perjantai 22. marraskuuta 2013

Ukko Loden mänty ja pisara sinistä verta

Lauantaina 9.11. vietettiin juhlallisesti retkikauden päättäjäisiä Ukko Loden männyn ja muiden vanhojen puiden merkeissä. Hieman sumuinen marraskuun aamu ei onneksi muuttunut sateiseksi, ja retkelle osallistui yhdeksän luonnonmuistomerkeistä ja puuvanhuksista kiinnostunutta kuopiolaista. Toisena oppaana toimi ympäristönsuojelupalveluiden Kalle Ruokolainen, joka urheasti uhmasi alkavaa flunssaa. Eihän sitä voi retkikauden päättäjäisistä jäädä pois.
Savilahdessa kasvaa komea 10-haarainen honka, joka on rauhoitettu luonnonmuistomerkkinä. Kuva: Kalle Ruokolainen
Retken kantavana teemana olivat vanhat puut ja luonnonmuistomerkit. Kuopiossa rauhoitettuja luonnonmuistomerkkejä on ollut parhaimmillaan kolmisenkymmentä. Monet niistä ovat suuria ja näyttäviä tai erikoisen muotoisia puita, kuten isoja aihkimäntyjä tai käärmekuusia. Luonnonmuistomerkkeinä on rauhoitettu myös suuria siirtolohkareita, kalasääsken pesäpuita, ja onpa Matti Karppasen rakentama saarikin saanut luonnonmuistomerkin statuksen.

Yksi Kuopion tunnetuimpia  luonnonmuistomerkkejä on Ukko Loden mänty. Puu kasvoi Harjulan sairaalaa vastapäätä, lähellä Ukon eli Carl Leonhard Loden viimeisintä asuinpaikkaa. Lode oli yksi Suomen sodan sankareista ja komensi Savon rykmentin pataljoonaa. Hän haavoittui sodan keskivaiheilla vakavasti eikä osallistunut enää sodan viimeisiin taisteluihin, vaan palasi Kuopioon ja asettui loppuelämäkseen Harjulassa sijainneelle tilalleen.
Ukko Loden männystä on jätetty Harjulaan pieni pätkä salokäävän lahotettavaksi. Latvus on viety Niittylahden ulkoilualueelle. Kuva: Kalle Ruokolainen
Ei tiedetä, milloin Harjulassa kasvanutta suurta honkaa alettiin kutsua Ukko Loden männyksi. Lempinimi oli kuitenkin yleisesti tiedossa, ja puu oli pitkään tunnettu maamerkki Kuopiossa. Mänty rauhoitettiin vuonna 1974, ja tuolloin sen arveltiin olevan ainakin 400-vuotias.

Puu seisoi paikallaan vielä vuosikymmeniä Niuvantien ylle kaartuneena, mutta 2000-luvun alussa se vaurioitui kuorma-auton törmäyksessä. Vuonna 2005 puu päätettiin kaataa turvallisuussyistä. Kaadon yhteydessä ilmeni, että mänty olikin vain noin 250-vuotias! Vaikka ikäarvio olikin mennyt sadoilla vuosilla pieleen, oli puu ainakin minun mielestäni vieläkin paremmin lempinimensä mukainen: vuonna 2002 esikuvan Carl Leonhard Loden syntymästä oli tullut kuluneeksi 250 vuotta.

Opastusta valmistellessani sain selville erään mielenkiintoisen yksityiskohdan. Carl Leonhard Lodella ei tiettävästi ole suoraan polveutuneita jälkeläisiä Kuopiossa. Mutta ainakin yksi hänen sukulaisensa asuu täällä.

Nimittäin minä.

Äidinisäni suvusta tehtiin parikymmentä vuotta sitten sukuselvitys, ja minäkin kuulin moneen kertaan tarinan esi-isästämme, aatelisherra Lodesta. Opastusta miettiessäni muistin tarinat ja lähdin selvittämään, sattuisiko esi-isälläni ja Ukko Lodella olemaan jotain tekemistä keskenään. Ja bingo! Kådendahlin sukukirjasta selvisi, että esi-isäni Johan Vilhelm ja sankari Carl Leonhard olivat veljeksiä!

Molemmat Lodet hakeutuivat sotilasuralle heti kun kynnelle kykenivät. Kustaa III:n sodassa veljesten tiet erosivat. Carl Leonhard päätti pysyä uskollisena kuninkaalle, kun taas minun esi-isäni kuului kapinallisiin. Hänet tuomittiin kuolemaan. Onneksi tuomiota ei pantu täytäntöön, sillä muuten en istuisi kirjoittamassa tätä tekstiä. Lode sai vain lyhyen vankilatuomion, pääsi vapaaksi, hankki kartanon Kalannista ja tapasi ihastuttavan taloudenhoitajattaren. Maria Sundström huolehti isännästään varsin kokonaisvaltaisesti, ja niinpä taloon syntyi neljä lasta. Yksi heistä oli isoäitini kuudennessa polvessa.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Vielä niitä honkia humisee

Tämänvuotisen itse tehdyn näyttelymme teemaksi valikoitui reilu vuosi sitten MÄNTY, tuo metsiemme vanhimmaksi elävä puu. Viime viikolla avattu Honka, mänty, petäjä esittelee männyn koko elinkaaren ja valikoiman eliölajeja, jotka eivät männyttä menesty.

Talvisen männyn ikuisti Arja Kossila-Karjalainen (Vastavalo).
 Mänty voi saavuttaa meilläpäin parhaimmillaan yli 400 vuoden iän ja Lapissa huikean 800 vuoden iän ennen kuolemaansa. Toki näin vanhat metusalemit ovat harvinaisia. Puun elämään kuuluu riski jos toinenkin. Jos hyvin käy, siemen itää taimeksi, jos vielä paremmin, se selviää hennosta taimiajastaan kenenkään sitä liiaksi syömättä. Mikäli se sattuu kasvamaan talousmetsässä, hakkuu katkaisee elämänlangan jo nuorena. Yleensä männiköt kaadetaan viimeistään reilun sadan vuoden iässä, jolloin puut eivät todellisuudessa ole edes täysikasvuisia.

Mänty on meille ihmisille taloudellisesti niin merkittävä puu, ettei aina tule edes muistaneeksi sen merkitystä muille lajeille. Tässä näyttelyssä pääosa päätettiinkin antaa nimenomaan niille muille männyllä tai männyssä eläville lajeille. Mäntyä tarvitseva eläin-, sieni- ja kasvijoukko on niin laaja, että aineistoa riittäisi vaikka kuinka suuriin saleihin, mutta päädyimme pusertamaan aiheen pienen parvihuoneen kokoiseksi kokonaisuudeksi.

Joku on jättänyt rakennustarvikkeita keskelle metsää. Hmph.

"Haloo, onko tukkimiehentäi puhelimessa? Täällä ois taimikko valmiina."
Alusta lähtien oli selvää, että näyttely suunnataan koko perheelle. Miten aiheesta saisi hauskan ja kiinnostavan myös perheen pienimmille? No, vaikkapa sadun avulla. Loppukesällä aloin hahmotella tarinaa, jossa pieni metsähiiri tapaa mahtavan ikihongan ja kuulee puun elämäntarinan. Ristimme hiiren Matildaksi. 

Matilda Metsähiiri Pekka Rahkosen piirtämänä.
Matildan seikkailujen olennainen elävöittäjä on kuvitus. Löysimme tarinan kuvittajaksi Pekka Rahkosen, jonka tyyli oli juuri sopivan sarjakuvamainen ja humoristinen mutta kuitenkin niin tarkka, että eläinten lajituntomerkit pitävät paikkansa. Matildan ja vanhan männyn tarina toteutettiin kirjan näköiseen muotoon - katsotaan, miten näyttelyvieraamme ottavat sen vastaan!

