perjantai 14. joulukuuta 2012

Karmiininpunainen kanarialintu

Mikä on tämä laji?

Kolmen pisteen vihje: Ennenvanhaan lajin ollessa vielä lainsuojaton niitä oli tapana pyydystää häkkilinnuiksi. Mikäpä oli pyytäessä, linnut saattoivat olla niin kesyjä, että pihlajassa ruokaillessaan lajitoverin pystyi ottamaan oksalta vieruskaverin juuri hätkähtämättä tilanteen vakavuutta.

Kahden pisteen vihje: Onneksi häkkilintuajat tämän nykyään rauhoitetun lajin kohdalla ovat ohitse ja saamme hyvinä pihlajanmarjavuosina, kuten tänä vuonna, nauttia näistä kauniin huilumaisen äänen omaavista, kottaraisen kokoisista, suurista peippolinnuista.

Yhden pisteen vihje: Koiraat hehkuvat karmiininpunaisina, naaraat loistavat kellanvihreinä.

Ja vastaus kysymykseen on, TAVIOKUURNA (Pinicolae nucleator).
Taviokuurna, koiras. Kuva Ilkka Markkanen.


Savon lakeuksille taviokuurnat vaeltavat pohjoisen pesimäalueilta loka-marraskuussa ja viipyvät marjasadosta riippuen muutaman kuukauden ajan. Vielä ehtii siis nauttimaan, sillä taviokuurnien vaellukset eivät ole jokavuotista silmän/korvan ruokaa. Edellinen vastaavankaltainen vaellus oli vuonna 2002.

Linnut kerääntyvät pieninä parvina pihlajiin herkuttelemaan marjojen siemenillä. Ruokailun ohessa niillä on aikaa myös keskustella toisilleen omituisella, mutta kauniin pulputtavalla äänellä, erilaisten vihellysten säestäessä tarinaa. Tilhien herkku, marjamalto jää syömättä ja näin ollen kuurnien jo lähdettyä ruokailupaikan voi todeta puiden alle kertyneestä marjamössöstä. Toki kuurnille kelpaavat muutkin siemenet, kuten kuusen tahi männyn, mutta herkkua ovat kuitenkin nämä ihanaiset Sorbuksen siemenet.

Pikkuhiljaa vuodenvaihteen jälkeen kuurnat katoavat yhtä salaperäisesti kuin tulivatkin. Jatkavat vaellustaan kenties etelään, ehkä itään, palatakseen kevättalvella takaisin metsälapin perukoille sukuaan jatkamaan.
Siitä salaperäinen otus taviokuurna on, ettei nykypäivänäkään olla vielä selvillä tämän kauniin ”kanarialinnun” sielunelämästä.


Lähteet:
Kai Linnilä & Sari Savikko: Onko lintu kotona? Sata siivekästä. TEOS 2004
Jussi Seppä: Lintujen äänet. Werner Söderström Osakeyhtiö 1922
Anto Leikola, Juhani Lokki, Torsten Stjernberg: von Wright-veljesten linnut. Otava 2003

perjantai 7. joulukuuta 2012

Joulu on taas, joulu on taas... tai ainakin se on tulossa

Tänä vuonna emme päässeet rakentamaan joulunäyttelyä perinteiseen tapaan parvihuoneeseen. Huoneessa majailee edelleen epälukuisa määrä liito-oravia, joiden häiritseminen on lain mukaan kielletty. Poikkeuslupaa ei Pohjois-Savon ELY-keskukselta lähdetty tällä kertaa hakemaan, joten piti turvautua toisenlaisiin ratkaisuihin.

Näyttelyitähän valmistetaan hyvissä ajoin etukäteen, ja koska tiesin kauan parvihuoneemme tilanteen, selailin inspiraation lähteeksi vanhoja joulunäyttelykuvia jo viime kesänä. Ja löytyihän sieltä idea. Ponkaisin siltä istumalta museoon kysymään perusnäyttelymme Suurimmalta Eläimeltä, haluaisiko hän kutsua jouluksi kavereita kylään. Suuri Eläin suostui ilman muuta, taisi jopa ilahtua. Ei ole aina niin herkkua seistä pimeässä ihan yksin, vieläpä jouluna!
 AAAARGHH! Jarruta jo, Petteri, ettei tule porokolaria!

Omat joulutonttumme alkoivat heräillä kesähorroksestaan syksyn edetessä. He olivat kovasti pitäneet viimevuotisista tuttavistaan, vanhemman polven tontuista, maahisista ja haltioista. Oli kuulemma ollut tosi mielenkiintoista kuulla tarinoita menneistä ajoista, kun ihmisetkin suhtautuivat tonttuihin kunnioittavasti. Joulutonttujen toiveet kannattaa ottaa huomioon, jos mielii saada lahjoja jouluna, joten niinpä kysyin, haluaisivatko viimevuotiset menninkäiset ja haltiat tulla tänäkin talvena ilahduttamaan museon väkeä.

Marras-joulukuun vaihteessa tontut päästettiin valloilleen Kuopion museoon. Vilauksessa ne olivat kadonneet näyttelyn syövereihin, kuka mihinkin. Olikohan se tarkoitus...? Koska emme itsekään ole enää varmoja, missä tontut luuraavat, pyysimme apua tontunetsintään pieniltä ja vähän isommiltakin museovierailta. Samalla tulevat tutuiksi haltioiden, tonttujen, maahisten ja menninkäisten luonteenpiirteet.



 Pieni metsätonttu pääsi metsäjäniksen kyytiin.
Hyvä ratsastaja ei putoa, vaikka istuisi selässä sivuittain.

 
 Saimaannorppa sai seurakseen tutun ystävänsä. 
Jouluna on hyvä ottaa rennosti ja muistaa syödä hyvin.

 
Iloinen tonttu vilkuttaa kavereilleen hyvän joulun toivotukset.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Pistää ajattelemaan


Elämme maailmassa, joka pursuaa mitä erilaisempia nykyteknologisia sovelluksia. On facebook ja twitter, on pelimaailma, josta saamme arkeemme sellaisen virtuaalitodellisuuspläjäyksen, jossa itse todellisuus häilyy ja lopulta katoaa. Onhan meillä myös matkapuhelimet, nuo vekottimet, joilla on mahdollista tehdä kaikkea edellä mainittua. Lisäksi niillä kykenee vielä soittamaankin, tosin sekin ominaisuus pian häviää, koska onhan meillä se kirja. Se, josta ne kaverit löytyvät.

Vieraannummeko yhä enemmän elämän alkulähteestä luonnosta, koska se toinen ”vähemmän salattu elämä” sattuu nyt olemaan se profiilin päivitys. Jääkö kaikki luonnon tuottama ärsyke huomaamatta silmien tuijottaessa uutta, äärimmäisen terävän ja kirkkaan näytön omaavaa ja markkinoiden parasta,kenties jopa mobiilia laitetta.

