keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Eläköön biodiversiteetti!

Tänään 22.5. vietetään kansainvälistä luonnon monimuotoisuuden päivää. Vaikka elämme pohjoisen karussa oloissa, on meidänkin luontomme hämmästyttävän monimuotoinen. Suomessa arvioidaan elävän noin 45 000 eliölajia, ja vain noin kolmasosa niistä tunnetaan edes jollain tasolla. Lukuisat lajit odottavat edelleen löytäjäänsä. Ei tiedetä, miten ne vaikuttavat ekosysteemien toimintaan tai miten ne ovat sopeutuneet ympäristöönsä. Tutkittavaa siis riittää moneksi ihmisiäksi!

piirros: Seppo Leinonen

Metsässä suurin osa elämästä jää ensinäkemältä huomaamatta. Maaperässä, katseiden ulottumattomissa möngertelee lukematon määrä hyppyhäntäisiä, punkkeja, änkyri- ja sukkulamatoja sekä lieroja. Monet niistä tekevät korvaamattoman arvokasta hajottamistyötä - ilman niitä metsät hukkuisivat "siihen ihteensä".

Vähintään yhtä merkittävä rooli on maanalaisella seitinohuella sienirihmastolla, jota löytyy kilometri- ja tonnikaupalla jokaiselta metsähehtaarilta. Rihmasto kietoutuu yhteen puiden ja monen muun metsäkasvin juurten kanssa ja auttaa kasveja veden ja ravinteiden hankinnassa. Vastalahjaksi sieni imee kasvilta ravinnokseen sokeria. Ilman sienirihmastoja metsät olisivat tyystin toisenlaisia. Moni kasvi ei yksinkertaisesti pärjäisi, jos sienikumppanit yhtäkkiä katoaisivat. 

Entä montako sammal- tai jäkälälajia kasvaa yhdellä ainoalla kivellä? Tehokkaalla suurennuslasilla jopa yksittäisestä sammalversosta voi avautua kokonaan uusi maailma: on olemassa pienenpieniä mikrosieniä, jotka kasvavat sammalen tai jäkälän päällä. Pienimmät niistä näkyvät vain mikroskoopilla; niiden itiöemä mahtuisi pikkuruisen siitepölyhiukkasen sisään.

Omassa kotimetsässä tai takapihalla voi siis tehdä huikean tutkimusmatkan monimuotoisuuteen. Riittää, kun katsoo ympäristöään uusin silmin.

perjantai 17. toukokuuta 2013

Kaislikossa pulisee

Viitasammakoilla on nyt kovasti kevättä rinnassa! Muutama päivä sitten retkeilin Kuopion Neulaniemessä ja kuulin pulputusta paristakin paikasta. Toissapäivänä kävelin Niuvan rantatiellä, ja kuulin sielläkin yllätyksekseni pulinaa! Olen kulkenut paikan ohi lähes päivittäin - tosin pyörällä, joten vaimea pulputus jää helposti kuulematta.

Yritin varovasti hiipiä lähemmäs, mutta pulisijat pysyivät piilossa. Toisaalta viitasammakkoa on ulkonäön perusteella vaikea erottaa tavallisesta sammakosta, joten lajinmääritys olisi kuitenkin jäänyt äänen varaan. Viitasammakot ovat (kirjallisuuden mukaan) pienempiä ja teräväkuonoisempia. Varma tuntomerkki olisi takajalan sisimmän varpaan juuressa oleva metatarsaalikyhmy, joka on viitiksillä suuri ja selvästi erottuva, sammakoilla huomattavasti pienempi. Lajintunnistustarkoituksessakaan ei sammakoita sovi poimia käteen, sillä kaikki sammakkoeläinlajimme ovat rauhoitettuja eli niitä ei saa mennä häiritsemään pyydystämällä.

