perjantai 22. huhtikuuta 2016

Kuopio pönttöjen kaupungiksi!

"Oma kolo, oma olo”, tuumivat monet linnut talitiaisesta telkkään ja tikkoihin. Kuivassa ja lämpimässä kolossa on mukava hautoa munia, ja ahdas suuaukko pitää kutsumattomat vieraat poissa avuttomien poikasten kimpusta. Ikävä kyllä kolopuut ovat nykyään harmillisen harvinaisia, sillä talousmetsissä ei kolopuita kaivata ja puut hakataan pois reilusti ennen lahoamisvaihetta.

Telkänpöntössä on suuri lentoaukko, ja se sijoitetaan lähelle vesistöjä.
Emo lentää pönttöön melkoisella vauhdilla, joten reitin on oltava selvä.
Onneksi monelle kolopesijälle kelpaavat yhtä hyvin ihmisten rakentamat linnunpöntöt. Tänä keväänä aloitettiin Miljoona linnunpönttöä –kampanja, jonka tavoitteena on saada Suomen metsiin kirjaimellisesti miljoona pönttöä toukokuuhun 2017 mennessä. Kuopiolaiset voivat helposti osallistua kampanjaan, sillä kaupungin omistamiin metsiin saa vapaasti viedä pikkulinnunpönttöjä. Vain rakennetut puistot ja kadunvarsipuut on jätettävä rauhaan. Jos omat nikkarointitaidot epäilyttävät, valmiita pönttöjä voi ostaa helposti vaikkapa Kuopion museon museokaupasta

Niksejä nikkarointiin


Useimmat linnut eivät ole turhantarkkoja pöntön suhteen – eiväthän luonnonkolotkaan ole toistensa kopioita. Muutama perusasia on kuitenkin hyvä muistaa, jos pönttöjä innostuu rakentelemaan itse. Materiaalina kannattaa ehdottomasti suosia käsittelemätöntä puuta, joko lautaa tai pyöreää pölliä. Muovinen tai metallinen pönttö on hallayönä hyytävän kylmä, ja helteellä se muuttuu sietämättömän pätsiksi.

Suorakulmainen peruslautapönttö kelpaa useimmille kolopesijöille. Liian pientä pönttöä ei kannata tehdä, sillä ahtaissa oloissa vahvimmat poikaset voivat talloa heikot alleen. Liian suureen pönttöön tarvitaan pehmustetta ja eristeitä niin paljon, että lintuvanhempien aika kuluu sisustamiseen munimisen ja hautomisen sijasta.

Toinen tärkeä mitta on lentoaukon koko. Jos lentoaukko jätetään halkaisijaltaan alle kolmesenttiseksi, mahtuvat sisään vain pienimmät sini- ja kuusitiaiset. Vähän isommasta aukosta pesään pääsevät vaikkapa talitiaiset ja kirjosiepot. Kolopesijöistä suurimpia ovat lehto- ja viirupöllöt. Viirupöllönpönttö on kunnioitettava, yli kymmenkiloinen kapistus, jonka hilaaminen korkealle puuhun on hikistä hommaa.

Pöntöt metsään!

Pikkulinnunpönttöjen ripustamisretkelle voi lähteä mukaan koko perhe – kunhan ripustukselle on maanomistajan lupa. Pönttöjä voi viedä metsään mihin aikaan vuodesta tahansa. Ripustuksen ilmansuunnalla ei ole suurta merkitystä, kunhan pönttö ei ole koko päivää auringonpaahteessa. Autoteiden vierustoille tai muille vaarallisille paikoille ei pidä viedä pönttöjä, sillä pesästä lähteneet poikaset toikkaroivat usein päiväkausia holtittomasti pesäpuun lähellä.

