perjantai 22. huhtikuuta 2016

Kuopio pönttöjen kaupungiksi!

"Oma kolo, oma olo”, tuumivat monet linnut talitiaisesta telkkään ja tikkoihin. Kuivassa ja lämpimässä kolossa on mukava hautoa munia, ja ahdas suuaukko pitää kutsumattomat vieraat poissa avuttomien poikasten kimpusta. Ikävä kyllä kolopuut ovat nykyään harmillisen harvinaisia, sillä talousmetsissä ei kolopuita kaivata ja puut hakataan pois reilusti ennen lahoamisvaihetta.

Telkänpöntössä on suuri lentoaukko, ja se sijoitetaan lähelle vesistöjä.
Emo lentää pönttöön melkoisella vauhdilla, joten reitin on oltava selvä.
Onneksi monelle kolopesijälle kelpaavat yhtä hyvin ihmisten rakentamat linnunpöntöt. Tänä keväänä aloitettiin Miljoona linnunpönttöä –kampanja, jonka tavoitteena on saada Suomen metsiin kirjaimellisesti miljoona pönttöä toukokuuhun 2017 mennessä. Kuopiolaiset voivat helposti osallistua kampanjaan, sillä kaupungin omistamiin metsiin saa vapaasti viedä pikkulinnunpönttöjä. Vain rakennetut puistot ja kadunvarsipuut on jätettävä rauhaan. Jos omat nikkarointitaidot epäilyttävät, valmiita pönttöjä voi ostaa helposti vaikkapa Kuopion museon museokaupasta

Niksejä nikkarointiin


Useimmat linnut eivät ole turhantarkkoja pöntön suhteen – eiväthän luonnonkolotkaan ole toistensa kopioita. Muutama perusasia on kuitenkin hyvä muistaa, jos pönttöjä innostuu rakentelemaan itse. Materiaalina kannattaa ehdottomasti suosia käsittelemätöntä puuta, joko lautaa tai pyöreää pölliä. Muovinen tai metallinen pönttö on hallayönä hyytävän kylmä, ja helteellä se muuttuu sietämättömän pätsiksi.

Suorakulmainen peruslautapönttö kelpaa useimmille kolopesijöille. Liian pientä pönttöä ei kannata tehdä, sillä ahtaissa oloissa vahvimmat poikaset voivat talloa heikot alleen. Liian suureen pönttöön tarvitaan pehmustetta ja eristeitä niin paljon, että lintuvanhempien aika kuluu sisustamiseen munimisen ja hautomisen sijasta.

Toinen tärkeä mitta on lentoaukon koko. Jos lentoaukko jätetään halkaisijaltaan alle kolmesenttiseksi, mahtuvat sisään vain pienimmät sini- ja kuusitiaiset. Vähän isommasta aukosta pesään pääsevät vaikkapa talitiaiset ja kirjosiepot. Kolopesijöistä suurimpia ovat lehto- ja viirupöllöt. Viirupöllönpönttö on kunnioitettava, yli kymmenkiloinen kapistus, jonka hilaaminen korkealle puuhun on hikistä hommaa.

Pöntöt metsään!

Pikkulinnunpönttöjen ripustamisretkelle voi lähteä mukaan koko perhe – kunhan ripustukselle on maanomistajan lupa. Pönttöjä voi viedä metsään mihin aikaan vuodesta tahansa. Ripustuksen ilmansuunnalla ei ole suurta merkitystä, kunhan pönttö ei ole koko päivää auringonpaahteessa. Autoteiden vierustoille tai muille vaarallisille paikoille ei pidä viedä pönttöjä, sillä pesästä lähteneet poikaset toikkaroivat usein päiväkausia holtittomasti pesäpuun lähellä.

Metsään vietyjä pönttöjä on muistettava huoltaa säännöllisesti. Paras huoltoaika on talvella, jolloin lintujen loiset ovat kuolleet tai kohmeessa. Pönttö tyhjennetään vanhoista pesäaineksista ja samalla tarkistetaan pöntön ja kiinnitysnarujen kunto. Hyvin huollettu, laadukas pönttö kestää vuosikausia ja tarjoaa kodin monille uusille lintusukupolville.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Ylistyslaulu vedenalaiselle luonnolle ja muinaisille myyteille

Kävimme museoporukalla katsomassa Järven tarinan, joka juuri ampaisi katsojaluvuiltaan Suomen kaikkien aikojen katsotuimmaksi dokumenttielokuvaksi. Järven tarina on huikean kaunis ylistyslaulu vedenalaiselle luonnolle. Elokuvan järvet, joet ja purot kimaltavat kristallinkirkkaina, eivätkä kutuasuiset lohikalat häviä väriloistollaan koralliriutoilla asuville kaukaisille sukulaisilleen.



