torstai 30. syyskuuta 2010

Maistiaisia Näyttelycafésta

Museoliiton järjestämässä Näyttelycafé-tapahtumassa kahvi ja keskustelut virtasivat vuolaasti. WeeGee-taloon Espoon Tapiolaan oli kokoontunut viitisenkymmentä museoammattilaista ympäri Suomen. Seminaarin tiiviissä ohjelmassa perehdyttiin onnistuneen näyttelyprosessin konseptiin, asiakaslähtöiseen suunnitteluun ja näyttelyiden rakentamiseen kestävän kehityksen mukaisesti. Ennätettiinpä myös tutustua valtavan WeeGeen moniin näyttelyihin, joista merkittävin tällä hetkellä lienee Ötzi - Alppien jäämies. Näyttely "aikamme suurimmasta arkeologisesta tarinasta" on isolla rahalla tehty kansainvälinen kiertonäyttely, johon Espoon kaupunginmuseo on lisännyt paikallisosuuden lisäksi monipuolisen oheisohjelman luentoineen, työpajoineen ja erikoisopastuksineen.

Ötzi ihailemassa alppimaisemia.
Kuva: Espoon kaupunginmuseo

Ötzi-näyttelyyn liittyi yksi seminaarin kiinnostavimmista tuokioista. Kuljimme näyttelyssä pienryhmissä, ja ohjeeksi saimme "ajatella mahdollisimman paljon ääneen" eli jutella vapaasti näyttelyssä heräävistä spontaaneista ajatuksista ja tunnelmista. Kutakin ryhmää seurasi kirjuri, joka ei osallistunut keskusteluihin mutta kirjasi kommentit varsin tarkasti muistiin. Kirjurin läsnäolo unohtui pian enkä usko, että ainakaan meidän ryhmässämme kukaan arasteli ääneen ajattelemista. Juttu luisti niin vilkkaasti, että aika meinasi loppua kesken.

Näyttelystä nousi esille sekä erinomaisesti onnistuneita että kehittämistä vaativia kohtia. Esimerkiksi näyttelyn alku oli visuaalisesti vaikuttava mutta sisällöltään sekava. Ensivaikutelmaksi jäi, että Ötzi olisi elänyt jääkauden aikana. Tämä ei pidä paikkaansa: mieshän vaelteli Alpeilla noin 5000 vuotta sitten eli aikakautena, jolloin Suomikin oli ollut jäätön jo viitisen tuhatta vuotta. Sen sijaan Ötzin elämäntapaan ja varusteisiin liittyvät toiminnalliset osuudet mikroskooppinäytteineen olivat havainnollisia ja erittäin kiinnostavia. Itse Ötzi ei ollut näytillä, mutta aitoa jäämiestä saattoi katsella webbikameran välityksellä. Tosin harmaa, rakeinen kuva näyttelyrakenteisiin piiloutuneelta pikkunäytöltä ei tehnyt erityisen järisyttävää vaikutusta.

Tällainen näyttelykävijöiden spontaanien reaktioiden kirjaaminen vaikutti kokeilemisen arvoiselta menetelmältä kerätä palautetta. Tietenkin TAP-palautteen kirjaaminen ja käsitteleminen vie aikaa ja resursseja rutkasti enemmän kuin tyypillisten rasti-ruutuun-palautelomakkeiden kokoaminen, mutta tietoa asiakkaiden ajatuksista ja tunnelmista kertyy vastaavasti paljon kattavammin. Ehkäpä Kuopion museossa TAP tukisi parhaiten uusien perusnäyttelyiden suunnittelua. Palautetta voisi alkaa kerätä hyvissä ajoin, jolloin materiaali olisi käytettävissä siinä vaiheessa, kun näyttelyiden uusiminen on ajankohtaista.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Ukonsienet tupsahtivat pintaan

Uskomatonta mutta totta, ukonsienet ilmestyivät sittenkin näkyville meidänkin nurkilla tänäkin syksynä. Ehdin jo ajatella, että tänä vuonna niitä ei tavallisella paikallaan näekään, mutta niin ne vain vielä ilmestyivät, noin kuukautta totuttua myöhemmin. Elämme totisesti kummallisia aikoja...


Ukonsieni on helppo herkku.

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Jee, on rankkaa olla tonttu!

Tuntuu kummalliselta puhua joulukuusista, tontuista ja lumesta, kun puut ovat vielä lehdessä eikä lämpötila ole lähelläkään pakkaslukemia. Mutta näyttelyitä täytyy valmistella hyvissä ajoin. Joulunäyttelyn avajaisiin on noin kaksi kuukautta aikaa, joten suunnittelun on tässä vaiheessa oltavakin hyvällä mallilla.