Metsään vietyjä pönttöjä on muistettava huoltaa säännöllisesti. Paras huoltoaika on talvella, jolloin lintujen loiset ovat kuolleet tai kohmeessa. Pönttö tyhjennetään vanhoista pesäaineksista ja samalla tarkistetaan pöntön ja kiinnitysnarujen kunto. Hyvin huollettu, laadukas pönttö kestää vuosikausia ja tarjoaa kodin monille uusille lintusukupolville.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Ylistyslaulu vedenalaiselle luonnolle ja muinaisille myyteille

Kävimme museoporukalla katsomassa Järven tarinan, joka juuri ampaisi katsojaluvuiltaan Suomen kaikkien aikojen katsotuimmaksi dokumenttielokuvaksi. Järven tarina on huikean kaunis ylistyslaulu vedenalaiselle luonnolle. Elokuvan järvet, joet ja purot kimaltavat kristallinkirkkaina, eivätkä kutuasuiset lohikalat häviä väriloistollaan koralliriutoilla asuville kaukaisille sukulaisilleen.



Järven tarina on - dokumentti-selitteestään huolimatta - ensisijaisesti Antti Tuurin kirjoittama satu, joka pohjautuu muinaissuomalaiseen mytologiaan. Päähenkilönä tarinassa on ainakin itselleni uusi tuttavuus Ahitar, vedenjumalien Ahdin ja Vellamon tytär. Ahitar syntyy lähteistä, vaeltaa puroja ja jokia pitkin järviin, nousee usvana pilviin ja sataa uudelleen maan pinnalle. Kaunis näkemys veden ikuisesta kiertokulusta, joka on yksi elämän edellytyksistä.

Myytit sekoittuvat todelliseen tietoon kiinnostavasti ja paikoin yllättävästikin. Kalevalassa veden selitetään syntyneen kivestä: "Vuoresta vetonen syntyi..." Muinaissuomalaiset osuivat hämmästyttävän oikeaan, sillä nykykäsityksen mukaan vesi on tullut maapallolle meteoriittien mukana jo miljardeja vuosia sitten. Suuri osa taivaankappaleiden mukana tulleesta vedestä on edelleen maankuoren sisällä kiviin sitoutuneena. Vesi on todellakin syntynyt kirjaimellisesti kivestä.

Järvien ja rantojen eläinasukkaista tarjoillaan elokuvassa tietoa pieninä anekdootteina. Miten majavat viettävät talvensa? Ovatko hirvet hyviä uimareita? Mistä syvänteiden ravut saavat ravintonsa? Pienet tarinat ovat viehättäviä, väliin liikuttavia, väliin huvittavia. Veteen pissivä saukko tai kohmeisen rupikonnan paarustus hangella nostavat hymyn huulille väkisinkin.



Järven tarina herättää ihmetystä ja ihastusta suomalaista luontoa kohtaan - voiko meillä todella nähdä jotain tällaista? Mutta silti jotain jäi puuttumaan. Niin kaunis kuin Järven tarina onkin, se ei kerro kuin murto-osan totuudesta. Suurin osa lähes 190 000 järvestämme näyttää aivan toisenlaisilta kuin elokuvan kristallinkirkkaat vedet. Moni järvi on luonnostaan sameanvärinen esimerkiksi veteen liuenneen humuksen vuoksi, mutta toisaalta lukemattomat aiemmin kirkkaat järvet ovat nykyään samentuneet ihmistoiminnan vuoksi. Etenkin pienet järvet ovat herkkiä rehevöitymiselle, joka johtuu maa- ja metsätalouden sekä teollisuuden päästöistä.
 
Kaunisteltuun tarinaan joutuu tyytymään myös saimaannorppa, yksi elokuvan kiistattomista tähdistä. "Saimaannorppia on jäljellä vain reilut 300, ja ne kaikki asuvat Saimaassa", toteaa kertoja. Mainitsematta jää, että saimaannorppa on harvinainen nimenomaan ihmisten vuoksi. Aiemmin norppia metsästettiin ja niistä maksettiin jopa tapporahaa vuoteen 1948 asti. Norppakannan alamäkeä vauhditti huimasti vahvojen, nailonista tehtyjen kalaverkkojen käyttöönotto. Nykyäänkin merkittävin kuuttien kuolinsyy on kalaverkkoihin hukkuminen. Ja vaikka kalastusrajoituksista päästäisiinkin yksimielisyyteen, varjostaa saimaannorppien tulevaisuutta ilmastonmuutos. Jos rannoille ei kasaannu hankia, norppaemo ei voi kaivaa kuutilleen suojaista lumipesää. Avojäälle tai rannalle syntyneet poikaset ovat alttiita petojen hyökkäyksille.

