perjantai 4. joulukuuta 2015

Yö museossa - pehmolelujen seikkailut

Lokakuun lopussa helsinkiläisessä Rikhardinkadun kirjastossa tapahtui: pienten asiakkaiden yökylään tuomat pehmolelut seikkailivat kirjastossa koko yön. Lelujen toilailuista otettiin kuvia, jotka julkistettiin pian tempauksen jälkeen. Tapahtuma oli menestys: kirjastoon tuotiin jopa parisataa yöpyjää!

Meille Kuopioon idea napattiin heti. Tänne myös lelujen seikkailuja - jos ei tällä kertaa kirjastoon niin sitten museoon! Mukaan lähti pieni mutta sitäkin energisempi työryhmä luonnontieteellisen ja kulttuurihistoriallisen museon sekä markkinointipuolen väkeä, ja tiiviin suunnittelun jälkeen homma oli tekemistä vaille valmis. Päätettiin, ettei toteuteta pelkästään yksittäistä yötapahtumaa vaan kokonainen sarja kuvia, joista voi koota vaikkapa digitaalisen joulukalenterin. 

Yö museossa -joulukalenteri löytyy osoitteesta http://kuopio.digijoulukalenteri.fi/
Taustalle tarvittiin tarina. Museossa on hienoja ja arvokkaita esineitä, joten täytyyhän näyttelyillä olla oma vartijansa. Ja niin syntyi kertomus museokoira Rikusta, joka on töissä Kuopion museossa yövahtina. Museo on hurjan mielenkiintoinen ja jännittävä paikka, sillä öisin siellä tapahtuu kummia (kukapa meistä ei olisi nähnyt Night at the Museum -komedioita?) Olisi hienoa päästä jakamaan hauskoja hetkiä kavereiden kanssa! Ja koska monet Rikun kaverit nukkuvat öisin, leikkeihin pyydettiin lainaksi lasten pehmoleluja.

video

Riku käväisi esittäytymässä Kuopion joulukauden avajaisissa 21.11., ja ensimmäiset pehmolelut lähtivät museokoiran matkaan jo silloin. Suurin osa leluista tuotiin museolle seuraavan viikon aikana. Niitä kertyikin mukavasti jopa 53! Leikit jatkuivat viikon verran, ja niistä päästiin tallentamaan toinen toistaan hulvattomampia hetkiä. Kuvat julkaistaan Lupa innostua -sivuston joulukalenterissa 1.-24.12.2015. Toivottavasti joulukalenteri innostaa katselemaan museoita uusin silmin!

Museokoira Riku Kuopion torilla ensimmäisten uusien ystäviensä kanssa.
kuva: Kaisu Tolvanen
Selfiessä Rikun lisäksi idean toinen äiti Kaisu Tolvanen Pikku-Rikunsa kanssa.
Normipäivä toimistolla.

torstai 19. marraskuuta 2015

Lennokas museosyksy

Syksy on ollut aikamoista haipakkaa. Avasimme Kuopion museossa kaksi luonnontieteellistä näyttelyä, ja niiden valmistelussa vierähti kuukausi jos toinenkin melkoista vauhtia. Mutta valmista tuli, ja tätä kirjoittaessani näyttelyiden oheisohjelmatkin pyörivät jo täyttä häkää.

Lokakuussa alasaleihin pyrähti kokonainen lintuparvi. Tampereen museokeskus Vapriikin valmistama näyttely Lennossa valottaa lintujen elämää ja evoluutiota sekä lentämisen mysteeriä. Eikä näyttelyssä ole unohdettu lintuihin liittyviä tarinoita tai myyttejäkään.

Perusnäyttelyn strutsi halusi ehdottomasti osallistua Lennossa-näyttelyyn,
vaikka ei pysty lentämään. Onneksi museon vahvat miehet antavat mielellään kantoapua.
Munien asettelu on vakava paikka.
Vapiikissa esillä ollut Lennossa oli kokonaisuudessaan aivan liian suuri tiloihimme, ja niinpä näyttelystä lohkaistiin Kuopion museoon mahtuva osa. Plansseja lukuun ottamatta visualisointi on omaa käsialaamme, sillä kiertävään näyttelyyn ei kuulunut esineitä tai konservoituja eläimiä. Onneksi kokoelmissamme on varsin mukava valikoima lintuja, ja lisäksi näyttelyä varten lainattiin esineitä Kansallismuseosta ja Luonnontieteellisestä keskusmuseosta. Lisäksi näyttelyyn teetettiin uusiakin rakenteita. Museovieraat pääsevät ihailemaan esimerkiksi eksoottisten lintujen upeanvärisiä sulkia tai kokeilemaan lintujen tarkkailemista melkein oikeasta lintutornista.

Kuopion museon lintutorni on ainutlaatuinen. Missä muualla voi nähdä yhdellä kertaa tuttuja savolaisia metsälintuja, Lapissa pesiviä haukkoja, harvinaisia merilintuja ja vieläpä erään afrikkalaisen jättiläislinnunkin?
Lennossa-näyttelyssä on hyvä harjoitella vaikkapa lintujen lajintunnistusta.
Tässä lapsiryhmää opastaa Risto Kerminen.
Lennossa on esillä tammikuun loppuun asti. Toinen vasta avattu näyttelymme on esillä reilusti pitempään, jopa ensi vuoden marraskuuhun asti. Veden viljaa esittelee lähes koko Kallaveden kalalajiston kirjon - suurimman osan lajeista sangen perusteellisesti. Näyttely on omaa tuotantoamme ja ensimmäinen näin laaja kala-aiheinen näyttely Kuopion museon historiassa! Käsikirjoittajana toimi amanuenssi Marko Kelo, iktyonomi itsekin, joten asiantuntemusta riittää.

Veden viljaa -näyttelyn yleisötapahtumat sijoittuvat ensi vuoden puolelle. Tiedossa on muun muassa kalajuttuja Eläinvartti-opastuksissa, kiinnostavia luentoja ja kalastusretkiä koko perheelle. Entä mitä tarkoittaakaan NightFish-tapahtuma... :-)

maanantai 26. lokakuuta 2015

Erityinen retki Pölhönsaareen

Luonnontieteellisen museon syyskausi alkoi aivan erityisen retken merkeissä. Pölhönsaaren parkkipaikalle kokoontui eräänä syksyisenä iltapäivänä ryhmä näkö- ja kuulovammaisia osallistujia sekä useita avustajia, ja suunnitelmissa oli helppo mutta sitäkin elämyksellisempi lähiluontoretki. Tavoiteena oli patikoida Pölhönsaaren tulipaikalle evästämään ja tulistelemaan sekä tutustua mahdollisimman monen aistin avulla Kuopion rikkaaseen luontoon.

Opastusta suunnitellessa oli selvää, että mukaan tarvitaan tulkki, joka kääntää opastuksen viitotuksi puheeksi, ja sellaisia löytyikin Humanistisesta ammattikorkeakoulusta. Lisäksi halusin kokeilla äänentoistojärjestelmää, joka toimii myös ulkona opastettaessa. Sain kokeiltavakseni Suomen Kuurosokeilta seitsemän vastaanottimen järjestelmän, joka tuntui toimivan varsin hyvin sekä induktiosilmukalla että tavallisilla kuulokkeilla. Äänentoisto tuli tarpeeseen, sillä sattumalta Saaristokatua remontoitiin juuri Pölhönsaaren edustalla, ja taustamöykkä olisi haitannut opastusta huomattavasti.