Seuraavassa bloggauksessa kerron mäntyaiheisesta retkestämme, joka sai kunnian toimia tämän vuoden retkikauden päättäjäistapahtumana. Tiedossa myös pisara sinistä verta.

torstai 31. lokakuuta 2013

Torakoita riesaksi

Torakat ovat yleistyneet suurissa kaupungeissa viime vuosina. Myös Kuopion seudulla torakoihin kuuluvia russakoita on havaittu tänä syksynä useissa kohteissa, kuten viikolla uutisoitiin. Tosin osa havainnoista voi koskea sitä muistuttavaa ranskantorakkaa, joka leviää kaupungeissa kaukolämpöputkia pitkin. Suurimpana syynä torakoiden yleistymiseen on lisääntynyt matkustelu ympäri maapallon. Huonekalujen, vaatteiden ja muiden esineiden kierrätyksellä on myös osansa asiaan.

Tämän kuopiolaisesta asunnosta löytyneen puolitoistasenttisen russakan (Blattella germanica) paras tuntomerkki ovat etuselän kaksi tummaa pitkittäisjuovaa.

Torakoiden huono maine johtuu niiden tavasta pilata elintarvikkeita oksennuksen ja virtsan yhdistelmältä haisevalla ulosteellaan. Kun tähän vielä lisätään niiden kyky levittää tauteja (esim. salmonellaa), ei ole ihme että monet kansat ovat nimenneet torakkalajit inhokkinaapurimaan mukaan: ryssäntorakan l. russakan lisäksi mm. ruotsintorakka ja myöhemmin myös ranskan- ja amerikantorakka ovat pesiytyneet maahamme. Alunperin kaikki edellä mainitut lajit ovat kuitenkin kotoisin trooppisesta Afrikasta ja Aasiasta.

Suomessa tavataan myös kaksi harmitonta luonnonvaraista metsissä ja soilla elävää torakkalajia: metsätorakka ja lapintorakka, jotka voivat satunnaisesti eksyä rakennuksiinkin.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Kääpimässä

Olipa hauskaa valmistella retkeä, jonka aihe on näin tuttu! Edellisissä elämänvaiheissani olin mukana lukuisissa kääpäselvityksissä ja -tutkimuksissa, ja tulipa käävistä kirjoitettua gradukin. Nykyään työtehtäviini mahtuu valitettavan vähän varsinaisia maastotöitä, mutta onneksi retkien suunnittelun varjolla pääsen metsään ihan luvan kanssa.

Keväällä retkikalenteria suunnitellessa pohdittiin "erilaisen" sieniretken järjestämistä. Ruokasieniretki olisi varmasti suosittu, mutta retken ajankohtaa voi olla vaikea päättää etukäteen. Mutta miten olisi kääpäretki? Huonoimpinakin sienivuosina metsissä näkyy kääpiä ja muita lahottajasieniä - ainakin monivuotisten lajien itiöemiä. Ja "erilaisella sieniretkellä" on helppo muistuttaa, että sienillä on paljon muitakin tehtäviä kuin tuottaa sienestäjille kopantäytettä.

Useimmat käävät ovat lahottajia, eli ne hajottavat kuollutta puuainesta ja palauttavat vähitellen puuainekseen sitoutuneita ravinteita takaisin maaperään, josta metsän kasvit saavat ne käyttöönsä. Ilman lahottajia metsät olisivat kauttaaltaan kuolleen puuaineksen peitossa eikä eläville puille olisi sen enempää kasvutilaa kuin ravinteitakaan. Kääpien rihmasto ja itiöemät ovat myös tärkeää ravintoa monille eläimille. Etenkin lahopuussa eläville hyönteisille käävät ja muut lahottajasienet tarjoavat sekä ravinnonlähteen että suojaisan kodin.

Jotkut käävät, kuten ruokasienenä tuttu lampaankääpä, elävät onnellisessa suhteessa jonkun elävän puun kanssa. Yleisimpiä symbionttisieniä ovat monet ruokasienemme, kuten tatit, rouskut ja haperot. Kaikki nämä kasvattavat maan alla kilometreittäin ohuen ohutta sienirihmaa, joka kietoutuu puun juuren ympärille. Sienirihma moninkertaistaa puun veden- ja ravinteidensaannin, ja vastalahjaksi sieni imee puusta yhteytystuotteita eli sokeria. Käytännössä kaikki metsäpuulajit tarvitsevat sienikumppania, eli metsät näyttäisivät joltain aivan muulta ilman sienijuuriyhteistyötä.

Kuusenkynsikääpä on tuoretta havupuuta lahottava, yleinen sienilaji. Kuva: Pekka Tenhunen.
Rivikääpä maistuu monille hyönteistoukille. Kuva: Pekka Tenhunen.
Osa kääpälajeista pystyy kasvamaan melkein millä puulajilla tahansa. Tällainen jokapuunlahottaja on esimerkiksi kantokääpä, jolle kelpaavat yhtä hyvin lehti- kuin havupuutkin. Suuri osa käävistä on kuitenkin melko nirsoja elinympäristönsä ja kasvualustansa suhteen: jotkut vaativat kosteaa, puolilahonnutta kuusta, toiset keloja ja jotkut palanutta puuta. Luonnonmetsät ovat lahopuiden aarreaittoja, joissa oikeanlaista kasvualustaa riittää nirsoimmillekin lajeille. Talousmetsissä lahopuuta on niin vähän, että vaateliaat lahottajalajit ovat harvinaistuneet ja niistä on tullut jopa uhanalaisia.

Kääpiö kääpimässä. Kuva: Pekka Tenhunen.
Luontoselvitysten tekijälle monen kääpälajin vaateliaisuudesta on kuitenkin hyötyä. Jos inventoinnissa löydetään tiettyjä vaateliaita kääpälajeja ("vanhan metsän indikaattorilajeja"), voidaan päätellä, että kyseisen metsän lahopuusto on monipuolisempaa kuin tavallisessa talousmetsässä. Monipuolinen lahopuusto elättää rikasta eliölajistoa, mikä vaikuttaa olennaisesti koko metsän monimuotoisuuteen.
Ruostekääpä on vanhan metsän indikaattorilaji. Kuva: Pekka Tenhunen.
Neulamäen metsissä on edelleen näkyvillä vanhoja metsänhakkuiden merkkejä. Vaikka lahopuuta alkaa olla enemmän kuin tavanomaisessa talousmetsässä, ovat useimmat rungot vielä melko tuoreita, ja kaikkein vaateliain luonnonmetsien kääpälajisto puuttuu. Aika näyttää, pystyvätkö harvinaisimmat lajit palaamaan luonnonsuojelualueille, ja parantaako metsien ennallistaminen vaateliaiden kääpien elinoloja.

Kääpäretkellä havaittuja lajeja:

kantokääpä
kuusenkynsikääpä
puuterikääpä
aniskääpä
maitovahakääpä
rivikääpä
lampaankääpä
kuusenjuurikääpä
taulakääpä
pökkelökääpä
tuhkakääpä
pinovyökääpä
karvaskääpä
sinihaprakääpä
riukukääpä
aarnikääpä
ruostekääpä
rusokantokääpä
pohjanrypykkä

perjantai 20. syyskuuta 2013

Suppilovahvero, toinen mestaripiilottelija

Suppilovahverokausi alkaa olla hyvässä vauhdissa. Vähän sateita kaivattaisiin vielä tänne Pohjois-Savoon, jotta suppismetsälle pääsisi kunnolla. Viime viikonloppuna vajaan parin tunnin ei-niin-ahkera sienestäminen tuotti kuitenkin jo varsin mukavan tuloksen: iso paistinpannu oli ääriään myöten täynnä tuoreita suppilovahveroita.

