torstai 19. helmikuuta 2015

Konttilan näyttely uudistuu

Puijon Konttilassa on ollut jo kauan pienimuotoinen luontonäyttely. Piha-aittaan rakennettu näyttely on avoinna lähinnä kesäaikaan, ja sinne on vapaa pääsy. Nykyinen näyttely tehtiin vuonna 2004 Kuopion kaupungin ympäristökeskuksen, luonnontieteellisen museon, Geologian tutkimuskeskuksen ja Pohjois-Savon alueellisen ympäristökeskuksen yhteistyönä. Ajan myötä näyttely on alkanut osoittaa kulahtamisen merkkejä, ja niinpä se päätettiin uusia tänä vuonna yhteistyössä Kuopion ympäristönsuojelupalveluiden kanssa.

Osa arvovaltaisesta näyttelytyöryhmästä pohtimassa Konttilan mahdollisuuksia.
Näyttelyn suunnittelu on usein aloitettava ikävästi rajoituksista. Konttilan aitta on varsin ahdas tila, ja etenkin pienempi huone on lisäksi vielä matalakin. Isoja rakenteita ei sinne mahdu, sillä ihmisille on jätettävä tilaa. Aittaa ei lämmitetä ja päivä paistaa hirsien raosta, joten sisällä näyttelytilassa lämpötila ja ilmankosteus ovat samat kuin ulkona. Tämä asettaa tietenkin haasteita näyttelyrakenteille ja rajoittaa toteutustapoja. Esimerkiksi konservoidut isot eläimet, kasvinäytteet ja tietotekniikka joudutaan jättämään pois heti kättelyssä. Tila ei myöskään ole varsinaisesti valvottu, vaikka se yöksi lukitaankin, joten kovin helposti liikuteltavia osia ei sinne laiteta.

Aitan ovi on niin matala, että 175-senttinen intendentti ei mahdu ovesta sisälle kumartumatta.
Pienemmässä näyttelyhuoneessa amanuenssin on varottava päätään.
Huonekorkeus tekee myös valaistussuunnittelusta haastavaa.
No niin, rajoituksia on ja ne on hyväksyttävä. Mutta tärkeämpi kysymys on se, mitä haluamme kertoa Puijon luonnosta Konttilan kävijöille? Mikä tekee Puijosta niin erityisen ja ainutlaatuisuuden? Miten herätämme innostusta ja uteliaisuutta, miten haastamme näyttelyvieraat lähtemään omille tutkimusretkilleen? Miten saamme ihmiset avaamaan silmänsä ja korvansa? Miten kerromme Puijon luonnon muuttumisesta?

Olisiko iso valotaulupohja uudessakin näyttelyssä toimiva ja näyttävä esitystapa?
"Kyllä tästä hyvä tulee!" rohkaisee museonjohtaja.
Mikäli aittarakennus ei vaadi isompia remontteja, uusi näyttely voidaan avata jo alkukesällä. Seuraavaksi selvitetään, tarvitseeko lattian alla olevalle kaivolle tehdä mitään, pitääkö vinot lattiat uusia ja mitä muita korjaustoimenpiteitä rakennukset tarvitsevat. Näyttelysuunnittelu jatkuu hyvällä draivilla eteenpäin - paikan päällä saatiin uusia ideoita, jotka ovat pian enää toteuttamista vaille valmiita.

maanantai 2. helmikuuta 2015

Eläinten jäljillä

Eläinten lumijälkien seuraaminen on jännittävä talvinen harrastus. Helpoimmin tunnistettavia lienevät jäniksen tutut loikkajärjet: kaksi pientä käpälänpainallusta peräkkäin, kaksi isompaa vierekkäin. Myös ketun helminauhamaisen jälkijonon tai oravan pienet hyppyjäljet voi nähdä jopa ihan keskustan tuntumassa.

Tuttuakin tutummat jäniksenjäljet. Tällä pitkäkorvalla ei ole ollut kiirettä, askelpituus on melko lyhyt.
kuva: Suvi Korhonen (lisenssi)

Kaksi oravaa on loikkinut vierekkäin. Isommat ovat takakäpälien jäljet.
kuva: Lorianne DiSabato (lisenssi)
Paras ajankohta jälkiretkelle on melko lauha talvipäivä, kun lunta ei ole pariin päivään satanut. Kova pyry peittää nopeasti kaikki jäljet, ja toisaalta kireimmillä pakkasilla metsäneläimet pysyttelevät yhtä mielellään suojassa kuin ihmisetkin.

Jälkiretkelle on hyvä pukeutua lämpimästi. Reppuun voi pakata jonkun pienen jälkikirjan, istuinalustan sekä tietenkin maukasta evästä ja lämmintä juotavaa. Runsaslumisena talvena voi olla mukavampi kulkea suksilla tai lumikengillä kuin rämpiä napaansa myöten lumessa. Jos retkeilee tuntemattomassa metsässä, kannattaa ottaa mukaan myös kartta ja kompassi. Eläimet eivät useimkaan seuraile ihmisten tekemiä reittejä, ja jälkien seuraamiseen keskittyessä voi huomaamattaan eksyä. Omia jälkiää voi toki palata lähtopisteeseen, mutta eläimet voita kierrellä ja kaarrella laajallakin alueella, ja retken päätteeksi voi olla mukavampi palata lähtöpaikkaan oikotietä.

Jälkiä kannattaa seurata kävellen niiden sivussa, ei itse jälkien päällä. On makuasia, haluaako jälkiä seurata sinne minne eläin on menossa vai sinne, mistä se on tulossa. Aina ei kulkusuunnan päätteleminen ole helppoa. Sen sijaan jäljistä voi päätellä, mitä eläin on tehnyt ja millä mielellä se on kulkenut. Ketun leppoisat käyntijäljet vaihtuvat äkkiä pitkiin loikkiin -onkohan se vainunnut saalista? Kyllä vain, tuossa näkyvät hiiren pikkuruiset jäljet ja pitkän hännän pyyhkäisyt. Hiirenjäljet päättyvät kannon juurelle. Siellä on varmaankin kolo, jonne siimahäntä on kipittänyt turvaan.

Ketun helminauhamainen jälkijono.
kuva: Jean-Francois Chénier (lisenssi)
Talvinen metsä on täynnä jännittäviä tarinoita niille, jotka osaavat lukea jälkien kirjaa. Harjoitus tekee mestarin tässäkin tapauksessa. Oikein taitava jäljittävä voi päästä vaikka nappaamaan hienoja luontokuvia muistoksi mukavista talviretkistä.