Pölhönsaaren luontoretkellä koko opastus tulkattiin viitotuksi puheeksi.
Myös äänentoisto- tai oikeastaan kuuntelujärjestelmä oli käytössä koko ajan.
kuva: Anne-Mari Jaamalainen
Matkalla tulipaikalle pysähdyttiin tutustumaan esimerkiksi eri puulajeihin ja suomalaisiin luonnonmarjoihin.
kuva: Anne-Mari Jaamalainen
Kävelymatka tulipaikalle oli lyhyt mutta melko haastava. Kuopion maasto on tunnetusti jyrkkäpiirteistä, joten pidin patikointitahdin leppoisana. Pieniä pysähdyksiä tehtiin usein. Jokaisessa opastuspisteessä oli varsinaisen opastuksen lisäksi muistettava tarjota osallistujille niin kuuloon, näköön kuin tuntoaistiinkin perustuvia havaintoja - mikä tarkoitti valtaisaa määrää mukana kuljetettavaa materiaalia! Olin saanut lainaksi kokoelmista muutamia lintuja, joita osallistujat saivat varovasti tunnustella, ja lisäksi soitin niiden ääninäytteitä Linnut äänessä -kirjasta. Eikä muitakaan aisteja ollut unohdettu. Retken ajankohta osui sopivasti parhaaseen marja-aikaan, ja niinpä määräsin kaikille osallistujille cocktailin "pieniä punaisia ja sinisiä pillereitä" eli mustikoita, puolukoita ja vadelmia.
  
Retkipäivä oli lähes sateeton, ajoittain jopa aurinkoinen ja tyyni!
kuva: Anne-Mari Jaamalainen
Retken kohokohta on usein tulilla istuskelu ja makkaran paistaminen!
kuva: Anne-Mari Jaamalainen
Pölhonsaaren retki oli ensimmäinen varsinainen tapahtuma tänä keväänä alkaneen kaksivuotisen Esteettömiä museoelämyksiä -hankkeen puitteissa. Hankkeen tarkoituksena on parantaa museopalveluiden saavutettavuutta niin näyttelyiden, museo-opetuksen kuin verkkopalveluidenkin osalta. Ensimmäisessä vaiheessa tärkeimmät yhteistyökumppanit ovat olleet Pohjois-Savon näkövammaiset, Kuopion Kuulo, Tukipilari ja Humanistisen ammattikorkeakoulun Kuopion yksikkö. Yhdessä tämän ihailtavan aktiivisen porukan kanssa suunnittelimme pitkään retken kestoa, kohdetta ja käytännön järjestelyjä. Yksin en olisi hoksannutkaan kaikkia tärkeitä yksityiskohtia.

Seuraavaksi suunnitellaan erityisiä oheistapahtumia syksyn ja talven näyttelyihin. Kuopion museo -rakennus ei tunnetusti ole todellakaan esteetön, mutta jotain voidaan toki tehdä jo ennen koko talon remonttia. Toissaviikolla avatun Lennossa-näyttelyn yhteyteen on suunniteltu niin viittomakielistä videoesittelyä, viitotuksi puheeksi tulkattua opastusta kuin näyttelytekstien tulostamista pistekirjoituksella. Pienin askelin kuljetaan kohti saavutettavampaa museota!

maanantai 14. syyskuuta 2015

Lepakot on POP!

Loppukesällä Kuopion valtasi melkeinpä lepakkobuumi. Sanomalehdissä on ollut artikkeli jos toinenkin näistä oudoista yölentäjistä, ja aiheeseen liittyvältä keskustelulta ei ole voinut välttyä. Kaikki lepakot ovat tiukasti EU-direktiivin suojelemia, joten lepakkohavainnot voivat hyvinkin vaikuttaa maankäytön suunnitteluun.

Tarina alkoi elokuun alkupuolella, kun Savilahdessa havaittiin epätavallista lepakon kaikuluotausääntä. Erinomaisella lepakkodetektorilla varustautuneet tutkijat Samuel Hartikainen ja Markus Johansson saivat äänen tallennettua ja pääsivät perehtymään tarkemmin ääneen sekä siitä muunnettuun spektrogrammiin. Havainto viittaa vahvasti erittäin harvinaiseen lampisiippaan, eteläiseen lepakkolajiin, joka on havaittu Suomessa vain muutaman kerran.

Mahdollisen lampisiipan löytyminen innosti tutkijoita retkeilemään Savilahden tienoilla ahkerasti. Alueelta havaittiinkin runsaasti pohjanlepakoita ja vesisiippoja - ja vähän myöhemmin mitä todennäköisimmin toinen harvinaisuus, pikkulepakko. Ilmeisesti Neulaniemen, Savisaaren ja Niuvan seutu ovat nahkasiipien suosiossa - kenties iäkkäiden rosokaarnaisten puiden, kallionkolojen, luolien ja vanhojen rakennusten ansiosta. Lisäksi monet lepakot suuntaavat öisin järvenrantaan saalistamaan hyönteisiä.

Lepakkobuumiin pääsivät osalliseksi myös tämänvuotiset museon lepakkoretkeilijät. Opas Laura Niinimäki johdatti alkusyksyn pimenevässä illassa kolmikymmenpäisen porukan kohti Vuorilampea. Eikä retkikunta joutunut pettymään. Tuskin detektorit oli napsautettu parkkipaikalla päälle, kun ensimmäiset saalistussäksätykset täyttivät ilman. Lyhyellä kävelyllä Kolmisopenlammelta ja Vuorilammelle onnistuttiin havaitsemaan vesisiippoja, viiksi- tai isoviiksisiippoja ja lukuisia pohjanlepakoita. Vuorilammen tulipaikalla pysähdyttiin tunnelmalliselle yöpalalle ja päästiin seuraamaan taskulamppujen valossa vesisiippojen saalistusta lammen pinnan tuntumassa.

Yöllinen lepakkoretki on tunnelmallinen ja jännittävä elämys. Detektori avaa portin täysin uudenlaiseen maailmaan, ja asiantuntevan oppaan kertomukset kartoittavat lepakoiden elämää hieman syvemmältä. Toivon todellakin, että meneillään oleva lepakkobuumi ei heti ota laantuakseen, vaan innostus saa ihmiset sekä retkeilemään luonnossa että kantamaan huolta omasta lähiympäristöstään. Lepakoiden suosimat metsät ja rannat tarjoavat elinmahdollisuuksia lukuisille muillekin lajeille.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Pelätty nunna levittäyttyy yhä pohjoisemmaksi

Ajankohtaista hyönteismaailmassa


Viime vuosina Suomessa on runsastunut ja levittäytynyt kohti pohjoista havununnaperhonen, joka on aiemmin aiheuttanut suuria metsätuhoja Keski-Euroopassa ja Etelä-Ruotsissa. Suomessa laajoja tuhoja ei kuitenkaan ole toistaiseksi esiintynynyt. Vielä 1980-luvulla havununna oli harvinainen etelärannikon laji, mutta viime vuosina ja aivan viime päivinä aikuisia perhosia on tavattu Vaasa-Kuopio-Joensuu-linjalla saakka. Lajin levittäytyminen kohti pohjoista johtuu ensisijaisesti ilmaston lämpenemisestä.