Monet valittavat suppilovahveron vaikeaa löydettävyyttä. Sieni onkin vaatimattoman ruskea ja piiloutuu tehokkaasti kuivuneiden lehtien ja muiden roskien sekaan. Toisaalta suppilovahverot jos mitkä kasvavat ryhmissä. Joskus hyvälle apajalle osuessa ei tiedä, mihin korinsa laskisi tai minne asettelisi jalkansa niin ettei murskaisi arvokkaita sieniä.

Suppilovahverot viihtyvät kosteassa sammalessa ja kasvavat usein ryhmissä. Kuva: Cano Vääri (CC)
Suppilovahvero on helppo tuntea. Suppilonmuotoisen, ruskean lakin alla on paksut, kellertävät ja hieman johteiset heltat, ja sienen jalka on kellertävä. Suppilovahveron voi helpoimmin sekoittaa kosteikkovahveroon, jonka lakin reuna on repaleisempi ja jalka kirkkaamman oranssi. Onneksi kosteikkovahvero on vähintään yhtä hyvä ruokasieni kuin haaleammanvärinen sukulaisensa. Savossa kosteikkovahvero on harvinainen, mutta hyvällä kasvupaikalla niitäkin voi löytyä paljon.

Suppilovahveron parhaat tuntomerkit ovat vahvat heltat ja kellertävä, ontto jalka. Kuva: Amadej Trncozky (CC)
Ikävämpi näköislaji on lievästi myrkyllinen rustonupikka, joka muistuttaa ylhäältäpäin katsottuna pientä suppilovahveron alkua. Jos sienen poimii ja kääntää ympäri, huomaa heti eron: rustonupikalla ei ole helttoja lainkaan. Myös lakin muoto on pyöreämpi ja reunat ovat kiertyneet voimakkaammin alas- ja sisäänpäin.
Rustonupikka muistuttaa pientä suppilovahveroa, mutta sen erottaa helposti heltattomuutensa perusteella. Kuva: Mycorruption (CC)
Ruokasienenä suppilovahvero on yksi helpoimmista. Se maistuu melko miedolta ja sopii hyvin muhennoksiin, piirakoihin ja keittoihin. Ohuen maltonsa ansiosta se soveltuu mainiosti kuivattavaksi. Kuivatut sienet kestävät hyvin säilytettyinä vuosia.

Tällä kertaa halusin kokeilla sieniruokaan leppäsavujuustoa. Löytämässäni reseptissä oli lukuisia sellaisia aineita, joita ei jääkaapissa sattunut olemaan, joten ohjetta piti soveltaa reippaalla kädellä. Lopputulos oli kokintaidot huomioon ottaen hämmästyttävän hyvä! Oli parasta kirjoittaa ainekset muistiin niin kauan kun ne vielä olivat mielessä.

Savuinen suppilovahverokeitto

noin puoli litraa tuoreita suppilovahveroita
1 iso sipuli
voita
ripaus suolaa
ripaus mustapippuria
3 rkl vehnäjauhoja
2 dl ruokakermaa
2 dl kevytkermaa
4 dl maitoa
rakuunaa
noin 50 g leppäsavujuustoa

Haihduta paistinpannulla suppilovahveroista neste. Lisää pilkottu sipuli ja paista sieniä ja sipulia voissa jonkin aikaa. Mausta suolalla ja mustapippurilla. Kumoa sieni-sipulisekoitus kattilaan, ripottele päälle vehnäjauhot ja lisää hiljalleen kermat ja maito. Anna keiton kiehua hiljalleen, lisää rakuuna ja keitä vielä jonkin aikaa (en tullut katsoneeksi kelloa!) Raasta lopuksi keittoon leppäsavujuusto. Savujuusto on varsin suolaista ja voimakkaan makuista, joten voi olla että vähäisempikin määrä riittää - laita raastetta keittoon ensin vain vähän, sekoita kunnes juusto on sulanut ja maista, tarvitaanko juustoa lisää.

Tarjoa keiton kanssa tuoretta ruisleipää. Jälkiruuaksi voisi sopia hyvin jokin maukas puolukkaherkku.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Seikkailijat pelastivat menninkäisten aarteen

Lauantaina 14.9. vietettiin Puijolla perinteisesti Geologian päivää. Tällä kertaa ohjelmassa oli pieni geologia-aiheinen näyttely Puijon tornissa huikeiden maisemien ympäröimänä ja lapsiperheille suunnattu seikkailuretki. Seikkailumuotoisen retken suunnittelu ja valmistelu oli uusi aluevaltaus "perinteisten" luontoretkiemme rinnalla.

Miksi juuri seikkailu? Koska halusimme kokeilla, onnistuisimmeko luomaan luontoelämyksen, jossa osallistujat - lapset- saisivat olla kokonaisvaltaisesti mukana. Seikkailukasvatuksen periaatteiden mukaisesti tällaisella retkellä lapset ovat pääosassa, ei retken opas. Lapsille annetaan mahdollisuus toimia aktiivisesti, tutustua luontoon eri aistein ja tehdä yhteistyötä toisten lasten kanssa. Tekeminen on lapselle luontainen tapa oppia uusia asioita toiminnan kautta.

Ennakkoilmoittautumisten perusteella kävi ilmi, että valtaosa retkeläisistä oli 4-6-vuotiaita lapsia vanhempineen. Muutamia isosiskoja ja -veljiä oli myös joukossa. Oli siis selvää, että tarinassa ja toteutuksessa mentiin pienimpien ehdolla. Niinpä sovelsin erään seikkailukasvatuskirjan esimerkkiretken Puijon oloihin, ja mielessäni syntyi tarina Puijon menninkäisten aarteesta.

Retkeläiset iästä riippumatta innostuivat heti aarteenetsintäseikkailusta. Tarkoitus oli etsiä vihjeiden perusteella reitti kadonneen aarteen luo ja voittaa se oveluudella takaisin menninkäisille. Välillä vihje ratkesi puulajien tunnistamisen avulla, toisinaan piti osata vähän suunnistaa, ja olipa matkan varrella kivilajien tunnistamisestakin apua. Seikkailuretkellä ei tietenkään kuljeta polkuja tai kävelyreittejä pitkin, mutta suurimpia hankaluuksia kiipeämisessä ja kapuamisessa taisi olla aikuisilla ;-)  Puijon metsä näytti parhaat puolensa - se sopi satumetsäympäristöksi erinomaisesti mahtavine ikikuusineen, vehreine sammalmattoineen ja jyhkeine lahopuineen.

Seikkailijat seuraavat johtolankaa kohti menninkäisten kadonnutta aarretta. Kuva: Satu Hietala (GTK)
Lapset olivat todella nokkelia vihjeiden ratkojia ja varsin taitavia metsässä liikkujia.  Vajaassa tunnissa reitti oli selvitetty loppuun asti, ja kun aarre oli löytynyt, tarvittiin hyvien hoksottimien lisäksi ripaus uskallusta. Miten päästäisiin Suuren Vartijan ohi? Eräs pienimmistä seikkailijoista otti rohkeasti tehtävän itselleen, ja niin saatiin menninkäisten aarre pelastettua. Kiitokseksi kukin seikkailija sai valita aarteesta pari kaunista kiveä itselleen.

