maanantai 26. tammikuuta 2015

Pihabongausta Julkulassa

Osallistuin eilen BirdLife Suomen järjestämään Pihabongaus-tapahtumaan. Kerta oli ensimmäinen, vaikka Pihabongaus jos mikä on matalan kynnyksen lintuharrastusta. Minäkin istuin mukavasti pirttipöydän ääressä ensimmäiset puolisen tuntia. Lopun aikaa talsin toppahousuissa pikkuruisella pihallani. Ja pakko kai se on tunnustaa: minulla ei ollut edes kiikaria! Onneksi kukaan ei kuvittelekaan minun olevan Oikea Ornitologi.

Keittiön ikkunasta katselin alakerran naapurin pihapihlajia, joissa on vieläkin jonkin verran marjoja jäljellä. Ensimmäisenä silmiin osui talvehtimaan jäänyt räkättirastas, joka popsi pihlajanmarjoja hyvällä halulla. Puussa pyrähteli myös tali- ja sinitiaisia sekä pari harakkaa. Vähän kauempana oleviin suuriin koivuihin lehahti suuri parvi lempilintujani tilhiä. Kohteliaasti ne pysyivät paikoillaan niin pitkään, että sain lasketuksi niiden lukumääräksi 132. Luku ei varmaan ole aivan täsmällinen - joku tirppa saattoi hyvinkin piileskellä kaverin selän takana.

 Pihan puolella lintuhavaintoja olisi varmastikin tullut huomattavasti enemmän, jos pitäisin siipiveikoille talviruokintapaikkaa. Lintulauta on jäänyt laittamatta lähinnä nelijalkaisteni vuoksi, sillä ahnettakin ahneempi spitzini tuskin malttaisi jättää linnun ulosteet koskematta. Pihalla käväisi kuitenkin muutama talitiainen, keltasirkku ja varis. Sangen tuttuja talvilintuja kaikki tyynni.
Yleisimpiä pihalintuja ovat tali- ja sinitiaiset.
kuva: Pekka Nurminen
BirdLife Suomen mukaan viimesyksyinen mahtava pihlajanmarjasato nosti marjalinnut ennätysmäisiin lukemiin. Talitiainen oli maanlaajuisesti runsain laji pihoilla ainakin alustavien tulosten mukaan, mutta tilhien yksilömäärä ei siitä paljoa jälkeen jää. Mustarastaiden ja räksien havaintomäärä oli tänä vuonna suurempi kuin koskaan.

Tämän voisi ottaa vaikka tavaksi! Jospa ensi kerralla ottaisin jopa kiikarin kaulalleni.

tiistai 20. tammikuuta 2015

Kuikka, suomalaisten rakkain mökkinaapuri

Tänään museossa avautuu uusi valokuvanäyttely. Luontokuvaaja Mauri Leivon Kuikka, veden lintu esittelee pohjoisen vesiluonnon kuningasta. Valokuvat avaavat uudenlaisen näkemyksen tutusta kuikuttelijasta. Leivon valokuvissa tärkeintä on hetkellisen tunnelman vangitseminen, ei niinkään luonnontieteellisen tarkka lähestymistapa. Monet kuvat ovatkin mystisiä, runollisia ja salaperäisiä - ja mikä voisi paremmin sopia kuvien tunnelmaan kuin kuikan aavemainen huuto, joka museossa kaikuu?

Aamukierros
kuva: Mauri Leivo
Kuikka on suomalaisille tuttu ja rakas laji. Se valittiin vuonna 2010 BirdLife Suomen järjestämässä äänestyksessä ylivoimaisesti Suomen rakkaimmaksi mökkilinnuksi. Äänestyksessä se keräsi jopa 38 % annetuista äänistä. Hopeasijalle sijoittunut kansallislintumme laulujoutsen joutui tyytymään 6 %:n äänisaaliiseen, ja kolmanneksi sijoittuneelle västäräkille ääniä annettiin 4 %:n verran.

Kuikkia pesii lähes koko Suomessa. Erityisen tuttu näky se on täällä iloisessa Itä-Suomessa, jossa lajin kulttuurihistoriallinen merkitys näkyy lukuisissa kuikka-alkuisissa paikannimissä. Kuopion museossa kuikat olivat esillä edellisen kerran Pekka Lehtosen Kuikkajärvi-näyttelyssä vuonna 2008. Seitsemän vuotta ei ole lainkaan liian lyhyt väli esitellä ihmisten ihailemaa Pohjois-Savon maakuntalintua!

Konservointimestari komentaa kuikkaa lentämään
oikeaan suuntaan. Ja iso lintu tottelee kiltisti.
Tällä kertaa valokuvanäyttelyä täydennettiin lentävän kuikan lisäksi kuikkatietopaketilla. Minä en ainakaan tiennyt esimerkiksi sitä, että meikäläisen kuikan serkku, amerikanjääkuikka, on kauhuleffojen vakioesiintyjä. Amerikanjääkuikan huutoa on kutsuttu "mielipuoliseksi naurun ja valituksen sekoitukseksi". Todellisuudessa amerikanjääkuikat huutelevat enimmäkseen Kanadan suurilla järvenselillä, mutta elokuvissa ne saattavat huikkailla vaikkapa suurkaupungin betonilähiössä - kunhan kuvassa näkyy sumua ;-)