torstai 27. maaliskuuta 2014

Kevätretki Mustanharjulle

Hiihtäminen jäi pelkäksi haaveeksi jo monta viikkoa sitten, joten maaliskuun Retkipäivää vietettiin varsin keväisissä tunnelmissa. Tällä kertaa suuntasin hieman kauemmas kotoa, Juankosken Mustanharjulle. Lähes lumettomalla harjulla oli mukava käveleskellä kaikessa rauhassa, katsella maisemia ja nauttia lämpöisestä auringonpaisteesta. Tuona päivänä eivät vielä peipot olleet saapuneet, mutta jo muutamaa päivää myöhemmin kuultiin ensimmäiset reippaat peipon viserrykset Pohjois-Savonkin korkeudella.
 
Mustanharjun päällä ei lunta ollut nimeksikään...

... mutta alempana laaksossa jouduttiin jopa vähän kahlaamaan.

Jäätikköjokien synnyttämät

Harjuja on kaikkialla Suomessa pitkinä kumpujaksoina ja selänteinä, jotka yleensä kulkevat luoteesta kaakkoon. Itse asiassa mudostelmia on niin paljon, että Suomea voidaan pitää maailman harjuisimpana maana. Kaikki harjut eivät kuitenkaan näy maisemassa selvästi. Esimerkiksi Kuopion keskustan halki kulkee harju, joka jatkuu kaakkoon Hietasalon saareen asti.

Pääosin harjut syntyivät yli 10 000 vuotta sitten viimeisimmän jääkauden loppumetreillä, kun mannerjäätikkö alkoi sulaa Suomen alueelta. Sulamisvedet valuvat pystyhalkeamia pitkin jäätikön alle ja koversivat virratessaan tunneleita jäätikköön. Sulamisvesien mukana jäätikköjokeen kulkeutui kaikenkokoista kiviainesta. Veden virtaus lajitteli kiviaineksen ja hioi kivien teräviä särmiä pyöreämmiksi. Näin syntyi soraa ja hiekkaa.

Sulamisen edetessä soraa ja hiekkaa alkoi kerrostua tunneleihin ja jäätikön reunan eteen, tunnelin suulle. Kiviainesta saattoi vähitellen kertyä jopa sadan metrin paksuudelta. Kapeat ja jyrkkärinteiset harjut, kuten Juankosken Mustanharju, muodostuivat korkeiden jäätikköseinien rajaamiin pieniin railoihin tai tunneleihin. Leveät ja loivarinteiset harjut syntyivät puolestaan jäätikön reunaosien railoihin tai jäätikkölahtiin.


Harjut syntyivät jäätiköltä virranneen joen uomaan.
1=peruskallio, 2=moreenia, 3=hiekkaa ja soraa, 4=jäätä
kuva: Harri Kutvonen / GTK
Harjumaisemalle tyypillinen piirre ovat pyöreät tai soikeat kuopat, supat. Suppakuopat syntyivät harjun muodostumisen loppuvaiheessa. Jäätiköstä irtosi lohkareita, jotka upposivat harjusoraan ja sulivat niille sijoilleen. Kun jää oli sulanut, jäi maisemaan vain kuoppa.

Kuivuus harjukasvien haasteena

Vesi läpäisee leikiten hiekan tai soran, joten suuri osa harjuille satavasta vedestä valuu  pohjavedeksi syvälle maaperään. Kasveille maan nopea kuivuminen on haaste. Monet lajit ovat kuitenkin sopeutuneet kuivuuteen ja viihtyvät paahteisilla rinteillä erinomaisesti. Mäntyjen paksu ja pitkä pääjuuri voi yltää pohjaveteen asti. Puolukan vahapintaiset lehdet haihduttavat vettä vain vähän. Toinen harjuille tyypillinen varpu on kanerva, joka puolestaan sietää kuivuutta lehtiensä pienen koon ansiosta.