Kadonnut aarre on löytynyt ja Suuri Vartija ohitettu onnistuneesti! Nyt on aika valita palkintojalokiviä. Kuva: Satu Hietala (GTK)
Palautteen perusteella seikkailu oli juuri sopivan mittainen ja mukavan haastava mutta ei liian pelottava. Itselleni jäi retkestä erittäin hyvä mieli - on hienoa, kun lapsille voi antaa sen kuvan, että he itse ohjaavat toimintaa ja opastavat toisiaan. Tarkka ennakkosuunnittelu ja järjestelyt takaavat, että reitti vaikuttaa yllätykselliseltä ja jännittävältä mutta on todellisuudessa täysin turvallinen. Toivon ja uskonkin, että seikkailu antoi osallistujille kauniin luontoelämyksen ja pienen itsetunnon kohotuksen - me onnistuimme yhdessä!


torstai 29. elokuuta 2013

Mustatorvisieni - herkullisempi kuin miltä näyttää

Mustatorvisieni on yksi niitä lajeja, joita en juuri koskaan löydä omasta mielestäni tarpeeksi. Muistikuvat lapsuuden herkullisista torvisienipiirakoista ja -keitoista herättävät joka syksy kyltymättömän torvisienihimon, joten yritän retkellä kuin retkellä pitää torvisienisilmäni viritettynä.
Ulkonäöllään tämä sieni ei koreile. Se muistuttaa äkkiä vilkaistuna erehdyttävästi kuollutta lehteä tai mustaksi mädäntynyttä mitätahansasientä. Toisaalta se on lähempää tarkasteltuna hyvin helppo tunnistaa lajilleen. Tummanpuhuvia, torvenmuotoisia ja heltattomia sieniä ei juuri ole - paitsi harvinainen sukulaislaji ruskotorvisieni. Se on käyttöominaisuuksiltaan mustatorvisienen veroinen, joten sekaannuksesta ei koidu haittaa.

Mustatorvisieni viihtyy usein kosteassa sammalikossa. Kuva: Tatiana Bulyonkova
Vaatimaton ulkonäkö tekee torvisienestyksestä haastavaa. Mustia trumpetteja kannattaa etsiä rehevistä metsistä, lehtomaisista kuusikoista tai jopa lehdoista, ja se putkauttaa itiöemänsä uskollisesti samoille kasvupaikoille vuodesta toiseen. Hyvä puoli torvisienissä on niiden tapa kasvaa ryhmissä: kun huomaa yhden torven, on lähellä usein muitakin. Hyväkuntoisia itiöemiä voi olla vaikea erottaa ulkonäöltään pilaantuneista, mutta sormituntuma paljastaa eron nopeasti: ylimennyt sieni tuntuu limaiselta ja veltolta.

Torvisienet on helppo puhdistaa etenkin kuivalla kelillä. Yleensä ei tarvitse kuin katkaista sienen tyviosa. Itiöemä kannattaa halkaista, jotta roskat ja kutsumattomat vieraat on helppo pudistella pois. Etenkin etanat tuntuvat viihtyvän torvisienten sisällä, joten tarkistus on tarpeen.

Mustatorvisienen alapinta on sileä ja harmaa. Jalan tyvi on tumma ja karvaan makuinen, joten se kannattaa poistaa. Kuva: Amadej Trncozky
Kotona mustatorvisieniä ei tarvitse eikä kannata keittää, vaan ne voi laittaa suoraan pannulle ylimääräisen nesteen haihduttamista varten. Esikäsitellyistä torvisienistä voi tehdä vaikkapa sienikastiketta, -piirakkaa tai -keittoa. Niiden maku on melko voimakas verrattuna moneen muuhun ruokasieneen. Ohutmaltoisena sienenä mustatorvisienet sopivat erityisen hyvin kuivattaviksi, ja kuivatessa niiden maku vain paranee.

Kuten ystävä- ja perhepiirissäni hyvin tiedetään, olen laiska ruuanlaittaja enkä minua päästettäisi sataa kilometriä lähemmäs TopChef-kilpailun kuvauksia. Sieniruuista löytyy kuitenkin niin yksinkertaisia versioita, että jopa minä onnistun tekemään niistä varsin maukkaita. Lopuksi siis yleisön pyynnöstä helppo ruokaohje:

Laiskan Luontopedagogin mustatorvisienipiirakka

1 valmis pakastettu piirakkataikina
tuoreita mustatorvisieniä niin paljon kuin paistinpannuun mahtuu
1 iso sipuli
voita
2,5 dl ruokakermaa
3-4 rkl korppujauhoja
suolaa
mustapippuria
pari teelusikallista rakuunaa
100 g sulatejuustoa

Painele sulanut piirakkataikina voideltuun piirakkavuokaan. Paista taikinaa 200-asteisessa uunissa noin 20 minuuttia. Haihduta torvisienistä paistinpannulla ylimääräistä nestettä pois. Lisää pannulle voita ja pilkottu sipuli ja paista niitä vähän aikaa. Lisää korppujauhot, ruokakerma ja mausteet. Anna hautua noin 10 minuuttia miedolla lämmöllä. Lisää sulatejuusto ja sekoita, kunnes se on sulanut. Lisää täyte piirakkaan ja paista uunissa noin puoli tuntia, kunnes pohja on kypsä. 

tiistai 20. elokuuta 2013

Puijo pintaa syvemmältä

Keskiviikkona 14.8. Foreca ennusti runsasta sadetta, jonka oli määrä kestää, kestää ja kestää. Mietimme vielä pari tuntia ennen Puijon-retkeä, uskaltautuuko yksikään luontoharrastaja mukaan. Mutta kuin taikaiskusta taivas kirkastui juuri ennen retken alkamista, ja tapaamispaikalle saapui jopa 14 retkeläistä!

Tällä retkellä perehdyttiin Puijoon pintaa syvemmältä. Syvällisiä puhuivat Geologian tutkimuskeskuksen geologit Satu Hietala ja Jari Nenonen, ja minun osakseni jäi pinnalla pysyminen. Puijon luonto, etenkin kasvillisuus on hämmästyttävän rehevää ja monimuotoista, ja tällä retkellä pohdimme, mistä se mahtaisi johtua.

Puijon kallioperä on uskomattoman vanhaa. Iäkkäimmät arkeeiset kivet, raidalliset tonaliittigneissit syntyivät yli 2,5 miljardia vuotta sitten - ajanjaksona, jolloin koko maailmassa ei vielä ollut muita eläviä olentoja kuin bakteereja! Puijon kivet ovat siis nähneet oikeastaan koko elämän kehityksen bakteereista monisoluisiin ja koko elämän nykyiseen kirjoon asti.

Puijon länsiosaa reunustavat kvartsiitit, lähes valkoiset kovat kivet. Kvartsiitit syntyivät yli kaksi miljardia vuotta sitten muinaisen meren pohjassa, kun valkoinen kvartsihiekka puristui mannerlaattojen törmäyksessä kiveksi. Aivan mäen huipulla on hieman nuorempaa graniittia ja granodioriittia, idässä puolestaan vastaan tulevat kiilleliuskealueet. Paikoin voi näkyä tummanvihreitä vulkaniittikiviä, todisteita muinaisesta tulivuoritoiminnasta.

Ensin sukellettiin syvälle Puijon kallioperään Satu Hietalan johdolla.
 Maaperä on kivilajeja huomattavasti nuorempaa perua, "vain" reilut 10 000 vuotta vanhaa. Suurimmaksi osaksi Puijon maaperä koostuu viimeisimmän jääkauden aikana syntyneestä hienoainesmoreenista. Soita ei Puijolla juuri ole, joten turvetta on maaperässä vain hieman kosteimmissa korpipainanteissa.

