkilön hirviömäinen pomo Miranda Priestly on yksi maailman vaikutusvaltaisimmista naisista, ja toimii myös METin Museon ystävät -yhdistyksen kantavana voimana. (Hei, mistäköhän meillekin saataisiin tuollainen yhdistys, jonka jäsenet maksaisivat mansikoita saadakseen järjestää meillä pippaloitaan? Jyhkeä Kuopion museo sopisi juhlien kulisseiksi mitä hienoimmin!)

Seuraavassa kirjassa New York Metropolitan Museumilla oli olennaisen suuri rooli. E.L. Koningsburgin "Vanhan rouvan salaiset paperit" on 60-luvulla kirjoitettu nuortenkirja, jossa vanhempiaan vastaan kapinoiva sisaruspari karkaa kotoa ja joutuu jännittävän salapoliisitehtävän eteen: selvittämään museoon tuodun kauniin patsaan alkuperää. Minusta jännittävintä oli kuitenkin se, miten muksut onnistuivat asustamaan Metropolitan Museumissa monta viikkoa jäämättä kiinni. Parasta kirjassa olivat kuitenkin lausahdukset, joita nuorisokirjailija ei mitenkään ole voinut kirjoittaa tosissaan:

"Oppaana oli hyvin sievä nuori nainen. Claudia ja Jamie kuuntelivat hänen selostustaan ja oppivat suunnattomasti, eikä se tuntunut edes tylsältä! Ajatella, että tosiaan saattoi oppia, vaikka ei ollut koulussa!"

Edes Aku Ankat eivät ole museovapaata aluetta. Itse asiassa ankat seikkailevat museossa hämmästyttävän monessa tarinassa. Usein Tupu, Hupu ja Lupu löytävät tarvittavat johtolangat käyttäen tietolähteinä luontevasti etenkin Ankallismuseon näyttelyitä ja (tietenkin) Sudenpentujen käsikirjaa. Varsinainen ratkaisu tuntuu löytyvän usein muualta - seikkailu vain alkaa museosta.

Täytyy myöntää, että uteliaisuuteni heräsi. Tämä kirjallisuusvalikoima oli erittäin suppea, mutta jo näin satunnaisessa otannassa museot pompahtavat esille tämän tästä. Tekisi mieli jatkaa museoiden bongaamista kirjoista ja katsella vähän laajemmin, millaisiin yhteyksiin museot sijoitetaan. Onko museoiden tehtävänä lähinnä tarjota toiminnalle puitteet vai löytyisikö meiltä lisää Vanhan rouvan tapaisia opuksia, jossa museo on olennainen osa toimintaa?