Mitä enemmän vieraannumme luonnosta sitä vähemmän sitä arvostamme. Se heijastuu valitettavan usein luonnon kustannuksella tehtyihin tekoihin. Uhkapelissä ekosysteemin tasapainon järkyttämisessä lopulta häviäjiä olemme me, ihmiset.

Luonnolla on taipumusta asettaa ihmisillekin asiat arvojärjestykseen. On tulvia, on syysmyrskyjä, luntakin pyryttää, ja vielä maahan asti. Tulivuori purkautuu Islannissa seurauksena täysin lamaantunut lentoliikenne. Sankka lumituisku sekoittaa niin juna-, kuin autoliikenteen. Jokaisen mullistuksen jälkeen päivittelemme, ettei milloinkaan ole tullut näin paljon lunta, vai oliko se toissavuonna, vai sitä edellisenä. Niin. Muistimme pätkii, koska sisäinen kiintolevymme alkaa olla vaihdon tarpeessa siihen teratavuiseen ulkoiseen kiintolevyyn.
Luonnonmullistuksia on aikojen saatossa ollut useita ja niitä myös tulevaisuudessa nähdään, mutta näemmekö ne luontoa kunnioittavin silmin vai virtuaalitodellisuuslasien lävitse.

Ihmisten olisi syytä muistaa kuitenkin se tosiasia, että elämme luonnosta ja sen ehdoilla.
Se, jos mikä pistää ajattelemaan.

tiistai 6. marraskuuta 2012

Pikkuruokki Tuusniemellä

Tuusniemen Juojärvellä verkkojaan kokemassa ollut kalastaja löysi 2.11.2012 vedestä kellumasta kuolleen, oudon näköisen vesilinnun. Paikallinen lintuharrastaja tunnisti linnun tänään 6.11. pikkuruokiksi (Alle alle), harvinaiseksi arktiseksi vieraaksi Jäämereltä.
Pikkuruokki on vain kottaraisen kokoinen, mustavalkoinen merilintu, joka pesii tiheinä yhdyskuntina Jäämeren saarten kalliorannoilla. Se talvehtii Pohjois-Atlantilla, jäätilanteen vaihtelun mukaan myös Jäämerellä.
Suomessa pikkuruokkia pääsee harvoin näkemään. Muutamia, usein harhailijoiksi tulkittuja yksilöitä havaitaan maassamme kuitenkin vuosittain, lähinnä loppusyksyllä, talven kiristäessä pohjoisessa otettaan. Pohjois-Savossa pikkuruokki on suuri harvinaisuus ja havaittu vain 10 kertaa aiemmin.

Juojärven pikkuruokki on tätä kirjoittaessani matkalla Kuopion luonnontieteellisen museon kokoelmiin.

Tuusniemeltä 2.11.2012 kuolleena löytynyt pikkuruokki (Alle alle).
Kuva: Seppo Neuvonen.

Lisää kuvia pikkuruokista löytyy mm. Tarsigerin sivuilta www.tarsiger.com.

lauantai 3. marraskuuta 2012

OHO! Ohotanlokki löytyi tänään Suomesta

BirdLife Suomen mukaan Ohotanlokki (Larus schistisagus) havaittiin tänään Espoossa, Ämmässuon jätteenkäsittelykeskuksen suljetulla alueella. Havainto on ensimmäinen Suomesta ja vasta neljäs koko Euroopassa. Ohotanlokki muistuttaa merilokkia, laji pesii Itä-Aasiassa ja Alaskassa.

Aiheesta lisää:
http://www.birdlife.fi/tiedotteet/index.shtml#03112012

Kuvia Espoon ohotanlokista:
http://www.tarsiger.com/gallery/index.php?sp=find&lang=fin&order=nro,paiva%20DESC&species=16170

tiistai 25. syyskuuta 2012

Uusi näyttely liito-oravasta!

PAPANAMAAN KARTTA
Liito-orava, metsien lentävä rukkanen

Huh. Saimme uusimman näyttelymme valmiiksi ja vieläpä ajoissa. Tai ainakin riittävän valmiiksi avattavaksi. Nyt onkin mukava lähteä muutaman päivän lomalle. Tässä vaiheessa tuntuu, että moni meistä tekijöistä tuntee myös jonkinlaista onnistumisen iloa ja aitoa innostusta uudesta näyttelystä. Aihe on mielenkiintoinen ja paljon keskustelua herättävä ja olemme pyrkineet esittelemään sitä erilaisista näkökulmista.

Liito-orava nakertaa lehteä. Kuva: Heimo Rajaniemi / Kuvaliiteri
Näyttelyssä ei tarvitse tyytyä käyttämään pelkkiä silmiään; ainakin kuulolle, tunnolle ja hajuaistille on käyttöä näön lisäksi. Mukana on myös ripaus yllätyksellisyyttä. Toivottavasti ainakin osa siitä ilosta, ihastuksesta ja innostuksesta, mitä näyttelyn suunnittelu ja valmistus aiheuttivat välittyy myös kävijöille. Ensimmäiset kommentit lienevät kuultavissa, nähtävissä ja luettavissa tänään Ylen uutisissa ja huomenna Hesarin sivuilla jos hyvin käy.

Liito-orava kurkistaa kolosta. Kuva: Janne Laaksonen / Vastavalo
PAPANAMAAN KARTTA -näyttelystä voit lukea lisää osoitteesta:
http://www.kuopionluonnontieteellinenmuseo.fi/nayttelyt/vaihtuvat.html
Kannattaa myös muistaa näyttelyyn liittyvä liito-oravaretki ja tutkija Sanna Mäkeläisen luento aiheesta "Sopeutuuko liito-orava kaupunkiympäristöön"!

tiistai 18. syyskuuta 2012

Geologian päivä Puijolla yhdisti geologian ja biologian



teksti: Satu Hietala, GTK 

GTK:n ja Kuopion luonnontieteellisen museon yhteistyössä järjestämä geologian päivän tapahtuma keräsi runsaat 70 osallistujaa. Päivän aikana yleisöllä oli mahdollisuus tutustua Puijon alueen geologiseen ja biologiseen kehitykseen. 

Päivä koostui viidestä eri osiosta. Aluksi pidettiin esitelmä Kuopion ja Puijon alueen geologiasta ja biologiasta. Satu Hietala kertoi alueen kallioperän kehityksestä, Aimo Kejonen valotti maaperän ominaisuuksia sekä Kuopion museon luontopedagogi Mari Wikholm kertoi jääkauden jälkeisen eliöstön ja kasvillisuuden kehityksestä.  Luennon jälkeen tehtiin maastoretki eri kohteisiin, ja lopuksi juotiin kahvit.  
Puijon Majan sisätiloihin oli järjestetty kivien ja mineraalien tunnistuspisteitä, esimerkiksi stereomikroskoopilla sai katsella kultahippuja, hain hammasta, meteoriittia, timanttia, jalokiveä ja dinosauruksen luuta. Paikalla oli myös kivinäytteitä ja mm. Kuopion alueen kivilajeja. 
 
