tiistai 26. heinäkuuta 2011

Naistenviikolla satoi isosirrejä!

Isosirri (Calidris canutus) on kiehtova arktisilla alueilla pesivä kahlaajalintu, joka tunnetaan mm. huikeista tuhansien kilometrien non-stop -muuttolennoistaan. Uusimpien tutkimusten mukaan isosirri voi lentää muutollaan jopa kuusi päivää ja yötä pysähtymättä, 8 000 kilometriä yhteenmenoon! Koska laji ei pesi Suomessa vaan on ns. läpimuuttaja, tai paremminkin ohi- tai ylimuuttaja, siihen ei varsinkaan sisämaassa oikein tahdo kontaktia saada! Tai, no saa, jos tietää niksit, tuntee kahlaajien kujeet eikä pelkää rankkasateita, ukkosia eikä varsinkaan kastumista.

Kevätmuutto
Toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa, kun Suomessa otetaan jo mm. viklojen syysmuuton ensiaskelia, kauas Siperiaan suuntaavat isosirrit vasta tankkaavat Tanskan tai jossain läntisen Euroopan merenrannoilla sopivia kelejä odotellen startatakseen lopulta uskomattomalle muutaman tuhannen kilometrin kevätlennolleen kohti Taimyrin niemimaan pesimäalueita. Suomalaisista isosirri-ilmiöistä kiinnostuneen kannattaa tällöin suunnata rannikolle, varsinkin Suomenlahden perinteisille arktisten lintujen muuton eli arktikan tarkkailupaikoille, joilla sopivilla keleillä ja tuurilla voi isosirrin kevätmuutosta tehdä komeitakin havaintoja. Parhaimmillaan on havaittu useita tuhansia muuttavia yksilöitä päivässä.

Liian usein isosirristä innostunut jää kuitenkin nuolemaan näppejään, sillä sirrimassat ohittavat tai ylittävät maamme aivan liian korkealla, kaukaa ja kovaa, ahkerimpien ja tarkkasilmäisimpienkin arktikastaijareitten optiikan ulottumattomissa. Keväällä isosirrejä havaitaankin Suomessa vain harvoin muuttomatkansa keskeyttäneinä, levähtämään tai ruokailemaan korkeuksista pudottautuneina, ja varsinkin sisämaassa keväinen paikallinen isosirri on ensiluokan harvinaisuus.

Syysmuutto
Monen muun arktisen kahlaajan tavoin myös isosirrin syysmuutto käynnistyy heinäkuussa, kun aikuiset, pesineet yksilöt kerääntyvät parviksi ja jättävät sopivilla itä- ja koillistuulilla pesimäseutunsa. Aikuisia sirrejä muuttaa vielä elokuussa, mutta syyskuussa vuorossa on enää lähinnä menneen kesän poikastuotto eli ns. nuoret yksilöt. Viimeiset nuoret isosirrit ylittävät maamme yleensä lokakuun puolivälin paikkeilla.

Varsinkin aikuisten isosirrien syysmuutto on asiaan vihkiytyneellekin lähes yhtä vaikeasti havainnoitavaa kuin kevätmuutto. Nuoria isosirrejä näkee hieman helpommin, sillä levähtämään laskeutuneet linnut saattavat ruokailla päiväkausia aloillaan. Vanhoilla isosirreillä on kiire etelään sulkimaan eivätkä ne vapaaehtoisesti keskeytä muuttomatkaansa tai välitankkaa Suomen kahlaajarannoilla. Jos kuitenkin osaa ennakoida lajin muuttopäivät oikein sekä ymmärtää ukkosten ja rankkasateiden eli ns. pudotuskelien päälle, isosirriinkin voi sopivilla lieterannoilla jopa sisämaassa saada kontaktin.

Naistenviikon 2011 pakkolaskuja Siilinjärvelle
Menneellä naistenviikolla 18.-24.7. kaikki loksahti - ainakin lintuharrastajan kannalta - kohdalleen. Kaukana koillisessa, Jäämeren rannoilla kelit (tuulet) olivat sopivat arktisten kahlaajien muutolle, mutta Suomen yllä muuttoparvet saivat monena päivänä vastaansa ukkosrintaman, rankkasateet ja vastatuulen. Pohjois-Savossa naistenviikko näytti erityisen lupaavalta.

