perjantai 29. lokakuuta 2010

Twitter, Facebook, RSS, Flickr, YouTube...

Sosiaalisen median kanavia on nykyään hengästyttävän paljon. Museoliiton Tiedottajapäivillä 27.-28.10. pureuduttiin sosiaalisen median eli somen merkitykseen ja mahdollisuuksiin museotyön kannalta. Parhaimmillaan sosiaalinen media mahdollistaa esimerkiksi asiakkaiden hyvien ideoiden hyödyntämisen aidon vuorovaikutuksen merkeissä. Tiedonkulku suoraan asiakkaalle on nopeaa ja halpaa, ja sosiaalisen median kanavilla on helppo julkaista epävirallisempaa tietoa esimerkiksi museotyön taustoista ja muista "kulissientakaisista" asioista. Sitähän varten tämäkin blogi on perustettu.

Toisaalta, jotta arkitodellisuus ei virtuaaliviidakossa pääsisi unohtumaan, sosiaalisen median kanavat voivat olla myös uhkatekijä. Huonot kokemukset museoista voivat levitä keskustelupalstoilla kulovalkean tavoin. Yhtä hallitsematonta on virheellisen tiedon leviäminen, kun viestintää ei voi kontrolloida mitenkään.

Kynät sauhuten museoiden tiedottajat kirjaavat somen hyviä ja huonoja puolia.
Kuva: Janne Saavalainen

Maailmalla monet suuret museot ovat jo ennättäneet hyödyntää uusia vuorovaikutuksen keinoja asiakkaiden ja sidosryhmien kanssa. Esimerkiksi New Yorkin Metropolitan Museum of Art on mukana uskomattoman monella sosiaalisen median kanavalla. Museon kuulumisia voi seurata Twitterissä, Facebookissa sillä on yli 300 000 fania, Flickrin kuvapalvelimelta löytyy lukemattomia kansioita näyttelyistä, tapahtumista ja muusta museon toiminnasta, ja YouTubessakin museolla on oma kanavansa videoineen. Mielenkiintoisin sovellus on mielestäni My Met Museum -palvelu. Museovieras voi luoda itselleen omat tunnukset sivustolle ja koota lempiteoksistaan oman galleriansa. Palvelussa on myös kalenteri kiinnostavia tapahtumia varten, joista toimitetaan muistutuksia asiakkaan sähköpostiin tai puhelimeen.

Metropolitan Museum on tietenkin aivan eri kokoluokkaa kuin meidän piskuiset museomme. Mutta ehkäpä joitain käytäntöjä voisi soveltaa täälläkin. Esimerkiksi Facebookissa muutamat "fanimme" ovat intoutuneet esittämään ideoitaan seuraavien vuosien näyttelykalenteriin. Flickrissä puolestaan on tällä hetkellä vain asiakkaiden ottamia kuvia - mikä estäisi meitä lisäämästä sinne joitain omia pressikäyttöön tarkoitettuja kuvia? Ja kun esittelyvideo Kuopion museosta valmistuu, jokin pätkä siitä voitaisiin kenties julkaista YouTubessa. Ellei joku intoudu tekemään meistä esimerkiksi musiikkivideota Seurasaari Rapin tapaan...

torstai 21. lokakuuta 2010

Supersyysloma museossa

Tähän mennessä supersyysloma on ollut menestys. Päätimme, että tällä viikolla alle 18-vuotiaat pääsevät ilmaiseksi museoon, ja tänään torstaina 21.10. maksutta pääsevät myös aikuiset. Jo maanantaina museon ovea koetteli lukuisia toiveikkaita museovieraita, vaikka maanantaisinhan museo on aina suljettu. Toissapäivänä eli ensimmäisenä lasten ilmaispäivänä kävijöitä klikattiin noin 500, eikä eilenkään kovin hiljaista ollut. Tätä kirjoittaessani museo on ollut tänään auki vasta parikymmentä minuuttia, ja vieraita on jo lähes sata!

Supersyysloman supertorstain ohjelmaan kuuluu näyttelyiden lisäksi lastentapahtumia. Klo 11.00 Vanha Herra Puijon Torni esittelee Tositarina-näyttelyn ja Kuopion muuttumisen vuosikymmenten saatossa erilaisten leikkien avulla. Klo 14.00 on eläinsatujen vuoro. Kokoonnumme karhuherra Benjaminin huoneeseen, jossa varustaudun jälleen Velhon puvulla ja kansansatukirjalla.

Oli hyvä, että saimme Benjaminin vuosi -näyttelyn etuajassa valmiiksi. Mesimarjan rivakan purkamisen ansiosta pääsimme rakentamaan näyttelyä jo tiistaina, ja eilen aamulla oli loppusiivouksen vuoro.

Benjamin on kirjoittanut päiväkirjaansa ahkerasti.
Sivuja kertyi aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn.

"Tekeekös se Jukka nyt tarpeeksi huolellista työtä?"
tuumii karhuherra Benjamin.

Kontion kertomukset ripustetaan kattoon...

... ja valmista tuli! Vai mitä, Benjamin?

tiistai 19. lokakuuta 2010

"Ei kovin museaalista toimintaa"

Mesimarja-näyttelyn purku oli puhdasta raakaa työtä. Kauaa ei porukallamme nokka tohissut, muutamassa tunnissa näyttely oli pinossa ja paketissa. Touhu näytti vain välillä aika hurjalta. Kiertosuuntaa ohjaava, puoliympyrän muotoon koottu vanerinen rakenne oli pakko hajottaa osiin, sillä se ei muuten olisi mahtunut ovesta ulos. Vasara paukkui niin että korvissa soi. Kun rakenne hajosi ryskyen ja vanerinpalaset lentelivät niskaan, museomestarimme Petteri Kakkinen siteerasi entisen kollegansa sanoja: "Ei kovin museaalista toimintaa."