Jari Nenonen esittelee maaperägeologin työvälinettä nimeltä Piikki.
Entä mitä hienoainesmoreenilla kasvaa? Puijo on museonjohtaja Renvallin mukaan "oikea lehtojen galleria" - alueelta löytyy lukuisia erilaisia lehtotyyppejä kuivasta lehdosta kosteaan, kotkansiipiä pursuavaan saniaislehtoon. Puijon selänteeltä on havaittu jopa 378 putkilokasvilajia ja lisäksi lukuisia sammalia ja jäkäliä. Lajisto on mielenkiintoinen sekoitus eri suunnista levittäytyneitä kasveja: Puijolla kasvavat sulassa sovussa eteläiset jänönsalaatit ja lehtopähkämöt idästä levittäytyneiden myyränportaiden ja hajuheinien kanssa.

Tuoreiden lehtojen näkyvimpiä kasveja on käenkaali. Ainakin minun mielestäni Puijo on kauneimmillaan alkukesällä, kun käenkaalin valkeat, hennot kukat peittävät koko metsänpohjan. Satulanotkon kotkansiivet, hiirenportaat ja alvejuuret ovat puolestaan komeimmillaan vähän myöhemmin kesällä.

Rehevissä lehdoissa kasvavan lehtokuusaman punaiset marjat maistuvat linnuille. Luontopedagogi muistuttaa, että ihmisille ne ovat myrkyllisiä.  
Ainahan luontoretkillä on hyvä tunnelma, mutta tällä kertaa meno oli jotenkin poikkeuksellisen leppoisaa. Yhdessä ihailtiin usvaista metsämaisemaa ja komeaa pohjankääpäesiintymää sekä ihmeteltiin lajinmäärityksen haastavuutta niin kivi- kuin eliölajienkin osalta. Juttua olisi luultavasti riittänyt vielä pitempäänkin, mutta illan hämärtyessä oli lopulta käännyttävä metsästä kotiin päin.
Syksyinen usva muutti Puijon satumetsäksi.

torstai 15. elokuuta 2013

Käpytikalla meneillään suurvaellus

  

Näkymä Siilinjärven Vehkamäeltä itään 30.7.2013. Täältä ne tikat tulevat...
Käpytikalla (Dendrocopos major) on ollut jo nelisen viikkoa käynnissä poikkeuksellisen näyttävä vaellus. Lintuharrastajat ovat useilla paikoilla havainneet päivässä satoja läntisiin ilmansuuntiin sinnikkäästi suuntaavia tikkoja. Vaellus jatkuu edelleen, vaikkakin huippu saattaa ainakin itäisessä Suomessa olla jo koettu. Sisämaassa tikkoja on ollut eniten liikkeellä Pohjois-Karjalassa ja Pohjois-Savossa. Pääosa tikkamassasta näyttäisikin lähteneen liikkeelle Venäjältä, ja valtaosa Laatokan pohjoispuolista reittiä idästä länteen tai luoteeseen.
Vaellus on ollut vilkkainta varhain aamulla klo 5-6 alkaen. Massapäivinä tikkoja on liikkunut lähes puoleenpäivään asti, mutta hiljaisempina päivinä tikkameno on hyytynyt jo klo 8. Vaeltavien tikkojen päivätaipaleen pituuksia ei taida olla tarkasti selvitelty, mutta ne lienevät, lentokeleistäkin riippuen, luokkaa 50-200 km. Siis aamu lennetään ja loppupäivä tankataan. Sade tai sumu hyydyttää menohalut, pouta ja kevyt tai kohtalainen myötätuuli käynnistää muuton.
Pyhitin itsekin pari kesäloma-aamuani käpytikkavaelluksen seuraamiselle ja dokumentoimiselle. Seuraava havaintosarja Siilinjärven Vehkamäeltä kertonee mistä on kyse: 30.7. 627 tikkaa länsiluoteeseen, 2.8. 363 tikkaa länteen, 6.8. 31 tikkaa länsiluoteeseen. Massa-aamun 30.7. tikkavirta oli käytännössä jatkuvaa. Tikat vyöryivät määrätietoisesti Jännevirran yli pääasiassa pieninä muutaman yksilön hajaparvina. Suurimmassa parvessa länteen matkasi peräti 34 yksilöä. Vastaavia lukemia ei Pohjois-Savossa ole aiemmin dokumentoitu. Aiempi päiväennätys, 251 yksilöä, kirjattiin 15.8.2001 Kuopion Puutossalmella.
Käpytikkavaellus jää asiaan vihkiytymättömältä helposti huomaamatta. Monen maalinnun tavoin käpytikat välttelevät suurten vesistöjen ylityksiä. Hyvä paikka seurata vaellusta löytyykin usein suurempien järvien rantamailta, salmikapeikoista tai niemenkärjistä. Jos ei varta vasten jaksa herätä vaellusta kiikaroimaan, vaelluksen voi helposti todeta vaikkapa kaupunkien puistoissa, joista voi vilkkaimpien vaellusaamujen jälkeen löytää hauskoja tikkakerääntymiä. Kjyk, kik! Parhailla paikoilla niemenkärjissä, varsinkin rannikolla, saattaa samasta puusta löytää roikkumasta toista kymmentä käpytikkaa!
Miksi käpytikka vaeltaa?
Käpytikan pääravintoa ovat kuusen ja männyn siemenet. Tikat ovat lähteneet vaellukselle laajalta alueelta toisaalta kesän hyvän pesimistuloksen, toisaalta erityisesti kuusen huonon siemensadon ja siksi uhkaavan ravintopulan vuoksi.  Vaeltajat ovat valtaosin nuoria, saman kesän poikasia. Vaellus vähentää kilpailua ravinnosta käpykatoalueilla ja parantaa samalla merkittävästi katoalueille jäävien tikkojen talvehtimisen edellytyksiä. Nuoret tikat löytävät vastaavasti vaeltamalla uusia runsaskäpyisempiä alueita. Havupuiden siemensato vaihtelee vuosittain, ja varsinkin nuoret käpytikat vaeltavat joissain päin pohjoista havumetsävyöhykettä jossain määrin ilmeisesti vuosittain. Suomessa selvempiä käpytikkavaelluksia todetaan muutaman vuoden välein, lähinnä heinä-elokuussa. Suurvaelluksia päästään seuraamaan selvästi harvemmin, viimeksi vuonna 2001.
Tikkoja liikkeellä nyt ennätysmäärä?
Tikat vaeltavat ensin pääasiassa länteen tai luoteeseen ja rannikon saavutettuaan jatkavat rannikkolinjaa joko pohjoiseen tai etelään. Vaelluksen ollessa kiivaimmillaan rannikolle kerääntyykin hurjasti tikkoja. Massa-aamuina voi rannikon parhailla paikoilla havaita tuhansia tikkoja.
Juuri nyt tikkoja on pakkautunut läntiselle rannikolle valtavasti. Jokohan lähennellään vuoden 1962 maagista suurvaellusta, joka huipentui Suomessa elokuun loppupuolella käpytikkamassojen kerääntymiseen lounaaseen, Ahvenanmaan saaristoon ja etelärannikolle? Mm. Säpin saari Porin edustalla oli loppukesästä pullollaan käpytikkoja. Enimmillään 17.8.1962 majakkasaarelle arvioitiin kerääntyneen yli 10 000 tikkaa!
Kjyk! Kuulostaa siltä, että tikkavaellus jatkuu...