Tiistaina 19.7. panin töistä Kuopiosta lähtiessäni tyytyväisenä merkille, että sääennusteet pitivät hienosti kutinsa. Tuuli sopivasti etelälounaasta, ukkonen jylisi Leppävirran suunnassa ja taivas tummeni lupaavasti laajalla rintamalla. Optimaalista kahlaajien PUDOTUSKELIÄ siis luvassa!

Siilinjärvellä alkoi sataa kuin Esterin saavista kaatamalla n. klo 16. Ihastelin kotona kaatosadetta, jota kesti lupaavasti kolmatta tuntia - vettä taisi tulla jo silloin paikoin yli 30 mm - ja odottelin samalla malttamattomana parhaimman sateen keventymistä. Kannattaisi suunnata pikaisesti Raasion ja Mustin rikastehiekan läjitysaltaille (altaat ovat tehdasaluetta ja alueella liikkuminen on luvanvaraista!), joiden laajat häkellyttävän merenrantamaiset lietteet houkuttelevat erityisen hyvin levähdyspaikkaa etsiviä kahlaajia. Raasion ja Mustin altaat ovat varsinainen pyhiinvaelluskohde monelle kahlaajaharrastajalle ja sisämaan paras paikka havainnoida muutollaan levähtäviä arktisia lajeja.

Raasion altaalla klo 18.50 kaikki näytti siltä mitä pitikin. Lietteellä ruokaili lähes 80 suosirriä, 4 kuovisirriä ja vesipääsky, runsaasti liroja, valko-, musta- ja punavikloja, muutama tylli ja pikkutyllejä. Sade taukosi hetkeksi, ja tulikin kiire Mustin altaalle, joka on viimeiset kymmenen vuotta ollut sisämaan paras taukopaikka mm. iso- ja pulmussirrille. Ja se kiire johtui siitä, että monet hienot arktiset lajit, varsinkin isosirri, punakuiri ja tundrakurmitsa, väistävät vain kaikkein rankinta sadetta, levähtävät lietteillä vain hetken ja jatkavat muuttomatkaansa heti sateen tauottua. Eli kahlaajaharrastajan ei kannata odotella kotona sateen päättymistä vaan liikkeellä pitää olla jo sateella. Ja kastuminen kuuluu toimenkuvaan.

Mustin allas (klo 19.20-20.10) lunastikin hienosti odotukset. Juuri tauonnut rankkasade oli pudottanut korkeuksista 116 suosirriä, 12 kuovisirriä, 3 pulmussirriä, 5 punakuiria, 14 tundrakurmitsaa ja 53 ISOSIRRIÄ, kaikki siis Suomen ilmatilaa muutomatkoillaan hyödyntäviä vieraita Siperiasta! Ja kuten odottaa saattoi isosirrit ja tundrakurmitsat levähtivät vain hetken, ruokailematta ja nousivat muutolle kohti etelää hienona sekaparvena klo 19.55. Parvi lähti väistämään lähestynyttä sadealuetta tyylikkäästi itäpuolelta, mikä jälkeenpäin sadealueen sijaintia ja etenemistä Ilmatieteen laitoksen tutka-animaatiota netissä tarkasteltuna vaikuttikin ainoalta oikealta ratkaisulta.

Viisitoista minuuttia parven nousun jälkeen alkoi sataa rankasti eikä lietteelle enää sadeverhon läpi nähnyt. Etelälounaassa Kuopion suunnassa salamoi ja jylisi laajalla rintamalla, taivas oli raskaan musta, ja oli selvää, että sade ja optimaalinen pudotuskeli jatkuisi vielä pitkään. Siispä kotiin vaatteita vaihtamaan, kaukoputkea kuivaamaan ja lepäämään, mutta herätyskello soimaan, sillä vilkkaimpina muuttopäivinä kahlaajarannoilla riittää tapahtumia läpi vuorokauden. Parvia laskeutuu muutolta ja nousee muutolle koko ajan. Lietteillä levähtävän kahlaajalajiston koostumus ja yksilömäärät vaihtelevat jatkuvasti eli pian kannattaisi olla uudestaan retkellä!