Järven tarina on - dokumentti-selitteestään huolimatta - ensisijaisesti Antti Tuurin kirjoittama satu, joka pohjautuu muinaissuomalaiseen mytologiaan. Päähenkilönä tarinassa on ainakin itselleni uusi tuttavuus Ahitar, vedenjumalien Ahdin ja Vellamon tytär. Ahitar syntyy lähteistä, vaeltaa puroja ja jokia pitkin järviin, nousee usvana pilviin ja sataa uudelleen maan pinnalle. Kaunis näkemys veden ikuisesta kiertokulusta, joka on yksi elämän edellytyksistä.

Myytit sekoittuvat todelliseen tietoon kiinnostavasti ja paikoin yllättävästikin. Kalevalassa veden selitetään syntyneen kivestä: "Vuoresta vetonen syntyi..." Muinaissuomalaiset osuivat hämmästyttävän oikeaan, sillä nykykäsityksen mukaan vesi on tullut maapallolle meteoriittien mukana jo miljardeja vuosia sitten. Suuri osa taivaankappaleiden mukana tulleesta vedestä on edelleen maankuoren sisällä kiviin sitoutuneena. Vesi on todellakin syntynyt kirjaimellisesti kivestä.

Järvien ja rantojen eläinasukkaista tarjoillaan elokuvassa tietoa pieninä anekdootteina. Miten majavat viettävät talvensa? Ovatko hirvet hyviä uimareita? Mistä syvänteiden ravut saavat ravintonsa? Pienet tarinat ovat viehättäviä, väliin liikuttavia, väliin huvittavia. Veteen pissivä saukko tai kohmeisen rupikonnan paarustus hangella nostavat hymyn huulille väkisinkin.



Järven tarina herättää ihmetystä ja ihastusta suomalaista luontoa kohtaan - voiko meillä todella nähdä jotain tällaista? Mutta silti jotain jäi puuttumaan. Niin kaunis kuin Järven tarina onkin, se ei kerro kuin murto-osan totuudesta. Suurin osa lähes 190 000 järvestämme näyttää aivan toisenlaisilta kuin elokuvan kristallinkirkkaat vedet. Moni järvi on luonnostaan sameanvärinen esimerkiksi veteen liuenneen humuksen vuoksi, mutta toisaalta lukemattomat aiemmin kirkkaat järvet ovat nykyään samentuneet ihmistoiminnan vuoksi. Etenkin pienet järvet ovat herkkiä rehevöitymiselle, joka johtuu maa- ja metsätalouden sekä teollisuuden päästöistä.
 
Kaunisteltuun tarinaan joutuu tyytymään myös saimaannorppa, yksi elokuvan kiistattomista tähdistä. "Saimaannorppia on jäljellä vain reilut 300, ja ne kaikki asuvat Saimaassa", toteaa kertoja. Mainitsematta jää, että saimaannorppa on harvinainen nimenomaan ihmisten vuoksi. Aiemmin norppia metsästettiin ja niistä maksettiin jopa tapporahaa vuoteen 1948 asti. Norppakannan alamäkeä vauhditti huimasti vahvojen, nailonista tehtyjen kalaverkkojen käyttöönotto. Nykyäänkin merkittävin kuuttien kuolinsyy on kalaverkkoihin hukkuminen. Ja vaikka kalastusrajoituksista päästäisiinkin yksimielisyyteen, varjostaa saimaannorppien tulevaisuutta ilmastonmuutos. Jos rannoille ei kasaannu hankia, norppaemo ei voi kaivaa kuutilleen suojaista lumipesää. Avojäälle tai rannalle syntyneet poikaset ovat alttiita petojen hyökkäyksille.

Rajattu näkökulma oli elokuvan ohjaajien, Marko Röhrin ja Kim Saarniluodon tietoinen ratkaisu. Röhrin mukaan elokuvan tehtävä ei ole opettaa, vaan vaikuttaa tunteisiin. "Jos joku kokee, että tämä on tärkeää, niin kyllä sen tietää, mitä pitää tehdä. [...] Jos tuntuu tärkeältä, säilytetään. Jos ei, niin annetaan mennä."