Rajattu näkökulma oli elokuvan ohjaajien, Marko Röhrin ja Kim Saarniluodon tietoinen ratkaisu. Röhrin mukaan elokuvan tehtävä ei ole opettaa, vaan vaikuttaa tunteisiin. "Jos joku kokee, että tämä on tärkeää, niin kyllä sen tietää, mitä pitää tehdä. [...] Jos tuntuu tärkeältä, säilytetään. Jos ei, niin annetaan mennä."

Itse ymmärrän vaikuttavan ympäristökasvatuksen toisella tavalla. Hieno fiilis ei yksin useinkaan riitä herättämään vastuuntuntoa ja toiminnanhalua. Jos toimintaan ryhdytään pelkällä tunnepohjalla ilman oikeaa tietoa, voi lopputulos olla ympäristön kannalta jopa haitallinen. Toisaalta pelkkä tiedon jakaminen ilman tunnetta jättää kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Molempia siis tarvitaan - myönteisiä elämyksiä ja ajanmukaista tietoa, jotta tunnekokemus jalostuu vastuulliseksi toiminnaksi ympäristön puolesta.


Lähteet:

Cleeves, I., Bergin, E.A., Conel, M., Du, F., Graninger, D., Öberg, K.I. & Harries, T.J. 2014. The ancient heritage of water ice in the solar system. - Science  26 Sep 2014: vol. 345, issue 6204, pp. 1590-1593.

Leka, J., Ilmonen, J., Kokko, A., Lammi, A., Lampolahti, J., Muotka, T., Rintanen, T., Sojakka, P., Teppo, A., Toivonen, H., Urho, L., Vuori, K.-M. & Vuoristo, H. 2008. Sisävedet ja rannat. Julk.: Raunio, A. Schulman, A. & Kontula, T. (toim.). 2008. Suomen luontotyyppien uhanalaisuus − Osa II: Luontotyyppien kuvaukset. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Suomen ympäristö 8/2008. S. 89–142.

Luhtala, J. 2016. Marko Röhr & Kim Saarniluoto ja Järven tarina. Viitattu 7.3.2016.

Suomen ympäristökeskus SYKE 2015. Suuret järvet kunnossa, rannikkovesien tila kehno. - Pintavesien ekologinen luokittelu 2013. SYKE, ELY-keskukset ja RKTL.

Ympäristöministeriö 2011. Saimaannorpan suojelun strategia ja toimenpidesuunnitelma.



maanantai 15. helmikuuta 2016

Voiko luonnon arvoa mitata rahassa?

Ajatus luontoarvojen rahallisesta mittaamisesta ei ole aivan uusi, mutta 2000-luvulla aiheeseen liittyvä keskustelu on lähtenyt kokonaan uusille urille. Hintalappua koetetaan liimata ekosysteemipalveluille, kuten ravintokasvien pölytykselle, mutta myös kokonaisille ekosysteemeille, ja vieläpä rauhoitetuille eliölajeillekin. Saako hintalappu ihmiset ymmärtämään luonnon tärkeyden, vai onko luontoarvojen myyminen ja ostaminen vain raakaa viherpesubisnestä? Tai onko luonnolla itseisarvoa, jota ei kerta kaikkiaan voi määrittää rahassa?

