torstai 18. joulukuuta 2014

Kääpämetsällä

Vaikka pidän kovasti näyttelyiden suunnittelemisesta ja ympäristökasvatustapahtumista, on enemmän kuin hauskaa tehdä välillä "oikeita" biologinhommia. Ennen museoitumistani rallasin useimpina vuosina maastossa huhtikuusta marraskuuhun, ja kääpäinventoinnit syksyisessä metsässä olivat (ja ovat edelleen) ehkä kaikkein lähinnä sydäntäni. Niinpä melkein hypin ilosta, kun kuulin museomme aloittavan pitkäaikaisen Puijon kääpien seurantatutkimuksen tänä vuonna. Meikä pääsee metsään!

Puijon luonnonsuojelualueille on vuonna 2002 perustettu 139 pientä ympyräkoealaa. Aloilla seurataan lahopuuston määrää ja laatua sekä elävien puiden harsuuntumista, joka kertoo puiden elinvoimaisuudesta. Viime kesänä konsultti Eerikki Rundgren kävi koealat uudelleen läpi, merkitsi ne helpommin havaittaviksi ja teki lahopuumittaukset sekä harsuuntumisarvioinnin. Selvisi, että lahopuun määrä Puijolla on 12 vuodessa kasvanut mukavasti, joskin se on edelleen kaukana luonnonmetsien lahopuumääristä.

Lokakuussa oli meidän vuoromme. Museonjohtaja-kääpätutkija Pertti Renvall irrotti kiireisestä aikataulustaan pari päivää tutkimusmetodien viilaamiseen ja maastotöiden aloittamiseen. Koealoja päätettiin valita satunnaisotannalla 40 kpl, jotta ne ehdittäisiin varmasti inventoida ennen lumen tuloa.

Helena-myrskyn kaatamien kuusten juurakot ovat mahtavan kokoisia.
Jopa 190-senttinen kääpätohtori näyttää niiden lomassa kääpiöltä.

Ihan kaikki alat eivät olleet hauskoja. Tämän alan inventoin kirjaimellisesti ryömimällä.
Mutta vaivannäkö kannatti: löysin harvinaisen, silmälläpidettäväksi luokitellun kirjokerikäävän (Ceriporia excelsa)!
Maastotöihin kului lopulta viisi päivää. Osan teimme yhdessä, lopuista huolehdin itsekseni - tai oikeastaan nelijalkaisten assistenttieni Tilhin ja Usvan kanssa, jotka tosin keskittyivät lähinnä eväsleipien oikeudenmukaiseen jakamiseen. Useimmilta aloilta löytyi korkeintaan muutama yleinen kantokäävän tai kuusenkynsikäävän tapainen laji, ja monet alat olivat täysin käävättömiä, vaikka Puijon lahopuumäärät ovat vuosien varrella kasvaneet. Lahopuusto ei ole tasaisesti jakautunut metsään, joten satunnaisotannalla valitut alat eivät tietenkään kerro koko totuutta. Osa lahopuista oli myös niin tuoreita, etteivät käävät ole vielä ennättäneet kasvattaa itiöemiään niiden kylkeen.

Harmaaleppämaapuulla kasvaa valkoista rähmää, josta on paras ottaa näyte.
Kaikkia lajeja ei edes kääpätohtori tunnista maastossa. Tunnistamattomista lajeista otetaan näyte, kuivataan ja pakastetaan se kutsumattomien hyönteisvieraiden varalta ja määritetään näyte mikroskooppisesti. Pidän skooppaamisesta - se on jollain tavalla hyvin rauhoittavaa. Rihmastorakenteen katseleminen tuo mieleen van Goghin maalaukset; itiöiden etsimisessä ja mittaamisessa ei voi kiirehtiä. Tällä kertaa suurin osa näytteistä oli helppoja määrittää, mutta pari hieman kiperämpääkin pähkinää oli joukossa. Hyvä niin, pysyypä taito paremmin hyppysissä!

Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä, jatkuuko kääpiminen kotimetsässäni Puijolla ensi vuonna vai vasta paljon myöhemmin. Joka tapauksessa oli hauskaa leikkiä oikeaa tutkijaa. 

Ensin kääpänäytteestä leikataan partaveitsenterällä pieni hitunen.
Leikkeen päälle tipautetaan pisara puuvillasineä. Lasia lämmitetään
hetken aikaa sytkärillä ja lopulta se peitetään peitinlasilla.
Ja eiku skooppaamaan! Tällä kertaa skoopissa näkyi rihmaharsukka (Trechispora hymenocystis).

maanantai 1. joulukuuta 2014

Herkkää hiusjäätä

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt. Näin kävi eilen: luulin, että lahon oksan päälle oli jostain syystä jäänyt sulamatonta lunta. Lähemmäs mennessäni huomasin, että kyse olikin harvinaisemmasta ilmiöstä. Lehtipuun oksan sisältä pursusi ohutta ja haurasta hiusjäätä.

Hauras hiusjää sulaa kosketuksesta heti.
Hiusjään oletetaan syntyvän lehtipuiden lahottajasienten ansiosta. Lahopuun sisällä kasvavasta sienirihmastosta imeytyy vettä rihman päähän puun pinnalle. Pinnalla vesi jäätyy pikkupakkasella ohueksi, hiusmaiseksi rakenteeksi. Jäähiuksen halkaisija on vain millin kymmenesosa mutta pituus voi olla useita senttejä. Rihmanpäitä voi olla lahopuun pinnalla yhtä tiheässä kuin hiuksia ihmisen päässä.

Ilmiö on harvinainen: itse olen nähnyt hiusjäätä vain pari kertaa elämässäni. Ei tiedetä, mikä tai mitkä lahottajasienet saavat sen aikaan. Sääolosuhteiden on osuttava kohdilleen: hauraat jäähiukset katkeavat helposti, joten tuulisella kelillä ei hiusjäätä päästä näkemään. Ilmeisesti lauha, kostea pikkupakkaskeli on ihanteellinen hiusjään syntymiselle, sillä viime talvena ilmiötä pääsi näkemään useilla paikoilla Suomessa.

Harras ihminen voisi luonnehtia hiusjäätä vaikkapa enkelinhiuksiksi ensimmäisen adventtisunnuntain kunniaksi. Minä tyydyin kiittämään mielessäni kauniista luonnonilmiöstä lahottajasieniä.

perjantai 28. marraskuuta 2014

Voihan KÄÄK - joulu on TAAS!