Havununnalle ovat tyypillisiä runsaat massaesiintymät, jolloin miljoonat toukat voivat syödä neulasettomiksi valtavia metsäalueita. Tuhot ovat olleet pahimpia yhden puulajin istutuskuusikoissa ja -männiköissä, mutta ne on saatu vähitellen vähenemään palauttamalla metsät sekametsiköiksi.

Villakkaiden heimoon kuuluvan lajin suomenkielisen nimen alkuosa johtuu toukan pääravinnosta, havupuiden neulasista, loppuosa siipien mustavalkoisesta nunnan puvun värityksestä. Moniruokaisina toukille kelpaavat myös monien lehtipuiden ja varpujen lehdet.

Havununna (Lymantria monacha) päivälevolla. Kurt Kulac CC-BY-SA-3.0

Yöaktiivisen, 3-4 cm pituisen aikuisen perhosen voi tavata heinä-elokuussa myös päivälevolta puiden rungoilta tai seiniltä valojen houkuttelemina.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Retkipäivä: Tiilikkaan!

Tiilikkajärven kansallispuisto on mitä mainioin päiväretkikohde. Rautavaaran ja Sotkamon rajalla sijaitsevassa pikkuisessa puistossa merkittyjä reittejä on parikymmentä kilometriä, ja polut kulkevat helpossa harju- ja suomaastossa. Kosteimpiin kohtiin on rakennettu pitkospuut, joista iso osa on hiljattain uusittu. Merkityt reitit sijoittuvat Tiilikkajärven itäpuolelle ja järven keskellä kulkevalle harjulle, ja tällä kertaa valitsimme kohteeksi noin seitsemän kilometrin mittaisen Uiton kierron.
Ainoa merkitty ympyräreitti on puiston eteläosassa kulkeva Uiton kierto.
Pohjoisniemestä ei pääse harjua pitkin kuivin jaloin Sammakkotammelle.
kartta: Metsähallitus
Uiton kierto kulkee upeiden aapasoiden halki. Tähän aikaan vuodesta kämmekät kukkivat kauneimmillaan, ja niitä on helppo ihailla pitkospuilta. Hyttysten määrä oli sangen siedettävä: pienen tuulen puhallellessa jopa patikointi T-paidassa onnistui ilman turhia ininöitä.
Suolla reitti kulkee pitkospuita pitkin.
Kesäisin retkeilijän on helppo pysähtyä uimaan ja virkistäytymään ihanille luonnonhiekkarannoille. Niistä kuuluisin on Venäjänhiekka, jonne on rakennettu puiston suosituin leirintä- ja tulipaikka. Vaikka puisto on melko rauhallinen, saattaa Venäjänhiekalla kauniina päivänä olla muutakin porukkaa. Valitsemamme retkipäivä oli yksi tämän kesän harvoista sateettomista, jopa lähes aurinkoisista päivistä, ja niinpä jatkoimme suosiolla Kalmoniemen päähän rauhallisemmalle kahvittelupaikalle.

Silmä lepää Tiilikkajärvella...
Kahvitauolle osallistui myös sarvijaakko.
Paluumatka Sammakkotammelle kuljettiin hienoissa harjumaisemissa. Tiilikassa kannattaa kuitenkin muistaa välillä katsoa jalkoihinsa maisemien ihailun lomassa, sillä kansallispuistossa elää paljon kyitä. Tällä reissulla onnistuimme näkemään niistä yhden, harmaan sahalaitaisen koiraskäärmeen. Väistimme sitä kohteliaasti toiselle polulle. 
Sammakkojärven rannalla. Joko jatketaan eteenpäin? kysyy Tilhi.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Torjuntavoitto häämöttää

Vuosi sitten kirjoitin raivokkaasta yhden naisen sodasta, jonka julistin jättipalsameille. Asuinalueellani Julkulassa, tai oikeastaan viereisellä Länsi-Puijolla on järjestetty kaupungin, Metsähallituksen ja KLYYn yhteistyöllä palsaminpoistotalkoita jo useita vuosia, ja päätin viime kesänä jatkaa talkoilua omin päin. Ostin viikatteen ja annoin palaa.

Tänä vuonna sotaan liittyi pari muutakin suivaantunutta. Perustimme vapaamuotoisen Viikatemiehet-ryhmän, joka toivottavasti koituu jättipalsamien kohtaloksi ainakin yhdellä alueella. Ostimme kaupungin talkooavustuksen turvin muutaman viikatteen ja pari muuta työkalua lisää, ja hyökkäsimme kesäkuussa kasvustojen kimppuun uusin innoin.

Mitä puuttuu kuvasta? Tuhansia ja taas tuhansia jättipalsameita!
Reilussa tunnissa muutaman ihmisen voimin saa niitettyä aikamoisen alan.
Pari päivää sitten kuljin kriittiset silmät auki Länsi-Puijolla ja kartoitin pahimpia jättipalsamipaikkoja eilisiä Metsähallituksen, kaupungin ja KLYY:n yhteistalkoita varten. Ja uskottava se on. Jättipalsamit ovat todellakin vähentyneet! Viime- ja toissavuotisia läpitunkemattomia palsamikkoja ulkoiluteiden varsilla ei enää juuri näy, ja maastossa huomaa selvästi, missä on käyty niittämässä tai kitkemässä. Usean vuoden mittainen yhteistyö on ollut voimaa: kaupunki on raivannut ulkoilureittien varsia, yhteistalkoilla on poistettu luonnonsuojelualueita pahiten uhkaavia kasvustoja ja Viikatemiesten porukka on jatkanut työtä muualla Länsi-Puijolla. Toki tekemistä on edelleen, ei palsami kokonaan ole tästäkään kaupunginosasta hävinnyt, mutta konkreettinen tulos rohkaisee jatkamaan.

Yksi tämänvuotista torjuntatyötä helpottava tekijä on viileä sää. Yleensä jättipalsamin kukinta on heinäkuun puolessavälissä parhaimmillaan, tai kenties kasvi on jopa jo siemenkotavaiheessa. Tänä vuonna ensimmäiset kukat ovat avautuneet vasta nyt. Hyvää niitto- ja kitkemisaikaa on vielä jäljellä, joten työ jatkuu. Eikä tarkoitus ole jäädä laakereille lepäämään tulevaisuudessakaan. Hienokin tulos häviää muutamassa vuodessa, jos jättipalsamin annetaan vallata kasvupaikkansa uudelleen.

Torjuntavoitto häämöttää - nyt ei anneta periksi!

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Sitruunavästäräkki pesi Kuopiossa

Sitruunavästäräkki, koiras, Kuopion Riistavedellä 9.5.2015. Kuva: Ilkka Markkanen.