Aiheesta lisää:
Bergman, G. 1971: On the irruption of Great Spotted Woodpeckers in 1962: some corrections and remarks. – Ornis Fennica 48: 138-139.
Eriksson, K. 1971: Irruption and wintering ecology of the Great Spotted Woodpecker Dendrocopos major. – Ornis Fennica vol.48: 69–76.
Lindén, A., Lehikoinen, A., Hokkanen, T. & Väisänen, R. A. 2011: Modelling irruptions and population dynamics of the great spotted woodpecker – joint effects of density and cone crops. – Oikos 120: 1065-1075.
Ukkonen, M. 2003: Syksyn 2001 käpytikkavaellus Siilinjärvellä. – Siivekäs 24: 29-30.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Äimän käkenä

Mitä tekee bibliofiili luontopedagogi vapaa-ajallaan? Ahmii toinen toistaan hienompia luontokirjoja, tietenkin, kunhan on palannut metsäretkiltä kotisohvalle.

Viikonloppuna luin yhdeltä istumalta jälleen yhden hienon lintukirjan. Juha Haikolan ja Jarkko Rutilan Käki oli melkoinen tietopaketti linnusta, josta valtaosa ihmisistä tietää hieman mutta vain harva paljon. Tästä kirjasta ainakin tällainen perusbiologi oppi yhtä jos toistakin. Opuksessa esitellään kansantajuisesti ja innostavasti niin käkeen liittyviä uskomuksia kuin sen erikoisia elintapojakin. Haikolan upeassa kuvituksessa on useita harvinaisia otoksia, kuten käkinaaraan vaivalloinen pyllistely leppälinnun pöntön suuaukolla.
Kaikenlaista käestä - joskaan ei ihan kaikkea.
Osa käen salaisuuksista on vielä selvittämättä.
Tutuinta käessä on epäilemättä ääni, jonka suurin osa suomalaisista tunnistaa vaivatta. Kukkuva käki on ennustanut meille milloin jäljellä olevia elinvuosia (toivottavasti äänessä on puhelias käki!) tai naimattomuusvuosiaan (useimmat, jotka näitä laskevat, toivonevat päinvastoin mahdollisimman lyhytsanaista lintua).

Yllättävän moni ei-luontoharrastaja on myös kuullut, että käki munii toisten lintujen pesiin eikä itse hoida poikasiaan. Seikkaperäinen pesäloisintaosuus on mielestäni käkikirjan parasta antia. Esimerkiksi peippo ja pajulintu ovat kehittyneet erehtymättömiksi käenmunan tunnistajiksi ja poistavat vieraan munan armotta pesästään - tai hylkäävät koko pesyeen. Niiden kannalta on varmempi ratkaisu tehdä heti uusintapesye kuin kasvattaa jättiläismäinen ottolapsi. Toinen erinomainen ratkaisu on pesiä vaikkapa töyhtötiaisen tapaan ahtaissa koloissa, jonne käkinaaras ei mahdu munimaan.

Monilta pikkulinnuilta puuttuu puolustautumiskeino ovelaa pesäloista vastaan. Esimerkiksi leppälinnut, västäräkit ja niittykirviset kasvattavat tämän tästä käenpoikasia ja menettävät omat poikasensa sen kesän osalta kokonaan. On hurjan näköistä, kun piskuiset isäntävanhemmat huhkivat hiki höyhenissä saadakseen mammuttimaisen kasvattinsa lentokykyiseksi.

Hämmästyttävää on sekin, miten käki oppii olemaan käki, vaikkei poikasena pääse leimautumaan samanlajisiin yksilöihin. Sen käyttäytyminen on pitkälti perimän sanelemaa: koiraspoikanen ei ala viserrellä kirvisisänsä tapaan eikä naaras lankea viehättävän västäräkkikoiraan lumoihin.

Aivan kaikkia salaisuuksia ei Käki-kirja paljasta. Käki piilottelee innokkailtakin lintutieteilijöiltä niin tarkoin, että esimerkiksi talvehtimisalueiden tapahtumista ei tiedetä juuri mitään. Paljon on siis vielä selvitettävää.

Ai niin, ja se äimän käki. Äimä on suutarin parsinneula, jonka suuri silmä muistuttaa ällistyneen auki loksahtanutta suuta. Käen osuus lienee peräisin "kännissä  kuin käki" -sanonnasta, joka on jossain vaiheessa sekoittunut "olla äimänä" -sanontaan. Tätä mieltä on ainakin kielitutkija Lasse Koskela. "Äimän käki on tyyppiesimerkki sanonnasta, jota käytetään, vaikkei sen alkuperäistä merkitystä muisteta."

maanantai 1. heinäkuuta 2013

"Ötökkäsafari"



Oli ilahduttavaa havaita, että torstain (27.6.) ukonilmasta ja vesisateesta huolimatta vesihyönteisistä kiinnostuneita lapsia sekä tietysti vanhempia saapui reilu joukko kokoontumispaikalle.
”Ötökkäsafarilaisten” lukumäärä oli peräti 19, mikä oli yllätys myös meille retken ohjaajille.
Myönnettäköön, että sää oli varsin haastava ukonilman läsnäollessa. Tästä syystä jouduimme jättämään rantabiotoopin tarkastelun kokonaan pois jo turvallisuusnäkökohdankin takia, mutta kiitos autojen takaluukkujen sekä sadevarustusten antaman suojan, saimme aikaiseksi edes jonkinasteisen demonstraation vesihyönteisistä.
Tutkimme Neulalahdelta aiemmin päivällä haettua näytettä, josta lapset tarkkasilmäisinä löysivätkin koko joukon erilaisia vedessä eläviä hyönteisiä.
Vesiperhosten toukkia löytyi useita lajeja, samoin päivänkorentojen toukkia. Surviaissääskien toukat, sukeltajakuoriaiset, malluaiset,  vesipunkit, vesisiirat sekä vesimittarit olivat myös hyvin edustettuina. Löytyipä sieltä yksi vesihiipparikin, joka on läheistä sukua vesimittareille.
Näillekin em. luteisiin kuuluville hyönteisille; vesimittareille ja vesihiipparille kotimaiset nimet toimivat myös niiden käyttäytymistä ajatellen. Vesimittarit veden pinnalla soutaessaan mittailevat raajoillaan kuljettua matkaa ja vesihiippari lähinnä hiippailee rauhallisesti pintakalvolla.
Tietoisku: Suomessa esiintyy vesimittarilajeja 9 kpl ja vesihiippareita ainoastaan se yksi laji.
Kerrottavaa toki näistä vesihyönteisistä olisi enemmänkin, mutta jätetään jotakin tuleville retkille. Toivottavasti seuraavalla kerralla säät suosivat ja silmin havaittava hyönteismaailma on monimuotoisempi.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Suomen luontokeskus Haltia

"Suomen luontokeskus Haltia" avasi ovensa toukokuun lopulla. Monestakin syystä siihen oli "pakko" päästä nopeasti tutustumaan, onhan se Suomessa alallaan uusinta uutta erityisesti teknisesti ajatellen, ekologisuutta painottaen. Olen viime vuosien aikana saanut nähdä ja kuulla Haltian suunnittelusta ja rakentamisen edistymisestä paljon ja pienoinen yllätys oli, että rakennus oli paljon tummempi kuin näkemissäni kuvissa. Komea puurakennus joka tapauksessa.
"Haltia on Suomen ensimmäinen kokonaan massiivipuuelementeistä tehty
julkinen rakennus, ja käynnistää näin ollen Suomessa uuden rakentamisen
aikakauden. Puuta on käytetty kaikessa rakentamisessa, kantavista
rakenteista verhoiluun asti.
"


Luontokeskus on rakennettu aivan upeisiin maisemiin Nuuksion kansallispuiston kupeeseen. On hienoa, että pääkaupunkiseutulaisilla on tällainen mahdollisuus tutustua luontoon sekä aidossa, että virtuaaliympäristössä ihan omilla nurkillaan. Esimerkiksi Helsingin keskustasta Haltia on vain noin 30 kilometrin päässä, ja perille pääsee vaikka patikoiden, pyörällä, mopolla, autolla tai bussilla.
Toisen kerroksen ravintolan terassilla voi ihailla hienoja maisemia.