Olen täysin vakuuttunut siitä, että joulu on vähintään kolme kertaa vuodessa. Jälleen avasimme talvisalin isot vitriinit ja asettelimme sinne tänne tonttuja etsittäväksi. Ja voiko siitä muka olla jo kolme vuotta aikaa, kun viimeksi rakensimme joulunäyttelyn parvihuoneeseen? Pakko se on uskoa - vuosi sitten huoneessa oli Honka, mänty, petäjä -näyttely ja kaksi vuotta sitten tilan oli vallannut liito-orava. 

Tänä vuonna joulunäyttelymme ei ole ehkä ihan se perinteisin. Mainio museomestarimme Petteri keksi alkusyksystä, että räväytetäänpä musiikkiaiheinen joulunäyttely ja tehdään eläinten ja joulutonttujen stadionkeikka nimeltään Vain eläimiä!

Soitinrakentajan työ vaatii asiantuntemusta.
Myhkyrinkadun bassoekspertti keskittyy työhönsä.
Marco-tonttu oli tyytyväinen valmiin basson soundeihin. Parta ojoon ja lavalle!
Syksyn mittaan Poijutien eläinkokoelmatiloissa raikui tämän tästä nauru, kun konsertin tähtisolisteja ja soittajia valittiin. Valitettavasti Vesa-Matti Kuiri, Suvi Pilkkaniska ja Pauli Metsähanhiniemi joutuivat omien aikataulujensa vuoksi jättämään stadionkeikan väliin. Mutta todella kovan luokan esiintyjiä keikalle löytyi! Bändin basistina liehuu pitkätukkainen Marco-tonttu ja solisteina loistavat ikisuosikki Sopuli Eedelman, piskuinen Robin sekä tietenkin tajunnan räjäyttävä supertähti KÄÄK.

KÄÄK ei tunnetusti suostu esiintymään ilman vaikuttavaa lavashowta. Rakennussuojelullisista syistä oikeaa pyrotekniikkaa ei päästy käyttämään, mutta ei hätää - Myhkyrinkadun suuri televisio yltää supertähden mittaiseen valoshowhun! Tulipa sillekin rakkineelle hyödyllistä käyttöä.

Sitkeä huhu kertoo, että erään radioaseman toimittaja ei millään meinannut pystyä lausumaan ääneen konsertissa esiintyvien tähtien nimiä vakavalla naamalla. Voimmekin siis ennustaa, että joulunäyttelyvieraat lähtevät keikan jälkeen kotiin hymyssä suin. Kevyttä joulumieltä ja raskasta rockia!

KÄÄK avaa ääntään. Keikka on sangen pitkä, 28.11.-10.1.,
joten artistin on syytä virittää instrumentti kunnolla.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Eläinmaailman isiä ja poikasia

Eläinmaailmassa isien rooli poikasten hoidossa arvioidaan usein pienemmäksi kuin emon. Monilla lajeilla näin onkin. Naaraille lisääntyminen on usein rasittavampaa kuin koiraille, onhan munien tuottaminen tai poikasten kasvattaminen kohdussa aikamoinen ponnistus. Mitä enemmän naaras panostaa lisääntymiseen, sitä enemmän sillä on menetettävää, jos kaikki ei sujukaan kuin Strömsössä.

Mutta eläinlajien joukosta löytyy hämmästyttävän paljon esimerkkejä huolehtivaisista isistä. Kotimaisista linnuistamme yllättävän moni pariskunta hoitaa poikasensa yhdessä. Työtä riittää kummallekin vanhemmalle, sillä Suomen sorea kesä on sangen lyhyt saattaa avuttomat linnunpojat lentokykyisiksi. Monen kahlaajalinnun työnjako on mennyt vielä pitemmälle. Esimerkiksi mustaviklonaaraat viettävät Suomessa vain muutaman viikon. Kevätmuuton jälkeen naaraat parittelevat koiraiden kanssa mutta tuumaavat pian munimisen jälkeen, että heippa vaan isi - tytöt lähtevät nyt etelään! Vikloisä jää hautomaan ja huolehtii poikasista kesän ajan syysmuuttoon asti.
Mustaviklokoiraille yksinhuoltajaisän elämä on tuttua.
Naaraat vain käväisevät Suomessa, muu jää koiraan harteille.
kuva: Kaeptn chemnitz (lisenssi)
Monet eksoottisemmatkin koiraslinnut kunnostautuvat jälkikasvun hoitamisessa. Etelämantereella värjöttelevät keisaripingviinit joutunevat kaikkein kovimpaan koetukseen yrittäessään suojella ainokaista munaansa hyiseltä kylmyydeltä. Pingviinikoiraat hautovat munaa kannattelemalla sitä jalkojensa päällä jopa -60 asteen pakkasessa kahden kuukauden ajan - syömättä yhtään mitään koko aikana. Isäparat!
Pingviinien vanhemmanrakkaus on erittäin voimakas. Jos hautominen epäonnistuu tai poikanen kuolee, vanhemmat voivat helposti adoptoida jonkun toisen, orvoksi jääneen poikasen tai yrittävät jopa varastaa naapurin jälkikasvua hoivattavaksi. Eipä ole tavatonta sekään, että kaksi koirasta lyöttäytyy yhteen huolehtiakseen pienestä untuvikosta.

Luonto-ohjelmista tutut keisaripingviinit joutuvat uskomattoman lujille poikasten kasvattamisessa.
kuva: Michael Van Woert (lisenssi)
Nisäkkäistä huolehtivaisimpia ovat valkotupsutamariinit. Isä osallistuu synnytykseen ottamalla poikaset vastaan, puremalla niiden napanuoran poikki ja nuolemalla ne puhtaiksi. Poikaset viettävät lähes kaiken ajan isänsä hoivissa, sillä isä vie ne emolle vain imetystä varten muutaman tunnin välein.

Pisimmälle isyyden taitavat viedä merihevoskoiraat. Nämä pienet kalat tulevat raskaiksi ja kantavat poikaset vatsapuolen taskussa. Taskuun kehittyy jopa istukankaltainen kudos, joka tuo munille happea ja ravintoa. Synnytyksen jälkeen poikaset kykenevät heti huolehtimaan itsestään. Kun merihevosnaaras huomaa koiraan taskut tyhjiksi, se tulee usein heti vonkaamaan uutta parittelua. Koiraat voivat kuitenkin olla kranttuja ja antaa innokkaalle naaraalle pakit.
Raskaaksi voivat tulla muutkin miehet kuin Arnold Schwarzenegger elokuvassa Junior.
Naurattaisikohan leffa merihevoskoiraita?
kuva: Mohammed Al Momany (lisenssi)
Selkärangattomien suuressa joukossa jälkeläisistä huolehtiminen on melko harvinaista - useimmiten munat ja kuoriutuva jälkikasvu jätetään huolehtimaan itsestään. Hyönteismaailmassa poikkeuksellisia ovat pohjoisamerikkalaiset vedessä elävät jättiläisvesiluteet. Naaraan osuus lisääntymisessä on muniminen koiraan selän päälle. Koiras kantaa munia mukanaan kuoriutumiseen asti. Kantaminen ei riitä, vaan koiraan on usein uitava veden pinnalla ja "punnerrettava" kroppaansa veden pinnan läpi. Liike hapettaa munia tehokkaasti.