Vain kolme vuotta sitten virtavästäräkki löysi ensi kerran kodin Pohjois-Savosta. Maakunnan pesimälinnustoon lisättiin kuluvana kesänä jälleen uusi västäräkkilaji, kun sitruunavästäräkki (Motacilla citreola) pesi Kuopion Riistavedellä. Lintuharrastaja Ilkka Markkanen löysi 9.5. pesintään soveltuvalta rantaniityltä sitruunavästäräkkikoiraan. Itselläni oli mahdollisuus seurata tapahtumia paikalla löytöpäivästä lähtien. Kun koiras viihtyi varsin pienellä alueella useampia päiviä, pesintäaikeet olivat ilmeiset. Viikon päästä reviirille löysi tiensä myös naaras, 20.5. pariskunta aloitteli jo pesänrakennuspuuhia. Haudonta käynnistyi kesäkuun alkupuolella. Ensimmäiset poikaset kuoriutuivat juhannuspäivänä 20.6., ja poikaset lähtivät pesästä 6.7.
Sitruunavästäräkki on maamme uusimpia pesimälajeja, laji on leviämässä meille idästä. Suomen ensimmäinen sitruunavästäräkki havaittiin vuonna 1962, ja ensimmäinen sitruunavästäräkkipari pesi Porissa vuonna 1991. Laji on Suomessa edelleen harvinaisuus, nykykannaksi on arvioitu 5-30 pesivää paria.
Pohjois-Savossa sitruunavästäräkki on havaittu aiemmin vain seitsemän kertaa. Maakunnan ensimmäinen sitruunavästäräkki löytyi Siilinjärveltä kesäkuussa 1988. Nyt dokumentoitu pesintä on Pohjois-Savon ensimmäinen lajipuhdas sitruunavästäräkin pesintä. Pesintää osattiin tosin jo odottaa, sillä vuonna 2006 Siilinjärvellä todettiin sitruunavästäräkin ja keltavästäräkin risteymäpesintä. Tuolloin sitruunavästäräkkikoiras pariutui keltavästäräkkinaaraan kanssa.
Sitruunavästäräkin suosimia pesäpaikkoja ovat kosteat rantaniityt ja rantaluhdat. Laji on pesimäkantansa pienuuden vuoksi Suomessa uhanalainen.


perjantai 26. kesäkuuta 2015

Konferenssivieraat kuusikossa

Kuopio isännöi parhaillaan kansainvälisen maailman terveysjärjestön WHO:n Healthy Cities -verkoston konferenssia. Musiikkikeskukselle on kokoontunut noin 300 hyvinvoinnin tai kaupunkisuunnittelun ammattilaista kuulemaan uusimpia tutkimustuloksia sekä keskustelemaan terveyden ja hyvinvoinnin edistämisestä.

Konferenssivieraille tarjotaan toki muutakin kuin kalvosulkeisia ja työpajoja. Erilaiset tutustumiskäynnit ja retket ovat tärkeä osa ohjelmaa, ja yksi suosituimmista kohteista oli Puijon metsä - ihan aito suomalainen kuusikko, jossa esiteltiin luontoliikunnan vaikutuksia ihmisten hyvinvointiin. Ohjelmasta vastasi Luonnonvarakeskuksen tutkija Kati Vähäsarja, ja avustamassa oli luonnontieteellisen museon lisäksi väkeä kaupungin liikunta- ja ympäristönsuojelupalveluista sekä KLYYstä.

Musiikkikeskuksella kävi torstai-iltapäivänä aikamoinen vilinä, kun sadat konferenssivieraat parveilivat aulassa etsien oman retkikohteensa lähtöpistettä. Puijon-retki oli tupaten täyteen buukattu, mutta silti yksi jos toinenkin toiveikas kävi kysymässä, eikö porukkaan kuitenkin mahtuisi. Muutaman peruutuksen ansiosta onnekkaimmat tulokkaat pääsivät mukaan, ja Katin pienen alustuksen jälkeen kansainvälinen porukka ahtautui bussiin.

Retkibussi täyttyi ääriään myöten.
kuva: Vicente Serra
Ensimmäiset näkymät Puijon metsistä.
kuva: Vicente Serra
Bussimatkalla esittelin kohdettamme sekä liikuntaharrastuksen että luontoelämyksen kannalta. Puijon metsähän on kuopiolaisille erittäin rakas ja tärkeä paikka, joka sopii erinomaisesti niin rauhoittumista kuin adrenaliinimyrskyäkin etsiville. Erilaisia liikunnan harrastajia näkyikin kuin tilauksesta sauvakävelijöistä ylämäkipyöräilijöihin ja rullasuksihiihtäjiin. Halusin kuitenkin korostaa, että Puijo ei ole tärkeä vain meille ihmisille. Monelle vanhoissa metsissä tai rehevissä lehdoissa asuville eliöille Puijon kuusikot ovat ainoita mahdollisia elinympäristöjä monen kymmenen kilometrin säteellä.

Koko konkkaronkka - 54 osallistujaa - olisi ollut aivan liian suuri ryhmä pienillä metsäpoluilla luotsattavaksi. Niinpä porukka jaettiin kahtia, ja puolet ohjattiin ensin Puijon torniin maisemia ihailemaan. Retkellä meitä oppaita oli kolme, mikä ei ollut ollenkaan liikaa. Kati piti varsinaisen opastuksen, minä vastailin luontoon liittyviin kysymyksiin ja Jenni Vertanen jakeli hyttyskarkoitetta sekä huolehti siitä, ettei kukaan eksynyt porukasta.
Kati Vähäsarja kertoi luonnon hyvinvointivaikutuksista autenttisessa ympäristössä.
kuva: Vicente Serra
Taisi tulla otetuksi metsäselfie jos toinenkin...
kuva: Vicente Serra
Opastuksessa keskusteltiin luonnon terveellisistä elementeistä (mm. maiseman vehreys ja linnunlaulun kuunteleminen alentavat verenpainetta) ja metsän vaikutuksesta liikuntatapoihin. Esimerkiksi lasten kanssa käveleminen kaupungilla suoraa jalkakäytävää pitkin voi olla molemmille hermostuttava kokemus. Aikuisen on jatkuvasti kiellettävä (Ei saa juosta! Ei saa hyppiä kanttikiveltä autotielle! Ei saa heittäytyä makaamaan pyörätielle!) ja lapsen on tyydyttävä taapertamaan tappavan tasaista tahtia kohti määränpäätä. Mutta metsässä on toisin. Saa juosta ja hyppiä ja kieriä ja kiivetä mielin määrin! Samalla tasapaino ja motoriset taidot kohentuvat. Metsäympäristön motivoiva vaikutus näkyy aikuisissakin: poluilla tai maastossa juostessa vauhtia tulee lisää kuin itsestään.
Innostaa se luonnossa liikkuminen aikuisiakin :-)
Suurimmalle osalle konferenssivieraista retki suomalaiseen metsään oli jännittävä hyppy tuntemattomaan. Metsässä kasvoi viljalti kieloja, jotka ovat Etelä-Euroopassa superkalliita puutarhakasveja. Jokamiehenoikeudet, marjastus ja sienestys herättivät niin ikään kiinnostusta. Entä asuuko Puijolla vaarallisia eläimiä? Kerroin, että Puijolta ei ole havaittu edes kyykäärmeitä, mutta parinkymmenen kilometrin säteellä elää kaikkia suomalaisia suurpetoja karhuista ahmoihin. Tästä huolimatta sain ansaitsemattoman sankarimaineen, kun kerroin asuvani aivan Puijon kupeessa muutaman kilometrin päässä. Keskustelukumppanini, turkkilainen herrasmies, katsoi minuun silmät suurina ja henkäisi ilmeisen vilpittömästi: "You must be really brave!" No niinpä - Julkulan rivitaloalue on tunnetusti todella vaarallista seutua...