Männyt viihtyvät mainiosti jyrkkärinteisen harjun hiekka- ja soramaalla.
Harjujen paisterinteiltä voi löytyä varsin erikoista ja harvinaista kasvillisuutta. Kasvaakohan Mustanharjulla kissankäpälää tai kangasajuruohoa? Tai löytyisikö alueelta jopa pieni lehto lillukoineen ja sananjalkoineen? Ehkäpä tänne on palattava myöhemmin kesällä. Jos kesäinen harjuretki osuu hellepäivään, on varmasti mukava pulahtaa uimaan Mustanlampeen tai Pieneen-Valkeiseen.




torstai 20. maaliskuuta 2014

Yön lentävät nahkasiivet yllättävät tutkijankin

Eilen vietettiin Suurta Lepakkoiltaa asiantuntijatapaamisten, näyttelyopastusten ja luennon merkeissä. Tietopläjäyksen tarjoilivat Luonnontieteellisen keskusmuseon tutkija Eeva-Maria Kyheröinen ja Varkaudessa asuva lepakkokartoittaja Laura Niinimäki. Öiset nahkasiivet näyttävät kiehtovan niin lapsia kuin aikuisiakin - yhteensä tapahtumissa oli noin 70 osallistujaa, ja ikähaitari oli yllättävän laaja. Mutta ei sitä joka päivä pääse kysymään suoraan asiantuntijalta, suosivatko lepakot jalopuita, paljonko lepakkoyksilöitä on Suomessa tai minne mökkiterassin yläpuolella kierrelleet lepakot ovat kadonneet.
Lepakkotutkija Eeva-Maria Kyheröinen valaisee nahkasiipien öistä maailmaa.
Harmittomat yläkerran naapurit

Lepakkonaaraat kerääntyvät usein alkukesällä yhdyskunniksi synnyttämään ja kasvattamaan ainokaisensa. Pienessä yhdyskunnassa on vain muutamia naaraita, mutta joskus lepakkonaiset intoutuvat perustamaan isompia kommuuneja. Suurin Suomesta löytynyt yhdyskunta oli noin 600 naaraan joukko, joka oli vallannut vanhan seurojentalon. Jättiyhdyskunnassa eli usean siippalajin yksilöitä sulassa sovussa keskenään.

Pieni, tikankolossa tai puun onkalossa elävä lepakkoyhteisö jää usein havaitsematta. Lepakot viihtyvät kuitenkin hyvin myös asutuksen tuntumassa tai jopa sisällä rakennuksissa. Talon ihmisasukkaille lepakoista ei juuri koskaan ole haittaa, sitkeistä uskomuksista ja hurjista vampyyritarinoista huolimatta. Päin vastoin: yksikin lepakko voi syödä satoja tai tuhansia hyttysen kokoisia hyönteisiä joka yö.

Lahopuut tarjoavat korvayökölle kodin.
kuva: Jeroen_van_der_Kooij
Nahkasiipien läsnäolon voi huomata päiväpiilon alle kertyneistä ulosteista. Papanat ovat pieniä ja kuivia ja hajoavat jauheeksi, jos niitä tökkii vaikkapa tikulla. Lepakonkakan siivoaminen vintin lattialta on toki epämiellyttävää, mutta on guanosta hyötyäkin: kukkapenkkiin siirrettynä se saa kasvit kukoistamaan.

Monet ovat kuulleet hurjia tarinoita lepakoiden levittämästä raivotaudista. Pieni osa yksilöistä todella kantaa rabiesta, mutta edes raivotautiset lepakot eivät hyökkää ihmisen kimppuun. Lepakko puree ainoastaan itsepuolustukseksi, jos sen ottaa käteen. Siksi lepakkotutkijat käyttävät aina hansikkaita ja suojautuvat raivotautia vastaan rokottein.

Horrosta kotimaassa tai etelän lämmössä

Kaikki suomalaiset lepakot viettävät talven horroksessa. Luolat, kaivokset, bunkkerit ja maakellarit ovat suosittuja talvehtimispaikkoja, sillä lämpötilan tulisi pysyä jääkaappilukemissa. Talvehtimispaikoista ei tiedetä läheskään niin paljon kuin kesäisistä päiväpiiloista - jäätyneissä louhikoissa on hankala liikkua, ja yksittäinen liikkumaton nahkasiipi jää helposti huomaamatta.