Piha-alueella oli mahdollisuus kokeilla kullanhuuhdontaa ja tästä muistona kaikille vaskaajille jäi aitoja Lapin hippuja kotiin tuliaisiksi. Lapsille oli järjestetty erityistä ohjelmaa aarteenetsinnän muodossa. Päivä oli erittäin onnistunut ja antoisa! 

Satu Hietala kertoo Kuopion ja Puijon geologisesta kehityksestä. 
kuva: Mari Wikholm

Mari Wikholm kertoo kasvillisuuden ja eläinlajiston jääkauden 
jälkeisistä vaiheista sekä Puijon erityispiirteistä.  
kuva: Satu Hietala


 
Aimo Kejonen demonstroi mitä tarkoitetaan vuortenpoimutuksella 
ja miten se liittyy Puijon geologiaan.
kuva: Satu Hietala
 
 Retkellä ihailtiin upeaa kansallismaisemaa, pohdittiin sen syntyjä syviä ja tutustuttiin mm. kvartsiittiin, vanhan mantereen gneissiin ja nuorempaan granodioriittiin sekä kivirakentamiseen. Geologisen tiedon lisäksi osallistujat saivat kuulla mielenkiintoisia tarinoita esimerkiksi kvartsiittikallion päällä kasvavien jäkälien hitaasta taistelusta toistensa kanssa. Retkellä osoitettiin havainnollisesti, kuinka geologia ja biologia muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden.  
kuva: Mari Wikholm



Soili Mattila ja Kaisa-Maria Remes opastivat halukkaita kullanhuuhdonnan saloihin.
kuva: Satu Hietala
 
Jokaisen vaskoolin pohjalta löytyi hippuja kotiin viemiseksi.
 kuva: Mari Wikholm



Aarteenetsinnässä tehtävänä oli erinäisten alueelle piilotettujen vihjeiden perusteella löytää kadonneen geologi Viljami Graniitin aarre. Onnekkaimmat pääsivät kivinäyttelyssä jopa tapaamaan itse Viljamia! alias Aimo Kejosta :-) 
kuva: Mari Wikholm
 
Ja tietenkin aarre löytyi ja aarrearkusta sai ottaa pari kivistä muistoa. 
kuva: Satu Hietala


 
Kivien tutkimispisteissä riitti kiinnostuneita ja Aimo kertoili mineraalien ominaisuuksista.
kuva: Mari Wikholm
 
Tutkimista riittää ihan tavallisessa gneississäkin! 
kuva: Mari Wikholm




keskiviikko 29. elokuuta 2012

Haisua, löyhkää, tuoksua; sienet tutuiksi kaikilla aisteilla.

Sienikirjat ja internet ovat hyvä apu sieniin tutustumisessa ja niiden tunnistamisessa. Todellisuudessa sienet voivat kuitenkin näyttää hyvin erilaisilta luonnossa kuin kuvissa. Hyvänä ja mielenkiintoisena lisäapuna sienien tunnistuksessa voi käyttää vaikkapa niiden tuoksua tai löyhkää. Nenä voi olla paljon tarkempi tunnistaja kuin silmä. Monet sienien nimetkin viittaavat enemmän lajin hajullisiin ominaisuuksiin kuin ulkonäköön.

Sieninäyttelyssämme Kuopion korttelimuseossa kannattaa nyt käyttää tilaisuus hyväkseen ja tutustua ihan kunnolla usealla aistilla ja vieläpä asiantuntijoiden opastuksella moniin mielenkiintoisiin sieniin. Mukana on toistasataa erilaista sienilajia, joukossa herkullisia ruokasieniä, vaarallisiä myrkkysieniä, suuria sieniä, pieniä sieniä, ja myös sieniä, joita et ole ehkä sieniksi tiennytkään. Pelkän katselun lisäksi sieniä voi myös haistella, kosketella tai vaikka kuvata omaan kännykkään. Kuopion luonnontieteellisen museon sieninäyttely korttelimuseossa on avoinna tiistaista torstaihin 28.–30.8.2012, klo 10–18. Tarkat pääsymaksut voi katsoa osoitteesta: http://www.kuopionluonnontieteellinenmuseo.fi/nayttelyt/vaihtuvat.html#sieninayttely2012 tai  http://www.korttelimuseo.kuopio.fi/ . Pääsymaksu on maksimissaan 4 euroa / aikuinen ja alle 18-vuotiaat pääsevät ilmaiseksi!

Tuoksuvalmuska
Löyhkävalmuska
Haisuhapero
Haisuseitikki


Sienien keräys aloitettiin maanantaina. Ensimmäiset on tuotu lajiteltavaksi.

Ensimmäiset sienet paikoillaan näyttelytilassa.

Ukonsienien päivitystä keskiviikkoaamuna.

Sieniä kerätään, lisätään ja vaihdetaan tuoreempiin yksilöihin koko näyttelyn ajan. Allaolevassa listassa näet sata ensimmäistä esille asetettua, joihin ainakin voi tutustua; tällä hetkellä sieniä on jo enemmän:

akansieni
haaparousku
haisuhapero
haisuseitikki
harmaakirjovahakas
harmaamustesieni
harmaarousku
herkkutatti
isohapero
isojuurekas
kalvashaaparousku
kangashapero
kangaskärpässieni
kangaskääpä
kangaspalsamirousku
kangasrousku
kangastatti
kantokääpä
karhunseitikki
karvarousku
kehnäsieni
keltahapero
keltahelttavahakas
keltarousku
keltasarvikka
keltavahvero
kitkerälahokka
koivuhapero
koivunhelttakääpä
koivunkantosieni
koivunpunikkitatti
koralliorakas
kuusenleppärousku
kuusiherkkusieni
kuusilahokka
känsätuhkelo
lakritsirousku
lampaankääpä
lattakääpä
lehmäntatti
lehtikuusentatti
limanuljaska
limasienet
löyhkävalmuska
mustarousku
mustatorvisieni
mustavahakas
männynherkkutatti
niittyvahakas
nokirousku
nuijamalikka
nummitatti
nurmirousku
nurmitupaskynsikäs
oranssiorakas
pikkurousku
pikku-ukonsieniä
pohjanmesisieni
polttiaishapero
pulkkosieni
punakärpässieni
punanuljaska
punasuomuseitikki
punavyöseitikki
purppuravalmuska
pökkelökääpä
pörrökääpä
ruostekärpässieni
ruosteorakas
rusko-orakas
rusokärpässieni
ryytiorakas
sahahelttoja
samettijalka
samettitatti
sappitatti
savuhapero
savurousku
seitikit
sikurirousku
sillihaperot
suippumyrkkyseitikki
suomumustesieni
suomuvyöseitikki
suppilomalikka
suppilovahvero
taulakääpä
tuoksuvalmuska
ukonsieni
vaaleaorakas
valkokärpässieni
valkolehmäntatti
verihelttaseitikki
veriseitikki
vesikehärousku
vihertuoksumalikka
viinihapero
villakarvarousku
voitatti
äikävalmuska