Siitä vain sisälle näyttelyyn, nähtävää ja kuultavaa riittää.
Kuvassa "Lumikanjoni".

Päänäyttelytilaan kuljetaan tunnelin kautta, jossa voi ihmetellä sekä perinteisessä vitriinissä että lattian alla näkyviä eläimiä, maisemia ja eläinten jälkiä. Oikealla seinällä näkyvistä ruuduista voi ihastella vaikkapa revontulia tai tähtitaivasta. Tilassa voi myös kuulla monenlaisia suomalaisen luonnon ääniä.

Tunnelin jälkeen avautuvassa päänayttelytilassa ihastusta herättävät vaikkapa lattian läpi näkyvät ahvenparvet ja sukeltelijat, 18-metrinen panoraamaluontovideo, ja "Sotkanmuna", jonka sisällä on taiteilija Osmo Rauhalan teos "Peliteoria". Pääsalista ovet johtavat pimeämpiin paikkoihin, "Yöretkelle" ja pesäluolastoon, josta löytyy myös karhu nukkumasta.

Rakennus on suunniteltu ja rakennettu ilahduttavan kunnianhimoisesti. Se on yritetty tehdä mahdollisimman luontoystävälliseksi mm. maalämpöä ja aurinkokeräimiä käyttäen, ja myös pyritty rakentamaan esteettömäksi ja muunneltavaksi. Lista erilaisista käytetyistä tekniikoista, ratkaisuista ja periaatteista on niin pitkä ja mielenkiintoinen, että siihen kannattaa käydä tutustumassa osoitteessa: http://www.haltia.com/haltia-suomen-luontokeskus/ekoteknologia/ . Moni rakennus- ja remonttiprojekti saisi kernaasti ottaa vaikutteita luontokeskuksesta, joka on aika lailla vaikuttava näyte siitä miten hyvin asiat voidaan tehdä, jos oikeasti halutaan.

Muutenkin tilavaa ravintolaa täydentää upea terassi.

Kuopion museo on odottanut jo vuosia peruskorjausta. Puuttuva ilmastointi, puuttuva hissi, olematon ilmanvaihto, puuttuva kahvio/ravintola, ongelmalliset sähköt, yms. ovat asioita, joita ei mielellään mainostaisi, mutta olisi kuitenkin hyvä tiedostaa. Mallia nykyaikaisista ratkaisuista voi käydä katsomassa vaikkapa Haltiasta, jossa asiat on pyritty tekemään hyvin, sekä ihmisten, että luonnon kannalta. Kannattaa Haltiassa käydä muutenkin, ja jos mahdollista, kannattaa myös käyttää sitä lähtöpisteenä patikkaretkelle Nuuksion kansallispuiston monipuolisiin maisemiin.

Lisätietoa osoitteesta http://www.haltia.com/




keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Kenttäkerttunen löysi reviirin Liperistä

Kokenut ja tarkkakorvainen lintuharrastaja löysi eilen 11.6.2013 Liperistä Pohjois-Karjalan kautta aikain kolmannen kenttäkerttusen (Acrocephalus agricola). Kenttäkerttunen on levinneisyydeltään kaakkoinen, etenkin ruovikoissa viihtyvä ja kerttusten tapaan elintavoiltaan varsin piilotteleva pikkulintu. Laji on Suomessa suurharvinaisuus, maamme ensimmäinen havainto on vasta vuodelta 1980.

Kenttäkerttunen lienee laajentamassa levinneisyysaluettaan luoteeseen, ja lajia tavataan Suomessakin nykyisin lähes vuosittain. Sisämaasta aiempia havaintoja on tosin vain viisi. Maamme ensimmäinen varmistettu pesintäkin lienee odotettavissa lähivuosina. Jo vuonna 1991 Halikon (nyk. Salo) Halikonlahdella rengastettiin neljä nuorta yksilöä, mikä käytännössä jo vahvasti viittaa kotimaiseen pesintään.

Savosta kenttäkerttunen on löydetty vain kerran. Varkauden Lehtoniemessä piti koiras 26.-27.6.1988 reviiriä ruovikon ja rantapajukon vaihettumisvyökkeessä. Ehkäpä tänä itätuulten sävyttämänä alkukesänä löytyy se Savon toinen laulava kenttäkerttunen...

Videossa Liperin kenttäkerttunen esittää taiturimaista lauluaan 11.6.2013 klo 4.15, pari tuntia löytöhetken jälkeen...


maanantai 10. kesäkuuta 2013

Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta.

Tänään meistä Kuopion museokeskuksen työntekijöistä yritettiin kouluttaa parempia viestijöitä, mikä ei ollut varmasti ollenkaan huono idea. Minulle vanhana radioamatöörinä Osmo A. Wiion lait olivat tietysti jo entuudestaan tuttuja ja moneen kertaan käytännössäkin oikeiksi havaittuja, mutta nyt ne viimeistään tulivat tutuiksi muullekin Kuopion museoväelle.

Aluksi meille kertoi tiedotuksen ja viestinnän koukeroisesta maailmasta median näkökulmasta Savon Sanomien toimittaja Jukka Patrakka, jolta kuulimme mm. että sana "museo" tarkoittaa monen mielessä kuollutta, hyödytöntä ja tylsää, tai ainakin näin asian ymmärsin. Ilmeisesti tällaisen sanan käyttöä kannattaa välttää niin pitkälle kuin mahdollista? Toimittajat ja netti- ja paperijulkaisujen lukijat pitää saada nielemään syötti ensin ja vasta sitten paljastaa, että kaiken takana onkin museo.

Jukka Patrakka kertoi miten uutiskynnys ylitetään tai alitetaan.
Kaupungin yleisestä viestinnästä kertoi viestintäpäällikkö Raija Korhonen. Muutenkin hyödyllisen tietopaketin lisäksi kävi myös selväksi, että kaupungin rakenteet, vastuualueet, käytännöt yms. eivät ole vielä kaikille aivan täysin selviä. Parin vuoden takainen palvelualueuudistus varmasti vaikuttaa vielä jonkin verran asiaan.

Viestintäpäällikkö Raija Korhonen ymmärryttää museotyöntekijöille kaupungin viestintää.

Koulutuksen viimeinen osuus oli tiedottaja Taru Kokkosen vetämä kirjoittajakoulutus, jossa sai yrittää parannella juuri omaan työhön liittyviä tekstejään. Tähän sai apua suoraan asiantuntijoilta, kädestä pitäen.

Ei oppi ojaan kaada, tai ainakin harvemmin. Tiedotus ja viestintä ovat tärkeitä asioita niin työyhteisön sisällä kuin työyhteisön ja ulkomaailman välillä. Päivän mittainen koulutus on erilaisia töitä tekeville ihmisille pieni pintaraapaisu aiheesta, joka tuntuu paisuvan ja paisuvan nykyaikana erilaisista mahdollisuuksista ja velvoitteista tekniikoiden kehittyessä. Uskoisin kuitenkin tästäkin pintaraapaisusta olevan kovasti hyötyä. Oppimisen lisäksi eri museoiden yhteiset koulutukset myös parantavat yhteisöllisyyttä ja tutustuttavat työntekijöitä toisiinsa.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Eläköön biodiversiteetti!