Eläimiä ei saisi inhimillistää. Mutta silti tämä viitasammakko näyttää vähän hölmistyneeltä.
Kuva: Lisse Tarnanen

Onneksi sammakkolajit on helppo erottaa äänestä: sammakon kurnutus kuulostaa aivan erilaiselta kuin viitasammakon ääni, joka muistuttaa vaimeaa pienen koiran haukkumista tai pullon pulputusta. Pilapiirtäjä Seppo Leinosella on aiheesta hauska kuva :-) Itse ääniä voi käydä vertailemassa viitasammakkosivuillamme.

Viimeviikkoisella museon Kuturetkellä Konttilan viitasammakot eivät olleet vielä täydessä vauhdissa. Tavallisilla sammakoilla sen sijaan oli ollut jo kovasti vipinää, mistä todisteena olivat lampien komeat kutumöykyt. Retkelle tuli yli 30 sammakoista ja muista kevään merkeistä innostunutta osallistujaa, mikä ilahdutti kovasti minua ja toista opasta, Marko Keloa. Kurnutusta tai pulputusta ei kuulunut, mutta sen sijaan näimme kolme sammakkoa loikkimassa pelto-ojien varsilla. Yksi niistä oli pieni ja teräväkuonoisen näköinen... mutta emme kuitenkaan uskaltautuneet antamaan varmaa lajinmääritystä.

Moni retkeläinen yllättyi kuullessaan, että sammakkoeläinlajien rauhoitus koskee myös kutua. Osa muisteli ottaneensa kutua kotiakvaarioon ja seuranneensa sammakonpoikasten kiehtovaa kehitystä. Olen minäkin sitä lapsena tehnyt. Nykyään se kuitenkin on rauhoitusmääräysten mukaan kiellettyä. Eli annetaan sammakonkudun jäädä paikoilleen ja seuraillaan poikasten muodonmuutosta luonnossa!

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Harppauksin kohti kesää

Näinä päivinä pitää kiirettä, jos mielii pysytellä kevään rytmissä mukana.

Leskenlehden (Tussilago farfara) kukinnot tulivat ja melkein menivät jo.

 Vasta saatiin nakattua äitienpäivänä maljakossa nuupahtaneet valkovuokot (kellä niitä on) kompostiin. Myös tienpientareiden keltaisille leskenlehdille, joita veljeni kanssa taisimme kerätä äitiä ilahduttaaksemme, on käymässä samoin. Kesää kohti mennään nyt vauhdilla: juuri äitienpäivä, J. V. Snellmanin päivä ja suomalaisuuden päivä värjäsi vastarannan koivikon hennon vihertäväksi myös kesäkonnuillani, missä poikkesin toteamassa kevään edistyneen kutakuinkin normaaliin tapaan.

Itäisin kanervakasvisuvuistamme, jo Ruotsissa hyvin harvinainen vaivero (Chamaedaphne calyculata) viihtyy mäntyä kasvavilla rantarämeillä ja aloittaa kukintansa toukokuussa.

Kevätpiipot ja rannan vaiverot kukkivat jo täyttä päätä, ja samalla rannalla kalalokkipari suunnittelee perheenlisäystä. Laiturin viereisellä rantakivellä odotti täydellinen, kunnostettu pesämalja tuttuun tapaan. Sunnuntai-iltana 12.5. maljaan tehtiin ensimmäinen muna. Keväisen illan äänimaisemaan kuului teeren soidin, käen kukunta, laulurastaan jutustelu, sammakoiden ja viitasammakoiden uhkea kuoro, kahden härkälintuparin mylvintä ja kuikan iltahuuto. 

Kaupungissa vaahterat ovat juuri puhkeamassa kukkaan. Pohjoissavolaisten lehtojen tyyppilajit kielo ja käenkaali availevat pian nuppujaan. Nyt kannattaa kulkea silmät, korvat ja mieli avoimina kevään ihanuudelle ja elämänvoimalle!