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Mesimarjat verkossa

Vihdoin ja viimein se on valmis ja julkaistavissa: RUBUS ARCTICUS -verkkonäyttely! Aineisto pohjautuu kaksi vuotta sitten Kuopion museossa esillä olleeseen, samannimiseen mesimarjasta kertovaan näyttelyyyn. Verkkonäyttelyn valmistaminen oli mukana suunnitelmissa jo varsin varhaisessa vaiheessa, ja ajattelimme, että verkkonäyttelyn tekeminen on helppo nakki. Ei siinä kauaa nokka tohise, kun tekstit ja kuvat kerran olivat jo valmiina olemassa.

Hmm. Ei se ihan niin vaivatonta ollutkaan. Varsinaista deadlinea ei ollut, joten verkkonäyttelyn valmistelu lykkääntyi helposti kiireisempien töiden jälkeiseen aikaan... jossa odottivat jo uudet haasteet ja deadlinet. Mutta hiljalleen verkkonäyttely alkoi saada muotoaan. Tärkeimmässä roolissa oli verkkomestari Tuonosen Jukka, joka suunnitteli ja teki verkkonäyttelyn graafisen ilmeen. Päätimme, että ylimääräiseen kikkailuun ei ryhdytä, vaan tehdään Rubus arcticuksesta helppokäyttöinen ja tyylikäs. Niitä lisämausteita ennätetään kokeilla seuraavissa verkkonäyttelyissä.

  
 Kypsä, rubiininpunainen mesimarja. 
kuva: Jorma Ikonen
 Tuntuu siltä, että näyttely oli ties kuinka kauan "melkein valmis". Aina löytyi kirotusvihreitä korjattavaksi, ulkoasua muokattavaksi, kuvien tietoja lisättäväksi. Mutta tänä kesänä päätettiin saada näyttely julkaisukuntoon, ja tässä se nyt sitten on. Onpa hyvä mieli, kun yksi ikuisuusprojekti on vihdoin valmis!

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Sehän on liito-orava!

Kesäilta hämärtyy jo, ja tihkusade ropisee hupulleni. Tuijotan silmä kovana pesäpöntön suuaukkoa hyttysten inistessä pilvenä pääni ympärillä. Myöhäisestä iltalenkistä ilahtuneet koirat kiehnäävät jaloissani, ja koetan pitää niitä mahdollisimman hiljaa. Eikä meidän tarvitse odottaa kauaa. Yhtäkkiä pöntön suuaukosta kurkistaa harmaa, pyöreä pää. Liito-orava!! Otus punnitsee, onko turvallista poistua pöntöstä. Ilmeisesti meidät tulkitaan vaarattomiksi, sillä pienen tovin päästä liituri pujahtaa pöntöstä ulos ja kiipeää oravamaisen ketterästi ylemmille oksille. Pienellä ponnistuksella lentävä rukkanen liitää vaivatta viereiseen puuhun.

 
Liito-orava kurkistaa kolostaan. 
kuva: Marko Schrader
"Se lähti liikkeelle varsin nopeasti tänä iltana", toteaa liito-oravatutkija Sanna Mäkeläinen, joka on seurannut tätä kyseistä naarasta koko kesän. "Joskus se odottaa kolon suulla pitkäänkin." Tutkija heiluttelee televisioantennia muistuttavaa seurantalaitetta ja kuuntelee liiturin radiopannasta lähtevää napsetta. "Tuonnepäin se meni, varmaankin syömään noiden nuorten leppien lehtiä."

 
Liito-oravan radiopanta lähettää signaalia, joka pyydystetään antennimaiseen
 vastaanottimeen ja kuunnellaan kuulokkeilla. Mitä voimakkaampi napse, 
sitä lähempänä eläin on. 
 Sanna osoittaa oikeaa puuta, ja minä koetan tihrustaa oksien lomaan. Pientä, harmaata otusta on todella vaikea nähdä hämärässä lehvien seasta. Mutta pian saan apua yllättävältä taholta. Itseoppinut oravakoirani Tilhi on selvästi bongannut otuksen, ja katsoa napittaa tiukasti lepän latvaan. Ja siellä se on! Liito-orava napsii lepänlehtiä ja tiputtelee niitä huolimattomasti puoliksi syötyinä puun juurelle. Yöpalaa - vai pitäisiköhän sanoa aamiaista? - eivät näemmä haittaa muutaman metrin päässä temuavat koirat sen enempää kuin läheisellä kävelytiellä päristelevät mopopojat. Todellinen cityliituri.

 Itseoppinut oravakoira Tilhi luottaa aistinvaraiseen havainnointiin, kun taas akateemisesti
kouluttautunut tutkija joutuu turvautumaan apuvälineisiin. 

Ylöspäin tuijottaminen herättää minussakin liito-oravatutkijoiden ammattitaudin, niskan kivistyksen. Eikä tosiaan tarvita kuin muutama verryttelypyöräytys, niin otusta on taas vaikea löytää lehvästön lomasta. Onneksi se päättää vaihtaa maisemaa, hyppää viereiselle männyn oksalle ja kipittää pitkän matkaa hyvin näkyvillä. Hmm - liiturissa on jotain outoa. Sen häntä, jonka pitäisi olla paksu ja pörheä, muistuttaakin kaljua rotan häntää. "Onkohan sillä jokin ihosairaus tai loisia?" tuumii Sanna, ja kirjoittaa havainnon muistiin.

Karvaton häntä ei nähtävästi kuitenkaan haittaa nuoren naaraan liikkumista kotimetsässään. Se muutti tälle pienelle metsäkaistaleelle viime vuonna edellisen harmaan valtiattaren kadottua, ja syksyllä sille asennettiin radiopanta. Tänä kesänä Sanna on seurannut sen liikkumista vähintään viikoittain. Seurattavia liitureita on Kuopiossa monessa muussakin paikassa, joten töitä riittää lähes joka yöksi. "Liitureiden radiopantatutkimus kuulostaa coolimmalta kuin mitä se oikeasti on. Aika yksinäistä hommaa tämä on, ja välillä vähän tylsääkin", Sanna kertoo. "Joskus eläin käy vain nopeasti syömässä ja palaa takaisin pönttöön moneksi tunniksi. Siinä sitä sitten on minunkin odotettava vesisateessa hyttysten syötävänä."