Mikä on tämän metsän arvo? Voiko sitä edes määrittää?
kuva: Tero Pelkonen
Luonnon tarjoamien ekosysteemipalveluiden arvottaminen voisi sopia parhaiten sellaisiin ilmiöihin, joissa on jo valmiiksi mukana jokin taloudellinen intressi. Konkreettisimpia esimerkkejä on ravintokasviemme pölytys. Ihmiskunnan eniten käyttämistä ravintokasveista valtaosa vähintään hyötyy merkittävästi hyönteispölytyksestä, ja onpa monen vihanneksen, hedelmän ja marjan sato täysin riippuvainen pölytyksestä. Hyönteiset, ennen muuta mehiläiset, tekevät töitä satojen miljardien eurojen edestä joka ikinen vuosi - eikä tätä työtä voi korvata sen enempää koneilla kuin ihmistyövoimallakaan.

Suurennos kesymehiläisestä, etualalla aito mehiläinen.
Näiden tarmokkaiden työläisten ansiosta ruokapöydässämme on mitä rikkain valikoima
hedelmiä, marjoja ja monia muita ravintokasveja.
Mutta miten määritellään kokonaisen ekosysteemin taloudellinen arvo? Miten arvokas on lähimetsäsi? Puutavaralle voidaan laskea markkina-arvo, samoin marja- ja sienisadolle, ja jotain voidaan arvioida metsän hiilensitomiskyvystäkin. Mutta entä virkistysarvo ja muu henkinen hyöty? Metsässä samoilu tutkitusti ylläpitää ja kohentaa hyvinvointia merkittävästi, mutta sairauksia ennaltaehkäisevää toimintaa on ylipäätään vaikeampi mitata rahassa kuin vaivojen hoitamisen kustannuksia.

Yksi tapa tutkia virkistysarvojen tapaisia luontoympäristön aineettomia hyödykkeitä on selvittää, paljonko ihmiset olisivat valmiita maksamaan niistä, tai kuinka paljon luontoarvojen menettäminen vaikuttaisi esimerkiksi asuntojen hintaan. Kuopion asuntomarkkinoilla käytetään runsaasti ilmaisua "luonnonläheinen", hehkutetaan metsäisiä ulkoilureittejä, jotka lähtevät "suoraan ulko-ovelta", ja kehutaan kauniita maisemia. Jos metsä hakataan ja alue rakennetaan umpeen, alentaako kauniin ulkoiluympäristön häviäminen asunnon arvoa?

Onko metsän arvo = raaka-aineen arvo...
kuva: Paula Hyvönen
... vai voiko retkeilylle, elämyksille, liikkumisen riemulle määrittää rahallisen arvon?
Paljonko olisit valmis maksamaan metsäretkestä lapsesi kanssa?
kuva: Ippa Tupala


Entä voiko elinympäristön tuhoamista kompensoida panostamalla luonnonsuojeluun jossain muualla? Tällaisesta kompensaatiosta tunnetuin esimerkki on ilmastonmuutoksen hidastamiseen tarkoitettu päästökauppa. Päästökaupan idea on hieno: kasvihuonekaasuille on määritelty enimmäismäärä, ja jos teollisuuslaitos haluaa ylittää tämän määrän, sen on ostettava lisää päästöoikeuksia. Lisäoikeuksia myyvät sellaiset yritykset, joiden päästöt eivät yllä enimmäismäärään. Saastuttaja maksaa, ympäristöystävällinen teknologia kannattaa. Käytännössä päästökaupan tavoite - kasvihuonekaasujen kokonaismäärän vähentäminen - ei ole toteutunut suunnitelmien mukaisesti. Sen sijaan päästökaupasta on tullut maailmanlaajuista miljardibisnestä, jonka rahavirrat ovat houkutelleet markkinoille myös rikollisia.

Tonni hiilidioksidia on melko simppeli yksikkö ostettavaksi tai myytäväksi, ja ilmakehän kannalta on samantekevää, missä se päästetään ilmoille. Mutta kompensaatioperiaatetta on alettu soveltaa paljon monimutkaisempiin luonnonsuojelukysymyksiin. Jos yritys tuhoaa vaikkapa jonkun uhanalaisen lajin elinympäristön, se voi kompensoida tuhoa panostamalla samantapaisen kohteen suojeluun jossain muualla. Mutta toimiiko kompensaatio? Voivatko tuhotun elinympäristön eliöt siirtyä uudelle suojelualueelle? Voisiko vaikkapa Puijon vanhan metsän hakkaamisen korvata suojelemalla metsää jossain muualla? Rehellinen vastaus kuuluu: ei voi. Kaksi paikkaa eivät ole keskenään samanlaisia, eikä yksi paikka korvaa automaattisesti toista.