Itse ymmärrän vaikuttavan ympäristökasvatuksen toisella tavalla. Hieno fiilis ei yksin useinkaan riitä herättämään vastuuntuntoa ja toiminnanhalua. Jos toimintaan ryhdytään pelkällä tunnepohjalla ilman oikeaa tietoa, voi lopputulos olla ympäristön kannalta jopa haitallinen. Toisaalta pelkkä tiedon jakaminen ilman tunnetta jättää kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Molempia siis tarvitaan - myönteisiä elämyksiä ja ajanmukaista tietoa, jotta tunnekokemus jalostuu vastuulliseksi toiminnaksi ympäristön puolesta.


Lähteet:

Cleeves, I., Bergin, E.A., Conel, M., Du, F., Graninger, D., Öberg, K.I. & Harries, T.J. 2014. The ancient heritage of water ice in the solar system. - Science  26 Sep 2014: vol. 345, issue 6204, pp. 1590-1593.

Leka, J., Ilmonen, J., Kokko, A., Lammi, A., Lampolahti, J., Muotka, T., Rintanen, T., Sojakka, P., Teppo, A., Toivonen, H., Urho, L., Vuori, K.-M. & Vuoristo, H. 2008. Sisävedet ja rannat. Julk.: Raunio, A. Schulman, A. & Kontula, T. (toim.). 2008. Suomen luontotyyppien uhanalaisuus − Osa II: Luontotyyppien kuvaukset. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Suomen ympäristö 8/2008. S. 89–142.

Luhtala, J. 2016. Marko Röhr & Kim Saarniluoto ja Järven tarina. Viitattu 7.3.2016.

Suomen ympäristökeskus SYKE 2015. Suuret järvet kunnossa, rannikkovesien tila kehno. - Pintavesien ekologinen luokittelu 2013. SYKE, ELY-keskukset ja RKTL.

Ympäristöministeriö 2011. Saimaannorpan suojelun strategia ja toimenpidesuunnitelma.



maanantai 15. helmikuuta 2016

Voiko luonnon arvoa mitata rahassa?

Ajatus luontoarvojen rahallisesta mittaamisesta ei ole aivan uusi, mutta 2000-luvulla aiheeseen liittyvä keskustelu on lähtenyt kokonaan uusille urille. Hintalappua koetetaan liimata ekosysteemipalveluille, kuten ravintokasvien pölytykselle, mutta myös kokonaisille ekosysteemeille, ja vieläpä rauhoitetuille eliölajeillekin. Saako hintalappu ihmiset ymmärtämään luonnon tärkeyden, vai onko luontoarvojen myyminen ja ostaminen vain raakaa viherpesubisnestä? Tai onko luonnolla itseisarvoa, jota ei kerta kaikkiaan voi määrittää rahassa?

Mikä on tämän metsän arvo? Voiko sitä edes määrittää?
kuva: Tero Pelkonen
Luonnon tarjoamien ekosysteemipalveluiden arvottaminen voisi sopia parhaiten sellaisiin ilmiöihin, joissa on jo valmiiksi mukana jokin taloudellinen intressi. Konkreettisimpia esimerkkejä on ravintokasviemme pölytys. Ihmiskunnan eniten käyttämistä ravintokasveista valtaosa vähintään hyötyy merkittävästi hyönteispölytyksestä, ja onpa monen vihanneksen, hedelmän ja marjan sato täysin riippuvainen pölytyksestä. Hyönteiset, ennen muuta mehiläiset, tekevät töitä satojen miljardien eurojen edestä joka ikinen vuosi - eikä tätä työtä voi korvata sen enempää koneilla kuin ihmistyövoimallakaan.

Suurennos kesymehiläisestä, etualalla aito mehiläinen.
Näiden tarmokkaiden työläisten ansiosta ruokapöydässämme on mitä rikkain valikoima
hedelmiä, marjoja ja monia muita ravintokasveja.
Mutta miten määritellään kokonaisen ekosysteemin taloudellinen arvo? Miten arvokas on lähimetsäsi? Puutavaralle voidaan laskea markkina-arvo, samoin marja- ja sienisadolle, ja jotain voidaan arvioida metsän hiilensitomiskyvystäkin. Mutta entä virkistysarvo ja muu henkinen hyöty? Metsässä samoilu tutkitusti ylläpitää ja kohentaa hyvinvointia merkittävästi, mutta sairauksia ennaltaehkäisevää toimintaa on ylipäätään vaikeampi mitata rahassa kuin vaivojen hoitamisen kustannuksia.