Kalalokkiparin yhteistyö sujuu saumattomasti noin kuukauden kestävän haudontaurakan aikana. Molemmat emot hautovat vuorotellen kolmea munaa.

tiistai 7. toukokuuta 2013

Tornien taistoa AMERIKKALAISITTAIN

Vuosi oli taasen vierähtänyt ja oli valtakunnallisen tornien taiston sekä paekallisen tornien taeston aika. Taistot kisattiin toukokuun neljäs päivä kuluvaa vuotta.

Kisan tarkoituksena on havaita ja TUNNISTAA mahdollisimman monta lintulajia klo 5-13 välisenä aikana.

Nykyisellä joukkueellamme olimme kisanneet Maaningan Patalahden vanhassa tornissa jo useamman vuoden ja kokeneet voittoja sekä muitakin palkintosijoja, erilaisia luontoäidin tarjoamia sääolosuhteita sekä tietysti mahtavia lintuhavaintoja.

Tällä kertaa ajatuksena oli testata uutta tornivaihtoehtoa ja pienen suunnittelun jälkeen kapteenimme johdolla valitsimme kisapaikaksemme Keiteleen Hetejärven Saunaniemen tornin.

Aamulla herätys oli niin sanotusti ennen ylösnousua, eli klo 2.00. Haukottelun, aamutoimien ja eväiden valmistuksen jälkeen kello olikin jo vierähtänyt tunnin eteenpäin ja oli aika lähteä reilun tunnin kestävälle ajomatkalle.

Matka sujui leppoisasti, mutta perille päästyämme ja tietenkin edellispäivän säätä katsottuamme oli sanomattakin selvää, että kisasta tulisi sään puolesta vähintäänkin haasteellinen. Tuuli oli navakkaa ja sadetta oli luvassa niin räntä-, kuin vesisadetta ja tietenkin vaakatasoisena. Tämä oli kisahistoriamme ehdottomasti huonoin sää, että pitikin lähteä juuri tänne…

Tornissa ennen kisan alkamista lintutilannetta kartoittaessamme oli selvää, että ainoat linturyhmät, jotka todellakin hoitaisimme olisivat vesilinnut ja kahlaajat, sillä ympäröivä seutu, niin maalla kuin ilmassa, oli hyvinkin vesipitoista.

Lihakset väristen (lainaus eräältä museomestarilta) ja hampaat kalisten odotimme kisan alkua, joka oli enää vain muutaman minuutin päässä. Tästä päivästä tulisi haastava.

Ja sitten se kuului – kello on 5.00, kisa alkakoon.

Muutaman minuutin aluetta selailtuamme ja lajeja huudettuamme kaukoputken näkökenttään sattui tukkasotkien seurassa uiskennellut huomiota herättävän näköinen vesilintu, josta sain pienen kakistelun, kurkunselvittelyn ja ehkäpä muutaman voimasanan jälkeen huudettua, jotta A-A-Amerikantukkasotka.

Tätä hetkeä seurasi lyhyehkö onnittelu, kättely sekä hihkumishetki, minkä jälkeen varmistimme vielä linnun pukutuntomerkeistä ja habituksesta ettei kyseessä ole minkäänasteinen risteymä.

Amerikantukkasotka (Aythya collaris) havaittiin Pohjois-Savossa ensimmäistä kertaa.

Amerikantukkasotkan luontainen esiintymisalue kattaa Kanadan ja Yhdysvallat, sekä osin Etelä-Amerikan pohjoisosia. Saattaa tosin harhautua muuttomatkoillaan Euroopan puolelle, jopa Keiteleelle.

Lintu oli paikalla vielä illalla klo 21.00 edelleen ruokailemassa tukkasotkien kera, mutta seuraavana päivänä linnusta ei enää näkynyt merkkiäkään. Löytynee varmastikin jonkun toisen harrastajan toimesta uudelleen, mene ja tiedä, go and know, it`s how we like to say it in America…

Kirjoitti Marko Kelo