Mukavaa isänpäivää kaikille ihmis- ja eläinmaailman isille!

perjantai 31. lokakuuta 2014

Luontoretket 2014 - mitä jäi käteen?

Museon retkikausi on tämän vuoden osalta lopussa, marraskuu kolkuttaa ovella. Nyt on hyvä hetki vetää villasukat jalkaan, kaataa kahvia kuppiin ja suunnata katse taaksepäin. Missä tulikaan käytyä? Mikä teema veti yleisöä magneetin tavoin ja mikä jäi pienen piirin retkeksi? Täytyykö kaikkien tapahtumien olla suuria ja mahtavia vai olisiko pienimuotoisuudellekin paikkansa?

Retkitoiminnan pohtiminen on hyvä aloittaa yhteenvedosta. Tänä vuonna retkiä järjestettiin seitsemän (suunnitelmissa oli kahdeksan, mutta hyönteisaiheinen retki jouduttiin huonon sään takia peruuttamaan). Tapahtumien ajankohdat sijoittuivat melko tasaisesti koko kaudelle; tosin elokuun lopulla oli Sieniviikkojen takia jonkinlainen tapahtumien suma.

27.4.   Muuttolintuja Keskimmäisellä     33 osallistujaa
22.5.   Lähiretki Särkiniemeen               60 osallistujaa
18.6.   Lasten seikkailuretki                   26 osallistujaa
15.7.   Jättipalsamit kuriin! -talkoot          6 osallistujaa
22.8.   Lepakkoretki                             68 osallistujaa
26.8.   Pörräävät pölyttäjät                    peruutettu
31.8.   Sienestyksen alkeet                    70 osallistujaa
20.9.   Vanhan metsän taikaa                 12 osallistujaa

Retkien ja osallistujien määrä on kasvanut hieman joka vuosi. Tänä vuonna osallistujien yhteismäärä oli 275. Ei huono luku, ei lainkaan! Eniten yleisöä vetivät historia- ja luontotietoa yhdistänyt Särkiniemen-retki, lepakoiden tarkkaileminen ja sieniretket. Aiempien vuosien suosikkeja ovat olleet geologiaretket ja vesihyönteisistä kertovat Ötökkäsafarit.

Aurinko laskee Puijon taakse. Lähes 70 retkeläistä on lähdössä
bongaamaan lepakoita Laura Niinimäen opastuksella.
Viimeisimpien vuosien aikana olen oppinut tuntemaan lähes kaikille retkille osallistuvia vakiokasvoja. Useimmiten retkeläisistä ehkä kolmannes on näitä retkien suurkuluttajia, suurempi osa ensikertalaisia tai satunnaisempia kävijöitä. En osaa sanoa, kummat ilahduttavat enemmän. Toisaalta on aina yhtä hienoa nähdä se ensimmäinen ihmetys: "En ole tajunnutkaan, että Kuopiossa on näin hienoja paikkoja!" Mutta vähintään yhtä hyvältä tuntuu se, että jotkut jäävät luontoretkikoukkuun ja lähtevät mukaan uudestaan ja uudestaan. Vakiokasvojen ansiosta retkivalikoiman ja opastuksen sisällön täytyy uudistua koko ajan - haluan, että jokaisella retkellä nähdään, kuullaan ja koetaan jotain uutta.

Joskus meillä keskustellaan, kannattaako pieniä noin 10 hengen tapahtumia järjestää. Viime vuosien tilastoja katsellessa huomaa, että pieniksi tapahtumiksi ovat jääneet "tavalliset" metsävaellukset, pienet perheretket, jättipalsamin poistotalkoot ja syyskauden retket. Tällä tehokkuutta ihannoivalla aikakaudella ei ole ihme, että pienimuotoisten tapahtumien mielekkyys kyseenalaistetaan.

Itse ajattelen, että suuri osallistujamäärä ei ole ainoa onnistumisen merkki. Yli 50 hengen retkillä on varsin todennäköistä, että kaikki osallistujat eivät kuule opastusta kunnolla. Opastuspisteillä joutuu väistämättä odottamaan pitkään ennen kuin viimeisetkin ovat päässet perille. Pienillä, 10-20 hengen retkillä opastuksen kulku ja ohjelma on paljon joustavampi, kun osallistujien toiveet pystytään ottamaan huomioon. Parhaimmillaan kaikki halukkaat pääsevät osallistumaan elävään, polveilevaan keskusteluun, joka avaa uusia näkökulmia jokaiselle.

Lasten seikkailuretkillä pieni osallistujamäärä on olennaista turvalliselle ja onnistuneelle retkelle.
Jokaista on pystyttävä tarvittaessa auttamaan ja tukemaan.
kuva: Päivi Asikainen
Vaikuttaakin siltä, että olemme onnistuneet puolivahingossa suunnittelemaan oikeanlaisen konseptin. Joka vuosi retkiohjelmasta täytyy löytyä yleisöä takuuvarmasti kiinnostavia aiheita, jotka madaltavat kynnystä lähteä luontoon. Mutta ihan yhtä tärkeää on valaista vähän tuntemattomampia aiheita ja tarjota mahdollisuus syvälliseen ja kiireettömään keskusteluun. Mitä hyötyä on käävistä ja muista lahottajasienistä? Miten luontoretkeily vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin? Millaista elämää voi löytyä keskeltä urbaania kivierämaata?

maanantai 6. lokakuuta 2014

Willamon mystiset luontokuvat

Kirjaston kokoussaliin laskeutui mystinen tunnelma, kun Viimeiset vieraat -näyttelyn toinen luontokuvaaja Heikki Willamo aloitti kertomuksensa luontokuvaajan työstä. Salin valot sammutettiin, jotta toinen toistaan hienommat valokuvat pääsisivät oikeuksiinsa. Kuvat ja Willamon elävästi kerrotut tarinat suomalaisesta luonnosta eivät varmasti jättäneet ketään kylmäksi.