Yksi tapa tutkia virkistysarvojen tapaisia luontoympäristön aineettomia hyödykkeitä on selvittää, paljonko ihmiset olisivat valmiita maksamaan niistä, tai kuinka paljon luontoarvojen menettäminen vaikuttaisi esimerkiksi asuntojen hintaan. Kuopion asuntomarkkinoilla käytetään runsaasti ilmaisua "luonnonläheinen", hehkutetaan metsäisiä ulkoilureittejä, jotka lähtevät "suoraan ulko-ovelta", ja kehutaan kauniita maisemia. Jos metsä hakataan ja alue rakennetaan umpeen, alentaako kauniin ulkoiluympäristön häviäminen asunnon arvoa?

Onko metsän arvo = raaka-aineen arvo...
kuva: Paula Hyvönen
... vai voiko retkeilylle, elämyksille, liikkumisen riemulle määrittää rahallisen arvon?
Paljonko olisit valmis maksamaan metsäretkestä lapsesi kanssa?
kuva: Ippa Tupala


Entä voiko elinympäristön tuhoamista kompensoida panostamalla luonnonsuojeluun jossain muualla? Tällaisesta kompensaatiosta tunnetuin esimerkki on ilmastonmuutoksen hidastamiseen tarkoitettu päästökauppa. Päästökaupan idea on hieno: kasvihuonekaasuille on määritelty enimmäismäärä, ja jos teollisuuslaitos haluaa ylittää tämän määrän, sen on ostettava lisää päästöoikeuksia. Lisäoikeuksia myyvät sellaiset yritykset, joiden päästöt eivät yllä enimmäismäärään. Saastuttaja maksaa, ympäristöystävällinen teknologia kannattaa. Käytännössä päästökaupan tavoite - kasvihuonekaasujen kokonaismäärän vähentäminen - ei ole toteutunut suunnitelmien mukaisesti. Sen sijaan päästökaupasta on tullut maailmanlaajuista miljardibisnestä, jonka rahavirrat ovat houkutelleet markkinoille myös rikollisia.

Tonni hiilidioksidia on melko simppeli yksikkö ostettavaksi tai myytäväksi, ja ilmakehän kannalta on samantekevää, missä se päästetään ilmoille. Mutta kompensaatioperiaatetta on alettu soveltaa paljon monimutkaisempiin luonnonsuojelukysymyksiin. Jos yritys tuhoaa vaikkapa jonkun uhanalaisen lajin elinympäristön, se voi kompensoida tuhoa panostamalla samantapaisen kohteen suojeluun jossain muualla. Mutta toimiiko kompensaatio? Voivatko tuhotun elinympäristön eliöt siirtyä uudelle suojelualueelle? Voisiko vaikkapa Puijon vanhan metsän hakkaamisen korvata suojelemalla metsää jossain muualla? Rehellinen vastaus kuuluu: ei voi. Kaksi paikkaa eivät ole keskenään samanlaisia, eikä yksi paikka korvaa automaattisesti toista.

Luonnolla on siis muitakin ulottuvuuksia kuin taloudellinen hyöty. Itse vertaisin luonnon itseisarvoa ihmisarvoon, joka on taloudellisen keskustelun ulkopuolella. Ihmisiltä voi ostaa tuotteita tai palveluksia, mutta ihmisyksilö itse on verrattomasti enemmän kuin tuottamansa taloudellinen hyöty. Ihmiseltä voi ostaa jopa läsnäoloa, mutta inhimillisiä tunteita ei voi ostaa eikä arvottaa. En pysty arvottamaan ihmissuhteitani rahallisesti, enkä haluakaan. En pysty arvottamaan luontokohteita, elinympäristöjä, eliöitä tai koko elämää rahallisesti. Enkä haluakaan.


Lähteet: 

Kaaro, J. 2016. Synninpäästökauppaa - miten pankkiireista tuli luonnonsuojelijoita. -  Rapport 8.2.2016

Lönnqvist, H. & Tyrväinen. L. 2009. Mitä asuntomarkkinat kertovat kaupunkiluonnon taloudellisesta arvosta? - Teoksessa Faehnle, M., Bäcklund, P. & Laine, M. (toim.) Kaupunkiluontoa kaikille. Ekologinen ja kokemuksellinen tieto kaupungin suunnittelussa.  Helsingin kaupungin tietokeskus 6/2009.
 
Ulkolinja: Luonnon hintalappu. - TV-dokumentti, esitetty 3.9.2015. Yle Areena.

Weber, A. 2010. Luonnon arvo euroina. - Geo 5-6/2010
 
Ympäristöministeriö 2010. Rauhoitettujen eläinten ja kasvien ohjeelliset arvot. - Viitattu 11.2.2016