Itse asiassa joulunäyttelyn suunnittelu aloitettiin jo kesä-heinäkuun vaihteessa pahimpien helteiden aikaan. Päätimme, että tämän vuoden teemana ovat revontulet. Perinteisesti joulunäyttelyn tärkein kohdeyleisö ovat lapsiperheet, joten tarinat ja taianomaisuus kuuluvat näyttelyyn olennaisesti. Löysin kirjastosta vinon pinon revontulikirjallisuutta ja aloin hahmotella talvista tarinaa mystisistä taivaan valoista, pyyhkien samalla hikeä otsaltani 30 asteen helteessä. Samaan aikaan yhteistyökumppanimme valmisteli tahollaan videota aidoista revontulista.

"Ja sit tää pöllö laskeutuis tähän ja huutais HU-HUU!"
Näyttelyporukka leikkii pienoismallilla revontulten loimutessa.

Kuva: Jukka Tuononen

Joulutarinan ensimmäinen versio valmistui, moneen kertaan muokattu revontulivideo saapui ja näyttelyn "juoni" alkoi olla selvillä. Tänään oli aika hahmotella, miten itse näyttely rakennetaan. Parvihuoneen pienoismalli pamautettiin kahvion pöydälle ja suunnittelimme alustavasti, miten asetellaan näyttelyn eläimet, mistä suunnasta heijastetaan revontulivideo, missä olisi sopivin levähdyspaikka, miten esitetään fiktio- ja faktaversiot revontulien synnystä... Parissa tunnissa moni seikka loksahti kohdalleen. Tästä tulee hieno joulunäyttely!

torstai 16. syyskuuta 2010

Pulma ratkesi

... eli sieninäyttelyä ei tänä vuonna järjestetä sienilajiston yksipuolisuuden ja muiden työkiireiden vuoksi. Sinänsä sääli, mutta olisi epärealistista odottaa, että sieninäyttelyä pystyttäisiin järjestämään joka vuosi. Sienet nyt vain ovat oikukkaita otuksia.

maanantai 13. syyskuuta 2010

Järjestääkö vai eikö järjestää, kas siinä pulma

Eilisessä Savon Sanomissa hehkutettiin metsien suorastaan pursuavan hyvänlaatuisia sieniä. Rutikuiva kesä sai sienisadon myöhästymään reilusti, mutta viime viikkojen sateet ovat parantaneet tilannetta huomattavasti. Tämän viikon sää vaikuttaa sienisadon kannalta optimaaliselta: sadetta näyttää tulevan useana päivänä ja lämpötila pysyttelee mukavassa +15 asteessa.
Näistä ei kovin kummoista sienimuhennosta tehdä.
Kuva: Jukka Tuononen

Viikonlopun puolihuolimaton sienestely oli hämmästyttävän tuloksekas. Herkkutatteja oli paikoin ilahduttavan runsaasti, ja lisäksi koppaani päätyi muutamia eri punikkitattilajeja ja limanuljaskoita (jotka ovat nimestään huolimatta oikein hyviä ruokasieniä). Sienilajisto näyttää kuitenkin ainakin tällä hetkellä hieman yksipuoliselta. Esimerkiksi rouskuja oli vain nimeksi enkä osunut hyville haperopaikoillekaan.

Siispä mietimme vielä vähän aikaa, kannattaako järjestää sieninäyttelyä vai ei. Herkkutatit, niin mahtavia ruokasieniä kuin ovatkin, eivät yksinään ihan riitä näyttelymateriaaliksi.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Oleilun ihanuus

Taiteiden Juhla -iltana museossa hengaili muutamia nuorisoporukoita, jotka pitivät museota samantapaisena kohtaamispaikkana kuin vaikkapa kirjastoa tai nuorisotaloa. Jäin miettimään, miksei näin voisi olla useamminkin. Täytyykö museovierailun aina olla "suoritus"?

Monet teinit vierailevat museossa korkeintaan kerran vuodessa koululuokan kanssa, eli enemmän tai vähemmän pakotettuna. Entä jos museo olisi oleskelupaikka? Jos nuoret kävisivät museossa silloin tällöin vain hengailemassa, ja kavereita odotellessaan kuljeskelisivat näyttelyissä aikaa tappaakseen - ehkä he silloin oppisivat huomaamattaan jopa enemmän kuin pakollisen, vuosittaisen luokkaretken aikana. Ja jos museo olisi entuudestaan tuttu ja mukava paikka, niin ehkäpä siitä luokkaretkestäkin saisi enemmän irti.

Kuopiossa on mielestäni yksi museokohde, joka onnistuu muita paremmin kutsumaan ihmisiä vain oleilemaan. Se on Korttelimuseo. Etenkin kesällä syreenien kukkiessa on ihanaa istuskella ja kahvitella kaikessa rauhassa Korttelin pihalla. Uskon, että levollinen tunnelma ja kaunis miljöö houkuttelevat vierailemaan Korttelissa useammin kuin pelkät näyttelyt houkuttelisivat.