Tarina alkoi Viimeiset vieraat -kirjan syntyvaiheista. Suomessa on valtavasti autiotaloja, muistoja ajasta, johon ei ole enää paluuta. Willamo ja kirjan toinen tekijä Kai Fagerström vierailivat kymmenissä autiotaloissa ja viettivät niissä satoja ja taas satoja tunteja. Kirjan ja siitä syntyneen näyttelyn pääosia näyttelevät autiotalojen eläinasukkaat, ja eläinkuvaajan työ on pääosin odottamista. Ujoja villieläimiä ei voi käskeä eikä juuri houkutellakaan, on vain odotettava kärsivällisesti, että ne ilmaantuvat oikeaan aikaan oikeaan paikkaan.
Kuvaajat mielsivät autiotalot hieman eri tavoin. Fagerströmin mielestä niissä oli surumielinen tunnelma, ne henkivät kiireettömän aikakauden loppumista ja ihmisasukkaiden katoamista. Eräässäkin talossa kaikki tavarat olivat vielä paikoillaan ihan kuin asukas olisi lähtenyt vain käymään jossain... mutta jättänyt palaamatta. Willamo puolestaan koki talojen eläinasukkaiden läsnäolon lohdullisena. Luonto ottaa takaisin sen tilan, joka oli ihmisillä lainassa. Elämä autiotalossa jatkuu.

Willamo ja Fagerström eivät halunneet inhimillistää autiotalojen eläinasukkaita. Katsoja
tekee sen heidän puolestaan. Eikös orava ole selvästi odottamassa vieraita kärsimättömästi?
kuva: Kai Fagerström
"Viimeinen pari uunista ulos!"
kuva: Kai Fagerström
Supikoiranpentu katselee kotinsa ikkunasta. Jokohan pääsisi pihalle leikkimään?
kuva: Heikki Willamo
Viimeisten vieraiden jälkeen Willamo halusi tehdä jotain muuta, jotain uutta, jotain aivan omaa. Syntyi Vuosi metsässä, mustavalkokuvin kerrottu tarina yhden eteläsuomalaisen metsän vuodenkierrosta talvipäivänseisauksesta seuraavaan talvipäivänseisaukseen. Projektin aikana Willamo vietti metsässä niin paljon aikaa kuin suinkin. Lähiseudun eläimet tulivat tutuiksi, jopa ystäviksi. Oli varmasti koskettavaa nähdä omin silmin, miten ankarasti kylmä talvi kurittaa pikkulintuja. Tuona talvena kovat pakkaset koituivat kaikkien talvehtimaan jääneiden hippiäisten ja puukiipijöiden kohtaloksi. Vasta kevät toi hippiäisten kirkkaan laulun takaisin kuusikoihin, kun etelään lentäneet yksilöt palasivat kotimetsäänsä pesimään.

Lumen peittämät kuuset seisovat juhlallisesti hiljaisessa metsässä.
kuva: Heikki Willamo
Vuoden aikana Willamolla oli runsaasti aikaa seurailla lempilintujensa elämää. Tutuiksi tulivat niin kaakkurilammen kesäiset kiireet, varpuspöllön kimeä vihellys kuin töyhtötiaisen touhutkin. Syksyn tullen valokuvaajalla oli usein taskut täynnä pähkinöitä, joita rohkeat hömötiaiset kävivät noukkimassa ja piilottamassa talven varalle. Töyhtötiaiset eivät kesyyntyneet yhtä helposti vaan tarkkailivat tilannetta kauempaa irokeesitukkansa alta.
Vanamot. Keskellä voi tosin nähdä jonkin toisenkin hahmon...
kuva: Heikki Willamo
Vaikka vuosi metsässä aikanaan loppui, värivalokuvaan ei ollut paluuta. Mustavalkokuviin syntyi jälleen uusi näkökulma. Willamo oivalsi, että kuvaaminen on loppujen lopuksi pitkälti kohtaamista: valokuvaaja kohtaa kuvattavan eläimen, eläimet kohtaavat toisiaan, myyttinen ja todellinen luonto kohtaavat - ja Willamo kohtasi ruotsalaisen Mats Anderssonin, jonka kanssa valmistui kirja nimeltä Kohtaamisia. Uudessa teoksessa monet kuvat ovat mystisiä ja epätodellisia. Uudenlaisella tekniikalla on mahdollista luoda valokuvia, jotka muistuttavat muinaisia luolamaalauksia. Juokseva peura näyttää kiteytyvän jostain toisesta todellisuudesta, valkea lintu lentää kohti parempaa maailmaa.

Olin vaikuttunut tästä hienosta elämyksestä. Ja niin taisi olla moni muukin.

Viesti menneisyydestä.
kuva: Heikki Willamo


torstai 18. syyskuuta 2014

Maaginen magnifica

Tiistaina 16.9. museon kokoelmat täydentyivät sammaleläinten osalta uudella lajilla. Kyseinen laji on tieteelliseltä nimeltään Pectinatella magnifica. Suomenkielisen lajinimen puuttuessa kutsuttakoon tätä erikoisen näköistä ilmestystä tässä bloggauksessa vaikka ”jättisammaleläimeksi”.
Pectinatella magnifica   Kuva: Marko Kelo

Museon kokoelmiin päätyneet yksilöt olivat peräisin Lapinlahdelta Onkiveden Lammasvirralta, jossa yhdyskuntia eli kuvan kaltaisia möykkyjä (paino n. 2,5 kg) oli runsaasti, koon ja muodon vaihdellessa päärynästä aina reilun jalkapallon kokoisiin yhdyskuntiin.  
Laji on kotoisin Pohjois-Amerikasta Mississippi-joen alueelta ja on saattanut kulkeutua Suomen vesistöihin laivojen painolastivesien mukana tai luonnollisemmin esimerkiksi vesilintujen höyhenpeitteeseen takertuneena. Sammaleläinten leviäminen, myös vesistöstä toiseen, tapahtuu mm. kylmyyttä ja kuivuutta kestävien lisääntymissolujen (statoblastien) avulla. 
Mikroskooppikuva statoblastista Kuva: Jukka Kettunen


Tarkemmin aiheesta: http://www.vieraslajit.fi/lajit/MX.206797/show

maanantai 15. syyskuuta 2014

Sienet kiinnostavat - Kuopion Sieniviikkojen tapahtumissa yli 1200 osallistujaa


Yhdessä Pohjois-Savon sieniseuran kanssa järjestämämme Kuopion sieniviikot -tapahtumakokonaisuus oli oikein onnistunut. Osallistujia 17.8.-4.9. välille sijoittuneisiin tapahtumiin tuli yli 1200! Voi sanoa, että sienet todella kiinnostavat kuopiolaisia.

Jo sieniviikkojen avajaistapahtuma yllätti suosiollaan. Kuopion museoon 17.8. perustettu pop up -ravintola "Herkuttele villisienillä" houkutteli jopa 100 ruokavierasta, moninkertaisesti odotettua enemmän. Suuren suosion vuoksi kaikki sieniherkut loppuivat noin tuntia ennen ilmoitettua sulkemisaikaa.