Pohjanlepakko on karaistunut laji, joka pystyy
horrostamaan kylmissäkin paikoissa.
kuva: Eeva-Maria Kyheröinen
Jotkut lepakot lentävät talveksi etelään, jotta horros jäisi suotuisammissa oloissa lyhyemmäksi. Suomalaisten lepakoiden muuttomatkoista ei vielä tiedetä kovin paljoa, mutta samanlajisten yksilöiden muuttoa on tutkittu Suomenlahden eteläpuolella. Esimerkiksi virolaiset isolepakot saattavat lepatella jopa Espanjaan asti. Ilmeisesti horrosajan lyheneminen ja lämpötilan pysyttely reilusti plussan puolella on niin suuri etu, että sen vuoksi kannattaa lentää tuhansia kilometrejä.

Vaikka lepakot ovat taitavia lentäjiä, on muuttomatka raskas ja vaarallinenkin. Eräs modernin maailman uhkista lentäville eläimille ovat tuulivoimalat. Huimaa vauhtia pyörivät lavat tappavat niin muuttolintuja kuin lepakoitakin. Ilmeisesti osa lepakoista ei edes törmää pyöriviin lapoihin, vaan menehtyy tuulivoimalan aiheuttamaan ilmanpaineen vaihteluun. Tilanteen ongelmallisuutta lisää se, että jostain syystä tuulivoimalat jopa houkuttelevat lepakoita lentämään lähemmäs.

Lepakkoharrastus sopii yökyöpeleille

Lepakkotutkimus on Suomessa ollut varsin vähäistä. Ensimmäinen väitöskirja valmistui v. 1965, ja seuraavia jouduttiin odottelemaan lähes neljäkymmentä vuotta. Paljon on vielä selvittämättä! Esimerkiksi lepakkolajien levinneisyys maassamme on jopa yleisimmän lajin eli pohjanlepakon osalta vielä osittain hämärän peitossa. Niinpä harrastajien panos lepakkotiedon kartuttajina on erittäin merkittävä. Harrastajien ja tutkijoiden yhteistyönä on tehty viime vuosina esimerkiksi pikkulepakkohavaintoja huomattavasti laajemmalta alueelta kuin aikaisemmin.

Miten lämpimistä kesäilloista nauttiva yökyöpeli voisi aloittaa lepakkoharrastuksen? Helpointa on osallistua opastetulle lepakkoretkelle, jollainen Kuopiossakin järjestetään 22.8. Omaehtoista näköhavainnointia voi harjoitella vaikkapa Lepakkobongaus-tapahtumassa heinäkuun viimeisenä viikonloppuna. Seuraava askel on yliääni-ilmaisimen eli lepakkodetektorin hankkiminen ja kuulohavaintojen kerääminen. Oman kartoitusreitin laatiminen ja kiertäminen muutaman kerran kesässä tuo jo valtavasti lisää tietoa lepakoiden yöllisestä elämästä.

Isoviiksisiippa on saanut renkaan käsivarteensa.
kuva: Emma Kosonen
Pitemmälle ehtinyt harrastaja on ehkä kiinnostunut lepakoiden rengastamisesta. Koska nahkasiivet ovat tiukasti suojeltuja ja rauhoitettuja eläimiä, ei niitä saa käsitellä millään tavalla ilman ympäristökeskukselta haettavaa lupaa. Pyydystäminen ja rengastaminen on hankalaa: lepakon seitinohuet luut eivät kestä kovakouraista käsittelyä, vaan rengastajan on osattava käsitellä eläimiä tarpeeksi varovasti. Kannattaa siis hakeutua luvat saaneen kokeneen harrastajan tai tutkijan kaveriksi.

