lauantai 24. joulukuuta 2011

Lämpöiset jouluntoivotukset!

Nimittäin kirjaimellisesti. Naputtelen tätä Helsingissä, missä valkeasta joulusta voidaan tänä vuonna vain haaveilla. Siitäkin huolimatta: oikein hyvää joulua itse kullekin säädylle :-)

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Vipinää Teatterimuseossa

Olen jo pitkään halunnut käydä Teatterimuseossa, ja tällä Helsingin-reissulla suunnitelma vihdoin toteutui. Kuulin museologianopiskelijakollegaltani, Teatterimuseon johtaja Helena Kalliolta, että joulunaluspäivät ovat museossa varsin kiireisiä, sillä koululaisryhmiä tulee lähes joka päivä kokeilemaan erilaisia työpajoja. "Sepä hyvä!" totesin vain, sillä näyttelyiden lisäksi näpistäni mielelläni ideoita muiden museoiden opastuksista ja yleisötapahtumista. Minkä nuorena varastaa, sen vanhana omistaa, sanoo vanha savolainen sananlasku.

Ja vipinää Teatterimuseossa todella riittikin. Vierailupäivänäni museossa hääräsi kaksikin koululuokkaa, joista toinen osallistui Teatteriseikkailu-työpajaan ja toinen teki omatoimista Teatteripeli-suunnistusta. Teatteriseikkailussa pääpaino tuntui olevan erilaisissa draamallisissa tehtävissä: testattiin, miten valaistus tai musiikki vaikuttavat näyttämön tunnelmaan; kokeiltiin liikkuvan kuvan kanssa näyttelemistä ja tanssimista sekä lopuksi valmistettiin pieni näytelmä. Varsinaista näytelmää en sentään ilennyt mennä pällistelemään ilman ryhmän lupaa, minähän esitin vain turistia.

Arkadia-teatterin estradi. Vain näyttelijät puuttuvat.

Teatterimuseon perusnäyttely Backstage on jo itsessään erittäin toiminnallinen lukuisine kokeilupisteineen eli sopii loistavasti myös omatoimiseen työpajatyöskentelyyn. Näyttelytilan sokkeloinen rakenne helpottaa tehtäviin keskittymistä: työparit tai pikkuryhmät eivät ole kaikkien museovieraiden silmien alla ja ehkä uskaltavat paremmin heittäytyä improvisointia vaativiin tehtäviin. Sokkeloisuus tekee tilasta myös teatterimaisen pukuvarastoineen ja näyttämöineen.

Lähes kaikkiin esineisiin saa museossa koskea, ja esimerkiksi pukuvaraston vaatteet ovat kokeiltavissa ja käytettävissä. Eivätkö esineet sitten häviä tai vahingoitu? ihmettelin ääneen. Opas Aino Järvi-Eskola kertoi, että varsinkin puvut kuluvat toki käytössä, mutta se on vain hyvä. Teatterimuseo on ainoa laatuaan Suomessa ja materiaalia suorastaan tulvii museoon: kaikkea ei millään voi säilyttää kokoelmissa, jonne valitaan vain museaalisesti arvokkaimmat esineet.

Pukuvaraston runsautta.

Museon inspiroiva ilmapiiri teki suuren vaikutuksen. Toimintapisteet houkuttelivat tekemään ja kokeilemaan itse, ja vastahakoisemmatkin teinit näyttivät lopulta innostuvan työpajoista. Voin hyvin ymmärtää, että museo on myös suosittu paikka järjestää lasten syntymäpäiväjuhlat tai firman pikkujoulut. Tänne olisi hyvä tulla joskus uudestaan ja osallistua itse johonkin työpajaan.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Viimeistä kivityöpajaa viedään

Muutama päivä sitten oli viimeinen Aikamatka maisemaan -näyttelyyn liittyvä oheistapahtuma, kun innokas neljäsluokkalaisten ryhmä osallistui kivityöpajaan.

GTK:n tutut puuhanaiset ja -miehet (etunenässä Satu Hietala ja Jari Nenonen) olivat suunnitelleet hienon työpajakokonaisuuden. Lyhyessä alustuksessa pohdittiin, mihin kiveä oikein tarvitaan jokapäiväisessä elämässä, ja mitä kaikkea voi kiviharrastuksesta saada irti. Alustuksen jälkeen luokka jaettiin muutaman hengen pienryhmiin. Jokainen oppilas sai valita itselleen kivinäytteen, jota sitten porukalla lähdettiin määrittämään eri työpisteissä. Kun näytteelle oli löytynyt oikea nimi, saivat oppilaat palkinnoksi Retkeilijän kivioppaan. Nopeimmat ennättivät vielä askarrella hienon timantin joulukuuseen ripustettavaksi, ja työpaja päättyi näyttelykierrokseen.

Satu Hietala ja Kauko Turpeinen esittelevät magneettisia kivilajeja.
Rautajauheesta tulee magneetin avulla kummallisen näköisiä muodostelmia.


Muistiinpanot auttavat määrittämisessä.
Kuohuuko suolahappo, jos sitä tipauttaa kivelle?


Kivilajin määrittäminen on siinä mielessä hauskaa puuhaa, että useimmat määritysmenetelmät eivät vaadi erikoisosaamista tai -välineitä. Kiven kovuutta voi mitata kynnellä tai veitsellä raaputtamalla tai kokeilemalla, onnistuuko sen avulla naarmuttamaan lasia. Kivellä voi piirtää naarmun posliininpalaan ja tarkastella viirun väriä, eikä magneettisuudenkaan toteaminen paljoa vaadi. Lisäksi työpajaan kuului mikroskooppipiste, jossa päästiin katsomaan aivan läheltä mm. kultahippuja, trilobiittifossiilia ja meteoriitinkappaletta.

Mikroskooppipisteessä eniten ihmetystä herätti dinosauruksen
fossiloitunut luu. Sääli, ettei niitä ole löytynyt Suomesta!

Näyttelyssä päästiin kirjaimellisesti kosketuksiin yleisimpien maalajien kanssa.

Minun roolini oli varsin kevyt: lähinnä neuvoin mikroskoopin käyttöä ja autoin viimeisessä pisteessä geologi Kauko Turpeista, joka tarkisti kivilajien määritykset ja jakoi osallistujille kivioppaat. Aikaa siis jäi mukavasti oppilaiden touhun seuraamiseen. Innostus oli valtavaa, ja ilmeisesti osallistujat myös todella oppivat jotain. Kaikki osasivat määrittää kivinäytteensä aivan oikein, ja viimeistään näyttelykierroksella selvisi, miten suuri osa arkisista puuhistamme liittyy tavalla tai toisella kiviin hampaiden harjaamisesta lähtien.

Kivityöpaja oli mitä hienoin päätös Aikamatka maisemaan -oheistapahtumien sarjaan. Luentoja, opastuksia ja retkiä on ollut ohjelmassa kymmenen, ja osallistujia on yhteensä ollut kolmisen sataa - yllättävän paljon! Eivätkä luvussa ole vielä edes mukana tuhannet näyttelyvieraat.

Eipä tässä oikein muuta voi sanoa kuin kiittää lämpimästi GTK:n väkeä, etenkin Jaria ja Satua! On meillä ollut aika matka!

torstai 1. joulukuuta 2011

Talo täynnä tonttuja

Joulukuu on alkanut (vaikka ulkona sää muistuttaakin lokakuuta), ja joulunäyttely saatiin hyvissä ajoin valmiiksi ennen ensimmäistä adventtia. Metsänväen joulukisa -näyttelystä on jo tullut positiivista palautetta, ja hauska se onkin!

Majavan pitämässä JouluCup Puhvetissa tarjolla ainakin kalaa ja kuumaa kahvia.
"Syö nyt se särkesi äkkiä, saukonpahus - täällä on muitakin jonossa!" hoputtaa naali.


Tällä parivaljakolla on joka joulu ihan omat juttunsa. Heikon jäätalven
vuoksi he eivät päässeet pilkille saimaannorppien seuraan,
joten joulukalat on haettava Majavan Puhvetista.



Ennakkosuosikki Masa-tonttu ottaa vauhtia aitoon T-tyylin hyppyyn.

Perusnäyttelyn puolelle saatiin perinteisten joulutonttujen lisäksi tänä vuonna metsänhaltijoita, menninkäisiä, keijuja ja muita kansanperinteen satuolentoja. Uudet nuket ovat Suomen Nukketaiteilijoiden käsialaa, ja ne ovat levittäytyneet myös kulttuurihistorialliselle puolelle. Lapset ja muut samanhenkiset voivat huvikseen koettaa laskea näkemänsä tontut Kuopion museossa - mutta tunnetusti tontut ovat salaperäisiä ja vikkelästi liikkuvia! Kenties jonain päivänä tonttuja on enemmän liikkeellä, jonain päivänä vähemmän....