Sieninäyttelyt keräsivät odotetusti eniten osallistujia. Korttelimuseon Suureen Sieninäyttelyyn tutustui yli 400 museovierasta. Etenkin koululuokat hyödynsivät tehokkaasti mahdollisuuden sienilajien opettelemiseen. Puijo liikuttaa -tapahtumaan 31.8. järjestetty pieni näyttely ja sienineuvontapiste saavuttivat satoja ulkoilijoita. Kaikkiaan sienten monimuotoisuuteen perehtyi yli 1000 näyttelyvierasta.

Sieninäyttelyt keräsivät yhteensä yli 1000 kävijää.
Pienimuotoisempia tapahtumia olivat Kirsti Eskelisen ruokasienten terveellisyydestä kertova luento ja Marja-Liisa Ahon sienivärjäystä esittelevä työnäytös. Näihin perehtyi yhteensä viitisenkymmentä innokasta harrastajaa.

Marja-Liisa Aho nostaa veriseitikeillä värjätyn lankavyyhdin kuivumaan.
Sienivärjäämisestä on tulossa myöhemmin oma blogikirjoitus.
Sieniviikot oli työntäyteistä mutta innostavaa aikaa. Ainakin yleisömäärän ja saamamme palautteen perusteella vastaavanlaisia voisi järjestää uudestaankin - katsotaan, milloin seuraava toteutuu ja millaisella konseptilla...

torstai 4. syyskuuta 2014

Sieniä!

Sieniä, paljon sieniä, on nyt ja taas näytillä Kuopion korttelimuseossa, mutta vain ja ainoastaan enää tämän iltapäivän (4.9.2014) ajan, kello 17 saakka!

Tänä vuonna jouduimme pohtimaan pitkään, voidaanko sieninäyttelyä edes järjestää ja jos, milloin. Kesä oli erikoinen säiden suhteen ja sienien ilmestymistä oli vaikea ennustaa.  Näyttelyn ajankohta tuntuu nyt kuitenkin oikeaan osuneelta. Erilaisia sienilajeja joihin voi nyt tutustua ihan "oikeassa elämässä", eikä vain internetissä tai kirjan sivuilla, on tarjolla tämän hetken laskujen mukaan 107, vaikka etukäteen epäilyttikin että tokkopa löytäisimme 60 lajia enempää. Sääkin suosii, aurinko paistaa lämpimästi ja Kuopion korttelimuseon kaunis ja idyllinen pihapiiri on täydellinen paikka ulkoilmanäyttelylle.


Uurremaatähti on aivan uskomattoman näköinen sieni.

Ukonsieni on aika vakuuttavan kokoinen, ja jo yhdestä lakista
voi saada aikaiseksi mukavan kokoisen ja makuisen ateriankin.

Valkokärpässieni on yksi sellaisista myrkkysienistä,
jotka jokaisen olisi hyvä oppia tunnistamaan.

Vihertuoksumalikan tunnistaa nimensä mukaisesti myös tuoksustaan,
joka ei internetin tai sienikirjojen oppaista välity, vaan kannattaa
käydä vaikkapa sieninäyttelyssä kokemassa.

Herkkutatti on myös rahanarvoinen ja haluttu kauppasieni.

Männynherkkutatit ovat upeita ja maistuvia.

Näyttelyssä on esillä 107 eri lajia, kuvassa niistä vain pieni osa.

Sieniä joutuu jatkuvasti kostuttamaan suihkepullolla,
jotta ne eivät kuivahtaisi pilalle liian nopeasti.
Sieninäyttelyssä riittää vilskettä.


torstai 28. elokuuta 2014

Voiko sienen tunnistaa kuvasta?

Suomen Sieniseuran Facebook-sivuilla kuohuu. Yle julkaisi eilen verkkouutisen, jossa sieniasiantutkija Pertti Salo kritisoi Sieniseuran avointa Facebook-ryhmää. Ryhmän jäsenet pyytävät usein lajintunnistusta maastossa tai kotona räpsäistyn digikuvan avulla, ja usein seuraava kysymys koskee sienen syötävyyttä. Salon mukaan voi olla jopa vaarallista, että lajiarvauksia voi kaikille avoimessa keskustelussa antaa kuka tahansa - sienen syötävyysarviosta puhumattakaan.

Sieniseuran puheenjohtaja Jorma Palmén on toista mieltä. Sieniseuran toiminnan tarkoituksena on sienitietouden levittäminen sekä sienten keräilyn, kaupan ja käytön lisääminen, ja yhtenä opetuskanavana toimii avoin ja julkinen Facebook-ryhmä. Lähes jokaiseen ketjuun on kirjoittanut joku pitkän linjan sieniharrastaja, tutkija tai sienikirjoja julkaissut asiantuntija. Suuri osa julkaistuista kuvista esittää herkkutatteja, kantarelleja tai mustatorvisieniä, jotka on täysin mahdollista tunnistaa luotettavasti hyvästä kuvasta.

Palmén muistuttaa kuitenkin, että kaikkia sieniä ei voi tunnistaa kaikista kuvista. Kuvien laatu, kuvakulma, värien luonnollisuus ja tarkkuus vaikuttavat tunnistettavuuteen huomattavasti. Hyvässä sienikuvassa näkyy sekä lakin yläpinta että sen alapinta, ja sienen jalka on kokonainen, ei poikkileikattu. Kasvupaikan kuvaaminenkaan ei ole pahitteeksi. Näillä eväillä kuvatunnistus onnistuu parhaiten- mutta esimerkiksi jotkut seitikit ovat niin vaikeita tunnistaa, että täydellisinkään valokuva ei lajinmääritykseen riitä.

Vaikka kuvat olisivat loistavia, voi julkisen verkkokeskustelun taso vaihdella paljonkin. Yli neljäntuhannen jäsenen ryhmässä on selvää, että vahingossa tehtyjä vääriä määrityksiä tupsahtaa pitkiksi ryöpsähtäneisiin kommenttiketjuihin. Muutaman päivän sisällä sivuilla on ollut esimerkiksi parikin kuvaa pulkkosienestä, jota joku kommentoija on veikannut karvarouskuksi tai jopa tatiksi. Toki näissäkin ketjuissa osaavammat ovat heti korjanneet lajinmäärityksen ja lisänneet perään asiaankuuluvat varoitukset. Pulkkosieni voi nimittäin aiheuttaa jopa hengenvaarallisen myrkytyksen eikä sitä pidä missään tapauksessa syödä.