Lepakot ovat kiehtovia eläimiä, joiden seuraaminen ja tarkkailu tarjoaa takuuvarmasti yllätyksiä ja uutta tietoa kokeneellekin harrastajalle ja ammattitutkijalle. Ja lepakkoretket lämpiminä, tyyninä kesäöinä luovat kenelle tahansa unohtumattomia luontoelämyksiä.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Talvi joka ei tullutkaan

Viime aikoina on uutisoitu paljon aikaisesta keväästä - tai talvesta, joka ei ainakaan etelärannikolla oikeastaan päässyt edes kunnolla alkuun. Etelä-Suomen laskettelurinteet jäävät tyhjilleen onnistuneesta tykkilumetuksesta huolimatta, kun ihmiset ajattelevat jo kesää ja säntäävät ennätyksellisen aikaisin avatuille terasseille nauttimaan kymmenen asteen lämmöstä. Kuopiossa ainoa jokseenkin kelvollinen hiihtomahdollisuus löytyy Puijon ensilumen ladulta, hiihtostadionilta ja Antikkalan golfkentältä.

Luonnossa aikainen kevät alkaa hiljalleen näkyä. Muuttolinnut ovat harvinaisen aikaisessa, joskaan mitään massamuuttoa ei vielä ole havaittu. Harmaalokit saapuivat Savon korkeudelle kuukauden verran tavallista aikaisemmin. Laulujoutsenet toitottavat pelloilla ja sulapaikoissa, ensimmäiset kiurut livertävät jo Kemissä asti, ja onpa pääkaupunkiseudulla havaittu jo horroksesta herännyt kyykin. Leskenlehdet kukkivat etelärannikolla täyttä päätä, mutta täällä ne pysyttelevät vielä jäisen maan uumenissa.

Jokohan jäät kohta sulavat? tuumii laulujoutsenpari.
kuva: Janne Koponen (lisenssi)
Viikonloppuna sään ennustetaan kylmenevän, ja ensi viikoksi Savon seudulla voi olla kunnon yöpakkasia. Miten takatalvi vaikuttaa eläimiin ja kasveihin? Jos auringon lämpö vaihtuu äkisti hyisiin tuuliin ja lumituiskuun, voivat jotkut muuttolinnut kääntää nokkansa takaisin kohti etelää. Esimerkiksi töyhtöhyypille maiseman vaihtaminen kevätsään oikkujen mukaan on tavallista. Leskenlehtien ja sinivuokkojen tapaiset kevätkukat eivät lyhyestä takatalvesta hätkähdä, ja maaliskuussahan pakkaset ovat aivan normaali ilmiö. Sen sijaan viljapelloille pakkasen puraisulla voi olla ikävämmät seuraukset. Jos pelloilla on vettä ja viljan oraat ovat jo innostuneet kasvamaan, pellon äkillinen jäätyminen voi heikentää tulevaa satoa huomattavasti.

Itseäni kiinnostaisi kovasti saada selville, miten niukkaluminen, lauha ja lyhyt talvi vaikuttaa tulevan vuoden sienisatoon. Talven sademäärä on Pohjois-Savossa ollut lähellä keskiarvoja, mutta suuri osa sateesta on tullut vetenä. Vaikuttaako se maaperään ja sitä kautta sienirihmastoihin? Vai onko talvella merkitystä lainkaan - onko kevään ja kesän sateisuus ja lämpötila sienten kannalta tärkeämpää?
Tuntuu välillä suorastaan huvittavalta, kuinka yleisessä mielipiteessä kylminä talvina ilmastonmuutos perutaan kokonaan ja lauhoina talvina vastaavasti ajatellaan ilmaston lämmenneen “hetkessä” kymmenillä asteilla. Ei tietenkään näin voi olla, vaan tämä on juuri sitä luonnollista vaihtelua, joka tulee aina kuulumaan meidän ilmastoomme. Ikävä kyllä, ilmakehässä ei ole nähtävissä mitään punaista viivaa, joka erottaisi ilmastonmuutoksen aikaansaannoksen normaalista vaihtelusta. Sen sijaan, että vertailemme eri vuosien lämpöoloja keskenään, meidän tulisi vertailla nykyisiä lounaistuulten talvia edellisiin lounaistuulten talviin ja vastaavasti itätuulten talvia edellisiin itätuulten talviin. Tämä on tietysti jo paljon hankalampaa. Yksi tapa seurata puolueettomasti ilmastonmuutoksen etenemistä on seurata sääennätyksiä tai poikkeuksellisen sään esiintymisiä. Mikäli ilmasto lämpenee, pitäisi lämpimiä poikkeuksia/ennätyksiä olla enemmän kuin kylmiä poikkeuksia/ennätyksiä (tässä ennätyksellä tarkoitetaan kaikkien aikojen ennätyksiä, ei kuluvan vuoden ennätyksiä, joka sinänsä onkin vähän arveluttavaa ilmastoa ajatellessa). - See more at: http://blogi.foreca.fi/#sthash.7YsQ1yGD.dpuf