Ja näin aukeaa saimaannorpan vitriini...

... jotta hylkeet saisivat seurakseen joulutonttuja...

... ja pitkähiuksisen vedenhaltijan kalaonnea tuomaan.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Kiva kivi-ilta :-)

Aikamatka maisemaan -näyttelyn yleisötapahtumat jatkuvat vielä, vaikka näyttely alkaa lähestyä loppusuoraansa. Eilen vietettiin museolla Kivi-iltaa, jonne yleisö sai tuoda omia kivinäytteitään määritettäväksi ja kysymyksiään vastattavaksi. Osallistujia oli kolmisenkymmentä, mikä oli oikein sopiva määrä. Kansannäytteistä ja korukivistä pidettyjen alustusten jälkeen kysymyksille ja kommenteille oli runsaasti aikaa. Jokainen halukas sai määrityksen näytteilleen ja kaikki mahtuivat hyvin tutustumaan GTK-laisten mukanaan tuomiin kivilajinäytteisiin. Illan päätteeksi tehtiin vielä kierros näyttelysaleissa. Tunnelma oli lämminhenkinen, innostunut ja iloinen - ja ainakin minä opin jälleen paljon uutta. Jukra, joskus voisi kyllä kokeilla itsekin korukivien hiontaa...

Suuret kiitokset kuuluvat tietenkin GTK:n Jari Nenoselle, Satu Hietalalle ja Kauko Turpeiselle!


Kivinäytteitä riitti määrittäjille ja keskustelu kulki vilkkaasti.

GTK:n kivilajinäytteitä.

torstai 17. marraskuuta 2011

Isänpäivän kunniaksi museoon

Tänä keväänä julkaistiin norjalainen tutkimus, jonka mukaan kulttuuriharrastukset kohentavat etenkin miesten terveyttä ja hyvinvointia. Myös suomalainen Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on tuoreemmassa tutkimuksessaan tullut samaan tulokseen. Mitä muuta siis voisi huomaavainen tytär tehdä isänpäivänä kuin viedä isänsä museoon? Isä sai jopa valita kohteen aivan vapaasti - kerrankin (!!!)

Suuntasimme Kulttuurien museoon, jossa esillä oli Kaukaa haettua -perusnäyttelyn lisäksi kolme vaihtuvaa näyttelyä. Vanhempani ovat kokeneita ja sanavalmiita museovierailijoita, joten heidän kanssaan voi helposti soveltaa jonkinlaista "think aloud" -kiertelyä ja kirjata ylös tavallisen kävijän näkemyksiä. Aloitimme perusnäyttelystä, joka perustui suomalaisten tutkimusmatkailijoiden, lähetyssaarnaajien ja muiden seikkailijoiden matkoiltaan tuomiin esineisiin. Esineitä oli PALJON. Itse asiassa HYVIN PALJON. Moni kiinnostava kohde jäi huomaamatta esineähkyn vuoksi. Sinänsä todella harmi, sillä näyttelyn teemasta saisi irti loputtomasti kiinnostavia tarinoita.

Keski-Aasian huoneeseen oli koottu esineistöä mm. C. G. Mannerheimin,
G.J. Ramstedtin ja Sakari Pälsin kokoelmista.

Kuva: Matti Huuhka, Kulttuurien museo (2004)

Vaihtuvista näyttelyistä ensimmäiseksi reitillemme osui Värimatka Kiinaan, joka tiukalla rajauksellaan muodosti kiinnostavan kontrastin rönsyilevälle perusnäyttelylle. Värien merkitystä avaavassa Värimatkassa oli esillä upeita valokuvia nyky-Kiinasta ja lyhyet, selkeät tekstit värien symboliikasta sekä muutamia värjäykseen tai maalaamiseen liittyviä esineitä.


Valkoinen väri liitetään kiinalaisessa kulttuurissa puhtauteen ja suruun. Hautajaisissa
pukeudutaan usein valkoisiin. Toisaalta valkoinen kuvastaa mielen tasapainoa ja neutraaliutta.
Ehkäpä juuri siksi tämä taiji-mestari on valinnut valkoisen asun.

Kuva: Kirsi Kommonen (Shanghai 2007)

Lapsille suunnattu Olipa kerran ihan pimeetä -näyttely pureutui aina yhtä ajankohtaiseen aiheeseen: energiankulutuksen historiaan ja nykypäivään. Tässä näyttelyssä pidin kovasti erilaisten energiantuotanto- ja kulutusesimerkkien esittelytavasta. Eri maista kootut esimerkit oli rakennettu keskikäytävää ympäröiviin kojuihin, joiden valot syttyivät vasta sitten kun kävijä pääsi tarpeeksi lähelle. Energiansäästöä! Toiminnallista osuutta edusti esimerkiksi hehkulampun tai energiansäästölampun sytyttäminen polkupyörää polkemalla. Hauska ja havainnollinen tapa esittää lampputyyppien välisiä eroja.

Viimeiseksi kiersimme Akselin Afrikka -näyttelyn, jossa kuvattiin taitelija Akseli Gallen-Kallelan parivuotista tutkimusmatkaa nykyisen Kenian alueella Itä-Afrikassa 1900-luvun alussa. Näyttely oli taiten valittu kokonaisuus taiteilijan teoksia ja luonnoksia, aikalaisvalokuvia, Gallen-Kallelan keräämiä esineitä sekä valokuvia samalta alueelta sata vuotta myöhemmin.

Akseli Gallen-Kallela maalaa, Nganga pitelee varjoa ja Jorma-poika puhdistaa asetta.
Kuva: Akseli Gallen-Kallela (1909), Akseli Gallen-Kallelan museo

Kamelin luuranko arolla (öljy, 1909)
Gallen-Kallelan museo

Pääosassa ei suinkaan ollut arvostettu taiteilijamme, vaan itse afrikkalaiset - eläimet, kansat, maisemat, kasvit. Näyttelyyn oli saatu vangittua mitä hienoin tunnelma, joka herätti kunnioitusta aihettaan kohtaan ja jätti kävijän miettimään, miten Afrikka on sadassa vuodessa muuttunut. Tähän hienoon tunnelmaan oli hyvä lopettaa museovierailu, kiittää vanhempia ahkerasta ääneenajattelusta ja suunnata hyvin ansaitulle isänpäivälounalle.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Tekniikkaa ja uusinta hottia

Legendaarisena ajankohtana, 11.11.11. klo 11.11. istuin Petterin ja JukkaTeen kanssa Museoliiton koulutuksessa nimeltä Näyttelysuunnittelu ja uudet teknologiat. Kotimaisten ja kansainvälisten esimerkkien avulla valotettiin niin perinteisiä kuin ultramodernejakin ratkaisuja näyttelyiden visualisointiin ja elämyksen tuottamiseen.

Suomalaisista esimerkkikohteista parhaiten mieleen jäi talvella 2013 avautuva Suomen luontokeskus Haltia. Haltiahan ei ole museo eikä sellaiseksi edes yritä profiloitua, vaan se määritellään elämykselliseksi tieto-, näyttely- ja tapahtumakeskukseksi. Haltiassa ei juuri käytetä aitoja eläimiä tai kasveja suomalaisen luonnon esittelyssä, vaan näyttelyt tuntuvat rakentuvan nimenomaan vaikuttavan multimedian ympärille. Haltian vetonaulaksi suunnitellaan virtuaalista luontoelämystä, Luston Hiljaisen huoneen tai Shanghain Maailmannäyttelyn Kirnu-paviljongin tapaista. Toinen, vielä modernimpi suunnitelma on tehdä lattiaan interaktiivinen Suomen kartta, jonka päällä kävelemällä voi kävijä toimia "tietokoneen hiirenä" ja etsiä lisätietoja suomalaisista luontokohteista.

Kansainvälistä väriä näyttelyyn toivat Boudewijn Ridder Rotterdamista, Nederlands Fotomuseumista ja Ichiro Hisanaga Louvresta. Louvre DNP Museum Lab -hankkeessa on kehitetty uusia tapoja tarjota lisätietoja maailmankuuluista taideteoksista tai uusia näkökulmia niihin. Esimerkiksi elektronisen pöydän ja siihen kuuluvan esitteen avulla voi kuunnella audio-opastuksen tai vaikkapa katsella taiteilijan muita teoksia. Parhaimmillaan teknologian avulla pystyy suuriin maalauksiin "astumaan sisälle". Näyttelykokemukseen voi palata museokäynnin jälkeen omalta kotikoneelta: syöttämällä pääsylippunsa koodin ohjelmaan kävijä voi tarkastella omaa reittiään museossa ja katsella uudestaan lempiteoksiaan - tai huomata, mikä jäi museossa näkemättä.