Herkkutatilla (vas.) on pillit, pulkkosienellä (keskellä) heltat.
Karvarousku (oik.) tuottaa maitiaisnestettä, pulkkosieni ei.
Nämä lajit on helppo erottaa toisistaan, jos kiinnittää huomiota oikeisiin tuntomerkkeihin.
Mistä aloitteleva sieniharrastaja tietää, ketä kannattaa uskoa tai mikä tietolähde on luotettava? Sienitiedon etsiminen on nykyään helpompaa kuin koskaan, mutta oikean tiedon löytäminen on asia erikseen. Lähdekritiikki on olennaisen tärkeä taito. Aina kannattaa käyttää useampaa mahdollisimman ajantasaista tietolähdettä ja perehtyä asiaan kiireettä. Kirjallisuutta selailevan ei kannata turvautua mummolta perittyyn 1940-luvun sienikirjaan, jossa esimerkiksi pulkkosientä saatetaan virheellisesti sanoa ruokasieneksi. Verkkokeskustelussa on hyvä seurata, ketkä esiintyvät omalla nimellään ja perustelevat väitteensä kattavasti vaikkapa osoittamalla kuvasta sienilajin tärkeimpiä tuntomerkkejä. Luotettavalta vaikuttavan henkilön nimellä voi tehdä verkkohaun ja katsoa, onko hän vaikkapa kirjoittanut artikkeleita tai jopa kirjoja aiheesta.

Mikään kuva ja paraskaan kirjallinen lähde ei korvaa lajintunnistusharjoittelua oikeilla sienillä. Parhaita opettelupaikkoja aitojen sienten tunnistukseen ovat sieninäyttelyt. Näyttelyyn kerätään mahdollisimman kattava valikoima sienilajeja ja vieläpä useita näytteitä samasta lajista, jolloin paikan päällä pääsee vertailemaan eri lajeja tai saman lajin eri-ikäisiä itiöemiä toisiinsa. Näyttelyssä voi myös saada henkilökohtaista opastusta asiantuntijalta, joka auttaa kiinnittämään huomiota olennaisiin lajituntomerkkeihin. Toinen erinomainen vaihtoehto on opastetulle sieniretkelle osallistuminen. Sienilajien tyypilliset kasvupaikat oppii kaikkein parhaiten maastossa.

Ja vielä viimeiseksi se tärkein muistutus: on oltava ehdottoman varma tunnistamastaan ruokasienestä ennen kuin ryhtyy todella valmistamaan siitä ruokaa. Lopullinen vastuu on aina sienen kerääjällä ja käyttäjällä itsellään.

Luonnontieteellisen museon sieninäyttelyssä odotellaan ensimmäisiä museovieraita.
Tässä vuoden 2011 näyttelyssä esillä oli erityisen laaja valikoima sienilajeja.

tiistai 26. elokuuta 2014

Villisienet - mineraali- ja vitamiinipommit!

Sieniviikot jatkuivat viime keskiviikkona Kirsti Eskelisen Terveelliset ruokasienet -luennolla. Kirsti on tunnettu suonenjokelainen pitkän linjan sieniharrastaja ja keruutuotetarkastaja, joka on intohimoinen ruokaohjeiden kehittäjä - juuri hänen resepteistään pääsivät Ravintolapäivän ruokavieraat nauttimaan. Sienissä on silti paljon muutakin hyvää kuin maku. Ruokasienten terveellisyyttä on tutkittu varsin paljon, ja näitä tutkimuksia Kirsti meille luennollaan valotti. 

Yleisesti ottaen kaikki ruokasienet ovat varsin vähäkalorisia ja kuitupitoisia. Mikäli sieniruokaan ei loroteta litrakaupalla kermaa eikä sieniä hukuteta voisulamereen, sopivat sieniherkut erittäin hyvin hoikistumista tavoittelevalle. Me suomalaiset syömme keskimäärin puolisen kiloa sieniä vuosittain - mitäköhän tapahtuisi kansanterveydelle ja keskimääräiselle painoindeksille, jos sieniä käytettäisiin enemmän?

Terveelliset ruokasienet -luennolle kerääntyi parikymmentä innokasta sieniharrastajaa.
Vitamiini- ja mineraalipommeja
Italialaisten supersuosikki herkkutatti on yksi seleenipitoisimmista sienistämme. Seleeni suojaa tulehdussairauksilta, ehkäisee eturauhassyöpää, helpottaa maksan toimintaa ja lisää elimistön vastustuskykyä. Ehkäpä juuri tähän perustuu kuopiolaistutkija Olavi Raatikaisen väite: "Sienet voivat estää flunssaa."

Komea ukonsieni on toinen hyvä seleeninlähde. Lisäksi siinä on runsaasti C- B2- ja B3-vitamiinia. B2 eli riboflaviini on tärkeä ihon, hiusten ja kynsien terveydelle, kun taas B3:a eli niasiinia tarvitaan solujen aineenvaihduntaan. C-vitamiinihan on tunnettu vastustuskykyä lisäävä antioksidantti.

Suppilovahverossa on enemmän D-vitamiinia kuin vaikkapa lohessa. D-vitamiini auttaa kalsiumin imeytymisessä ja ehkäisee näin ollen osteoporoosia, mutta nykytutkimusten mukaan sillä on laajempiakin vaikutuksia sydän- ja verisuonitautien ehkäisyyn.


Tarvitsetko D-vitamiinia? Tee kunnon soossi suppilovahveroista!
D-vitamiinia löytyy mukavia määriä myös kantarelleista eli keltavahveroista. Tämä keltainen alkusyksyn kaunotar on ruokasienistämme tunnetuimpia ja kysytyimpiä. Vitamiinien lisäksi se sisältää kuitua jopa enemmän kuin vehnänleseet!

Perinteisiä ja vähän uudempiakin ruokasienisuosikkeja
Sikurirouskun suosio on kasvanut viime vuosina huomattavasti - sitä voisi jo kutsua suorastaan hittisieneksi! Se on rouskuksi harvinaislaatuinen, sillä sitä ei tarvitse keittää. Omintakeinen currya tai sikuria muistuttava tuoksu ja runsas maitiaisnesteen eritys tekevät siitä melko helpon tunnistaa. Sikurirousku sopii hyvin kuivattavaksi, ja sitä voi lisätä vaikkapa leipätaikinaan makua antamaan.