Luonnolla on siis muitakin ulottuvuuksia kuin taloudellinen hyöty. Itse vertaisin luonnon itseisarvoa ihmisarvoon, joka on taloudellisen keskustelun ulkopuolella. Ihmisiltä voi ostaa tuotteita tai palveluksia, mutta ihmisyksilö itse on verrattomasti enemmän kuin tuottamansa taloudellinen hyöty. Ihmiseltä voi ostaa jopa läsnäoloa, mutta inhimillisiä tunteita ei voi ostaa eikä arvottaa. En pysty arvottamaan ihmissuhteitani rahallisesti, enkä haluakaan. En pysty arvottamaan luontokohteita, elinympäristöjä, eliöitä tai koko elämää rahallisesti. Enkä haluakaan.


Lähteet: 

Kaaro, J. 2016. Synninpäästökauppaa - miten pankkiireista tuli luonnonsuojelijoita. -  Rapport 8.2.2016

Lönnqvist, H. & Tyrväinen. L. 2009. Mitä asuntomarkkinat kertovat kaupunkiluonnon taloudellisesta arvosta? - Teoksessa Faehnle, M., Bäcklund, P. & Laine, M. (toim.) Kaupunkiluontoa kaikille. Ekologinen ja kokemuksellinen tieto kaupungin suunnittelussa.  Helsingin kaupungin tietokeskus 6/2009.
 
Ulkolinja: Luonnon hintalappu. - TV-dokumentti, esitetty 3.9.2015. Yle Areena.

Weber, A. 2010. Luonnon arvo euroina. - Geo 5-6/2010
 
Ympäristöministeriö 2010. Rauhoitettujen eläinten ja kasvien ohjeelliset arvot. - Viitattu 11.2.2016

perjantai 4. joulukuuta 2015

Yö museossa - pehmolelujen seikkailut

Lokakuun lopussa helsinkiläisessä Rikhardinkadun kirjastossa tapahtui: pienten asiakkaiden yökylään tuomat pehmolelut seikkailivat kirjastossa koko yön. Lelujen toilailuista otettiin kuvia, jotka julkistettiin pian tempauksen jälkeen. Tapahtuma oli menestys: kirjastoon tuotiin jopa parisataa yöpyjää!

Meille Kuopioon idea napattiin heti. Tänne myös lelujen seikkailuja - jos ei tällä kertaa kirjastoon niin sitten museoon! Mukaan lähti pieni mutta sitäkin energisempi työryhmä luonnontieteellisen ja kulttuurihistoriallisen museon sekä markkinointipuolen väkeä, ja tiiviin suunnittelun jälkeen homma oli tekemistä vaille valmis. Päätettiin, ettei toteuteta pelkästään yksittäistä yötapahtumaa vaan kokonainen sarja kuvia, joista voi koota vaikkapa digitaalisen joulukalenterin. 

Yö museossa -joulukalenteri löytyy osoitteesta http://kuopio.digijoulukalenteri.fi/
Taustalle tarvittiin tarina. Museossa on hienoja ja arvokkaita esineitä, joten täytyyhän näyttelyillä olla oma vartijansa. Ja niin syntyi kertomus museokoira Rikusta, joka on töissä Kuopion museossa yövahtina. Museo on hurjan mielenkiintoinen ja jännittävä paikka, sillä öisin siellä tapahtuu kummia (kukapa meistä ei olisi nähnyt Night at the Museum -komedioita?) Olisi hienoa päästä jakamaan hauskoja hetkiä kavereiden kanssa! Ja koska monet Rikun kaverit nukkuvat öisin, leikkeihin pyydettiin lainaksi lasten pehmoleluja.

video

Riku käväisi esittäytymässä Kuopion joulukauden avajaisissa 21.11., ja ensimmäiset pehmolelut lähtivät museokoiran matkaan jo silloin. Suurin osa leluista tuotiin museolle seuraavan viikon aikana. Niitä kertyikin mukavasti jopa 53! Leikit jatkuivat viikon verran, ja niistä päästiin tallentamaan toinen toistaan hulvattomampia hetkiä. Kuvat julkaistaan Lupa innostua -sivuston joulukalenterissa 1.-24.12.2015. Toivottavasti joulukalenteri innostaa katselemaan museoita uusin silmin!