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Hiihtolomahulinaa

Tällä viikolla vietettiin Kuopiossa hiihtolomaa - ja museolla sen kyllä huomasi! Kehnohkot ulkoilusäät houkuttelivat näyttelyihin sadoittain kävijöitä. Etenkin lapsiperheet vaelsivat museoon sankoin joukoin.

Hiihtoloma alkoi räväkästi, kun tiistaina julistettiin Kuopion kaupungin museoiden selfie-kuvakilpailu alkaneeksi! Tavoitteena on haastaa kaikenikäiset museokävijät katsomaan näyttelyitä, museota ja julkisia taideteoksia uusin silmin. Missä syntyisi hauska, kaunis, persoonallinen tai yllätyksellinen selfie-kuva? Kilpailukuvat ja tarkemmat ohjeet julkaistaan museokohteiden Facebook-sivuilla. Kuopion museon kisaan on tätä kirjoittaessa tullut muutamia kuvia, jotka pääsevät pian esille. Kisa jatkuu 30.4. asti, minkä jälkeen Arvovaltainen Raati palkitsee parhaita kuvia.

Päivi poseeraa museon malli-selfiessä yhdessä hyvän kaverinsa, hevosenkenkäyökön kanssa.
Selfiet kuulostavat modernilta ilmiöltä, mutta tosiasiassa ne jatkavat ikiaikaista omakuvien perinnettä. Varsinkin taiteilijat ovat kautta aikojen ikuistaneet itsensä jälkipolvien ihailtavaksi. Nykypäivänä omakuvia otetaan pienellä digikameralla tai kamerakännykällä ja ladataan sosiaaliseen mediaan. Sadan vuoden päästä selfiet kertovat paljon 2010-luvun pukeutumisesta ja kulttuuristakin, kuten Kuopion kulttuurihistoriallisen museon johtaja Merja Heiskanen tuumasi.

Selfiet (tai suomalaisittain "meitsiet") ovat etenkin nuorison suosiossa, mutta ilmiö on levittäytynyt myös poliitikkojen ja urheilijoiden maailmaan. Mikäs tuossa, kun kerran Barack Obama ja paavi Fransiscuskin poseeraavat iloisesti kaverikuvissa...

Loppuviikolla hiihtoloman ohjelmassa oli omatoiminen työpaja, jossa pääsi rakentamaan lepakkomobilen. Valmiissa mobilessa lentelee viisi eri lepakkolajia ravintokohteidensa perässä. Kalastajalepakko arvatenkin syö kalaa ja keltahedelmälepakko hedelmiä, mutta mitä murkinoi kolumbiankuonoleikko?

Ohjeet ovat LUOMUSlaisten eli Luonnontieteellisen keskusmuseon väen käsialaa. Hyvä niin, sillä omat askartelutaitoni ovat päässeet hieman ruostumaan -onhan 4H-kerhonohjaaja-ajoistani vierähtänyt lähes kaksikymmentä vuotta (voi luoja! onko siitä niin kauan??) Askartelemaan kuitenkin pääsin, sillä työpaja vaati jonkin verran ennakkovalmistelua.
Vanha 4H-kerhonohjaaja palasi juurilleen. Askarrellaan, askarrellaan...


Ja kylläpä työpajapisteessä riitti vilinää!Onneksi olin askarrellut kymmeniä mallipohjia. Eikä kestänyt kauaakaan, kun työpajassa keksittiin uusia versioita mobilesta. Jos aika ei riittänyt koko rakennelman väkertämiseen, jotkut näppäräsormet kehittivät yksinkertaisemman version, lepakkotikkarin :-)
Askartelupisteessä väkerrettiin mobileita, origameja ja lepakkotikkareita.