Korttelimuseon pihalla on vaikea uskoa olevansa Kuopion keskustassa.
Kuvat: Vicente Serra

"Koko kansan olohuonetta" pohtii myös Ulla Rohunen Aukion laidalla -blogissaan. Hänen mukaansa kirjastot ovat onnistuneet luomaan hyvät puitteet vapaaseen, itselliseen oleiluun muiden seurassa. Toisaalta kirjaston väkeen vetoaa puolestaan museon toiminnallisuus, toteaa nimimerkki leenae Verkko haltuun -blogissa. Itse tekeminen, elämyksellisyys ja huumori edistävät oppimista huomattavasti.

Sekä museoiden että kirjastojen tarkoituksena on auttaa ihmisiä ymmärtämään itseään osana suurempaa kokonaisuutta. Ehkä kirjaston olohuonemaisuus ja museoiden toiminnallisuus tarjoaisivat yhteistyömahdollisuuksia molempien muistiorganisaatioiden hyväksi. Eräs kohtaamispinta syntyi sattumalta jo täksi syksyksi. Me avaamme Kuopion museossa 21.10. näyttelyn nimeltä Benjaminin vuosi, jossa silitettävä museokarhumme kertoo villin karhun elämästä metsässä. Samaan aikaan pääkirjastossa eli viereisessä rakennuksessa on avoinna nallenäyttely. Voisin kuvitella, että moni pieni kirjastokävijä haluaisi mielellään silittää nallekarhujen jälkeen Ihan Oikeaa Karhua museossa.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Museotoiminnan alku ja juuri

Mikä on museo?

Useimmat mieltävät museon rakennukseksi, ja kun "käydään museossa", se tarkoittaa monille museonäyttelyyn tutustumista. Todellisuudessa museorakennus ja näyttelyt ovat vain jäävuoren huippu. Pinnan alla piilee koko museotyön perusta: valtava näytekokoelma.

Itä-Suomen yliopiston opiskelijat kurkistavat
museotyön kulissien taakse.

Luonnontieteellinen museokokoelma on yhteiskunnallisesti ainutlaatuinen työkalu monimuotoisuuden tutkimukseen ja ympäristön tilan seurantaan. Kokoelmista ammennetaan aineksia tutkimuksen lisäksi niin tieteellisiin kuin kansanomaisiinkin julkaisuihin sekä näyttelyihin. Lajistoasiantuntemus ja lajien tutkimus tukeutuvat mitä suuremmissa määrin museonäytteisiin. Tärkeimmät näytteet on nykyään myös tallennettu tietokantaan, mikä helpottaa kokoelmien käyttöä.

Kuopion luonnontieteellisessä museoon on kertynyt noin sadassa vuodessa käsittämättömät 900 000 näytettä. Jos pelkät putkilokasviarkit (noin 155 000 kpl) asetettaisiin jonoon, ulottuisi arkkijono Kuopion museolta lähes 70 kilometrin päähän Varkauteen asti. Eikä tarina suinkaan pääty tähän: uusien näytteiden ansiosta arkkijono pitenisi parhaimmillaan yli kilometrin verran joka vuosi. Museokokoelma nimittäin karttuu koko ajan. Museon tutkijat keräävät näytteitä jatkuvasti, ja niitä saadaan myös lahjoituksina ulkopuolisilta.

Uusia näytteitä ei suinkaan vain viskata vasemmalla kädellä kokoelmiin. Kokoelmatyö alkaa jo maastossa. Esimerkiksi näytteeksi otettavasta kasvista tehdään hyvät muistiinpanot tarkkoine kasvupaikkoineen ja päivämäärineen. Joskus kasvista otetaan myös valokuva. Keruun jälkeen kasvit kuivatetaan huolellisesti ja kuivatut näytteet pakastetaan tuholaisten torjumiseksi. Näytteen tiedot viedään tietokantaan ja kasvi kiinnitetään etiketteineen kasviarkille. Viimeisen tarkistuksen jälkeen kasvi lisätään kokoelmaan tieteellisen nimensä mukaiselle paikalle. Koko prosessiin kuluu vähintään viikkoja aikaa.


Tuoksupoppelin (Populus suaveolens) oksa asetellaan kasviprässiin kuivattavaksi.
Lehden alapinnalla voi olla tärkeitä tuntomerkkejä, joten osa lehdistä on käännetty "nurinpäin".


Konservaattori Arja Rissanen käsittelee päivässä
noin 10-15 kasvinäytettä. Tarkkana pitää olla!


Intendentti Outi Vainio varmisti esimerkiksi näiden uusien myyränportaiden
(Diplazium sibiricum)
lajinmäärityksen ennen näytteiden lisäämistä kokoelmiin.