Museokoira Riku Kuopion torilla ensimmäisten uusien ystäviensä kanssa.
kuva: Kaisu Tolvanen
Selfiessä Rikun lisäksi idean toinen äiti Kaisu Tolvanen Pikku-Rikunsa kanssa.
Normipäivä toimistolla.

torstai 19. marraskuuta 2015

Lennokas museosyksy

Syksy on ollut aikamoista haipakkaa. Avasimme Kuopion museossa kaksi luonnontieteellistä näyttelyä, ja niiden valmistelussa vierähti kuukausi jos toinenkin melkoista vauhtia. Mutta valmista tuli, ja tätä kirjoittaessani näyttelyiden oheisohjelmatkin pyörivät jo täyttä häkää.

Lokakuussa alasaleihin pyrähti kokonainen lintuparvi. Tampereen museokeskus Vapriikin valmistama näyttely Lennossa valottaa lintujen elämää ja evoluutiota sekä lentämisen mysteeriä. Eikä näyttelyssä ole unohdettu lintuihin liittyviä tarinoita tai myyttejäkään.

Perusnäyttelyn strutsi halusi ehdottomasti osallistua Lennossa-näyttelyyn,
vaikka ei pysty lentämään. Onneksi museon vahvat miehet antavat mielellään kantoapua.
Munien asettelu on vakava paikka.
Vapiikissa esillä ollut Lennossa oli kokonaisuudessaan aivan liian suuri tiloihimme, ja niinpä näyttelystä lohkaistiin Kuopion museoon mahtuva osa. Plansseja lukuun ottamatta visualisointi on omaa käsialaamme, sillä kiertävään näyttelyyn ei kuulunut esineitä tai konservoituja eläimiä. Onneksi kokoelmissamme on varsin mukava valikoima lintuja, ja lisäksi näyttelyä varten lainattiin esineitä Kansallismuseosta ja Luonnontieteellisestä keskusmuseosta. Lisäksi näyttelyyn teetettiin uusiakin rakenteita. Museovieraat pääsevät ihailemaan esimerkiksi eksoottisten lintujen upeanvärisiä sulkia tai kokeilemaan lintujen tarkkailemista melkein oikeasta lintutornista.

Kuopion museon lintutorni on ainutlaatuinen. Missä muualla voi nähdä yhdellä kertaa tuttuja savolaisia metsälintuja, Lapissa pesiviä haukkoja, harvinaisia merilintuja ja vieläpä erään afrikkalaisen jättiläislinnunkin?
Lennossa-näyttelyssä on hyvä harjoitella vaikkapa lintujen lajintunnistusta.
Tässä lapsiryhmää opastaa Risto Kerminen.
Lennossa on esillä tammikuun loppuun asti. Toinen vasta avattu näyttelymme on esillä reilusti pitempään, jopa ensi vuoden marraskuuhun asti. Veden viljaa esittelee lähes koko Kallaveden kalalajiston kirjon - suurimman osan lajeista sangen perusteellisesti. Näyttely on omaa tuotantoamme ja ensimmäinen näin laaja kala-aiheinen näyttely Kuopion museon historiassa! Käsikirjoittajana toimi amanuenssi Marko Kelo, iktyonomi itsekin, joten asiantuntemusta riittää.