Herätys kolmelta ja asemissa Mustin altaalla klo 4.10. Sade oli jatkunut voimakkaana auringonnousuun asti, yhteensä vettä lienee tullut illan ja yön aikana paikoin jopa 70 mm. Kannatti taas lähteä. Lietteellä hääräsi hienossa aamuvalossa yhteensä n. 250 kahlaajaa, mm. 56 upeaa juhlapukuista isosirriä, 6 pulmussirriä ja ilmeisesti jo ne samat illalla nähdyt 5 punakuiria. Taivas selkeni vähitellen ja klo 4.50 35 isosirriä päätti jatkaa muuttoaan nousten yksi pulmussirri mukanaan korkeuksiin ja kaukoputken kantamattomiin kohti lounasta ja talvehtimisalueiden haasteita... Kannattiko lähteä?

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Madeirankeiju - legenda jo eläessään

Maamme luonnontieteellisten museoiden yli 20 miljoonalla näytteellä on kullakin oma, tutkimuksellinen, luonnon monimuotoisuuden kartoitukseen, dokumentointiin, seurantaan ja välillisesti myös luonnonsuojelun edistämiseen liittyvät roolinsa. Melko harvoin yksittäisen eläinnäytteen, vielä harvemmin kasvi- tai sieninäytteen, oma tarina jää elämään tai niiden stooreja avataan erikseen suurelle yleisölle.

Kuopion luonnontieteellisen museon lintukokoelman kruununjalokiviä on näyte madeirankeijusta (Oceanodroma castro), vedenpitävä dokumentti lajin sensaatiomaisesta ensivierailusta Suomeen. Madeirankeiju on rastaan kokoinen, yöaktiivinen merilintu, joka pesii Keski- ja Etelä-Atlantin saarilla, varsin kaukana Suomesta siis. Laji on harhautunut vain muutamia kertoja Manner-Eurooppaan ja Suomeen vain tämän yhden kerran.

Kuopion näyte on peräisin Suonenjoelta vuodelta 1993. P. Jäppinen ja N. Collanius löysivät 19. tammikuuta Iisveden jäältä henkihieverissä olleen oudon linnun, joka lopulta löysi tiensä Kuopion luonnontieteelliseen museoon. Lintu ehti menehtyä matkalla, mutta näyte pelastui museon kokoelmiin. Lajin määrittäminen ei ollut aivan yksinkertaista, sillä tämän vaikean merilinturyhmän lajintuntijoita ei Suomesta tuohon aikaan juurikaan löytynyt ja alan kirjallisuuskin oli kaukana siitä mitä se nykyisin on. Ulkomaisen asiantuntija-avun avulla laji lopulta kuitenkin varmistui madeirankeijuksi.

Suonenjoen Iisvedeltä 19.1.1993 löydetty
madeirankeiju (Oceanodroma castro).

Kuopion luonnontieteellisen museon kokoelmat.

Arvoitukseksi jää, mitä reittiä keiju Savoon saapui. Suora lento Iisvedelle eli Atlantilta länsituulten saattelemana non-stoppina niin pitkälle kuin voimat riittivät? Itämeren kautta lounaasta vähitellen? Jäämereltä pohjoisesta vai koillisesta Vienanmeren kautta koukkaamalla?
Lienee kuitenkin varmaa, että madeirankeijun ja Kuopion luonnontieteellisen museon yhteisen historian jatko-osaa ei aivan pian ole luettavissa. Madeirankeiju on harvinaisimpia Suomessa tavattuja lintulajeja, ja toista, ainakaan yhtä hyvin dokumentoitua valtiovierailua on turha lähivuosikymmeninä odottaa.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Iskäää! Tää oli tosi kiva retki!

"Hei entäs jos tänne ei tulekaan ketään?" kysyi opaskollegani Sanna-Kaisa Rautio, kun kello läheni uhkaavasti viittä, eikä Neulamäen tapaamispaikalla ollut vielä yhtäkään innokasta luontoretkeilijää.
"No, sitten meillä on vapaailta. Jos nyt kuitenkin käväiset vielä näkötornilla sen varalta, että joku odottelee meitä siellä", ehdotin.

Sanni lähti tarkistuskierrokselle, ja kuin taikaiskusta tapaamispaikalle karautti yhtäkkiä useita autoja. Katselin autoista purkautuvaa porukkaa, ja äimistyin: onko mahdollista, että kaikki osallistujat ovat miespuoleisia?!? Tavallisesti luonto- ja varsinkin perheretkille suuntaavat lähinnä naiset jälkikasvuineen. Viime hetkellä joukkoon liittyi sentään yksi äiti kahden tyttärensä kanssa, joten sukupuolijakauma ei päässyt pahasti heilahtamaan epätodennäköisyyden tuolle puolen.