Elektronista pöytää sai kokeilla seminaarin päätteeksi. Oikeaan kohtaan asetettu esite
avasi audio-opastuksen sekä uusia kuvia, karttoja, dokumentteja ym. Mahdollisuudet
olivat rajattomat - mutta paraskaan tekniikka ei korvaa ammattitaitoista opasta!

Alustukset ja esimerkit herättivät kiinnostusta ja uteliaisuutta, mutta myös hienoista epäilystä. Muuttuvatko upea tekniikka ja erilaiset lisävarusteet jossain vaiheessa sisältöä tärkeämmiksi? Miksi luontokeskuksessa ei haluta esitellä ympärillä aukeavaa aitoa luontoa, vaan eristetään näyttely ympäristöstään luonnonvaloa myöten ja turvaudutaan virtuaalitodellisuuteen? Huippumoderni tekniikka myös vanhenee auttamatta muutamassa vuodessa. On muistettava sekin, että moni kävijä on jo tottunut nopeisiin tietokoneisiin tai erittäin laadukkaisiin kotiteattereihin. Harvoilla siis riittää kärsivällisyyttä ja ymmärtäväisyyttä temppuilevaa multimedianäyttöä kohtaan.

Näyttelytekniikka on siis hyvä renki mutta huono isäntä. Modernia tekniikkaa on käytettävä harkiten, eikä näyttelyn ymmärtäminen saisi olla niistä kiinni. Onneksi museoilla on edelleen omat, ainutlaatuiset valttikorttinsa: aidot esineet ja eliönäytteet sekä pitkiin ajanjaksoihin perustuva tutkimus. Niihin perustuvaa sanomaa voidaan korostaa näyttelyissä ja verkkopalveluissa taitavasti valituin teknisin ratkaisuin.

Valtakunnan ykköslehdestä poimittua

Yli kymmenestä Kuopiossa vietetystä vuodesta huolimatta kuulun edelleen Hesarin uskollisiin lukijoihin. Viime lauantaina aamuani riemastutti Kuiskaaja, joka kuuluu ehdottomiin suosikkeihini:

Missä mies, siinä limanuljaska
Aina kannattaa pahoittaa mielensä. Kuiskaaja veti myrkyt väärään kurkkuun, kun perjantain lehdestä pisti silmään, että eräskin kirjallisuustoimittaja otaksui ukonhatun sieneksi. Olisiko hyypiö käynyt koskaan ulkona? Saati lukenut ensimmäistäkään tolkun kirjaa? Ukonhattu on leinikkikasvi, vieläpä monivuotinen. Jos ja kun miespuolisia kirjailijoita pitää jatkossa verrata sieniin, ainoa oikea on limanuljaska, se iljettävä tatti. (HS 12.11.2011)

Kuiskaaja on oikeassa! Tervetuloa kaikki kulttuuri- ja kirjallisuustoimittajat tarkistamaan luontofaktat Kuopion luonnontieteellisen museon asiantuntijoilta. Olemme muuten miehiä ja naisia. (Selvennykseksi kerrottakoon, että Kuiskaaja viittaa näkökulmaan HS 11.11.2011 Ukonhatut jätettiin kiehumaan liemiinsä, missä Finlandia-ehdokkuutta vaille jääneitä  mieskirjailijoita tosiaan yritettiin verrata sieniin!)


Elias Lönnrotin Flora Fennica - Suomen kasvio 1866 toteaa ukonhatusta, että kasvi "on kylmissä maissa vähemmän myrkyllinen kuin lämpimissä". Tästäkään huolimatta, edes omassa liemessä keittäminen ei tee siitä kelvollista! Koristekasveina viljeltyjen ukonhattujen (suku Aconitum) lisäksi Pohjois-Karjalassa tavataan alkuperäisenä maassamme vaarantunutta lehtoukonhattua (Aconitum lycoctonum subsp. septentrionale).

tiistai 8. marraskuuta 2011

Must on tullu urheiluhullu (tai ainakin melkein)

Pian on taas joulunäyttelyn aika. Eräänä iltana lenkin jälkeen saunassa sain mitä loistavimman idean joulunäyttelyn aiheeksi - mutta sen toteuttaminen sopii selvästi paremmin ensi vuodelle, kun joulunäyttelyn konsepti on muutenkin hieman erilainen kuin yleensä. Mutta entä tänä vuonna? Perusperiaate on ollut selvä jo pitempään: teemana ja pedagogisena sisältönä ovat eläinten talvijäljet, jotka kulkevat kaikkialla museossa. Mutta mikä olisi tämänvuotisen näyttelyn "jippo"? Jotain yllättävää joulunäyttelyssä täytyy aina olla.

Eipä tarvinnut mennä merta edemmäs kalaan. Näyttelysuunnittelupalaverissa ilmeni, että museomestarimme Petteri oli vain odottanut tilaisuutta kertoa ideastaan. Mikä saisi metsän eläimet liikkeelle sankoin joukoin? No tietenkin URHEILUKILPAILUT! Jospa tontut olisivat haastaneet metsän eläimet mäkihyppykisaan? Urheilijoiden lisäksi kisoihin tarvitaan ainakin katsojia ja kannustajia, tuomareita, puffetinpitäjiä ja ensiapuväkeäkin siltä varalta, että joku urheilijoista kaatuu harmillisesti laskeutuessaan.

Tuumasta toimeen sitten vain! Tässä joulunäyttelyn rakentamisen ensimmäistä vaihetta:

Alussa näyttelytila näyttää aina yhtä kaoottiselta.

"Heivaapa sen tontun partaa silleen vauhdikkaasti taaksepäin!"
Ja Jukka tekee työtä käskettyä.

Eläimet odottavat malttamattomasti hyppyvuoroaan. Oravan etukäpälät
ovat kuin tilauksesta suksienpitelyasennossa.

maanantai 31. lokakuuta 2011

Colaa noccaan!

Jo joitain viikkoja on kotipihallani parveillut tilhiä pihlajanmarjojen kimpussa. Eräänä iltapäivänä huomasin surukseni, että yksi niistä oli lentänyt ikkunaani ja pudonnut parvekkeen lattialle. Mitään ei ollut enää tehtävissä, lintu oli ollut kuolleena luultavasti useita tunteja. Seuraavana päivänä toin sen töihin ja lähetin Poijutielle Hämäläisen Terhon konservoitavaksi.

Aina ei törmäys kuitenkaan koidu linnun kuolemaksi, vaan joskus ne vain pökertyvät hetkeksi. Muutama päivä sitten Terho antoi Ylen verkkouutisissa vinkkejä loukkaantuneen linnun hoitamiseen. Vettä (ja joskus jauhelihaa) olen minäkin joskus tarjonnut siivekkäille toipilaille, mutta Terhon suosittelema colajuoma oli lintujen ihmelääkkeenä uusi. Ehkä pitää tästä viisastuneena varata jääkaappiin tavallista sokerikokista tulevia lento-onnettomuuksia varten.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Ankallismuseo ja muut museokirjallisuuden helmet

Ei sitä lomallakaan pääse museoista eroon, vaikka kuinka yrittäisi. Pidin pari päivää ylityövapaata ja karkasin mökille varusteinani hyvät eväät, mukava seura ja pino kirjoja. Ylevänä tavoitteenani oli irrottautua arjesta ja työasioista täysin, mutta nähtävästi museot seuraavat minua kaikkialle. Jopa kirjallisuuteen.

Aloitin nojatuolimatkailun hömppäkirjasta "Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä". Kirjan elämäänsä kyllästynyt päähenkilö etsii maailmanympärimatkallaan tasapainoa ja mielenrauhaa. Eikä aikaakaan, kun törmäsin ensimmäiseen museomainintaan: "En käynyt matkallani yhdessäkään museossa. Tai oikeastaan, mikä vieläkin nolompaa: kävin pastamuseossa." Ilmeisesti museot edustivat päähenkilölle velvollisuuksia ja pakonomaista suorittamista, joka häiritsisi olennaiseen eli hyvään ruokaan keskittymistä. (Kotiin tultuani oli muuten pakko käydä heti googlaamassa, ja aivan oikein: Museo Nazionale delle Pasta Alimente on todella olemassa Roomassa. Kah, sinne!)

Selvitettyäni Liz Gilbertin moninaiset vaiheet Italiasta Intiaan ja Indonesiaan tartuin toiseen hömppäkirjaan, pokkariin nimeltä Paholainen pukeutuu Pradaan. Tässä kirjassa New York Metropolitan Museum of Art tarjoaa hulppeat puitteet muotimaailman kerman glamour-kutsuille. Päähenkilön hirviömäinen pomo Miranda Priestly on yksi maailman vaikutusvaltaisimmista naisista, ja toimii myös METin Museon ystävät -yhdistyksen kantavana voimana. (Hei, mistäköhän meillekin saataisiin tuollainen yhdistys, jonka jäsenet maksaisivat mansikoita saadakseen järjestää meillä pippaloitaan? Jyhkeä Kuopion museo sopisi juhlien kulisseiksi mitä hienoimmin!)

