torstai 17. huhtikuuta 2014

Pientä laittoo tää vaan vaatii...

Lepakkonäyttelystä paljastui virhe, jota kukaan ei ollut huomannut. Kuinkas meille näin pääsi käymään?

Näyttelyn keskivaiheilla on pömpeli, josta voi katsoa havainnollisesti lepakon sydämen lyöntitiheyttä. Napinpainalluksen avulla eri tilanteissa olevan lepakon syke näkyy vilkkuvana valona. Horrostavan lepakon pulssi on vain noin kymmenen lyöntiä minuutissa. Muuten vain lepäilevän lepakon sydän läpättää jo 450 lyönnin minuuttivauhtia, ja lennossa syke karkaa käsittämättömään 1100 lyöntiin.

Laitteen valmistaja Juha Forsten soitti minulle eilen, ja paljasti, että laitteessa oli vika. Lepäävän lepakon sykettä näyttävä valo välkkyi vain noin 200 kertaa minuutissa eli alle puolet siitä mitä piti. Jaa, totesin minä. Asiakkaisiin läpätys oli mennyt ihan täydestä, ja niin on meihinkin!

Juha Forsten pääsi pääsiäishommiin. Pian on lepakon pulssi kunnossa!
Onneksi Juha oli sattumoisin tullut Kuopion seudulle pääsiäisenviettoon, ja lupasi tulla heti kiirastorstaiaamuna korjaamaan laitteen. Joten eiku laite kumoon ja pulssia rukkaamaan! Kauaa ei insinöörin nokka työssä tohissut, ja tästä päivästä eteenpäin museovieraat näkevät, miten käsittämättömän nopeasti nahkasiiven pumppu lyö levossa. Levossahan lepakon sydän lyö noin 400 kertaa enemmän minuutissa kuin meidän ihmisten.

Sydämelliset hyvän pääsiäisen toivotukset luonnontieteellisestä museosta!

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Raastavan repivää raadantaa

Puoli vuotta kuluu yllättävän nopeasti. Honka, mänty, petäjä -näyttelymme oli esillä marraskuusta tänne huhtikuulle asti, ja voisin vaikka vannoa, että näyttely avattiin vasta hiljattain. Viimeisinä viikkoina jännitettiin, selviävätkö elävät männyntaimet elävinä näyttelyn loppuun asti. Sitkeästi taimet sinnittelivät, mutta kuiva sisäilma ja oudot valaistusolosuhteet panivat pikkupuut lujille. Jos näyttely olisi ollut vähänkin pitempään auki, olisimme varmasti korvanneet kuihtuneet korret tuoreilla.
Maiseman purku on jo hyvässä vaiheessa. Männyntaimet ja kokoelmien eläimet on viety syrjään, karike lakaistu säkkeihin ja styrox-levyt kasattu myöhempää käyttöä varten.
Museossa pääsee kokeilemaan yhtä jos toista tehtävää. Minua ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua Käteväksi Emännäksi tai Jokapaikan Remonttireiskaksi, joten en ole aiemmin eksynyt esimerkiksi tapetointihommiin. En siis ollut tajunnutkaan, miten hauskaa on viskoa seinään ämpärikaupalla vettä ja läträtä kuin pikkulapsi. Parasta oli kuitenkin se, kun sai ihan luvan kanssa repiä kynsin hampain hienoja maisematapetteja riekaleiksi! Museossa kun yleensä pyritään säilyttämiseen, suojeluun, varjelemiseen ja  varovaisuuteen. 
Jukka raastaa armotta valtavaa, vanhaa honkaa riekaleiksi.
Viimeisten tapetinrepaleiden poisto katonrajasta kysyy kärsivällisyyttä ja pitkiä tikkaita.
Parvihuone on nyt tyhjillään ja odottaa seuraavan näyttelyn rakentamisesta. Heti pääsiäisen jälkeen, tiistaina 22.4. huoneessa avautuu Viimeiset vieraat -valokuvanäyttely. Heikki Willamon ja Kai Fagerströmin valokuvissa seurataan autiotalojen eläinasukkaiden puuhia. Kävin katsomassa näyttelyn viime kesänä Tervossa, ja innostuin aiheesta heti. Harmi, että kaikki kuvat eivät meille mahdu, mutta valitusta kokonaisuudesta välittyy varmasti autiotalojen haikeankaunis tunnelma.