Mutta kiinnostavia tuloksia seurannasta saadaan. Kuopiolaisten liito-oravien liikkeitä on tutkittu radiopantojen avulla vuodesta 2008 lähtien. Tutkimus on ainutlaatuinen, sillä aikaisemmin radioseurantaa ei ole tehty kaupunkioloissa. Ainakin minusta tutkimustuloksista kiintoisimpia ovat nuorten liitureiden vaellukset. Loppukesällä niiden on nimittäin aika lähteä äidin helmoista ja perustaa oma elinpiiri. Jotkut yksilöt ovat karttojen mukaan liikkuneet hämmästyttävän kauas synnyinkolostaan, monen kilometrin päähän.

Liito-orava on Kuopiossa varsin ajankohtainen eläin, vaikuttaahan se uhanalaisuutensa ja erityissuojelustatuksensa vuoksi esimerkiksi kaavoitusratkaisuihin ja metsänhoitosuunnitelmiin. Ei ihme, että meillä museossa päätettiin järjestää näyttely liito-oravasta luentoineen ja muine oheistapahtumineen. Näyttely avautuu Kuopion museossa 25.9. Sitä ennen on vielä paljon tehtävää, mutta toivottavasti ennätän vielä parille yöretkellekin mukaan seuraamaan lentävien rukkasten touhuja.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Virtavästäräkki pesi Maaningalla

Iloisia perheuutisia

Pohjois-Savon pesimälinnustoon lisättiin kuluvana kesänä uusi laji, kun virtavästäräkki (Motacilla cinerea) löysi kodin Maaningalta. Jo äitienpäivänä 13.5. lajista tehtiin tosin epävarmaksi jäänyt äänihavainto, jonka innoittamana suuntasin 24.5. retkeni samalle paikalle. Laji varmistui, paikalta löytyi aktiivisella laulullaan reviiriään ja pesintäyritystään kuuluttanut koiras. Kun myös naaraan läsnäolo reviirillä muutama päivä myöhemmin varmistui, jännitys pesinnän onnistumisen puolesta alkoi. Juhannuksen jälkeen kantautuikin sitten iloisia perheuutisia: viisi poikasta ja kaikki hyvin. Pohjois-Savon ensimmäinen virtavästäräkin pesintä oli totta. Tapahtumasta uutisoi myös Savon Sanomat.
Virtavästäräkin suosimia pesäpaikkoja ovat kirkasvetiset, pensaikkojen tai metsän reunustamat kivikkorantaiset purot, joet ja koskipaikat. Koska virtavästäräkki on pesimäkantansa pienuuden vuoksi Suomessa uhanalainen laji, tarkkaa pesäpaikkaa ei tässäkään paljasteta.

Västäräkeistä vähäsen

Suomen pesimälinnustoon kuuluu neljä västäräkkilajia. Tutun västäräkin ja pelto- ja suolinnustoomme kuuluvan keltavästäräkin lisäksi maassamme pesii nykyisin vuosittain kaksi meillä harvinaista lajia: laajalla alueella mm. Etelä- ja Keski-Euroopassa pesivä virtavästäräkki ja sitruunavästäräkki, joka on leviämässä meille idästä. Molemmat ovat linnustomme tuoreita tulokkaita, joiden kannat näyttäisivät olevan kasvussa (Suomen III Lintuatlas). Suomen ensimmäinen virtavästäräkki havaittiin vuonna 1931, ja ensimmäinen pesintä varmistettin Karjaalla vuonna 1967. Vaikka virtavästäräkki oli havaittu Pohjois-Savossa ennen kuluvaa kesää vain 19 kertaa, osattiin lajin ensimmäistä pesintää maakunnassa jo odottaa. Suomen nykykannaksi on arvioitu 10-40 pesivää paria. Sitruunavästäräkki on maamme uusimpia pesimälajeja, jota tavataan, ainakin toistaiseksi, virtavästäräkkiäkin harvemmin. Maamme ensimmäinen sitruunaväiski löydettiin vuonna 1962 ja ensimmäinen lajipuhdas pesintä todettiin Porissa vuonna 1991 (Rariteettikomitean hyväksymät harvinaisuushavainnot Suomesta). Pohjois-Savossa sitruunavästäräkki on havaittu vasta seitsemän kertaa.


Aiheesta lisää
Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.) 1999: Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. – Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5: 1-343.
Valkama, J., Vepsäläinen, V. & Lehikoinen, A. 2011: Suomen III Lintuatlas. – Luonnontieteellinen keskusmuseo ja ympäristöministeriö. http://atlas3.lintuatlas.fi 
Rariteettikomitean hyväksymät harvinaisuushavainnot Suomesta
http://www.birdlife.fi/havainnot/rk/rk-kokodata.shtml

Kuvia
Luontoportti http://www.luontoportti.com/suomi/fi/linnut/
Tarsiger.com http://www.tarsiger.com/home/index.php?lang=fin

torstai 28. kesäkuuta 2012

Ötökän elämää

Vesi vain loiskui, kun yli 40 innokasta luontoharrastajaa kahlasi pyydystämään toinen toistaan kummallisempia vesihyönteisiä tiistai-illan perheluontoretkellä. Ötökät kiinnostavat ilmeisesti kaikenikäisiä: lapsiperheiden lisäksi ilahduttavan moni mummi ja vaari oli kaivanut kumisaappaat komerosta ja lähtenyt lastenlasten kanssa retkelle. Illan nuorin osallistuja puolestaan kommentoi porukan touhuja isänsä sylistä rautaisella kolmen kuukauden elämänkokemuksellaan.

Rantavesi todella kuhisee elämää. Lapset haravoivat pohjaa melkein tunnin pienillä akvaariohaaveilla, ja lähes joka kauhaisulla ansaan jäi pohjaeläimiä. Otukset kerättiin pesuvatiin, siirrettiin ylemmäs rannalle ja lajiteltiin varovasti pienempiin purkkeihin ihmeteltäväksi. Ykkösopas Marko Kelolla oli täysi työ vastailla kysymyksiin ja kertoilla tarkkailtavaksi löydetyistä pikkuötököistä.

 
Marko antaa haaveiluohjeita. Mieli taitaa jo tehdä kahlailemaan...

Ja millaisia eläimiä löydettiinkään! Isoimmat sudenkorennon toukat olivat muutaman sentin mittaisia jörriköitä. Sukeltajakuoriaisen toukka oli pieni mutta sitäkin raivokkaampi peto, ja moni ihaili sen mahtavia leukoja suurennuslasin avulla. Limakotilot lipuivat arvokkaasti purkkinsa sisäpinnalla, kun taas vikkelät malluaiset uida viuhtoivat selkää niin että vilinä kävi. Entä miten voi hauen tai mateen poikanen olla niin pieni ja silti ihan oikean kalan näköinen?!? Hurjin otuksista oli vesihämähäkki, joka saalistaa sukelluskellonsa avulla vesihyönteisiä tai pieiniä kaloja ja voi purra kipeästi ihmistäkin. Siksi meidän retkellämme ötököitä käsiteltiin turvallisesti pinsettien ja pipettien avulla. 