Seuraavassa kirjassa New York Metropolitan Museumilla oli olennaisen suuri rooli. E.L. Koningsburgin "Vanhan rouvan salaiset paperit" on 60-luvulla kirjoitettu nuortenkirja, jossa vanhempiaan vastaan kapinoiva sisaruspari karkaa kotoa ja joutuu jännittävän salapoliisitehtävän eteen: selvittämään museoon tuodun kauniin patsaan alkuperää. Minusta jännittävintä oli kuitenkin se, miten muksut onnistuivat asustamaan Metropolitan Museumissa monta viikkoa jäämättä kiinni. Parasta kirjassa olivat kuitenkin lausahdukset, joita nuorisokirjailija ei mitenkään ole voinut kirjoittaa tosissaan:
"Oppaana oli hyvin sievä nuori nainen. Claudia ja Jamie kuuntelivat hänen selostustaan ja oppivat suunnattomasti, eikä se tuntunut edes tylsältä! Ajatella, että tosiaan saattoi oppia, vaikka ei ollut koulussa!"
Edes Aku Ankat eivät ole museovapaata aluetta. Itse asiassa ankat seikkailevat museossa hämmästyttävän monessa tarinassa. Usein Tupu, Hupu ja Lupu löytävät tarvittavat johtolangat käyttäen tietolähteinä luontevasti etenkin Ankallismuseon näyttelyitä ja (tietenkin) Sudenpentujen käsikirjaa. Varsinainen ratkaisu tuntuu löytyvän usein muualta - seikkailu vain alkaa museosta.

Täytyy myöntää, että uteliaisuuteni heräsi. Tämä kirjallisuusvalikoima oli erittäin suppea, mutta jo näin satunnaisessa otannassa museot pompahtavat esille tämän tästä. Tekisi mieli jatkaa museoiden bongaamista kirjoista ja katsella vähän laajemmin, millaisiin yhteyksiin museot sijoitetaan. Onko museoiden tehtävänä lähinnä tarjota toiminnalle puitteet vai löytyisikö meiltä lisää Vanhan rouvan tapaisia opuksia, jossa museo on olennainen osa toimintaa?

perjantai 30. syyskuuta 2011

Kofeiinikrapula Näyttelycafésta

Museoliitto järjesti tämänvuotisen Näyttelycafé-tapahtuman Sastamalan tuoreessa suomalaisen kirjallisuuden museossa. Pukstaavi on ollut avoinna vasta muutaman kuukauden, joten Näyttelycafén isännöinti näin pian rankan museonrakentamissession jälkeen oli hatunnoston arvoinen suoritus. Järjestelyt olivat erinomaiset alustuksia, retkikohdetta ja tarjoiluja myöten. Kahvia oli tapahtuman nimen mukaisesti tarjolla jatkuvasti, ja jos nälkä meinasi yllättää, pöydästä sai hakea vapaasti ihania juustoja, keksejä, suklaakonvehteja ja itsetehtyä toffeeta.


Jos Näyttelycafé olisi kestänyt kauemmin, olisi paluumatkalle Kuopioon
vyörynyt tuplasti elopainoa lähtötilanteeseen nähden.

Lukutoukkana ja kirjafriikkinä odotukseni kirjallisuusmuseon upouutta perusnäyttelylle olivat korkealla, eikä Pukstaavi pettänyt. Tietoa kirjallisuuden ja kirjapainotaidon kehityksestä sekä suomalaisesta kirjallisuudesta eri näkökulmista löytyi mielin määrin. Monet ratkaisut olivat tyylikkäitä ja istuivat erinomaisesti paikan henkeen. Näyttelyn kerronnassa ei ollut unohdettu lapsia. Ja mikä parasta: näyttelyssä olisi ihan oikeasti saanut istua mukavissa nojatuoleissa ja uppoutua lukemiseen. Tämä tosin selvisi vasta paljon myöhemmin, sillä me korrektit museoammattilaiset luonnollisestikin oletimme, ettei näyttelyssä esillä oleviin kirjoihin saa koskea.
Havainnollinen ja tyylikäs esitys erilaisista kirjansidontatyyleistä.

Voi kun olisi ollut aikaa istua ja lukea, lukea, lukea!

Silti ensimmäinen kokemus näyttelystä jätti hieman kylmäksi - johtuikohan lyhyistä yöunista ja pitkästä ajomatkasta. Toisaalta Näyttelycafessa käytettiin melko paljon aikaa Pukstaavin rakentamisprosessin esittelyyn, ja jokaisen alustuksen jälkeen teki mieli pujahtaa näyttelyyn uudestaan katsomaan, jotta miltäs se äsken esitelty Satujuna tai Runokulma näyttikään. Oikeastaan näyttely alkoi vasta avautua kunnolla vasta toisella tai kolmannella katsomiskerralla, mikä saattaa olla hyväkin keino houkutella kävijää palaamaan museoon uudestaan. Itselle jäi vielä pieni tiedonnälkä kirjallisuuden asemasta yhteiskunnassa ja etenkin suomalaisen kirjastolaitoksen kehityksestä: niihin osioihin olisi ehkä voinut panostaa vielä enemmän.

Näyttelycafésta jäi hauskojen muistojen ja hienon retkielämysten lisäksi käteen muutama kokeilemisen arvoinen työkalu. Viimevuotisessa vastaavassa tapahtumassa testattiin Think Aloud - asiakaspalautemenetelmää, jota Kansallismuseo oli kuluneena vuonna kokeillut ja kehittänyt. Menetelmää voitaisiin ehkäpä käyttää meillä uusien perusnäyttelyiden suunnitteluun, ja ajankohdaksi voisi sopia ensi vuosi. Näyttelysuunnittelun kaoottisuutta saattaisi puolestaan helpottaa Lahden kaupunginmuseon kehittämä näyttelyprosessimalli.

Matkailu avartaa, se tuli taas todettua.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Puun päivä

Näyttelykalenteria ja museotapahtumia suunnitellessa olisi hyvä tutustua kaikenkarvaisiin teemapäiviin ja -vuosiin. Itseäni harmittaa hiukan, kun huomasin vasta liian myöhään viimevuotisen YK:n kansainvälisen Monimuotoisuuden teemavuoden, tai tämänvuotisen kansainvälisen Metsien vuoden. Olisi todella ollut paikallaan huomioida tuollaiset kansainväliset teemat, jotka sopivat museon toiminta-ajatukseen kuin nenä päähän. Tulevien vuosien teemat "kestävästä energiasta" tai "kansainvälisestä vesiyhteistyöstä" eivät olekaan enää niin helposti näyttelyiksi tai tapahtumiksi sovitettavissa. Toisaalta joitain teemoja on vaikea ottaa kovin vakavasti. Täytyy tunnustaa, että en tainnut muistaa erityisesti juhlistaa esimerkiksi kansainvälistä Perunan vuotta v. 2008.

Teemapäivän keksiminen voi toki alkaa pienemmästäkin. Vuonna 1997 Lohjalle istutettiin itsenäisyyden 80-vuotisjuhlan kunniaksi Juhlametsä. Tapahtuma antoi sysäyksen puu- ja metsäteeman edelleen kehittämiselle, ja niinpä vuotta myöhemmin vietettiin Lohjan museossa ensimmäistä Puun päivää 27.9., Vesan päivänä. Teemapäivän tarkoitus on korostaa puiden ja metsien merkitystä meille ihmisille ja monimuotoisuudelle yleensä. Vähitellen Puun päivän vietto on laajentunut muillekin paikkakunnille, ja tavoitteena on saada se kansainväliseksi teemapäiväksi.

Puun päivää voisi juhlistaa vaikka retkellä lähimetsään. Luontoelämyksiä ei aina tarvitse etsiä kaukaa.


PUUN PÄIVÄN JULISTUS

Tänä päivänä haluamme erityisesti kiinnittää huomiota puun merkitykseen, ovathan metsät yhtä tärkeitä maapallolle kuin keuhkot ihmisille. Siksi metsien suojelu, istutus ja hoito on välttämätöntä.Uusiutuvana luonnonvarana puulla on samalla materiaalina suunnattomat mahdollisuudet, kun ne asetetaan kestävän kehityksen puitteisiin.