Neulamäen metsät esittivät eilen parhaita puoliaan. Hyttysiä oli varsin kohtuullisesti verrattuna edellisen viikon valmistelureissuun; vettä ei satanut eikä aurinkokaan paahtanut liikaa. Retkellä pääsimme ihastelemaan niin luonnonsuojelualueen vanhaa metsää kuin näkötornista avautuvia maisemiakin. Ja kaiken kruunasivat juuri kypsyneet mustikat. Evästä riitti napsittavaksi kädenojennuksen päässä. Eläköön suomalaiset jokamiehenoikeudet!

"Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä...!"
lauloi myöhäinen peippokoiras toiveikkaasti.

kuva: http://www.flickr.com/photos/blockedroad/4683155444/sizes/l/in/photostream/

Isä ja pojat rakentamassa oravalle kotia...

... johon tuli hieno kääpäkatto ja evästä pitkäksi aikaa.

Patikointitahti pidettiin alusta loppuun hyvin leppoisana, jotta kolmevuotias kuopuskin jaksaisi. Taukoja tuli pidettyä varsinaisten luontorastien lisäksi aivan itsestään: aina kun retkeläiset huomasivat jotain kiinnostavaa, pysähdyttiin sitä ihmettelemään porukalla. Koska meitä oli yhteensä vain reilut 10, jokainen ennätti katsella ihan läheltä kuusenneulasnahikasta ja kävelyttää metsäsittiäistä kädellään. (Jösses, kun se kutitti!)

Sanni esittelee kuusenneulasnahikasta.

Oli upeaa huomata, miten lapset innostuivat hetki hetkeltä enemmän. Nuppineulan kokoiset kantarellinalut saivat pienimmän kiinnostumaan kovasti sienistä: "Nyt mä haluun löytää ison sienen! Eiku pienen sienen! Tai Ihan Oman Sienen!" Mieluisin tehtävä taisi kuitenkin olla luonnon värikirjon etsiminen ja tallentaminen omaan väripalettiin. Vaikka patikointia oli takana lähes kaksi tuntia eikä eväitäkään oltu vielä syöty, kuului viimeisessä ylämäessä ruikutuksen sijaan ihastuneita huudahduksia. Oi miten ihana pinkki! Onko sulla jo tällaista violettia? Hei, mä löysin ihan mustan lehden!

Ja kyllä mieltä lämmitti parin pikkupojan huudahdus, kun he pinkoivat viimeisen etapin kohti lähtöpaikkaa ja autoa: "Iskäää! Tää oli tosi kiva retki!!"

torstai 14. heinäkuuta 2011

Lusto - palasia metsästä

Näin kesällä, kun toimistossa on hiljaista, on mitä mainioin tilaisuus käydä katsomassa muiden museoiden näyttelyitä. Tällä kertaa suuntasimme Punkaharjun metsämuseo Lustoon museomestari Petterin ja lähetti Jyrin kanssa. Kävin Lustossa viimeksi vuonna 2002, mutta käynti ei ilmeisesti tehnyt mitenkään järisyttävää vaikutusta, sillä en muistanut paikasta juuri mitään.

Lusto on kotisivujensa mukaan "metsäkulttuurin valtakunnallinen erikoismuseo". Moniosaisessa perusnäyttelyssä käsitellään lähinnä metsätalouden kehittymistä 1800-luvulta nykyisyyteen. Tänä päivänä on vaikea muistaa, että vain viitisenkymmentä vuotta sitten metsätyöt tehtiin enimmäkseen hevosten ja miesten voimin, koneellinen korjuu on paljon nuorempaa perua. Hevosten käyttö ja hoito olikin saanut näyttelyssä paljon tilaa, aivan ansaitusti. Enpä tiennytkään, että suomenhevoset pystyvät vetämään käsittämättömiä 30 tonnin - siis yli 30 000 kilon!!!- taakkoja hyvin jäädytetyillä savottateillä. Siinä on hevosvoimaa kerrakseen.

Näyttelyyn oli rakennettu toinen toistaan hienompia pienoismalleja.

Interaktiivisuutta: Jyri testaa maailman metsävarojen kehitystä.

Konehallissa pääsi jopa kokeilemaan ihan aitoa metsäkonetta!!
Joku valistuneempi voisi kertoa, mikä tämän koneen nimi on...