Myös haperoiden käyttö on lisääntynyt viime vuosina. Niillä on perustellusti maine toukkaisina sieninä, mutta nuoret itiöemät kannattaa aina poimia tarkistettavaksi ja toivoa ehtineensä apajille ennen sienisääskiä! Haperoista löytyy useita maukkaita ja helposti ruuaksi valmistettavia lajeja. Esimerkiksi palterohapero on tutustumisen arvoinen sieni. Monimuotoisten haperoiden lajintunnistus on kieltämättä hankalaa, mutta sienestäjän ei tarvitse yltää Juhani Ruotsalaisen tasolle, kunhan tunnistaa sienen haperoksi. Kirpeät haperot erottaa nimittäin helposti miedonmakuisista jo metsässä yksinkertaisella maistamistestillä. Haperoiden maistelu on turvallista, sillä toistaiseksi Suomesta ei ole löytynyt myrkyllisiä haperoita.

"Isohapero on hyvä ja satoisa ruokasieni - ja isohaperoruoka on niin kauniin punaistakin!"
hehkuttaa Kirsti Eskelinen.
Itäisen Aasian maissa maksetaan tuoksuvalmuskoista mansikoita: yhden huippulaadukkaan itiöemän hinta voi lähestyä sataa euroa! Pelkästä herkullisesta mausta tuskin moista hintaa maksettaisiin, mutta tuoksuvalmuskaa käytetään sielläpäin myös rohtona. Uskotaan, että se parantaa mieskuntoa ja hedelmällisyyttä - kukapa tietää, onko huhussa perää...

Aiheuttavatko sienet vatsavaivoja? 
Sieniruokia valmistettaessa kannattaa huomioida eri lajien käsittelyohjeet. Rouskut ja kirpeät haperot on hyvä keittää ennen varsinaisen ruoan valmistamista. Kunnollista kypsentämistä vaativat myös punikkitatit ja akansienet, jotka voivat puoliraakana aiheuttaa ikäviä vatsanväänteitä. Parikymmenen minuutin kypsennys riittänee herkemmänkin vatsan suojaksi.

Joissakin tapauksissa sieniruokien ystävä voi huomata saavansa vatsanpuruja ihanasta herkkutattiateriasta. Tällöin kyse voi olla herkistymisestä sienisokerille eli trehaloosille. Trehaloosi-intoleranssi voi kehittyä vähitellen vuosien mittaan ja oireilu alkaa usein yllättäen. Eniten sienisokeria sisältävät vaaleaorakkaat, kantarellit ja herkkutatit. Jos sienisokeri aiheuttaa vaivoja, on parasta maistella varovasti eri sienilajeista tehtyjä ruokia. Ehkäpä jokin vähemmän trehaloosia sisältävä sienilaji vielä sopii.

maanantai 18. elokuuta 2014

Huikea Ravintolapäivä avasi Kuopion sieniviikot

"Mitäs jos järjestettäisiin sienitapahtumien kokonaisuus, Kuopion sieniviikot?" kysäisin viime talvena Pohjois-Savon sieniseuran aktiiveilta. Sieni-intoilijoita ei paljoa tarvinnut houkutella, joten Sieniviikot toteutuivat kotikaupungissamme ensimmäistä kertaa.

Ensimmäinen sienitapahtuma järjestettiin eilen. Kuopion museon kokoushuoneeseen perustettiin pop up -ravintola nimeltä Herkuttele villisienillä! Villisieniruokia tarjoiltiin Ravintolapäivän hengessä vapaaehtoispohjalta pientä korvausta vastaan. Tarjolla oli rouskuista tai kantarelleista tehtyjä sienikääröjä, samettista suppilovahverokeittoa, eksoottista mustasienirisottoa, sikurirouskuleipää ja -korppuja sekä pakuriteetä puolukkapipareiden kera. Reseptit oli lohtinut Kirsti Eskelinen, tunnettu suonenjokelainen keruutuotetarkastaja ja pitkän linjan sieniharrastaja.
Alkuruoaksi nautittiin rouskuista valmistettu ja käenkaalilla höystetty sienikäärö.
Jo ennen sieniravintolamme varsinaista avaamishetkeä saliin alkoi kertyä nälkäisiä ruokavieraita. H-hetken koittaessa jono ylti jo ulos asti, ja pian museon kokoushuone pullisteli ravintolakävijöistä. Kävijämäärä ylitti odotuksemme moninkertaisesti - yhteensä ruokavieraita oli noin sata!!! - joten pääruoat loppuivat jo ennen kello kahta. Myöhäisemmille vieraille riitti vielä vähäksi aikaa teetä ja pikkunaposteltavaa, mutta tuntia ennen suunniteltua sulkemisaikaa oli pakko lyödä lappu luukulle. Toiveikkaita maistelijoita olisi kyllä riittänyt pitkälle iltapäivään asti.

Moni vieraistamme tuli kiittämään herkullisesta ruoasta ja toivoi, että sienisapuskoja pääsisi maistelemaan toistekin. Samaa toivon minäkin! Sieniruoalle on mitä ilmeisimmin tilausta. Ja ensi kerralla osaamme valmistautua vähän suurempaankin kävijämäärään.

Seuraavaksi Sieniviikoilla perehdytään sieniruokien terveysvaikutuksiin. Keskiviikkona 20.8. klo 18 kokoonnutaan jälleen Kuopion museon kokoushuoneeseen, jossa Kirsti Eskelinen kertoo ruokasienten ravinnerikkaudesta ja antaa hyviä vinkkejä vähän tuntemattomammistakin sienistä.

Ja mikäli sienitilanne ikinä sallii, järjestämme ensi viikolla Sieninäyttelyn Kuopion korttelimuseossa. Pitänee varmistaa itiöemien ilmestyminen raisulla sadetanssilla...

maanantai 4. elokuuta 2014

Yhden naisen sota

Olen luonteeltani pääosin rauhaa rakastava. Väkivaltaelokuvat eivät ole minun genreäni, sota- tai kauhuleffoista puhumattakaan. Luonnossa liikkuessani koetan kulkea mahdollisimman hellävaraisesti ja pidän huolta siitä, etteivät koiranikaan pääse hätyyttämään maassa hölmöinä hyppiviä räksänpoikasia.

Mutta on eräs näky, joka saa verenpaineeni nousemaan ja armottoman murhanhimon heräämään. Jättipalsamikasvusto! Voihan......!

Jättipalsami (Impatiens glandulifera) on loppukesällä helppo tunnistaa suurista punasävyisistä kukistaan. Pienellä harjoittelulla oppii tunnistamaan jo pelkät lehdet.
kuva: Wikimedia Commons (lisenssi)
Jättipalsami on tuotu Aasiasta Suomeen näyttäväksi koristekasviksi. Valitettavasti kasvi ei suostunut pysyttelemään pihoilla ja puutarhoissa, vaan on onnistunut levittäytymään luontoon. Jättipalsamilla ei ole Suomessa luontaisia vihollisia ja se on moneen kotimaiseen luonnonkasviimme verrattuna voimakas kilpailija. Niinpä se on levittäytynyt monin paikoin vankoiksi kasvustoiksi, joissa muut kasvit eivät pärjää. Se lasketaan haitalliseksi vieraslajiksi, jonka voittokulkua yritetään hillitä erilaisin torjuntatoimin. 