Muistaen, että puut voivat elää ilman ihmistä, mutta ihminen ei voi elää ilman puita, pyydämme kasvua niin istutetuille puille kuin luonnonmetsille ja toivotamme:

KAUAN ELÄKÖÖN PUU!

tiistai 20. syyskuuta 2011

Angry Birds, karppausta ja twiittausta 100 vuotta sitten

Avasimme tänään Kuopion museoon uuden näyttelyn nimeltään "Karppas-Matti, lintumies". Näyttelyssä esitellään pieni osa Haminalahden kuuluisan lintumaalarin Matti Karppasen uskomattoman laajasta elämäntyöstä: luonnoksia, piirroksia, päiväkirjoja ja konservoituja eläimiä. Esillä on töitä niin tutuista kuin harvinaisistakin linnuista ja nisäkkäistä.

Matti Karppasen täyttämä komea aromerikotka


Sadan vuoden takaisia tapoja ihmetellessä tulee eteen paljon hätkähdyttäviä asioita. Jotkut asiat tehtiin aivan päin vastoin kuin nykyään, ja toiset asiat taas tuntuvat hauskan tutuilta. Esimerkiksi jos luonnonystävä ei tunnistanut harvinaista lintua, se saatettiin ampua, jotta tunnistaminen helpottuisi ja varmistuisi. Villieläimiä saatettiin myös pitää lemmikkinä.
Matti Karppanen ja kesy pihakotka
(kuva Kuopion kulttuurihistoriallinen museo)


Karppasen päiväkirjojen lyhyt ja ytimekäs kirjoitustyyli on aivan kuin suoraan nykypäivän Twitteristä tai Facebookista:

"Täytin huuhkajaa."
"Maalasin punatulkkuja."
"Kävelin metsässä."
"Katselin ketunjälkiä."
"Kuun valossa ammuin rotan."
"Waris saksissa." (eli ansassa). "
"Ei paljon mitään."

Säätiloille Karppasella oli omat nimitykset:
"Wihanen 11 C kylmä."
"Osaksi herttanen."
"Ilkeä pohjatuuli."

Voiko sanoa, että lintumies Karppanen harjoitti twiittausta 100 vuotta ennen sen keksimistä? Oliko muistiinpanot tarkoitettu vain itselle tai myös muille, kuka tietää? Nykyään nämä havainnot omasta ja luonnonelämästä voisivat olla samanhenkisten nähtävillä ja kommentoitavissa jotakuinkin samalla hetkellä kun ne kirjoitetaan; sata vuotta sitten asiat olivat vähän toisin.

Matti Karppanen
(kuva Kuopion kulttuurihistoriallinen museo)


Näyttelyn nimeä mietittiin pitkään. Matti Karppanen oli luonnonystävä vailla vertaa. Erityisesti Karppasta kiinnostivat petolinnut, harvinaiset lajit ja poikkeuksellisen näköiset yksilöt. "Angry Birds" olikin yksi nimivaihtoehdoista. Karppasen harjoittamaa elämäntyyliä olisi hyvin voinut kutsua suoraan nimestä johdettuna "karppaukseksi", millä ei tietenkään ole mitään yhteistä nykyisin muodissa olevan samannimisen ruokavalioon liittyvän sanan kanssa. "Twiittaus" olisi myös hyvin sopinut elämäntyönsä lintujen kanssa tehneestä miehestä kertovan näyttelyn nimeen. Lopulliseksi nimeksi valittiin "Karppas-Matti, lintumies". Se ei ole muodikas, eikä kovin vetävä, mutta ehkä se kuitenkin kertoo jotain oleellista ja tärkeää Matti Karppasesta.

Toivottavasti näyttelyssä kävijät voivat saada jonkinlaisen tuntemuksen menneitten aikojen erilaisesta maailmasta. Karppasen lintumaalauksia voi muuten ihailla samaan aikaan  Kuopion taidemuseossa 6.11.2011 asti.
Kuopion museon näyttelystä lisää:
http://www.kuopionluonnontieteellinenmuseo.fi/nayttelyt/vaihtuvat.htm




tiistai 30. elokuuta 2011

Mahtava sienisato Korttelimuseossa!

Tämän vuotinen mahtava sienisato on nyt hämmästeltävissä myös Kuopion Korttelimuseossa (Kirkkokatu 22), jossa pidetään 30.8.–1.9.2011 Kuopion luonnontieteellisen museon sieninäyttely. Näyttely on avoinna yleisölle tiistaina klo 10–18, keskiviikkona klo 10–19 ja torstaina klo 10–18.

Sieninäyttely on mitä parhain tilaisuus harjoitella kauden yleisimpien sienten tunnistamista! Mukana näyttelyssä on niin ruoka- kuin myrkkysieniäkin sekä lukuisia muita esimerkkejä sienilajiston monimuotoisuudesta. Näyttelyä voi siis hyödyntää mainiosti oppituntina koululais- ja opiskelijaryhmille. Läsnä on myös asiantuntijoita vastaamassa lajintunnistukseen tai vaikkapa sieniruokiin liittyviin kysymyksiin.



Näyttelyssä voi tutustua sienien uskomattomaan
monimuotoisuuteen.


Tuoksuorakkaan tuntee helpoiten, niinkuin
nimestä voi arvata, tuoksusta. Se on voimakas
maarianheinämäinen tai aniksen tapainen tuoksu,
jonka tuntee jo jonkin metrin päähän sienistä.
Tässä tapauksessa kuva tai teksti ei korvaa
oikeaa tuoksua; se pitää kokea itse.


Ukonsieni on iso.


Ukonsienten purku kuljetuksesta



perjantai 26. elokuuta 2011

Mahtava sienisato metsissä!

Savon Sanomat uutisoi tänään näyttävästi maakuntamme runsaasta sienisadosta. Omien maastokokemusteni perusteella hehkutus on täysin aiheellinen. Reilu viikko sitten vaeltelin illalla Puijon kuusikoissa kaatosateen valuessa pitkin niskaani. Vaikka tarkoitukseni ei ollut sienestää, löysin sattumalta niin mahtavan mustatorvisienipaikan, etten mitenkään voinut jättää lempisieniäni metsään! Myös lampaankääpiä, haperoita ja haaparouskuja osui reittini varrelle. Typeryyksissäni olin jättänyt sienikorin kotiin, mutta taskusta löytyi muovipussi. (Oikea, vakavasti otettava sienestäjä ei tietenkään KOSKAAN laita sieniä muovipussiin, mutta hätä ei lue lakia.)

Sieniharrastukseni on viime viikon aikana saanut muutenkin uutta kipinää. Osallistuin Sisä-Savon kansalaisopiston kauppasienineuvojakurssille, joka pidettiin Kirsti Eskelisen johdolla 20.-24.8. Suonenjoella. Viidessä päivässä opeteltiin kaikki 23 metsässä kasvavaa kauppasienilajia näköislajeineen ja lisäksi tutustuttiin koko liutaan muitakin lajeja. Vaikka tunsin sieniä kohtalaisen hyvin jo ennen kurssia, olivat lisäkoulutus ja muistiinpalautus paikallaan. Etenkin haperot ja rouskut ovat jääneet minulle hieman vieraiksi, sillä en ole ollut niistä ruokasieninä erityisen innostunut. Haperoissa tuppaa olemaan toukkia, ja monet rouskut vaativat esikäsittelyn, mikä on kaltaiselleni maailman toiseksi laiskimmalle kokille liian vaivalloista. Tällä kurssilla nirsoilu ei ollut paikallaan, joten hapero- ja rouskutuntemukseni koheni huomattavasti.
Tiukkaa tattitreniä.

"Uskomaton ukonsieni!!" hehkuttaa Kirsti Eskelinen.


Tuoksuvalmuska, uusin kauppasienemme. Tuoksu on monien mielestä "kuin halpaa
parfyymiä",
minulle se toi mieleen kanelilla maustetun uuniomenan.

Sienineuvojakurssin kohokohta taisi olla erilaisten ruokasieni- ja sieniruokalajien maistelu. Tiistai-iltapäivänä kokkasimme ja maistelimme ainakin kymmentä eri sienilajia. Omassa liemessään paistetuissa sienissä on jokaisella oma, persoonallinen makunsa. Tapionherkkusieni oli selvästi voimakkaamman makuinen kuin kuusiherkkusieni ja makeahko mustavahakas nousi monen suosikiksi hienostuneen arominsa ansiosta. Raaskimme jopa käyttää uskomattoman suuren ukonsienen, joka oli yllätykseksemme täysin toukaton. Uusia tuttavuuksia minulle olivat pähkinäinen palterohapero ja kaneliuuniomenalta tuoksuva muotisieni tuoksuvalmuska. Suosikkilistani kärkeen ei valmuska hienosta maustaan huolimatta noussut: mielestäni ei oikein mikään voita mustavahakasta.


Jos syö kertaistumalta noin kilon sieniä, ei tarvitse syödä vähään aikaan mitään.