Veden viljaa -näyttelyn yleisötapahtumat sijoittuvat ensi vuoden puolelle. Tiedossa on muun muassa kalajuttuja Eläinvartti-opastuksissa, kiinnostavia luentoja ja kalastusretkiä koko perheelle. Entä mitä tarkoittaakaan NightFish-tapahtuma... :-)

maanantai 26. lokakuuta 2015

Erityinen retki Pölhönsaareen

Luonnontieteellisen museon syyskausi alkoi aivan erityisen retken merkeissä. Pölhönsaaren parkkipaikalle kokoontui eräänä syksyisenä iltapäivänä ryhmä näkö- ja kuulovammaisia osallistujia sekä useita avustajia, ja suunnitelmissa oli helppo mutta sitäkin elämyksellisempi lähiluontoretki. Tavoiteena oli patikoida Pölhönsaaren tulipaikalle evästämään ja tulistelemaan sekä tutustua mahdollisimman monen aistin avulla Kuopion rikkaaseen luontoon.

Opastusta suunnitellessa oli selvää, että mukaan tarvitaan tulkki, joka kääntää opastuksen viitotuksi puheeksi, ja sellaisia löytyikin Humanistisesta ammattikorkeakoulusta. Lisäksi halusin kokeilla äänentoistojärjestelmää, joka toimii myös ulkona opastettaessa. Sain kokeiltavakseni Suomen Kuurosokeilta seitsemän vastaanottimen järjestelmän, joka tuntui toimivan varsin hyvin sekä induktiosilmukalla että tavallisilla kuulokkeilla. Äänentoisto tuli tarpeeseen, sillä sattumalta Saaristokatua remontoitiin juuri Pölhönsaaren edustalla, ja taustamöykkä olisi haitannut opastusta huomattavasti.

Pölhönsaaren luontoretkellä koko opastus tulkattiin viitotuksi puheeksi.
Myös äänentoisto- tai oikeastaan kuuntelujärjestelmä oli käytössä koko ajan.
kuva: Anne-Mari Jaamalainen
Matkalla tulipaikalle pysähdyttiin tutustumaan esimerkiksi eri puulajeihin ja suomalaisiin luonnonmarjoihin.
kuva: Anne-Mari Jaamalainen
Kävelymatka tulipaikalle oli lyhyt mutta melko haastava. Kuopion maasto on tunnetusti jyrkkäpiirteistä, joten pidin patikointitahdin leppoisana. Pieniä pysähdyksiä tehtiin usein. Jokaisessa opastuspisteessä oli varsinaisen opastuksen lisäksi muistettava tarjota osallistujille niin kuuloon, näköön kuin tuntoaistiinkin perustuvia havaintoja - mikä tarkoitti valtaisaa määrää mukana kuljetettavaa materiaalia! Olin saanut lainaksi kokoelmista muutamia lintuja, joita osallistujat saivat varovasti tunnustella, ja lisäksi soitin niiden ääninäytteitä Linnut äänessä -kirjasta. Eikä muitakaan aisteja ollut unohdettu. Retken ajankohta osui sopivasti parhaaseen marja-aikaan, ja niinpä määräsin kaikille osallistujille cocktailin "pieniä punaisia ja sinisiä pillereitä" eli mustikoita, puolukoita ja vadelmia.
  
Retkipäivä oli lähes sateeton, ajoittain jopa aurinkoinen ja tyyni!
kuva: Anne-Mari Jaamalainen
Retken kohokohta on usein tulilla istuskelu ja makkaran paistaminen!
kuva: Anne-Mari Jaamalainen
Pölhonsaaren retki oli ensimmäinen varsinainen tapahtuma tänä keväänä alkaneen kaksivuotisen Esteettömiä museoelämyksiä -hankkeen puitteissa. Hankkeen tarkoituksena on parantaa museopalveluiden saavutettavuutta niin näyttelyiden, museo-opetuksen kuin verkkopalveluidenkin osalta. Ensimmäisessä vaiheessa tärkeimmät yhteistyökumppanit ovat olleet Pohjois-Savon näkövammaiset, Kuopion Kuulo, Tukipilari ja Humanistisen ammattikorkeakoulun Kuopion yksikkö. Yhdessä tämän ihailtavan aktiivisen porukan kanssa suunnittelimme pitkään retken kestoa, kohdetta ja käytännön järjestelyjä. Yksin en olisi hoksannutkaan kaikkia tärkeitä yksityiskohtia.