Puijon tornissa navakka tuulikaan ei estänyt konferenssivieraita ihailemasta maisemia.
kuva: Vicente Serra
Vierailusta jäi sekä oppaille että konferenssivieraille erittäin hyvä mieli. Puijo on kyllä huikea luontokohde keskellä kaupunkia! Voisin kuvitella, että retkeläiset tuumivat myöhemmin hotellissa, että kyllä kannatti lähteä - hyttysenpistoista huolimatta!

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Luovuus kukassa

"Ei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa valokuvata, ja kuvan arvo on aina mielipidekysymys", aloittaa opas Henry Ericson. "Jos kuva on sinun itsesi mielestä hyvä, niin sitten se on hyvä. Toki aina voi oppia lisää ja kehittyä paremmaksi luontokuvaajaksi, jolloin saa vangituksi kuvaan kohteen juuri sellaisena, kuin sen haluaa esittää. Ennen muuta kannattaa kokeilla erilaisia vaihtoehtoja. Kiinnostavasta kohteesta kannattaa ottaa kuvia useista näkökulmista, eri etäisyyksiltä, eri valossa. Kulkekaa paljon luonnossa ja kokeilkaa!"

Tervetuloa Puijon Antikkalanrinteelle, lasten valokuvauskurssille! Itse lähdin mukaan Henryn ja kurssilaisten avustajaksi - ja mikä ettei oppimaan itsekin hieman alkeita. Toisin kuin pitkän linjan harrastelijaluontokuvaaja Ericson, minä en ole koskaan varsinaisesti harrastanut valokuvaamista. Yhdeksän osallistujaa oli oikein sopiva määrä: Henry ehti neuvoa jokaista erikseen ja minä vastailla kaikessa rauhassa luontoaiheisiin kysymyksiin.
Henry Ericson opastaa lähikuvien ottamista: "Mene lähemmäs. Ja vielä lähemmäs.
Ja kokeile samaa kohdetta eri valaistusoloissa."
Ensimmäiseksi möngittiin maassa peppu pystyssä hienoja lähikuvia metsästämässä. Metsäkurjenpolvet, kirkkaankeltaiset rentukat, hennonvihreät korpi-imarteet tallennettiin useista eri näkökulmista. Moni yritti myös saada erästä yksinäistä sammakkoa poseeraamaan kauniisti kameralle sammakkoperspektiivistä, mutta kurnuttaja ei tainnut olla samaa mieltä, vaan loikki päättäväisesti omille teilleen.
Toukka.
kuva: Helmi Tupala
Lapanen - vai onko se sittenkin hylje, lintu tai kummitus?
kuva: Helmi Tupala
Antikkalanrinteellä ei tarvitse nousta kovinkaan korkealle, kun pääsee ihailemaan upean maisemaa järvineen ja kaukana siintävine mäkineen. Niinpä Henry neuvoi hieman maisemakuvaustakin. Jos kuvan etualalle sijoittaa vaikkapa maisemien katselijan tai jonkun muun yksityiskohdan, saa taustamaisema enemmän syvyyttä. Joskus kannattaa myös kiivetä vaikkapa kiven päälle ja kuvata samaa maisemaa vähän korkeammalta. Tulos voi olla hämmästyttävän erilainen.
Maisemakuvia otettaessa voi vertailla samaa näkymää maan pinnan tasalta ja vähän korkeammalta.
Pilvet
kuva: Helmi Tupala
 Lopuksi samoilimme hetken Puijon vanhassa kuusikossa. Valoisan rinteen ja avoimen maiseman jälkeen metsä tarjosi aivan erilaisen kuvausympäristön. Auringonsäteet siivilöityivät kauniisti oksien lomasta ja saivat jotkut metsänpohjan saniaisista hehkumaan, kun taas varjossa seisovat kuuset jäivät salaperäisen tummiksi. Lahopuu näytti pienellä mielikuvituksella vaikkapa peikolta. Mutta yksi kauneimmista kuvauskohteista oli pieni, kyynelehtivä kantokääpä.
Itkevä kääpä. Luonnontieteilijä kutsuisi tietenkin pisaroita pelkiksi
aineenvaihduntatuotteiksi, mutta tänään keskitytään estetiikkaan.
Myöhemmin museolla katsottiin kunkin luontokuvaajan parhaat otokset. Minusta hienointa kurssilla oli se, miten erilaisia kuvia osallistujat saivat aivan samasta kohdasta! Tästä sen todellakin näkee: kasveja, eläimiä, sieniä, lahopuita, kiviä ja ties mitä tulee katsotuksi ihan uudesta näkökulmasta, kun tärkeintä on kohteen antama esteettinen elämys.

perjantai 29. toukokuuta 2015

Tää päivä ollaan vain ja HORTOILLAAN...

Joka kevät aloitan jonkun uuden luontoharrastuksen - tai ainakin kokeilen jotain uutta. Pari vuotta sitten keskityin linturetkiin ja kehittelin uusia muistisääntöjä lauluäänten opetteluun, viime vuonna hölkkäsin hiki hatussa suunnistusharjoituksissa. Tänä vuonna päätin perehtyä luontoharrastuksesta trendikkäimpään: villivihannesten keräämiseen eli tuttavallisesti hortoiluun.

Voikukat ja vuohenputket - rikkaruohoja vai luonnon omaa superfoodia?
Alkukesän aurinkoiset päivät ovat kuin luotuja luonnonkasvien keräämiseen. Vaikka syötäväksi kelpaavia yrttejä kasvaa aivan ulko-oveni vieressä, päätin suosiolla hortoilla vähän kauemmas, sillä postimerkinkokoisella pihallani sattuu sijaitsemaan myös pikkukoirani ulkovessa. Samasta syystä suosittujen ulkoilureittien varret kannattaa jättää rauhaan, vilkasliikenteisten autoteiden pientareista puhumattakaan. Onneksi Kuopiossa riittää myös vähemmän kuljettuja metsiä ja metsänreunoja - puhtaaseen lähiruokaan pääsee käsiksi helposti alle varttitunnissa.

Käenkaali- eli ketunleipäkasvustot on kauneimmillaan juuri näin toukokuun lopussa.
Mukavan happamia lehtiä voi napsia suuhunsa sellaisenaan.


Hortoilussa varsin hyvään alkuun pääsee opettelemalla tunnistamaan vaikkapa nokkosen, voikukan, vuohenputken ja maitohorsman. Kasveja kerätessä kannattaa panostaa lajintunnistukseen yhtä huolellisesti kuin sienestäessä, sillä Suomen luonnosta löytyy myös myrkyllisia kasveja.