Perusnäyttelyn lisäksi Lustossa on esillä useita vaihtuvia näyttelyitä, joiden aiheet vaihtelevat tänä kesänä ikoneista ikimetsien henkiin ja metsäkirjoista moderniin luonnonsuojeluun. Museossa oli siis lukuisia erilaisia aiheita koskevia osioita. Ja tässä lustolaiset ovat mielestäni menneet hieman metsään. Sekä perusnäyttelyssä että vaihtuvissa näyttelyissä on valtavasti kiinnostavia yksityiskohtia, mutta näyttelyiden kokonaisuus jäi vähän sekavaksi. Kävijän on vaikea löytää perusnäyttelyn punaista lankaa, jos keskellä perusnäyttelyä onkin yhtäkkiä jotain aivan muuta. Epäselväksi jäi myös se, mistä kohtaa näyttelyä olisi kannattanut lähteä kiertämään ja miksi.

Omatoimisen tutustumisen jälkeen lähdimme opastetulle kierrokselle - miten näyttelyitä avataan oppaan avulla? Kolmen vartin kierroksella ehdittiin käydä läpi osa vaihtuvista näyttelyistä ja palanen perusnäyttelyäkin. Miellyttävästi ja selkeästi esitti nuori opas asiansa, mutta hänkään ei pystynyt punomaan yhteen irrallisia osioita. Harmin paikka.

Paljon oli silti Luston näyttelyissä hyvääkin. Ja ehdoton kohokohta oli Hiljaisuuden huone, virtuaalinen luontoelämys. Muusta näyttelytilasta erotettu huone on mukavan hämärä, viileä ja äänieristyksen ansiosta hiljainenkin, asiaankuuluvia luonnonääniä lukuunottamatta. Seinällä on upea, yli 20-metrinen kuva syksyisestä metsälammesta. Kuvassa liikkuu animaatioita: joutsenet nousevat siivilleen, perhonen lepattelee rantakivillä, vedestä sukeltaa norppa.

Hiljaisuuden huone rakennettiin alunperin Hannoverin maailmannäyttelyn Suomen-paviljonkiin. Voin kuvitella, miten ihanalta tuntui vetäytyä tällaiseen viileään hiljaisuuden keitaaseen meluisalta näyttelyalueelta. Kuulemma huone oli niin suosittu, että järjestäjien piti rajoittaa huoneessa istuskelua ja hätistellä viivyttelijöitä pois, jotta kaikki ennättäisivät edes piipahtaa ihailemassa virtuaaliluontoa.

Tällaisia kokonaisvaltaisia elämyksiä toivoisi kokevansa useammin. Teki vaikutuksen.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Kasviharrastajat Ahvenanmaalla

Putkilokasvityöryhmän järjestämä seminaari ja retkeily suuntautui Ahvenanmaalle juuri kun koko Suomen yllätti kesän ensimmäinen kunnon helleaalto. Seminaari järjestettiin Maarianhaminassa 9.-12.6.2011 ja sinne kokoontui runsaslukuinen ja innokas joukko kasvialan ammattilaisia ja harrastajia tavanomaista aikaisemmasta ajankohdasta, pidemmästä ajanjaksosta ja "hankalasta" matkasta huolimatta. Tai juuri näistä seikoista johtuen: olihan Ahvenanmaan luonto mielenkiintoisimmillaan!


Kymmenien kasviharrastajien kohdatessa toisensa kiinnostavien kohteiden äärellä meno lähenee aitoa paparazzimeininkiä! Julkkiksina tällä kertaa tikankontti (Cypripedium calceolus), ukkoetana (Limax cinereoniger) ja pesäjuuri (Neottia nidus-avis).

Tapahtuma on koonnut lähes 30 vuoden ajan kasveista kiinnostuneita ihmisiä ikään, sukupuoleen tai ammattiin katsomatta eri puolille Suomea tutustumaan kunkin alueen erikoisuuksiin ja tapaamaan toisiaan. Vuonna 2002 saimme kunnian järjestää Kasviharrastajaseminaarin nimellä kulkevan tapaamisen Kuopiossa. Tämänvuotisen retkeilyn suosio vahvisti jälleen, että sille on tilaus jatkossakin.

Pähkinäpensaslehtoa Ramsholmenin luonnonsuojelualueella Jomalassa.