Seuraavaksi suunnitellaan erityisiä oheistapahtumia syksyn ja talven näyttelyihin. Kuopion museo -rakennus ei tunnetusti ole todellakaan esteetön, mutta jotain voidaan toki tehdä jo ennen koko talon remonttia. Toissaviikolla avatun Lennossa-näyttelyn yhteyteen on suunniteltu niin viittomakielistä videoesittelyä, viitotuksi puheeksi tulkattua opastusta kuin näyttelytekstien tulostamista pistekirjoituksella. Pienin askelin kuljetaan kohti saavutettavampaa museota!

maanantai 14. syyskuuta 2015

Lepakot on POP!

Loppukesällä Kuopion valtasi melkeinpä lepakkobuumi. Sanomalehdissä on ollut artikkeli jos toinenkin näistä oudoista yölentäjistä, ja aiheeseen liittyvältä keskustelulta ei ole voinut välttyä. Kaikki lepakot ovat tiukasti EU-direktiivin suojelemia, joten lepakkohavainnot voivat hyvinkin vaikuttaa maankäytön suunnitteluun.

Tarina alkoi elokuun alkupuolella, kun Savilahdessa havaittiin epätavallista lepakon kaikuluotausääntä. Erinomaisella lepakkodetektorilla varustautuneet tutkijat Samuel Hartikainen ja Markus Johansson saivat äänen tallennettua ja pääsivät perehtymään tarkemmin ääneen sekä siitä muunnettuun spektrogrammiin. Havainto viittaa vahvasti erittäin harvinaiseen lampisiippaan, eteläiseen lepakkolajiin, joka on havaittu Suomessa vain muutaman kerran.

Mahdollisen lampisiipan löytyminen innosti tutkijoita retkeilemään Savilahden tienoilla ahkerasti. Alueelta havaittiinkin runsaasti pohjanlepakoita ja vesisiippoja - ja vähän myöhemmin mitä todennäköisimmin toinen harvinaisuus, pikkulepakko. Ilmeisesti Neulaniemen, Savisaaren ja Niuvan seutu ovat nahkasiipien suosiossa - kenties iäkkäiden rosokaarnaisten puiden, kallionkolojen, luolien ja vanhojen rakennusten ansiosta. Lisäksi monet lepakot suuntaavat öisin järvenrantaan saalistamaan hyönteisiä.

Lepakkobuumiin pääsivät osalliseksi myös tämänvuotiset museon lepakkoretkeilijät. Opas Laura Niinimäki johdatti alkusyksyn pimenevässä illassa kolmikymmenpäisen porukan kohti Vuorilampea. Eikä retkikunta joutunut pettymään. Tuskin detektorit oli napsautettu parkkipaikalla päälle, kun ensimmäiset saalistussäksätykset täyttivät ilman. Lyhyellä kävelyllä Kolmisopenlammelta ja Vuorilammelle onnistuttiin havaitsemaan vesisiippoja, viiksi- tai isoviiksisiippoja ja lukuisia pohjanlepakoita. Vuorilammen tulipaikalla pysähdyttiin tunnelmalliselle yöpalalle ja päästiin seuraamaan taskulamppujen valossa vesisiippojen saalistusta lammen pinnan tuntumassa.

Yöllinen lepakkoretki on tunnelmallinen ja jännittävä elämys. Detektori avaa portin täysin uudenlaiseen maailmaan, ja asiantuntevan oppaan kertomukset kartoittavat lepakoiden elämää hieman syvemmältä. Toivon todellakin, että meneillään oleva lepakkobuumi ei heti ota laantuakseen, vaan innostus saa ihmiset sekä retkeilemään luonnossa että kantamaan huolta omasta lähiympäristöstään. Lepakoiden suosimat metsät ja rannat tarjoavat elinmahdollisuuksia lukuisille muillekin lajeille.