Monia villivihanneksia kutsutaan rumalla liikanimellä "rikkaruohot", ja niistä pyritään pääsemään eroon. Oikeastaan on aika kummallista, että syömäkelpoisia kasveja kitketään tai jopa myrkytetään pihoilta ja puutarhoista, jotta päästään kylvämään toisia syötäviä kasveja tai syömäkelvotonta ruohoa - etenkin, kun jotkut villivihannekset hakkaavat viljelykasvit terveellisyydellään mennen tullen. Esimerkiksi nokkonen on aivan omaa luokkaansa, mitä tulee raudan, kalsiumin ja magnesiumin pitoisuuksiin.

Nokkonen, luonnon oma vitamiinipommi.
Joten tuumasta toimeen! Ensimmäisellä hortoilureissulla keräsin nuoria maitohorsman varsia, vuohenputken ja voikukan lehtiä sekä ison pussillisen nokkosia (ja ensi kerralla laitan paksummat hanskat käteen. Nokkoset polttavat ohuiden puuvillahanskojen läpi. Auts.)

Vuohenputkikasvustosta maukkaimpia ovat vaaleanvihreät, vähän läpikuultavat nuoret yksilöt.
Varsinainen haaste oli kuitenkin vielä edessä. Maailman toiseksi laiskin kokki joutui kietaisemaan esiliinan vyötäisilleen, sillä ruoka ei valmistu itsekseen. Onneksi keittokirjoista ja netistä löytyy tarpeeksi yksinkertaisia hortaohjeita, ja niinpä sain laitettua jopa usean ruokalajin aterian! Alkuruoaksi paistoin maitohorsman varsia voissa ja ripottelin merisuolaa päälle. Salaattiin revin vuohenputken ja voikukan lehtiä joukkoon, ja jälkiruoaksi paistoin nokkoslettuja mustikoiden ja siirapin kera. Herkullisen aterian jälkeen oli helppo tuumia, että hortoilu ei ole ollenkaan hullumpaa hommaa!

Nokkosletut paistumassa. Kaupan pinaattiletut häviävät nokkosletuille 6-0.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Mutsit ja muut museoon!

Onko äitienpäivälahja vielä hankkimatta? Tai haluatko varautua ajoissa kesän valmistujais/hää/syntymäpäiväjuhlarumbaan? Vai pähkäiletkö, mitä voisi lahjoittaa eläkkeelle jäävälle kollegalle? Entä jos hemmottelisitkin itseäsi ennenkokemattomilla elämyksillä?

Vastaus on upouusi Museokortti! Museoliiton lanseeraamalla, 54 euron hintaisella kortilla pääsee lähes 200 suomalaiseen museoon vuoden aikana niin usein kuin vain haluaa. Vaikka joka päivä - toki aukioloaikojen puitteissa. Museokortin haltijan on helppo piipahtaa pienessä erikoisnäyttelyssä vaikkapa keskellä päivää, palaverin alkua odotellessa. Tai voihan sitä pitää kesäisellä automatkalla spontaanin tauon kiinnostavan museon kohdalla.
Suomi on Museokortin osalta kerrankin oikein edelläkävijä, pioneeri. Euroopassa vastaavanlaisia museokortteja on vain Sveitsissä ja Alankomaissa, ja mallia meikäläiseen systeemiin on otettu enimmäkseen hollantilaisilta. Lättänämaan museokortti on vilkastuttanut monen museon kävijämääriä, ja niitä myydään kulttuurinnälkäisille yli miljoona kappaletta vuodessa.

Museokortteja myydään meilläpäin Kuopion museossa, Korttelimuseossa ja Kuopion taidemuseossa. Kortin ostamisen yhteydessä pääsee näyttelykäynnille joko heti tai myöhemmin sopivana ajankohtana - vuoden voimassaoloaika lähtee käyntiin ensimmäisestä kortin kanssa tehtävästä museokäynnistä. Museokortin voi ostaa myös lukuisista muista suomalaisista museoista ja lisäksi verkosta, jos Kuopion kohteet ovat kaukana. Kortti on henkilökohtainen eikä sitä voi lainata tai antaa muille.

Tosiaan, jos en olisi kansainvälisen museoliiton ICOM:in jäsen, niin taatusti ostaisin tuollaisen itsellenikin. Kynnys museokäyntiin ei itselleni ole sattuneesta syystä muutenkaan kovin korkea, mutta tällaiset vuosikortit maksavat nopeasti itsensä takaisin. Pari käyntiä Kuopion museossa yksi kansainvälisen tason näyttely vaikkapa Vapriikissa tai Espoon kaupunginmuseossa plus pari taidenäyttelyä - ja loppuvuosi on pelkkää säästöä. Ei hullumpi diili.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Yööööks, lapamato!

Oli hätä jo Suomessa suurin
väki sairasta, laihaa perinjuurin. 
Vaan Vaittisen Alli
hymyn itselleen salli:
"Kaipaa kansamme vain matokuurin!"

Päätä ja häntää -näyttely saatettiin vähän aikaa sitten kunniakkaasti päätökseen viimeisimmän Eläinvartin myötä. Tällä kertaa sukellettiin lapamatojen ja muiden loisten kuhisevaan maailmaan. Näyttelyssä esillä ollut lapamatonäyte oli yli sata vuotta vanha ja näytti ylikypsältä tagliatelli-makaronilta. Vaikka en ole herkimmästä päästä, täytyy myöntää että ensimmäisen lapamadon katselun jälkeen pastaruokia ei vähään aikaan tehnyt mieli.
Lapamato muistuttaa erehdyttävästi nauhapastaa.
Taustalla on alvejuuri-saniainen, joka on yksi vanhimmista tunnetuista matolääkkeistä.
Loiset ovat yllättävän yleisiä otuksia. Suurin osa kaikista maapallon eliöistä on loisia: suunnilleen kaikilla eliölajeilla on omat loisensa, ja myös ehdoton valtaosa yksilöistä kantaa loisia mukanaan. Esimerkiksi meiltä ihmisiltä on löydetty yli 430 erilaista loista. Etenkin tropiikissa loiset ovat arkipäivää. Pelkästään suolinkaisten isäntäihmisiä on arvioitu olevan lähes puolitoista miljardia. Loiset vaikuttavat jokapäiväiseen elämäämme jopa täällä ylihygieenisessä Suomessa: raakaa sianlihaa ei tule syödä trikiinivaaran vuoksi, ja järvikalat on kypsennettävä lapamatojen toukkien takia.

Lapamadot eli leveät heisimadot olivat vielä 1950-1960-luvuille asti erittäin yleisiä etenkin Itä-Suomessa. Silloin arvioitiin, että ehkä joka viides ihminen elätti sisuksissaan lapamatoa. Tartunnan pääasialliset lähteet olivat (ja ovat edelleen) raaka ahven, hauki, made tai kiiski tai niiden mäti. Aiemmin kalaa säilöttiin pääasiassa suolaamalla, ja kun lapamadon toukat eivät suolaukseen kuole, ne pääsivät suolakalan mukana ihmisen sisuksiin.