Matkamme suuntautui Maarianhaminan ohella Lemlandin, Jomalan, Finströmin, Saltvikin ja Sundin kuntien alueille. Jo tulopäivänä aloitimme 3 tunnin kävelyllä Maarianhaminassa, missä reitin varrelle osui aikoinaan kaupungin yhteisenä laitumena toiminut Tullarns äng. Pohjoissavolaisesta näkökulmasta varsin eksoottista kasvilajistoa valottivat 40 vuoden kokemuksella Carl-Adam ja Eeva Hæggström. Tapasimme mm. karhunlaukan (Allium ursinum), iharuusun (Rosa mollis), käärmeenkielen (Ophioglossum vulgatum), hammasjuuren (Dentaria bulbifera) ja veripunakämmekän (Dactylorhiza incarnata ssp. cruenta). Aivan kaupungin keskustassa näimme turkinpähkinän (Corylus colurna), saksanpähkinän (Juglans regia) ja ruusuorapihlajan (Crataegus x media).

Terhi karhunlaukkapellossa.


Tummanpuhuva veripunakämmekkä merenrantaniityllä.

Innokkaimmat eivät malttaneet tyytyä tähän vaan nappasivat päivän päätteeksi pyörät alleen muiden jäädessä saunomaan, uimaan vilvoittavassa meressä ja viettämään iltaa Övernäsgårdenin grillipaikalla. Syreenit (Syringa vulgaris), koiranputket (Anthriscus sylvestris) ja metsäkujenpolvet (Geranium sylvaticum) kukkivat runsaina. Tienpientareet olivat niittämättä ja iltaisin ilma oli tuoksuja tulvillaan.

Iltaretkilläni kohtasin vaeltajan Euroopasta eli komean amiraalin.

Perjantaina matkasimme koko päivän retkelle Nåtön ja Järsön alueille. Tutustuimme upeaan hoidettuun lehtoniittyyn ja myös hoitamattomaan metsittyneeseen alueeseen. Merenrantojen ketojen ja puoliavoimien, runsaslajisten lehtoniittyjen kasveja ovat iso- ja katkeralinnunruohot (Polygala vulgaris, P. amarella), haavayrtti (Sanicula europaea), seljakämmekkä eli Adam och Eva (Dactylorhiza sambucina), miehenkämmekkä (Orchis mascula), kalkkimaariankämmekkä (Dactylorhiza fuchsii) ja hienostunut räpelö (Briza media).

Räpelö on rehevien niittyjen ja lettosoiden heinä.

Lounastimme Nåtön biologisella asemalla, missä iloksemme konsertoivat satakieli ja luhtakerttunen. Muita päivän lintulajeja (kasviharrastajat bongailevat myös lintuja!) olivat kultarinta, mustapääkerttu, lehtokerttu, mustakurkku-uikku, merihanhi ja myös kirjokerttu mainittiin, mutta jäi itseltäni tunnistamatta.


Merenrantaa hallitsivat paikoin oratuomi (Prunus spinosa), tyrni (Hippophaë rhamnoides) ja isolaukku (Rhinanthus serotinus ssp. vernalis) sekä lampaat.

Iltapäivällä vierailimme Nåtön länsiosissa Västerskogin vanhassa kuusimetsässä, Harskatanin hoidetulla merenrantaniityllä sekä Järsön eteläosissa. Päivän ilonaiheita olivat uhanalaisen lahokaviosammalen (Buxbaumia viridis), kukkivan miekkavalkun (Cephalanthera longifolia) sekä jäätelökioskin
löytyminen.


Retkemme kuvatuimpia kasveja oli upea miekkavalkku.

Lauantaina retkeilyn ohjelmaan mahtuivat niin Ramsholmenin luonnonsuojelualue Maarianhaminasta pohjoiseen kuin Kastelholman linna ja Bomarsundin linnoituskin. Näillä historiallisilla paikoilla keskityimme kuitenkin venäläisten mukanaan tuomaan idänukonpalkoon (Bunias orientalis), maassamme levinneisyydeltään lounaiseen ojatädykkeeseen (Veronica beccabunga), eurooppalaiseen tulokkaaseen hyvänheikinsavikkaan (Chenopodium bonus-henricus) tai pikku- ja sakarahanhikkien (Potentilla tabernaemontani, P. neumanniana) karvoituksissa ilmeneviin eroihin. Mukavia lintuhavaintoja kertyi jälleen: ristisorsa, pilkkasiipi ja merikotka.