Kotikulmillani Kuopion Julkulassa olen pari vuotta osallistunut kitkentätalkoisiin ja nyppinyt jättipalsameita muutenkin sieltä täältä aina kasvustojen ohi kulkiessani. Kasvi on monimetriseksi venähdettyäänkin hauras ja helppo kiskaista maasta kokonaisena.  Kitkeminen kannattaa, sillä jättipalsami on yksivuotinen kasvi, joka lisääntyy pelkästään siementen avulla. Yksikin ylöskiskaistu kasvi on parempi vaihtoehto kuin vapaasti siemeniään ympäristöön poksutteleva yksilö.

Käsin kitkeminen on kuitenkin turhauttavan hidasta työtä. Yksi ihminen saa ahertaa pitkän iltapuhteen ennen kuin läpitunkemattomaan palsamikkoon syntyy edes pieni aukko. Tänä vuonna juhannuksen jälkeen mittani tuli täyteen. Päätin julistaa Julkulan jättipalsameille yhden naisen sodan! Laukkasin päättäväisesti maatalousliikkeeseen ja aseistauduin järeällä viikatteella.

Sylkäisy kouriin, ja sitten töihin! Ja ah, miten nopeasti niittämällä saa aikaan näkyviä tuloksia! Yhdellä terävän viikatteen sivalluksella saa nurin parhaimmillaan kymmeniä kasveja. Ensimmäisen puolen tunnin aikana sain huhkittua nurin hämmästyttävän suuren alan. Tosin samassa ajassa sain myös komeat rakot peukalonhankaani - olin unohtanut hanskat kotiin enkä malttanut sotatanssini huumassa lähteä niitä noutamaan.

Puijonsarventien jättipalsamikasvusto ennen niittämistä...
... ja puolen tunnin viikatteenheiluttelun jälkeen.
Muutamassa illassa olen saanut jättipalsamia kaadettua lähimpien ulkoilureittien varsilta sangen mukavasti. Jotkut palsamit koettavat piiloutua mesiangervojen tai polttavien nokkosten keskelle, mutta nämä rikoskumppanit joutuvat säälimättömän viikatteen uhreiksi yhtä varmasti kuin päätekijätkin. Jos jättipalsamit olisivat fiksuja, ne muuttaisivat kasvamaan tiheään metsään tai monihaaraisen lahopuun tai kivikon keskelle. Sielläkään ne eivät olisi käsinkitkemiseltä turvassa. Hah!

Työ ei tietenkään ole kertaniittämisellä ohi. Käsitellyille alueille nousee aina joitain uusintakukkimista yrittäviä jättipalsameita, mutta ne on helppo nyppiä tai niittää uudelleen matalaksi.

Näin elokuun alussa torjuntatoimien ajankohta on pian ohi. Kun jättipalsamin siemenkodat ovat kypsiä, on niittäminen tai kitkeminen myöhäistä, sillä pienikin kosketus saa kasvin poksauttamaan siemenet ympäristöönsä.

Yhden naisen sodan lopulliset tulokset ovat nähtävillä aikaisintaan ensi keväänä. Tällä rupeamalla en taatusti saanut kaikkia jättipalsameita katoamaan edes lähimpien ulkoilureittieni ympäriltä, mutta uskon palsamimäärän pienentyvän merkittävästi. Jos niittäminen osoittautuu hyväksi torjuntakonstiksi, voisi temppua kenties yrittää muuallakin Kuopiossa muiden torjuntakeinojen tukena.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Toisenlainen kieppi

Perusnäyttely ei kestä ikuisesti, vaikka sitä pysyväksi usein kutsutaankin. Meidänkin perusnäyttelyssämme on tämän tästä tehty uudistuksia - viimeisimpinä uuden ahman ja kaulushaikaran kotiuttaminen - ja tänä kesänä oli jälleen yhden pienen uudistuksen paikka. Talvisalissa on Kieppikaapiksi kutsuttu osio, joka kertoo lumen merkityksestä metsälintujen ja pikkujyrsijöiden suojana, ja se on jo jonkin aikaa kaivannut pientä tuunausta.

Vanha Kieppikaappi. Teerenkiepistä sojottava pieni lämpömittari on aikojen saatossa hajonnut,
ja ulkoasu kaipasi muutenkin päivittämistä.
Tuumimme, että osion asiasisältö eli lumen merkitys eläinten talvehtimiselle ei varsinaisesti kaipaa muutoksia, mutta ulkoasussa on toivomisen varaa. Uutta rakennetta suunniteltaessa oli muistettava että museomestarin pitää päästä helposti käsiksi seinäkkeen takana sijaitseviin sähkörasioihin. Siispä päädyimme tekemään lumimaiseman muutamasta helposti liikuteltavasta styroxlevystä ja koristelemaan maiseman tekolumella ja karikkeella.
Uusi rakenne odottaa paikalleen asettamista.
Museossa maanantait ovat tärkeitä päiviä vähänkin suuremmille huoltotöille, kun rakennus on yleisöltä suljettu. Niinpä kesäkuun viimeisenä maanantaina pakattiin autoon valmiiksi leikatut styroxit, puteli suihkutettavaa liimaa, uudet valaisimet, säkillinen tekolunta ja pussillinen kariketta. Korvatulppia unohtamatta - en edelleenkään kykene kuuntelemaan styroxin leikkaamisesta tulevaa ääntä.

Joten sitten vain suojalasi auki, vanhat rakenteet ulos ja uuden rakentamiseen. Kieppikaapissa ähkiessään museomestarimme Petteri tokaisi, jotta mestarinhommiin kannattaisi oikeastaan palkata sekä alle metrin mittainen kääpiö että yli kaksimetrinen hongankolistaja. Ylimääräisistä nivelistä raajojen keskivaiheilla olisi myös etua, sillä välillä rakenteiden välillä kiemurtelu edellyttää aikamoista akrobatiaa!

Kieppikaapissa väliaikaisesti museomestari.

Valaistus uusittiin kokonaan kirkkaanvalkoisiin led-nauhoihin.
Tekolunta ripoltetiin runsaalla kädellä koko komeuden katteeksi.
Lumikko asetettiin sukeltamaan myyränkoloon...
... ja teerikana kieppiinsä...

... ja tässä lopputulos. Näyttää aika erilaiselta, vaikka muutokset olivat loppujen lopuksi pieniä!