"Katsokaa näitä sukeltajakuoriaistoukan mahtavia leukoja! Mikä peto!" hehkuttaa Marko.

 Pyydystetyt ötökät siirrettiin varovasti pinseteillä pienempiin astioihin tarkastelua varten.

Ennätysmäisen hyttyskesän vuoksi olimme päättäneet, että retken kohokohta eli evästauko pidetään Savisaaren puoleisella rantanurmikolla Tiukanlinnan kupeessa, jossa tuuli pitää inisijät kurissa. Eväsleipien mutustelun lomassa jatkettiin ötököiden, nuijapäiden ja pienten kalanpoikasten tarkastelua. Viimeiseksi eläimet päästettiin takaisin veteen.
 
Sää oli eväsretkelle mitä parhain, eivätkä hyttysetkään enää kiusanneet yliopiston rantanurmikolla.

Innokkaimmat eivät malttaneet pitää taukoa juuri lainkaan.

Viimeiseksi ÖVR - ÖtököidenVapautusRintama päästi kaikki otukset takaisin omaan kotiinsa.

Vesihyönteiset ja muut selkärangattomat ovat yksi hyvä esimerkki kiehtovasta lajiryhmästä, jota voi tarkkailla helposti vaikkapa kesämökin rannalta. Erityisvälineitä ei tarvita: akvaariohaavit maksavat muutaman euron, ja otuksia on helppo kerätä valkoiseen pesuvatiin katseltavaksi. Kirjastosta voi lainata esimerkiksi Vesikirppu ja sudenkorento -oppaan, jonka piirroskuvien avulla voi tunnistaa tavallisimpia ötököitä. Kesärannan ötököitä -kirjassa on puolestaan kiehtovia tarinoita otusten elintavoista. Eräs retkeläisistä totesikin, että miksi matkustaa maapallon toiselle puolelle sukeltamaan, kun ihmeellisiä eläimiä löytyy näin läheltä!

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Hämmästyttävän hyvä lintukirja

Juhannuksen jälkeinen päivä valkeni sukulaismökillä sateisena, joten kaivoin repustani kirjan. Odotin, että Pertti Koskimiehen ja Markus Varesvuon uutuus Tiesitkö tämän linnuista? olisi kysymyksistä ja vastauksista rakentuva luonto-opas, kevyttä kesämökkilukemista. Miksi-talitintit-laulavat-kaupungissa-TITYY-eikä-TITITYY, you know.

Mutta jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien huomasin aliarvioineeni kirjaa aika reippaasti. Odottamien irrallisten kysymysten ja vastausten sijasta kirja on yhtenäinen tarina lintujen vuodenkierrosta erilaisissa suomalaisissa elinympäristöissä. Tämän punaisen langan ympärille on punottu käsittämätön määrä muuta lintutietoa, joka on kirjoitettu tieteellisen tarkasti mutta sujuvasti, liiallista hifistelyä välttäen. Tutuiksi tulevat muiden muassa lintujen evoluutio ja sukulaisuus dinosauruksiin, lentämisen aerodynamiikka, aistien fysiologiset perusteet hämmentävine magneettiaisteineen sekä ilmastonmuutoksen oletetut vaikutukset lajistoomme. Tekstiä tukevat Markus Varesvuon taattua laatua edustavat valokuvat. Kokonaisuuden huolellisesta viimeistelystä kertoo sekin, että kuvateksteistä näkee kertasilmäyksellä kuvan lintulajin.

Kirjan parasta antia ovat kuitenkin kuvaukset lintujen käyttäytymisestä ja sopeutumisesta eri elinympäristöjen vaatimuksiin. On hienoa, että Koskimies on valinnut esimerkkilajeikseen usein aivan tavallisia pihojen ja metsien asukkaita, joiden elämästä löytyykin yllättäen vaikka kuinka paljon kiinnostavia yksityiskohtia ja moninaisuutta. Esimerkiksi peipon laulu tähän aikaan vuodesta voi kertoa monenlaisista tilanteista. Ehkä laulaja on jäänyt parittomaksi ja kutsuu samassa jamassa olevia naaraita. Tai kenties pari on löytynyt, mutta ensimmäinen pesintä epäonnistui, ja pariskunta on yrittämässä uudelleen paremmalla onnella. Tai sitten koiras testaa, vastaavatko naapurien miehet saman tien omalla säkeellään. Jos joku puuttuu nimenhuudosta, saattaa sankaritenori piipahtaa vikittelemään hemaisevia naapurinrouvia. Sitä parempi, jos petetty pikkumies päätyy aisankannattajaksi ja elättämään ovelamman koiraan jälkeläisiä!

Jämähdin lintutarinoiden pariin sekä mökillä että kotiin tultuani tuntikausiksi. Tyytyväisenä, mutta hieman pyörällä päästäni laskin kirjan kädestäni puoliltaöin ja vilkaisin kansikuvaa uudelleen. Lapinpöllö katsoo lukijaa pistävänkeltaisin silmin ja tivaa haastavasti, kuten viisauden symbolilta voi odottaa: Tiesitkö linnuista tämän kaiken?

No en todellakaan tiennyt.

torstai 21. kesäkuuta 2012

Valoisaa juhannusta!

Päivä on juuri nyt pisimmillään. Keskikesän juhlan kunniaksi voisi ryhtyä auringonpalvojaksi ainakin hetkeksi aikaa: ilman auringon lämpöä ja valoa ei elämä maapallolla olisi mahdollista. Kiitos auringolle!

Aurinkoista, valoisaa ja lämmintä juhannusta :-)

 
Brasilialainen ja suomalainen auringonpalvoja. 
kuva: Pauliina Storm

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Näyttelytekniikkaa Mäntän kesässä

14.–15.6.2012 Mäntän Serlachius-museo Gustafissa oli museoalan näyttelytekniikan ammattilaisilla mahdollisuus tutustua alan uusimpiin trendeihin, keskustella kokemuksista ja päivittää osaamistaan ja verkostojaan.

http://www.serlachius.fi
Museoliiton järjestämässä koulutuksessa kuunneltiin ja seurattiin innokkaasti mm. Suomen Luontokeskus Haltian näyttelypäällikkö Petri Ryöppyä, Serlachius-museoiden teknistä suunnittelijaa Olli Huttusta, sekä valosuunnittelija Sirje Ruohtulaa. Kuten aina tällaisissa tilanteissa, aika juoksi nopeammin kuin toivottiin ja oli arvioitu, ja paljon asiaa jäi odottamaan seuraavia kertoja.