Eikä tämä tähän lopu. Sienet täyttävät myös ensi viikolla päiväni lähes kokonaan, sillä järjestämme Korttelimuseolla sieninäyttelyn 30.8.-1.9. Lähes koko museon väki on mukana keräämässä sieniä ja rakentamassa näyttelyä yhteisvoimin. Yleensä sienilajeja saadaan näyttelyyn noin sata, eli taatusti törmään ensi viikolla taas uusiin sienilajituttavuuksiin. Kuopion koulut ovat tuntuneet ottavan näyttelyn innolla vastaan, ja luokkia on tulossa Korttelille joka päivä. Kuulostaa haastavalta mutta hauskalta! Linkki

torstai 25. elokuuta 2011

Otukset kuin Harry Potterista

Harvoin nauran ääneen, kun luen tiukan tieteellistä lajintunnistusopasta. Mutta sienitieteen Grand Old Ladyn eli Marja Härkösen ja Elina Sivosen kirjoittamaa Limasienet-kirjaa ei voi lukea vakavalla naamalla. Vaikka luonnontieteilijöitä syytetään välillä huumorintajun puutteesta, niin ainakaan limasienitutkijat (nimistötoimikunnan biologeista puhumattakaan) eivät ole sieltä tosikkomaisimmasta päästä.

Limasienet ovat jo eliöinä niin kummallisia, että niitä on vaikea ottaa tosissaan. Otukset ryömivät pitkin metsiä epämääräisenä limakkona, joka voi huvikseen hajota useiksi osiksi ja yhtyä myöhemmin uudestaan yhdeksi möykyksi. Näitä limakoita ryömiskelee metsänpohjan karikkeessa ja lahopuissa erityisen paljon juuri näin alkusyksystä. Limasienet eivät ole sieniä, vaikka ne lisääntyvät itiöistä. Ne eivät myöskään ole eläimiä, vaikka ne kiistämättä liikkuvat ja voivat ylittää pieniä esteitä hyppäämällä. (Ihan totta: näin opiskeluaikanani nopeutetun filminpätkän, jossa limasieni onnistuu loikkaamaan muutaman sentin levyisen rotkon yli. Samaisessa kauhufilmissä limasieni hyökkäsi suuren tatin kimppuun, ympäröi sen kauttaaltaan ja sulatti sen elävältä. Urks.)

Hervottominta Limasienet-kirjassa ovat kuitenkin lajien uudet suomenkieliset nen-päätteiset nimet. Suomen Sieniseuran nimistötoimikunta näyttää revitelleen oikein kunnolla! Vai miltä kuulostavat poppeliputkinen, silkkityynynen, umpisolmunen, kukkatakkunen tai kirahvinuoranen? Mieleen tulevat väistämättä Harry Potter -kirjasarjan taikamaailmaotukset. Ainakin Posityyhtynen sopisi limasienten joukkoon mitä parhaiten.

Kuka sanoi, että biologia on tylsää?

torstai 18. elokuuta 2011

Keskikesän huuma vaihtui tyyneen hiljaisuuteen

Heinäkuun viimeisen viikon kuumana iltapäivänä peilityynellä järvellä vallitsee lumoava hiljaisuus, jonka rikkoo vain sudenkorentojen rapina niiden lennellessä pitkin rantaviivaa, ehkä kaukainen kuikan huuto tai pesimäpiirillään vielä viipyvä kalalokki. Toisinaan pihapuihin pyörähtää sini- ja hömötiaisten parvi, jonka mukana liikkuu myös sirittäjäpoikue. Ne saavat puuhakkuudessaan hetkittäin kovastikin säpinää aikaiseksi. Silloin tällöin kuuluu jostain ukkosen kumu.

Joutsenpoikue Kuopion Suuri Palosella 7. heinäkuuta 2011.

Illan tullen voi nähdä joutsenpoikueen lepäilemässä rantakivellä vanhempien huoltaessa sulkasatoista höyhenpukuaan tai kuikanpojat tyynellä järvenpinnalla emojen sukellellessa niille pikkukalaa. Poikasia ei tosin koskaan jätetä pitkäksi aikaa yksin pinnalle, vaan ainakin toinen vanhemmista pysyttelee jälkikasvunsa tuntumassa. Iltayöllä punarinta jatkaa yölauluaan ja lehtokurppa yölentoaan naristen ja sivaltaen. Jos sen reitille osuukin toinen samanlainen, seuraa hetken kiihtynyt hämminki useine hassunkurisine sivaltavine äänineen.

Toista oli meno vain kuukautta aiemmin. Silloin kuikan iltahuudon kantautuessa saaren takaa sitä olivat säestämässä kalalokit parinkymmenen yksilön voimalla täyttä kurkkua huutaen, vastarannalla varikset ja korpit yhtyivät kilpaa kuoroon ja laulurastas pisti yhä parastaan. Pieni punarintakin koetti, mutta hävisi auttamatta äänekkäille naapureilleen. Heinä-elokuun vaihteessa se voikin jo rauhassa hallita iltayön äänimaisemaa.

Vasta kalalokkien jättäessä pesimäseutunsa pian heinäkuun puolivälin jälkeen, järviruo'on kukinta-aikaan, kesän kiihkeys vähitellen laantuu ja autereinen rauha ja hiljaisuus palaavat keskisuomalaiselle järvelle.


Yksinäinen kalalokki pesimäreviirillään heinäkuussa 2011.

Mutta elämä jatkaa menoaan. Tiksuttavat, pilkulliset nuoret punarinnat ovat löytäneet talon alle ja kivien päälle kurkistelemaan. Selkälokkipari ilmestyy vaivihkaa odottelemaan kalanperkuun edistymistä hiljaisessa, siniharmaassa sateessa. Koleana elokuisena aamuna teerikukko on intoutunut soitimelle. Kuikanpojat kalastelevat jo itsenäisesti vanhempien seurassa ja joutsenpojat ovat ehtineet puolen joutsenen kokoisiksi. Ilmassa soi lähes taukoamaton kiikitys kolmen jo lentokykyisen nuoren nuolihaukan kerjätessä kuusen latvaoksilla ravintoaan. Välillä ne laajentavat reviiriään ja esittävät iloisesti taitolentonäytöksiään. Pian ne ovat valmiita jättämään kotikuusensa ja suuntaamaan maailmalle.


Iso Ukkonen Keiteleen takana heinäkuun 2010 lopulla.

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Naistenviikolla satoi isosirrejä!

Isosirri (Calidris canutus) on kiehtova arktisilla alueilla pesivä kahlaajalintu, joka tunnetaan mm. huikeista tuhansien kilometrien non-stop -muuttolennoistaan. Uusimpien tutkimusten mukaan isosirri voi lentää muutollaan jopa kuusi päivää ja yötä pysähtymättä, 8 000 kilometriä yhteenmenoon! Koska laji ei pesi Suomessa vaan on ns. läpimuuttaja, tai paremminkin ohi- tai ylimuuttaja, siihen ei varsinkaan sisämaassa oikein tahdo kontaktia saada! Tai, no saa, jos tietää niksit, tuntee kahlaajien kujeet eikä pelkää rankkasateita, ukkosia eikä varsinkaan kastumista.

Kevätmuutto
Toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa, kun Suomessa otetaan jo mm. viklojen syysmuuton ensiaskelia, kauas Siperiaan suuntaavat isosirrit vasta tankkaavat Tanskan tai jossain läntisen Euroopan merenrannoilla sopivia kelejä odotellen startatakseen lopulta uskomattomalle muutaman tuhannen kilometrin kevätlennolleen kohti Taimyrin niemimaan pesimäalueita. Suomalaisista isosirri-ilmiöistä kiinnostuneen kannattaa tällöin suunnata rannikolle, varsinkin Suomenlahden perinteisille arktisten lintujen muuton eli arktikan tarkkailupaikoille, joilla sopivilla keleillä ja tuurilla voi isosirrin kevätmuutosta tehdä komeitakin havaintoja. Parhaimmillaan on havaittu useita tuhansia muuttavia yksilöitä päivässä.

Liian usein isosirristä innostunut jää kuitenkin nuolemaan näppejään, sillä sirrimassat ohittavat tai ylittävät maamme aivan liian korkealla, kaukaa ja kovaa, ahkerimpien ja tarkkasilmäisimpienkin arktikastaijareitten optiikan ulottumattomissa. Keväällä isosirrejä havaitaankin Suomessa vain harvoin muuttomatkansa keskeyttäneinä, levähtämään tai ruokailemaan korkeuksista pudottautuneina, ja varsinkin sisämaassa keväinen paikallinen isosirri on ensiluokan harvinaisuus.