Tänään 22.5. vietetään kansainvälistä luonnon monimuotoisuuden päivää. Vaikka elämme pohjoisen karussa oloissa, on meidänkin luontomme hämmästyttävän monimuotoinen. Suomessa arvioidaan elävän noin 45 000 eliölajia, ja vain noin kolmasosa niistä tunnetaan edes jollain tasolla. Lukuisat lajit odottavat edelleen löytäjäänsä. Ei tiedetä, miten ne vaikuttavat ekosysteemien toimintaan tai miten ne ovat sopeutuneet ympäristöönsä. Tutkittavaa siis riittää moneksi ihmisiäksi!

piirros: Seppo Leinonen

Metsässä suurin osa elämästä jää ensinäkemältä huomaamatta. Maaperässä, katseiden ulottumattomissa möngertelee lukematon määrä hyppyhäntäisiä, punkkeja, änkyri- ja sukkulamatoja sekä lieroja. Monet niistä tekevät korvaamattoman arvokasta hajottamistyötä - ilman niitä metsät hukkuisivat "siihen ihteensä".

Vähintään yhtä merkittävä rooli on maanalaisella seitinohuella sienirihmastolla, jota löytyy kilometri- ja tonnikaupalla jokaiselta metsähehtaarilta. Rihmasto kietoutuu yhteen puiden ja monen muun metsäkasvin juurten kanssa ja auttaa kasveja veden ja ravinteiden hankinnassa. Vastalahjaksi sieni imee kasvilta ravinnokseen sokeria. Ilman sienirihmastoja metsät olisivat tyystin toisenlaisia. Moni kasvi ei yksinkertaisesti pärjäisi, jos sienikumppanit yhtäkkiä katoaisivat. 

Entä montako sammal- tai jäkälälajia kasvaa yhdellä ainoalla kivellä? Tehokkaalla suurennuslasilla jopa yksittäisestä sammalversosta voi avautua kokonaan uusi maailma: on olemassa pienenpieniä mikrosieniä, jotka kasvavat sammalen tai jäkälän päällä. Pienimmät niistä näkyvät vain mikroskoopilla; niiden itiöemä mahtuisi pikkuruisen siitepölyhiukkasen sisään.

Omassa kotimetsässä tai takapihalla voi siis tehdä huikean tutkimusmatkan monimuotoisuuteen. Riittää, kun katsoo ympäristöään uusin silmin.

perjantai 17. toukokuuta 2013

Kaislikossa pulisee

Viitasammakoilla on nyt kovasti kevättä rinnassa! Muutama päivä sitten retkeilin Kuopion Neulaniemessä ja kuulin pulputusta paristakin paikasta. Toissapäivänä kävelin Niuvan rantatiellä, ja kuulin sielläkin yllätyksekseni pulinaa! Olen kulkenut paikan ohi lähes päivittäin - tosin pyörällä, joten vaimea pulputus jää helposti kuulematta.

Yritin varovasti hiipiä lähemmäs, mutta pulisijat pysyivät piilossa. Toisaalta viitasammakkoa on ulkonäön perusteella vaikea erottaa tavallisesta sammakosta, joten lajinmääritys olisi kuitenkin jäänyt äänen varaan. Viitasammakot ovat (kirjallisuuden mukaan) pienempiä ja teräväkuonoisempia. Varma tuntomerkki olisi takajalan sisimmän varpaan juuressa oleva metatarsaalikyhmy, joka on viitiksillä suuri ja selvästi erottuva, sammakoilla huomattavasti pienempi. Lajintunnistustarkoituksessakaan ei sammakoita sovi poimia käteen, sillä kaikki sammakkoeläinlajimme ovat rauhoitettuja eli niitä ei saa mennä häiritsemään pyydystämällä.

Eläimiä ei saisi inhimillistää. Mutta silti tämä viitasammakko näyttää vähän hölmistyneeltä.
Kuva: Lisse Tarnanen

Onneksi sammakkolajit on helppo erottaa äänestä: sammakon kurnutus kuulostaa aivan erilaiselta kuin viitasammakon ääni, joka muistuttaa vaimeaa pienen koiran haukkumista tai pullon pulputusta. Pilapiirtäjä Seppo Leinosella on aiheesta hauska kuva :-) Itse ääniä voi käydä vertailemassa viitasammakkosivuillamme.

Viimeviikkoisella museon Kuturetkellä Konttilan viitasammakot eivät olleet vielä täydessä vauhdissa. Tavallisilla sammakoilla sen sijaan oli ollut jo kovasti vipinää, mistä todisteena olivat lampien komeat kutumöykyt. Retkelle tuli yli 30 sammakoista ja muista kevään merkeistä innostunutta osallistujaa, mikä ilahdutti kovasti minua ja toista opasta, Marko Keloa. Kurnutusta tai pulputusta ei kuulunut, mutta sen sijaan näimme kolme sammakkoa loikkimassa pelto-ojien varsilla. Yksi niistä oli pieni ja teräväkuonoisen näköinen... mutta emme kuitenkaan uskaltautuneet antamaan varmaa lajinmääritystä.

Moni retkeläinen yllättyi kuullessaan, että sammakkoeläinlajien rauhoitus koskee myös kutua. Osa muisteli ottaneensa kutua kotiakvaarioon ja seuranneensa sammakonpoikasten kiehtovaa kehitystä. Olen minäkin sitä lapsena tehnyt. Nykyään se kuitenkin on rauhoitusmääräysten mukaan kiellettyä. Eli annetaan sammakonkudun jäädä paikoilleen ja seuraillaan poikasten muodonmuutosta luonnossa!

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Harppauksin kohti kesää

Näinä päivinä pitää kiirettä, jos mielii pysytellä kevään rytmissä mukana.

Leskenlehden (Tussilago farfara) kukinnot tulivat ja melkein menivät jo.

 Vasta saatiin nakattua äitienpäivänä maljakossa nuupahtaneet valkovuokot (kellä niitä on) kompostiin. Myös tienpientareiden keltaisille leskenlehdille, joita veljeni kanssa taisimme kerätä äitiä ilahduttaaksemme, on käymässä samoin. Kesää kohti mennään nyt vauhdilla: juuri äitienpäivä, J. V. Snellmanin päivä ja suomalaisuuden päivä värjäsi vastarannan koivikon hennon vihertäväksi myös kesäkonnuillani, missä poikkesin toteamassa kevään edistyneen kutakuinkin normaaliin tapaan.

Itäisin kanervakasvisuvuistamme, jo Ruotsissa hyvin harvinainen vaivero (Chamaedaphne calyculata) viihtyy mäntyä kasvavilla rantarämeillä ja aloittaa kukintansa toukokuussa.

Kevätpiipot ja rannan vaiverot kukkivat jo täyttä päätä, ja samalla rannalla kalalokkipari suunnittelee perheenlisäystä. Laiturin viereisellä rantakivellä odotti täydellinen, kunnostettu pesämalja tuttuun tapaan. Sunnuntai-iltana 12.5. maljaan tehtiin ensimmäinen muna. Keväisen illan äänimaisemaan kuului teeren soidin, käen kukunta, laulurastaan jutustelu, sammakoiden ja viitasammakoiden uhkea kuoro, kahden härkälintuparin mylvintä ja kuikan iltahuuto. 

Kaupungissa vaahterat ovat juuri puhkeamassa kukkaan. Pohjoissavolaisten lehtojen tyyppilajit kielo ja käenkaali availevat pian nuppujaan. Nyt kannattaa kulkea silmät, korvat ja mieli avoimina kevään ihanuudelle ja elämänvoimalle!

Kalalokkiparin yhteistyö sujuu saumattomasti noin kuukauden kestävän haudontaurakan aikana. Molemmat emot hautovat vuorotellen kolmea munaa.