Lapamadon toukka kehittyy ihmisen suolessa aikuiseksi muutamassa viikossa. Aikuinen mato voi elää parikymmentä vuotta ja kasvaa yli kymmenmetriseksi. Hämmästyttävää kyllä, useimmat lapamatotartunnat ovat oireettomia tai aiheuttavat vain lieviä oireita, kuten ummetusta tai ripulia, vatsan turvotusta ja pahoinvointia. Jos lapamatoja on paljon, voi ihminen laihtua reippaasti tai kärsiä B12-vitamiinin ja raudan puutteesta.
Lapamadolla ei ole varsinaista päätä vaan scolex-niminen ruumiinosa,
jolla se kiinnittyy suolen seinämään. Ruumis on jaokkeellinen ja litteä.  
(kuvan lähde)
Loiset ovat yleensä tehokkaita lisääntymään, eikä lapamato ole poikkeus. Se on hermafrodiitti eli sillä on sekä koiras- että naaraspuoliset sukuelimet, ja se pystyy tuottamaan jälkeläisiä ilman toisen lapamatoyksilön läsnäoloa. Munat kulkeutuvat suolesta ihmisen ulosteeseen, ja jos uloste päätyy makeaan veteen, munista kuoriutuu uimataitoisia ripsitoukkia. Toukat infektoivat hankajalkaisäyriäisiä, jotka ovat pikkukalojen ruokaa. Kun ahven tai hauki nappaa lapamadon toukkia kantavia pikkukaloja ja ihminen kalastaa petokalan, pääsee lapamato ihmisen suolistoon, ja kierre voi jatkua.

Lapamatotartunnan välttäminen on helppoa. Ahvenet, hauet, kiisket ja mateet on kypsennettävä huolellisesti ennen syömistä. Niitä ei saa antaa raakana kissoille tai koirillekaan, sillä yhtä lailla lapamadon munat siirtyvät eteenpäin niiden ulosteista. Yksi ainoa madonkantaja voi levittää ympäristöönsä yli miljoona madonmunaa vuorokaudessa ja infektoida kokonaisen järven kalaston.


"Mato-Alli" (ylh.) ja sisäloinen (alh.)
kuva: Esko Eskelinen / Pohjois-Karjalan museo
Lapamadot olivat tosiaan sangen yleisiä vielä toisen maailmansodan jälkeen. Mutta sitten toimeen tarttui sairaanhoitaja Alli Vaittinen-Kuikka, jolle annettiin myöhemmin lempinimi "Mato-Alli". Hän polkaisi vuonna 1953 käyntiin kampanjan lapamatotartuntojen vähentämiseksi ja kiersi väsymättä koko 60-luvun ympäri Itä-Suomea jakamassa sisäloistietoa ja matolääkkeitä. Aitona vääräleukana hän lausahti kerran: "Asiat ovat huonosti, jollei ihmisellä ole muuta sisäistä elämää kuin lapamato!"

Nykyään lapamatotartunnat ovat harvinaisia, kiitos Mato-Allin tehokkaan valistus- ja lääkitystyön. Silti niitä ilmenee joskus raa'an järvikalan tai sen mädin nauttimisen jälkeen. Onneksi matokuuri auttaa useimmissa tapauksissa heti, ja madoton elämä voi jälleen jatkua.

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Madellen kohti kevättä

Kevät on matelijoiden aikaa. Maalis-huhtikuun taitteessa käärmeet heräilevät horroksestaan ja valmistautuvat uuteen vuodenkiertoon. Keväällä aikuisille koiraille ja hyväkuntoisille naaraille tärkeintä on etsiä kumppani ja päästä parittelemaan. Kesällä tankataan kunnolla, jotta selvitään seuraavan talven yli. Ja syksyllä hiljennytään, vetäydytään talvilepoon.
Ensimmäiset kyyt luikertelevat talvikoloistaan jo ennen lumien sulamista.
kuva: Jarmo Latva
Tällaiselle kiehtovalle matkalle matelijoiden maailman johdattivat luontokuvaajat Lisse Tarnanen ja Jarmo Latva, jotka huristelivat maaliskuussa Kuopioon kertomaan Suomen käärmeistä ja liskoista. Yhteistyömme alkoi pari vuotta sitten, kun Lissen ja Jarmon valokuvanäyttely Tunsitko? Tiesitkö? oli Kuopion museossa, ja tällä kertaa vuorossa oli kahden yleisötapahtuman järjestäminen. Päivällä vierailimme Aurinkorinteen koululla, jonne oli kokoontunut nelisensataa oppilasta katsomaan upeita luontokuvia ja kuuntelemaan kiehtovia tarinoita rantakäärmeistä ja kyistä. Illalla vuorossa oli Matelijailta Kuopion pääkirjastolla. Hieman pidemmässä sessiossa ehdittiin tutustua rantakäärmeen ja kyyn lisäksi kangaskäärmeeseen, vaskitsaan ja sisiliskoon. Vaihdettiinpa pari sanaa Suomen uudesta matelijalajistakin, hietasisiliskosta.

Rantakäärmeenpoikaset kämmenellä.
Kuva: Lisse Tarnanen
Lissen ja Jarmon tarinat ovat vailla vertaa. Heille on tärkeintä päästä hälventämään ihmisten epäluuloja ja pelkoa matelijoita kohtaan. Käärmeet ja liskot elävät omaa elämäänsä ja haluavat useimmiten vain olla rauhassa. Niiden touhujen tarkkailu - sopivan välimatkan päästä! - on kuitenkin äärettömän kiehtovaa. Matalaprofiilinen maailma on täynnä kiinnostavia kohtaamisia ja yllätyksiä.

Kuka olisi uskonut, että ihmisten kammoama kyy on  lajikumppaniensa joukossa mitä kohteliain ja hellin olento? Parhaiten kyiden luonne tulee esille keväisin, kun on aika etsiä kumppani. Koiras löytää naaraan tämän jättämien hajujälkien perusteella ja alkaa kosiskella tätä kaikessa rauhassa. Jos paikalle osuu muita koiraita, alkavat uroot painia keskenään selvittääkseen, kuka saa oikeuden naaraaseen. Painissa on selvät herrasmiessäännöt. Hampaita ei käytetä ollenkaan, vaan tavoitteena on saada leuka vastustajan niskan päälle ja painaa toinen maahan. Kun jompikumpi onnistuu selättämään toisen, saa voittaja palkinnoksi jatkaa naaraan kosiskelua. Koiras hyväilee ja hellittelee naarasta usein tuntitolkulla ennen varsinaista parittelua ja seurailee sitä sitten muutaman päivän kilpakumppaneiden varalta.