Syysmuutto
Monen muun arktisen kahlaajan tavoin myös isosirrin syysmuutto käynnistyy heinäkuussa, kun aikuiset, pesineet yksilöt kerääntyvät parviksi ja jättävät sopivilla itä- ja koillistuulilla pesimäseutunsa. Aikuisia sirrejä muuttaa vielä elokuussa, mutta syyskuussa vuorossa on enää lähinnä menneen kesän poikastuotto eli ns. nuoret yksilöt. Viimeiset nuoret isosirrit ylittävät maamme yleensä lokakuun puolivälin paikkeilla.

Varsinkin aikuisten isosirrien syysmuutto on asiaan vihkiytyneellekin lähes yhtä vaikeasti havainnoitavaa kuin kevätmuutto. Nuoria isosirrejä näkee hieman helpommin, sillä levähtämään laskeutuneet linnut saattavat ruokailla päiväkausia aloillaan. Vanhoilla isosirreillä on kiire etelään sulkimaan eivätkä ne vapaaehtoisesti keskeytä muuttomatkaansa tai välitankkaa Suomen kahlaajarannoilla. Jos kuitenkin osaa ennakoida lajin muuttopäivät oikein sekä ymmärtää ukkosten ja rankkasateiden eli ns. pudotuskelien päälle, isosirriinkin voi sopivilla lieterannoilla jopa sisämaassa saada kontaktin.

Naistenviikon 2011 pakkolaskuja Siilinjärvelle
Menneellä naistenviikolla 18.-24.7. kaikki loksahti - ainakin lintuharrastajan kannalta - kohdalleen. Kaukana koillisessa, Jäämeren rannoilla kelit (tuulet) olivat sopivat arktisten kahlaajien muutolle, mutta Suomen yllä muuttoparvet saivat monena päivänä vastaansa ukkosrintaman, rankkasateet ja vastatuulen. Pohjois-Savossa naistenviikko näytti erityisen lupaavalta.

Tiistaina 19.7. panin töistä Kuopiosta lähtiessäni tyytyväisenä merkille, että sääennusteet pitivät hienosti kutinsa. Tuuli sopivasti etelälounaasta, ukkonen jylisi Leppävirran suunnassa ja taivas tummeni lupaavasti laajalla rintamalla. Optimaalista kahlaajien PUDOTUSKELIÄ siis luvassa!

Siilinjärvellä alkoi sataa kuin Esterin saavista kaatamalla n. klo 16. Ihastelin kotona kaatosadetta, jota kesti lupaavasti kolmatta tuntia - vettä taisi tulla jo silloin paikoin yli 30 mm - ja odottelin samalla malttamattomana parhaimman sateen keventymistä. Kannattaisi suunnata pikaisesti Raasion ja Mustin rikastehiekan läjitysaltaille (altaat ovat tehdasaluetta ja alueella liikkuminen on luvanvaraista!), joiden laajat häkellyttävän merenrantamaiset lietteet houkuttelevat erityisen hyvin levähdyspaikkaa etsiviä kahlaajia. Raasion ja Mustin altaat ovat varsinainen pyhiinvaelluskohde monelle kahlaajaharrastajalle ja sisämaan paras paikka havainnoida muutollaan levähtäviä arktisia lajeja.

Raasion altaalla klo 18.50 kaikki näytti siltä mitä pitikin. Lietteellä ruokaili lähes 80 suosirriä, 4 kuovisirriä ja vesipääsky, runsaasti liroja, valko-, musta- ja punavikloja, muutama tylli ja pikkutyllejä. Sade taukosi hetkeksi, ja tulikin kiire Mustin altaalle, joka on viimeiset kymmenen vuotta ollut sisämaan paras taukopaikka mm. iso- ja pulmussirrille. Ja se kiire johtui siitä, että monet hienot arktiset lajit, varsinkin isosirri, punakuiri ja tundrakurmitsa, väistävät vain kaikkein rankinta sadetta, levähtävät lietteillä vain hetken ja jatkavat muuttomatkaansa heti sateen tauottua. Eli kahlaajaharrastajan ei kannata odotella kotona sateen päättymistä vaan liikkeellä pitää olla jo sateella. Ja kastuminen kuuluu toimenkuvaan.

Mustin allas (klo 19.20-20.10) lunastikin hienosti odotukset. Juuri tauonnut rankkasade oli pudottanut korkeuksista 116 suosirriä, 12 kuovisirriä, 3 pulmussirriä, 5 punakuiria, 14 tundrakurmitsaa ja 53 ISOSIRRIÄ, kaikki siis Suomen ilmatilaa muutomatkoillaan hyödyntäviä vieraita Siperiasta! Ja kuten odottaa saattoi isosirrit ja tundrakurmitsat levähtivät vain hetken, ruokailematta ja nousivat muutolle kohti etelää hienona sekaparvena klo 19.55. Parvi lähti väistämään lähestynyttä sadealuetta tyylikkäästi itäpuolelta, mikä jälkeenpäin sadealueen sijaintia ja etenemistä Ilmatieteen laitoksen tutka-animaatiota netissä tarkasteltuna vaikuttikin ainoalta oikealta ratkaisulta.

Viisitoista minuuttia parven nousun jälkeen alkoi sataa rankasti eikä lietteelle enää sadeverhon läpi nähnyt. Etelälounaassa Kuopion suunnassa salamoi ja jylisi laajalla rintamalla, taivas oli raskaan musta, ja oli selvää, että sade ja optimaalinen pudotuskeli jatkuisi vielä pitkään. Siispä kotiin vaatteita vaihtamaan, kaukoputkea kuivaamaan ja lepäämään, mutta herätyskello soimaan, sillä vilkkaimpina muuttopäivinä kahlaajarannoilla riittää tapahtumia läpi vuorokauden. Parvia laskeutuu muutolta ja nousee muutolle koko ajan. Lietteillä levähtävän kahlaajalajiston koostumus ja yksilömäärät vaihtelevat jatkuvasti eli pian kannattaisi olla uudestaan retkellä!

Herätys kolmelta ja asemissa Mustin altaalla klo 4.10. Sade oli jatkunut voimakkaana auringonnousuun asti, yhteensä vettä lienee tullut illan ja yön aikana paikoin jopa 70 mm. Kannatti taas lähteä. Lietteellä hääräsi hienossa aamuvalossa yhteensä n. 250 kahlaajaa, mm. 56 upeaa juhlapukuista isosirriä, 6 pulmussirriä ja ilmeisesti jo ne samat illalla nähdyt 5 punakuiria. Taivas selkeni vähitellen ja klo 4.50 35 isosirriä päätti jatkaa muuttoaan nousten yksi pulmussirri mukanaan korkeuksiin ja kaukoputken kantamattomiin kohti lounasta ja talvehtimisalueiden haasteita... Kannattiko lähteä?

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Madeirankeiju - legenda jo eläessään

Maamme luonnontieteellisten museoiden yli 20 miljoonalla näytteellä on kullakin oma, tutkimuksellinen, luonnon monimuotoisuuden kartoitukseen, dokumentointiin, seurantaan ja välillisesti myös luonnonsuojelun edistämiseen liittyvät roolinsa. Melko harvoin yksittäisen eläinnäytteen, vielä harvemmin kasvi- tai sieninäytteen, oma tarina jää elämään tai niiden stooreja avataan erikseen suurelle yleisölle.

Kuopion luonnontieteellisen museon lintukokoelman kruununjalokiviä on näyte madeirankeijusta (Oceanodroma castro), vedenpitävä dokumentti lajin sensaatiomaisesta ensivierailusta Suomeen. Madeirankeiju on rastaan kokoinen, yöaktiivinen merilintu, joka pesii Keski- ja Etelä-Atlantin saarilla, varsin kaukana Suomesta siis. Laji on harhautunut vain muutamia kertoja Manner-Eurooppaan ja Suomeen vain tämän yhden kerran.

Kuopion näyte on peräisin Suonenjoelta vuodelta 1993. P. Jäppinen ja N. Collanius löysivät 19. tammikuuta Iisveden jäältä henkihieverissä olleen oudon linnun, joka lopulta löysi tiensä Kuopion luonnontieteelliseen museoon. Lintu ehti menehtyä matkalla, mutta näyte pelastui museon kokoelmiin. Lajin määrittäminen ei ollut aivan yksinkertaista, sillä tämän vaikean merilinturyhmän lajintuntijoita ei Suomesta tuohon aikaan juurikaan löytynyt ja alan kirjallisuuskin oli kaukana siitä mitä se nykyisin on. Ulkomaisen asiantuntija-avun avulla laji lopulta kuitenkin varmistui madeirankeijuksi.

Suonenjoen Iisvedeltä 19.1.1993 löydetty
madeirankeiju (Oceanodroma castro).

Kuopion luonnontieteellisen museon kokoelmat.

Arvoitukseksi jää, mitä reittiä keiju Savoon saapui. Suora lento Iisvedelle eli Atlantilta länsituulten saattelemana non-stoppina niin pitkälle kuin voimat riittivät? Itämeren kautta lounaasta vähitellen? Jäämereltä pohjoisesta vai koillisesta Vienanmeren kautta koukkaamalla?
Lienee kuitenkin varmaa, että madeirankeijun ja Kuopion luonnontieteellisen museon yhteisen historian jatko-osaa ei aivan pian ole luettavissa. Madeirankeiju on harvinaisimpia Suomessa tavattuja lintulajeja, ja toista, ainakaan yhtä hyvin dokumentoitua valtiovierailua on turha lähivuosikymmeninä odottaa.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Iskäää! Tää oli tosi kiva retki!

"Hei entäs jos tänne ei tulekaan ketään?" kysyi opaskollegani Sanna-Kaisa Rautio, kun kello läheni uhkaavasti viittä, eikä Neulamäen tapaamispaikalla ollut vielä yhtäkään innokasta luontoretkeilijää.
"No, sitten meillä on vapaailta. Jos nyt kuitenkin käväiset vielä näkötornilla sen varalta, että joku odottelee meitä siellä", ehdotin.

Sanni lähti tarkistuskierrokselle, ja kuin taikaiskusta tapaamispaikalle karautti yhtäkkiä useita autoja. Katselin autoista purkautuvaa porukkaa, ja äimistyin: onko mahdollista, että kaikki osallistujat ovat miespuoleisia?!? Tavallisesti luonto- ja varsinkin perheretkille suuntaavat lähinnä naiset jälkikasvuineen. Viime hetkellä joukkoon liittyi sentään yksi äiti kahden tyttärensä kanssa, joten sukupuolijakauma ei päässyt pahasti heilahtamaan epätodennäköisyyden tuolle puolen.

Neulamäen metsät esittivät eilen parhaita puoliaan. Hyttysiä oli varsin kohtuullisesti verrattuna edellisen viikon valmistelureissuun; vettä ei satanut eikä aurinkokaan paahtanut liikaa. Retkellä pääsimme ihastelemaan niin luonnonsuojelualueen vanhaa metsää kuin näkötornista avautuvia maisemiakin. Ja kaiken kruunasivat juuri kypsyneet mustikat. Evästä riitti napsittavaksi kädenojennuksen päässä. Eläköön suomalaiset jokamiehenoikeudet!

"Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä...!"
lauloi myöhäinen peippokoiras toiveikkaasti.

kuva: http://www.flickr.com/photos/blockedroad/4683155444/sizes/l/in/photostream/

Isä ja pojat rakentamassa oravalle kotia...

... johon tuli hieno kääpäkatto ja evästä pitkäksi aikaa.

Patikointitahti pidettiin alusta loppuun hyvin leppoisana, jotta kolmevuotias kuopuskin jaksaisi. Taukoja tuli pidettyä varsinaisten luontorastien lisäksi aivan itsestään: aina kun retkeläiset huomasivat jotain kiinnostavaa, pysähdyttiin sitä ihmettelemään porukalla. Koska meitä oli yhteensä vain reilut 10, jokainen ennätti katsella ihan läheltä kuusenneulasnahikasta ja kävelyttää metsäsittiäistä kädellään. (Jösses, kun se kutitti!)

Sanni esittelee kuusenneulasnahikasta.

Oli upeaa huomata, miten lapset innostuivat hetki hetkeltä enemmän. Nuppineulan kokoiset kantarellinalut saivat pienimmän kiinnostumaan kovasti sienistä: "Nyt mä haluun löytää ison sienen! Eiku pienen sienen! Tai Ihan Oman Sienen!" Mieluisin tehtävä taisi kuitenkin olla luonnon värikirjon etsiminen ja tallentaminen omaan väripalettiin. Vaikka patikointia oli takana lähes kaksi tuntia eikä eväitäkään oltu vielä syöty, kuului viimeisessä ylämäessä ruikutuksen sijaan ihastuneita huudahduksia. Oi miten ihana pinkki! Onko sulla jo tällaista violettia? Hei, mä löysin ihan mustan lehden!

Ja kyllä mieltä lämmitti parin pikkupojan huudahdus, kun he pinkoivat viimeisen etapin kohti lähtöpaikkaa ja autoa: "Iskäää! Tää oli tosi kiva retki!!"

torstai 14. heinäkuuta 2011

Lusto - palasia metsästä

Näin kesällä, kun toimistossa on hiljaista, on mitä mainioin tilaisuus käydä katsomassa muiden museoiden näyttelyitä. Tällä kertaa suuntasimme Punkaharjun metsämuseo Lustoon museomestari Petterin ja lähetti Jyrin kanssa. Kävin Lustossa viimeksi vuonna 2002, mutta käynti ei ilmeisesti tehnyt mitenkään järisyttävää vaikutusta, sillä en muistanut paikasta juuri mitään.

Lusto on kotisivujensa mukaan "metsäkulttuurin valtakunnallinen erikoismuseo". Moniosaisessa perusnäyttelyssä käsitellään lähinnä metsätalouden kehittymistä 1800-luvulta nykyisyyteen. Tänä päivänä on vaikea muistaa, että vain viitisenkymmentä vuotta sitten metsätyöt tehtiin enimmäkseen hevosten ja miesten voimin, koneellinen korjuu on paljon nuorempaa perua. Hevosten käyttö ja hoito olikin saanut näyttelyssä paljon tilaa, aivan ansaitusti. Enpä tiennytkään, että suomenhevoset pystyvät vetämään käsittämättömiä 30 tonnin - siis yli 30 000 kilon!!!- taakkoja hyvin jäädytetyillä savottateillä. Siinä on hevosvoimaa kerrakseen.

Näyttelyyn oli rakennettu toinen toistaan hienompia pienoismalleja.

Interaktiivisuutta: Jyri testaa maailman metsävarojen kehitystä.

Konehallissa pääsi jopa kokeilemaan ihan aitoa metsäkonetta!!
Joku valistuneempi voisi kertoa, mikä tämän koneen nimi on...


Perusnäyttelyn lisäksi Lustossa on esillä useita vaihtuvia näyttelyitä, joiden aiheet vaihtelevat tänä kesänä ikoneista ikimetsien henkiin ja metsäkirjoista moderniin luonnonsuojeluun. Museossa oli siis lukuisia erilaisia aiheita koskevia osioita. Ja tässä lustolaiset ovat mielestäni menneet hieman metsään. Sekä perusnäyttelyssä että vaihtuvissa näyttelyissä on valtavasti kiinnostavia yksityiskohtia, mutta näyttelyiden kokonaisuus jäi vähän sekavaksi. Kävijän on vaikea löytää perusnäyttelyn punaista lankaa, jos keskellä perusnäyttelyä onkin yhtäkkiä jotain aivan muuta. Epäselväksi jäi myös se, mistä kohtaa näyttelyä olisi kannattanut lähteä kiertämään ja miksi.

Omatoimisen tutustumisen jälkeen lähdimme opastetulle kierrokselle - miten näyttelyitä avataan oppaan avulla? Kolmen vartin kierroksella ehdittiin käydä läpi osa vaihtuvista näyttelyistä ja palanen perusnäyttelyäkin. Miellyttävästi ja selkeästi esitti nuori opas asiansa, mutta hänkään ei pystynyt punomaan yhteen irrallisia osioita. Harmin paikka.

Paljon oli silti Luston näyttelyissä hyvääkin. Ja ehdoton kohokohta oli Hiljaisuuden huone, virtuaalinen luontoelämys. Muusta näyttelytilasta erotettu huone on mukavan hämärä, viileä ja äänieristyksen ansiosta hiljainenkin, asiaankuuluvia luonnonääniä lukuunottamatta. Seinällä on upea, yli 20-metrinen kuva syksyisestä metsälammesta. Kuvassa liikkuu animaatioita: joutsenet nousevat siivilleen, perhonen lepattelee rantakivillä, vedestä sukeltaa norppa.

Hiljaisuuden huone rakennettiin alunperin Hannoverin maailmannäyttelyn Suomen-paviljonkiin. Voin kuvitella, miten ihanalta tuntui vetäytyä tällaiseen viileään hiljaisuuden keitaaseen meluisalta näyttelyalueelta. Kuulemma huone oli niin suosittu, että järjestäjien piti rajoittaa huoneessa istuskelua ja hätistellä viivyttelijöitä pois, jotta kaikki ennättäisivät edes piipahtaa ihailemassa virtuaaliluontoa.

Tällaisia kokonaisvaltaisia elämyksiä toivoisi kokevansa useammin. Teki vaikutuksen.