Ehkä ei museaalista, mutta välttämätöntä kuitenkin. Vikkelän vasaroinnin ansiosta pääsimme heti tänään rakentamaan Benjaminin vuosi -näyttelyä, ja saamme sen avattua jopa etuajassa. Kelpaa koululaisten käydä katsomassa, etenkin kun alle 18-vuotiaat pääsevät syysloman kunniaksi museoon ilmaiseksi.

"Mistäs sitä aloitettaisiin?"

Näyttö ja muut herkästi rikkoontuvat esineet viedään turvaan ensin.

No niin! Pian päästään rakentamaan seuraavaa näyttelyä.
Tervetuloa, karhuherra Benjamin!

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Viesti vuosisatojen takaa

Edinburghissa tuli pitkästä aikaa käytyä taidenäyttelyssä oikein ajan kanssa. National Gallery of Scotland oli puolen päivän kohteeksi valtava, joten jätin suosiolla suuren impressionistikokoelman väliin. Minulle sopii paljon paremmin hidas kiertely, jolloin ehdin katsella mielenkiintoani herättäviä teoksia kaikessa rauhassa.

Minä en ymmärrä enkä yritäkään ymmärtää taidetta. Nautin ensisijaisesti kauneudesta ja harmoniasta, elävästi kuvatuista ihmisistä, räiskyvistä väreistä ja yllätyksistä - mistä tahansa, joka jollain tavoin koskettaa minua. Luontoharrastajana jään helposti tutkimaan metsämaisemia (jos kuvassa vaikka näkyisi vilaus lahopuista ja käävistä!), ja jäykimmänkin poseerauskuvan voi pelastaa hauskannäköinen koira. Ehkä taidetta ei tarvitsekaan ymmärtää, vaan katsoja voi hyvällä omatunnolla keskittyä itseään kiinnostaviin kohtiin?

The Madonna of the Yarnwinder
kuva: National Gallery of Scotland

Eräs erityisen ilmeikäs taulu pysäytti minut pitkäksi aikaa. Äitiä ja lasta kuvaavan teoksen alistunut surumielisyys tarttui minuun yllättävän voimakkaasti. On oikeastaan käsittämätöntä, että taiteilija onnistuu kuvaamaan haluamansa tunnetilan niin täydellisesti, että sama tunnetila herää katsojissa kerta toisensa jälkeen vuosisatojen ajan. Joku heppu pystyy manipuloimaan minun tunteitani tässä ja nyt, vaikka on maannut haudassa 1500-luvulta lähtien!

Sen hepun nimi oli muuten Leonardo da Vinci.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Hautaholvien haamut

1600-luvun Edinburgh ei totisesti ollut kaikille asukkailleen lempeä. Kuopion kulttuurihistoriallisen museon opintomatkalla näimme Edinburghin toiset kasvot osallistumalla opaskierrokselle kurituksen, kidutuksen ja kummitusten kaupunkiin. Kierros alkoi vanhan Tron Kirk -kirkon edestä illalla klo 22 ja päättyi keskiyöllä. Oppaamme varoitti ennen lähtöä, että todelliset historialliset kertomukset vanhasta Edinburghista ovat karmeampia kuin yksikään kummitusjuttu. Ja hän oli oikeassa.

Ennen vanhaan kansaa pidettiin uhkailun ja rangaistusten avulla kurissa ja Herran nuhteessa. Poikkeavuuksia ei suvaittu, ja kaikkein kohtalokkainta oli epäilys noituudesta. Varoittaviksi noitaesimerkeiksi oppaamme haki ryhmästä tarkalla silmällään punatukkaisen Päivi Asikaisen, vasenkätisen Sanna Reinikaisen ja minut, joka vielä kolmekymppisenä olen naimaton. Meille olisi käynyt huonosti 400 vuotta sitten. Mikäli olisimme silloin itsepäisesti kieltäytyneet tunnustamasta noituuttamme, olisimme saaneet lähituntuman kuvottavan kekseliäisiin kidutusvälineisiin.

Noitien lisäksi vangitsemista ja kuritusta käytettiin rikollisten ja irtolaisten rankaisuun. Edinburghin lukemattomat kummitustarinat lienevät saaneen alkunsa kylmänkosteista tyrmistä ja holveista, joissa ei vielä tänäkään päivänä tarvitse kovin vilkasta mielikuvitusta kuullakseen kidutettujen sielujen kaukaista vaikerrusta. Kierroksen hurjin osuus päättyi hyvin ajoitettuun poltergeistin hyökkäykseen. Tällä kertaa kaikki selvisivät vahingoittumattomina.

Kauhukierroksen teho perustui karmeisiin tositarinoihin ja näyttelijä-oppaan vaikuttavaan karismaan. Nämä toimivat niin hyvin, että kierroksen pienet kauneusvirheet oli helppo antaa anteeksi. Väliäkös tuolla, että "maan alle" jouduttiin nousemaan katutasosta portaita pitkin, tai että "hautaholveihin" kantautui alakerran baarin diskojumputusta.