Kyykoiraat tanssin huumassa. Kumpi on voimakkaampi? Kumpi korjaa potin?
Kuva: Lisse Tarnanen
Aivan toisin käyttäytyy vaskitsa, jalaton lisko. Keväthuumassa muutoin rauhallisesti käyttäytyvät vaskitsakoiraat äityvät väkivaltaisiksi. Liskolla on suussaan yllättävän suuret, koukkukärkiset hampaat, ja koiraat käyttävät niitä sumeilematta toisiaan vastaan naaraasta taistellessaan. Tapellessa syntyy usein syviä haavoja, joista jää arvet loppuiäksi. Kun taistelu on ohi, on suoran toiminnan aika naaraan kanssa. Niskasta kiinni vain ja menoksi! Usein myös naaraalle jää parittelusta muistoksi poikasten lisäksi haavoja. 
Vaskitsakoiras voi olla kauniin sinipilkullinen.
Kuva: Lisse Tarnanen

Kiihkeän kevään jälkeen koittaa kesä, jolloin matelijalle tärkeintä on syöminen. Manner-Suomen toinen käärmelaji, rantakäärme viihtyy nimensä mukaisesti vesistöjen liepeillä ja saalistaa taiturimaisesti pikkukaloja ja sammakonpoikasia. Pienen saaliin rantakäärme voi nielaista vedessä, suuret kalat se kuljettaa rantaan ja kääntää nielaisua varten myötäevään vasta kuivalla maalla. Viisas temppu - onhan iso kala voimakas ja saattaa hyvinkin pyristellä karkuun! Rantakäärmeellä on kuitenkin vielä yksi ässä hihassaan. Sen hampaat ovat pienet, mutta yläleuan etummaiset takahampaat ovat muita pitemmät. Jos se onnistuu rikkomaan saaliinsa ihon, saaliiseen imeytyy käärmeen lievästi myrkyllistä ja lamauttavaa sylkeä. Eipä pääse kala enää pakenemaan. Rantakäärmeillä ei ole myrkkyhampaita ja ihmisille ja kotieläimille se on täysin vaaraton.

Rantakäärme nostaa kalan kuivalle maalle nielemistä varten.
Tulikohan nyt haukattua liian iso pala?
Kuva: Lisse Tarnanen
Myöhemmin keväällä kirjoitan Matelijaillan pohjalta toisen käärmeisiin liittyvän bloggauksen, jossa keskitytään lajintunnistukseen sekä kyiden ja rantakäärmeiden värimuotoihin.

Lisää Lissen & Jarmon matelija-aiheisia kuvia voi sitä odotellessa käydä ihailemassa Instagramin Madellabest-sivustolla. Jos et kuulu Instagramiin, voit katsella kuvia netin kautta googlaamalla sanat instagram madellabest. Lisse ja Jarmo ovat myös kirjoittaneet aiheesta, kirjan, Suomen käärmeet ja liskot.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Päitä, häntiä ja valkea metso

Päätä ja häntää -näyttely avattiin viime viikolla. Tuntui kuin olisimme palanneet ajassa ainakin sata vuotta taaksepäin: näyttelyyn koottiin yleisön suosikkieläimiä ja kaikenlaisia kiinnostavia kummajaisia koko museon historian ajalta. Esillä on eläinmaailman omituisuuksia valaan leukaluusta Korkeasaaren hanhikorppikotkaan, mammutin hampaaseen ja valkeaan metsoon. Ihmisen luurankokin saatiin mukaan - tosin museoeettisistä syistä vain taustakankaan kuvana. Keinotekoinen mutta aidonnäköinen ystävämme Hugo tuuraa aitoa luurankoa enemmän kuin mielellään.
Avajaistunnelmia Päätä ja häntää -näyttelystä
Päätä ja häntää on avoinna vain kuukauden, sillä myöhemmin keväällä molempiin alasaleihin levittäytyvät Piretan vaatteet KUHMUn kesänäyttelyssä. Mutta muutamaan viikkoonkin saadaan mahtumaan yleisötapahtumia. Ensimmäinen tapahtuma pidettiin eilen: Eläinvartti-niminen lyhyt opastus, jossa tutkittiin valkeaa metsoa ja muita oudonvärisiä otuksia.

Matti Karppasen täyttämä valkea metso on ollut vuodesta 1935 yksi yleisön kestosuosikeista. Lähes puhtaanvalkoinen lintu on ollut takuuvarma huomion herättäjä - ja mitä todennäköisimmin maksoi siitä hengellään. Luonnontieteellisen museon alkuaikoina tapana oli ampua erikoisennäköiset linnut ja muut eläimet ja selvittää vasta sitten, mikä elukka tulikaan tapettua. Nykyään meininki on kestävämmällä pohjalla: museoon päätyvät linnut ja nisäkkäät on löydetty kuolleina. Näyttelyn takia ei yksikään menetä henkeään.

Valkea metso. Silmän yläpuolella oleva punainen laikku kertoo, ettei lintu ole albiino vaan leukistinen.
Valkeaa metsoamme on kutsuttu välillä virheellisesti albiinoksi. Albinismi tarkoittaa kaiken melaniinipigmentin puuttumista: eläin ei eritä lainkaan tyrosinaasi-entsyymiä, joka on olennainen pigmentin muodostumiselle. Albiinoyksilön karvat, höyhenet, iho ja silmät ovat vailla pigmenttiä. Usein eläimet ovat kokovalkeita ja punasilmäisiä (joskin esimerkiksi albiinokäärmeet saattavat olla kirkkaankeltaisia). Meidän valkean metsomme höyhenissä on häivähdys kellanruskeaa ja paikoin harmaatakin, ja silmän yläpuolella on selvä punainen laikku. Se ei siis ole albiino vaan leukistinen. Leukistinen eläin tuottaa pigmenttiä normaalisti, mutta pigmentin kulkeutuminen höyheniin tai karvoihin on estynyt. Leukismi voi olla osittaista tai kokonaisvaltaista, ja erilaisia valkokirjavia eläimiä näkyykin luonnossa silloin tällöin.

Leukistisen närhen höyhenpuku näyttää haalistuneelta. Silmät ovat vaaleansiniset.
Valkokirjava orava. Välillä tällaisiakin värimuunnoksia kutsutaan virheellisesti albiinoiksi.
Puhdas albinismi on harvinainen värimuunnos. Albiinoyksilöiden näkö on usein heikko, sillä pigmentin muodostuminen on tärkeää näkökyvyn kehittymiselle. Aistivajaus ja huomiota herättävä ulkonäkö koituvat usein albiinoeläinten kohtaloksi - monet niistä kuolevat hyvin nuorina.

Albiino-orava on aavemainen ilmestys punaisine silmineen.
Valkoisuus ei toki ole ainoa eläinten erikoinen värimuunnos. Eläinvartissa esiteltiin myös melanistisia eläimiä, tavanomaista tummemman värisiä. Tunnetuin melanistinen eläin on pantteri, leopardin tumma muunnos. Panttereita elää etenkin Kaakkois-Aasian sademetsissä. Puiden alla on hämärää, ja tumma väri antaa pedolle paremmat mahdollisuudet hiipiä saaliin lähelle huomaamattomasti. Avoimilla, aurinkoisilla savanneilla puolestaan keltainen ja mustatäpläinen leopardi sulautuu maisemaan sopivasti.

Musta pantteri.
kuva: quilinmon (lisenssi)
Seuraavassa Eläinvartissa 16.4. perehdytään lapamatojen ja muiden loisten kuhisevaan maailmaan. Kannattaa pysyä kuulolla!