Idänukonpalko oli Venäjän keisarikunnan tuliainen, joka on valloittanut tehokkaasti Kastelholman linnan vallit ja viihtyy myös Bomarsundissa.


Niinikään ohjelmaan mahtui käyttöömme varatun Ahvenanmaan suurimman linja-auton ilmastoinnin hajoaminen. Onneksi etukäteen ilmoitettu osallistujien joukko oli pienentynyt niin, että mahduimme myös toiseksi suurimpaan bussiin, missä ilmastointi toimi ihanasti! Matkamme saattoi jatkua Ahvenanmaalla leviävän, ilmastonmuutosta indikoivan soikkokämmekän (Orchis militaris) luokse.


Kasviretkeläiset vilvoittelemassa "ulkosaaristossa".

Sunnuntaina aamupäivällä jäljellä oli perinteinen seminaari, missä kuullaan kasvityöryhmän ajankohtaiset tiedotukset sekä vaihdetaan alueelliset kuulumiset maakunnittain.

Suuri kiitos järjestäjille mieliinpainuvasta kokemuksesta! Ensi vuonna tavataan Hankoniemellä.

Bomarsundin maisemia kuvaamassa. (Kuva Anne Grönlund)

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Isoja kananmunia! Vallllltava mammutti!

Lauantaina (joka sattumoisin oli Kuopion museon 104-vuotispäivä) kävin museossa erään varsin nuoren mutta sitäkin innokkaamman museofanin kanssa. Museo näyttää olevan yksi pikkuneidin suosikkiretkikohteista - tätä päivää oli odotettu viikkotolkulla! Elämänsä kolmannella museokäynnillä neiti kulki näyttelyissä kuin kotonaan ja muisti jo melko hyvin, mitä kaikkea siellä voi nähdä.

On mainiota seurata, mihin kaksivuotias kiinnittää huomiota ja millä tavoin hän liikkuu museossa, jos häntä ei yritä ohjata mitenkään. Ainakin tämä muksu keskittyy säntäilemään lempipaikkojensa välillä uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Liukumäkeen! Mennäänkö katsomaan mammuttia? Karhu nukkuu pesässään - laitetaan sille yövalo! Isot linnut lentää katossa... oho. Liukumäkeen! Mammutin luo! Piirtämään! Karhuhuoneeseen! ... ja niin edelleen ja niin edelleen, niin pitkään kuin virtaa riittää. Ja energiaa riitti moneksi tunniksi. Välillä käytiin syömässä eväitä ja nukkumassa päiväunia, mutta loppupäivästä palattiin taas museoon.

Vanha nukkekoti, tutun Tilhi-koiran näköiset sudet ja valllllltava mammutti ovat toki elämyksiä pienelle lapselle. Mutta Suurten Suosikkien rinnalla kalpenee niin mammutti kuin liukumäkikin. Museossa ei ole mitään parempaa kuin kananmunat! On tosi pieniä kananmunia (punakylkirastaan pesässä), rikkinäisiä kananmunia (selkälokkivitriinissä minkin hampaissa) ja ISOJA kananmunia (joutsenten hoivissa). Niistä kerrotaan äidille ja isälle ihan ensimmäisenä museoretken jälkeen.

Täytyy myöntää, että siitä on varmaan aika kauan, kun itse olen saanut vastaavanlaisia kicksejä kananmunista. Mutta periaatteessa sama pätee aikuisiin museokävijöihin. Tuttu esine tai eläin saattaa kiinnittää huomion paremmin kuin outo. Ehkä se herättää uteliaisuutta: miksi jotain näin arkipäiväista on esillä museossa? Tuttu esine tai eliö voi olla olennainen osa jotain laajempaa mutta tuntematonta ilmiötä. Parhaassa tapauksessa uusi näkökulma voi auttaa oivaltamaan suurempia kokonaisuuksia ja muuttaa arkipäiväisimmätkin asiat jännittäviksi ja kiehtoviksi.

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Luontopedagogi aloitti pestin

Tänään 1.7.2011 aloitin työni Kuopion luonnontieteellisen museon vakituisena luontopedagogina :-) Nimike vaihtuu ja työtehtävissä painotetaan enemmän ympäristökasvatusta, mutta pääosin meininki jatkuu entisenlaisena.

Todiste Suuresta Muutoksesta: