lauantai 30. maaliskuuta 2013

Kaulushaikara ehti jo Maaningalle!

Tänään lankalauantaina talvisella Maaningan Patalahdella umpihankihiihtoa harrastamassa ja alkukevättä vastaanottamassa. Hiihdimme ladut kaikille kolmelle lintutornille, varusteina metsäsukset & latusukset. Lunta varmaan normaali määrä, siis luokkaa 70 cm, upotti kuitenkin keskimäärin vain kymmenkunta senttiä. Siisti latu tuli.

Saukot (ainakin yksi) olivat piehtaroineet Patalahdella, etenkin lahden pohjois- ja luoteisosa olivat täynnä temmellyksen lumijälkiä. Linturintamalla vielä todella talvista: varis 8, harakka 4, viherpeippo 2. Ilmatilaa hallitsivat naakat. Kaksi komeaa parvea päivysti alueella, toinen (55 yksilöä) kaarteli korkeuksissa, toinen (150 yksilöä) pakeni pallona ihmistä tai jotain muuta petoa Patajärven suunnassa. Pohjois-Savon naakkakanta on vahvistunut tuntuvasti 2000-luvulla!

Kevään ensimmäisten vesilintujen havaitsemisen toivossa poikkesimme vielä läpi vuoden sulana pysyttelevälle Viannankoskelle. Eipä ollut telkkä tai isokoskelo vielä ehtinyt Maaningalle, vesilinnuista paikalla oli vain laulujoutsen. Pääsimme kuitenkin mukaviin kevättunnelmiin, sillä rantajäällä, hauskasti koskikaran kalakaverina, tönötti kaulushaikara! Laji pesii Maaningan lintujärvillä, mm. Patalahdella, mutta tämä yksilö oli, etenkin kevään verkkainen eteneminen huomioiden, saapunut epätavallisen varhain muuttomatkaltaan. Kevään ensitunnustelijat saapuvat Savoon yleensä viikko-pari myöhemmin. Vain kerran aiemmin kaulushaikara on havaittu Pohjois-Savossa jo maaliskuussa. Keväällä 1932 laji havaittiin Iisalmessa jo 23. maaliskuuta.
Maaninka, Viannankoski 30.3.2013.
Kaulushaikara takaoikealla jäällä, ruovikon edustalla, seuranaan koskikara.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Villasaksirapu

Laivojen painolastivesien mukana maanosasta toiseen levinneet vieraslajit ovat runsastuneet räjähdysmäisesti viimeisen 20 vuoden aikana. Yksi niistä on taskurapuihin kuuluva itäaasialainen villasaksirapu (Eriocheir sinensis), joka löydettiin ensimmäisen kerran Euroopasta jo yli sata vuotta sitten. Tämän saksalaisen havainnon jälkeen se on nopeasti valloittanut koko läntisen Euroopan, erityisesti Pohjanmeren rannikon ja siihen laskevat joet. Itämereen laji levisi 1920-luvulla ja ensimmäiset yksilöt Suomen rannikkovesiltä tavattiin 1930-luvulla. Perämeren pohjukan villasaksirapu oli saavuttanut jo 1958, mutta ensimmäinen sisävesihavainto tehtiin vasta vuosituhannen vaihteessa Haukivedeltä.Viime vuosina useita yksilöitä on tavattu kalastajien verkkoihin takertuneina Suur-Saimaasta ja siihen vesiyhteydessä olevista järvistä.

Kallavedestä v. 2008 pyydettyä villasaksiniekkaa voi käydä ihastelemassa Kuopion museossa meneillään olevassa Laivaeläimet-näyttelyssä. Kuva J. Kettunen.

Lähes kaikkiruokainen villasaksirapu on saanut nimensä villamaisesta nukasta, joka peittää saksien ulkosyrjät. Lajin elinkiertoon kuuluvat vaellukset makean ja suolaisen veden välillä. Lisääntymisen takaamiseksi riittävän suolaista ja lämmintä vettä löytyy meitä lähimpänä Pohjanmerestä ja mahdollisesti myös Itämeren eteläosista. Laji pystyy kuitenkin elämään vuosia makeassa vedessä. 

Villasaksirapu luokitellaan Suomessa tarkkailtavaksi tai paikallisesti haitalliseksi, muualla Euroopassa haitalliseksi, sillä aiheuttaa eroosiota kaivamalla käytäviä jokipenkkoihin ja maapatoihin. Se myös vaikeuttaa kalastusta etenkin massaesiintymien yhteydessä takertumalla kalastajien verkkoihin. Toisaalta se on arvostettua herkkua Aasian maissa, missä sitä myös viljellään herkuttelijoiden ravunnälkään.