Kun jonkin alan ammattilaiset kokoontuvat yhteen on yksi tärkeimmistä asioista vapaa keskustelu kokemuksista, ideoista, ongelmista ja ratkaisuista. Keskustelu oli hyödyllistä tälläkin kertaa. Tiedonkulkua ja -jakamista edistämään perustettiin myös uusi yhdistys, "Suomen museotekniset ry.".

http://www.facebook.com/museonortit
Museoiden näyttelyiden tekniikkaan kohdistuvat vaatimukset ovat rankat. Tekniikan pitäisi olla huomiota herättämätöntä ja toimivaa, ja käyttötunteja kertyy valtavasti. Laitteiden pitäisi olla helppoja huoltaa ja käyttää, eivätkä ne saisi olla liian kalliitakaan. Uskon että perustettu uusi yhdistys auttaa jatkossa kokemuksien jakamisessa ja monessa muussakin asiassa, ja hyödyt tulevat näkymään, kuulumaan ja tuntumaan tulevaisuudessa monissa näyttelyissä.

torstai 31. toukokuuta 2012

Voiko tämän mukavampaa lintuharrastusta olla?

Käsi ylös: kuka on menossa mökille kesäkuun toisena viikonloppuna? Veikkaanpa, että aika moni. Entä kuka aikoo juoda aamukahvit terassilla, käväistä vähän kävelemässä metsässä tai istuskella saunan jälkeen laiturilla? 9.-10.6.2012 tuollaista puuhastelua tai suoranaista mitääntekemättömyyttä voi kutsua hyvällä omatunnolla lintuharrastukseksi. Silloin nimittäin järjestetään BirdLife Suomen Mökkibongaus-tapahtuma. Mökkibongauksessa ei kilpailla lajimäärällä, vaan tarkkaillaan kymmentä yleistä mökkimaisemissa viihtyvää lintua. Tarkoituksena on laskea, montako kyseisen lajin yksilöä on kerralla näkyvillä.
Oikein ahkera mökkibongaaja voi yhdistää lintuharrastuksen tavoitteelliseen kalastukseen.
Kuva: Arttu Ekholm (lähde ja julkaisulupa)

Tämänvuotiset seurattavat lajit ovat:
  • laulujoutsen
  • kyhmyjoutsen
  • kuikka
  • mustakurkku-uikku
  • meriharakka
  • käki
  • västäräkki
  • kirjosieppo
  • talitiainen
  • peippo
Kuikka on yksi suomalaisten suosikkilinnuista ja
itseoikeutetusti mukana Mökkibongauksen lajilistassa.
Kuva: Sakari Nylund (lähde ja julkaisulupa)

Yksinkertaisimmillaan riittää, että mökkibongaaja havaitsee viikonlopun aikana vaikka vain yhden yksilön yhdestä lajista. Viikonlopun jälkeen havainnot voi käydä tallentamassa BirdLife Suomen kotisivulle tai lähettää ne postikortilla osoitteeseen BirdLife Suomi ry, Annankatu 29 A 16, 00100 Helsinki. Osallistujien kesken arvotaan jopa mukavia palkintoja, joten mukaan kannattaa liittää omat yhteystiedot. 

Joten eiku hyvät eväät mökille mukaan ja bongaamaan vaikka koko perheen voimin!

perjantai 25. toukokuuta 2012

Karhu edestä, karhu takaa

Kuopion museon uusimmassa Karhun vuosi -näyttelyssä perehdytään karhuun pintaa syvemmältä ja monesta näkökulmasta. Tampereen museokeskus Vapriikin tuottama kiertonäyttely saapui meille pystytettäväksi Kuusamosta pari viikkoa sitten. Oli selvää, että koko näyttelykokonaisuus oli liian suuri alasaleihimme, joten reipas karsinta kaksin käsin oli paikallaan: muuten näyttelyyn ei olisi mahtunut edes yleisöä, elävöittävistä esineistä tai konservoiduista karhuista puhumattakaan. Onneksi saimme apua näyttelyn tekijöiltä itseltään. Vapriikin tutkija Marjo Meriluoto-Jaakkola ja suunnittelupäällikkö Timo Lehtinen tulivat ystävällisesti auttamaan meille sopivan näyttelykokonaisuuden rakentamisessa.

Timo Lehtinen ja Marjo Meriluoto-Jaakkola
neuvottelevat isojen taustakuvien sijoittelusta.

Karhu on aiheena uskomattoman laaja: sitä voi tarkastella luonnoneläimenä ja suurpetona, metsästäjien arvostamana riistaeläimenä tai kansanuskomusten ja tarinoiden kohteena. Uskomuksia löytyy niin Suomesta kuin muualta maailmasta, on vanhempaa ja uudempaa tarinaa, riittejä, taikoja, loitsuja ja niin edelleen. Mesikämmenistä kerrotaan satuja, lapsille tarjotaan turvaksi uninalleja, uljas kontio kuvastaa vielä tänäkin päivänä voimaa ja mahtia... Ja tämä kaikki koskee vain yhtä karhulajia, ruskeakarhua (Ursus arctos)! Näkymä ihan huimaa, jos käsittelyä laajennetaan muihin karhulajeihin jääkarhuista isopandoihin.

Siispä rajaus ruskeakarhuun luonnoneläimenä ja suomalaisessa kansanperinteessä. Mutta riittää sitä siinäkin pureskeltavaa. Näyttelyssä karhun tarina kerrotaan vuodenkierron mukaan: millaista on karhun elämä ja miten ennen vanhaan karhu huomioitiin eri vuodenaikoina. Etenkin kulttuurihistorian puolelta opin minäkin paljon uutta näyttelytekstejä lukiessani- en tiennytkään, että naisten rooli on ollut niin merkittävä suomalaisessa karhukultissa!

Karhun vuosi -näyttelyyn liittyy toki myös otsoista kertovia yleisötapahtumia. Keskiviikkona monen alan asiantuntija, dosentti Osmo Pekonen piti mainion Karhuja ja pyhimyksiä -luennon, jossa hän valotti karhun valjastamista kristinuskon palvelukseen. Hämmästyttävän monessa keskiaikaisessa tarinassa kerrotaan pyhimysten kesyttäneen karhuja, jotka sitten ovat auttaneet ihmisystäväänsä esimerkiksi vuoristojen ylittämisessä tai luostarin rakentamisessa. Pekosen luennon ja minun & Merja Heiskasen pitämän näyttelyopastuksen jälkeen useampikin osallistujia tuli kiittämään monipuolisesta illasta: oli kuulemma hienoa päästä tutustumaan karhuun pintaa syvemmältä.

  Dosentti Osmo Pekonen kertoo kaimoistaan. Osmohan
on yksi karhun lukuisista kiertoilmausnimistä.

 Merja Heiskanen esittelee kulttuurihistoriallisen museon karhunmetsästysvälineitä.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Ehkäiseekö monimuotoisuus allergioita?

Ihmisen immuunijärjestelmä on oikein toimiessaan kertakaikkisen nerokas. Se erottaa taudinaiheuttajat vaarattomista hiukkasista hyökäten raivokkaasti vaarallisten pöpöjen kimppuun. Ylihygieenisessä ympäristössä puolustussoluillamme ei ole tarpeeksi tekemistä. Pitkästyttyään peukaloiden pyörittelyyn ne voivat alkaa reagoida liioitellusti esimerkiksi sinänsä vaarattomaan siitepölyyn tai eläinten hilseeseen - ja näin puhkeaa allergia.

Tämänhän moni meistä jo tietääkin. Yliyhygieenisyyden vastalääkekin on edesmenneen Arvo Ylpön sanoin olemassa: antakaa pikkulasten leikkiä vanhoilla kengillä! Jonkinasteinen huolettomuus viikkosiivouksessa ja kohtuullinen mullan syömisen salliminen voivat antaa lapsen puolustusjärjestelmälle tarpeellista harjoitusta.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Myös monimuotoinen ja rikaslajinen elinympäristö voi ennaltaehkäistä allergioiden puhkeamista. Ekologi Ilkka Hanskin ja allergialääkäri Tari Haahtelan tutkimuksessa havaittiin, että urbaanissa ympäristössä kasvaneet nuoret olivat huomattavasti useammin allergisia kuin metsän lähellä varttuneet ikätoverinsa. Hämmästyttävintä tutkimuksessa oli se, että merkittävimpiä allergiaa selittäviä muuttujia oli luonnonvaraisten kasvilajien lukumäärä pihalla! Mitä monimuotoisempi ja luonnonmukaisempi piha, sitä pienempi on allergiariski. Tutkimuksesta uutisoi 8.5. Helsingin Sanomat Tiede-sivuillaan.

Vielä ei tiedetä, miten kasvilajiston rikkaus vaikuttaa ihmisen immuunipuolustukseen. Hanski arvailee, että syynä voivat olla pienet määrät monenlaista siitepölyä, jotka ihmisen immuunipuolustus oppii tunnistamaan vaarattomiksi, tai kasvien pinnalla elävä bakteeristo. Itseäni kiinnostaisi, mikä rooli on elinympäristön muulla lajistolla. Miten vaikuttaa elimistöön esimerkiksi sieni-itiöiden hengittäminen? Jos lapsi kasvaa vanhan metsän liepeillä ja joutuu kosketuksiin lukuisten sienilajien itiöpölyn kanssa, ehkäiseekö se allergiaa? Entä lähiympäristön eläinlajisto? Voiko sen vaikutusta erottaa lemmikkieläinten vaikutuksesta?

Jatkotutkimukselle on ilmeisesti tarvetta, sillä allergiat ovat Suomessa yleistymässä. Vaikka kyse ei (yleensä) ole tappavasta sairaudesta, se voi vaikeuttaa monien elämää varsin paljon. Monimuotoisuutta suojelemalla voisimme siis myös suojella terveyttämme!

torstai 3. toukokuuta 2012

Sano se sävelin

Keväät olivat biologianopiskeluaikoinani innostavaa mutta myös raivostuttavan turhauttavaa aikaa. Vuotta aiemmin vaivalla opettelemani taito tunnistaa linnut laulusta katosi talven aikana kuin tuhka tuuleen. Joka kevät jouduin aloittamaan alusta, kuuntelemaan lintu-CD:tä ja lukemaan lintukirjojen äänikuvauksia. "Kuk-kuu" tai "ti-ti-tyy" ovat tietenkin vielä helppoja, mutta entäpä "tjititititirr-tjutte-tjutte-tjurr"? Menee jo hankalaksi! Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille, joka tuosta vain tunnistaa seuraavan säkeen: titliti-titli-ti-titliti-tii-drrr-dsisilii-dsili-dsili.

Noin viidentenä opiskelukeväänä kyllästyin liverrysten litterointiyrityksiin ja kehitin häpeämättömän subjektiivisen tavan opetella lintujen ääniä. Aloin miettiä, mitä lintu voisi yrittää sanoa: millainen on laulun sävy ja rytmi? Onko se kiihkeä vai rauhallinen, iloinen, surullinen, vihainen tai epävarma? Millainen tarina voisi liittyä linnun lauluun?

Esimerkiksi peipon laulu on mahtavan iloinen, ponteva ja reipas, kuten kevään airuelle sopii. Pajulintu on ilmeisen kateellinen peipon energisyydestä ja viheltelee mollissa: "Tässä minä koetan matkia peippoa... mutta jotain jää aina puuttumaan..."  Peipon lähisukulainen, järripeippo, on vielä pajulintuakin katkerampi. Se ei kehtaa edes pesiä samoilla seuduilla peipon kanssa, vaan pysähtyy meilläpäin vain puolimatkan krouviin. Krouvissa miekkoset kiskovat nokan täydeltä virvokkeita ja rrryyyystävät  järrrrrrjettömästi viimeisiä pisaroita tuopin pohjalta: "Yksh vielä! Ja vielä yksh!"

Peipon laulu on riemukas kevään ja elämänilon ylistys. 

Tässä toukokuun alussa metsissä visertelee jo paljon punakylkirastaita.  Niiden laulu vaihtelee elinalueesta riippuen: meikäläiset punakyljet viäntävät ehtoo savvoo siinä missä Stadin kundi vetäsee vähän slangia. Vaihtelevuudesta huolimatta laulun rytmi on kaikilla samantapainen. Lintu aloittaa itsevarmasti ja kovaa mutta lopettaa säkeensä epäselvään soperteluun: "NÄIN SE LAULU ALKAA!... muttamitenhelkkarissasejatkuu? ainamäunohdan sen B-osan!" Pienen miettimistauon jälkeen rastas aloittaa uudestaan: "NO NYT MINÄ SEN MUISTAN!... paitsiettänyttulitaas totaalinenblackout, eitästäkäänlaulustamitääntule. höh."

On myös hauska miettiä, mitä lintu voisi sanoa puolisolleen. Kepeän keimaileva västäräkki tekee pieniä lentopyrähdyksiä, keikuttaa pyrstöään ja flirttailee: "Söpö! Söpö! Söpö oot!" Aivan toisenlaiseen lähestymistapaan luottaa härkälintu, oikea tosimies. Se ui määrätietoisesti keskelle järvenselkää sydämensä valitun luo ja karjuu kuin vuorenpeikko: "VOI MITEN IHANAT SILMÄT SINULLA ONKAAN!!" Ilmeisesti naaraat kuulevat karjunnassa sisäistä kauneutta, sillä ne vastaavat samalla mitalla: "KANNA MINUT METSÄÄN, APINAMIES!"

Ja kas: kun vain keksin hyvän tarinan jonkun linnun äänestä, on paljon helpompi palauttaa mieleen sekä juttu että laulunsäe pitkän talven jälkeen. Se on sitäpaitsi paljon hauskempaakin kuin äänten opiskelu kirjoista.