maanantai 27. kesäkuuta 2011

Kukkoilua

"Antaa tulla vain, yksi kerrallaan tai vaikka kaikki yhtä aikaa!
Katsotaan, kuka tällä tunkiolla ottaa turpiinsa! Täältä löytyy
kuulkaas SEMMOINEN kukko ettette toista ole nähneet!"


Uhitteluasentoon konservoidulla kukolla on totisesti asennetta. Äkkiseltään on vaikea uskoa, että ilmeikäs olemus on oikeastaan täysin keinotekoinen luomus. Täytetyssä linnussa aitoa on vain nahka, höyhenet, nokka ja jalat - varsinainen elävöitys on osoitus konservaattorin ammattitaidosta. Ja tätä ammattitaitoa kyllä löytyy Terho Hämäläiseltä, Suomen ainoalta konservointimestarilta.

Oikeanlaisen asennon ja ilmeen etsiminen on konservointityön perusta. Tästä kukosta haluttiin uhkaavan näköinen, joskaan ei ihan verisesti tappelevaa, joten ensimmäinen askel oli kukkotappelukuvien selaaminen. Internet on pullollaan sopivia kuvia, kun vain osaa käyttää sopivia hakusanoja: verkosta tämänkin kukon esikuva lopulta löytyi.


Joten kukko pakastimesta sulamaan ja mittanauha valmiiksi! Mittauksia tarvitaan keinotekoisen kropan rakentamiseen. Jos tekokroppa on muutamankin millin liian iso, ei nahka mahdu sen päälle, sillä nahka ei juuri veny. Ja jos kroppa on liian pieni, nahka roikkuu eläimen päällä kuin telttamainen vaate. Ei hyvä.

Eläinten täyttäminen on kirjaimellisesti raadollista puuhaa. Vatsapuolelle vedetään kunnon viilto, lihan päälle ripotellaan nestettä imevää perunajauhoa ja nahka nyljetään varovasti lihaskerroksen yltä. Kaikki pehmyt kudos ja suurin osa luista otetaan pois, vain jotkut raajojen luut ja pääkallo jätetään osaksi lopullista tekokroppaa. Pääkallokin toki tyhjennetään kaikesta ajatteluun sopivasta aineksesta.

Nahkan käsittely on olennaisen tärkeä osa konservointityötä. Nahka karvoineen höyhenineen päivineen pestään ja kuivataan hiustenkuivaajalla. Lisäksi on huolehdittava siitä, että nahkaan ei pesiydy kutsumattomia vieraita, tuhohyönteisiä. Aikanaan nahkat käsiteltiin ronskisti arsenikilla ja muilla mukavilla myrkyillä, mutta nykyään käytössä on turvallisempi ja ovelampi konsti. Myrkytön Eulan-liuos muuttaa käsiteltävän nahkan rakennetta niin, etteivät koit, museokuoriaiset tai turkiskuoriaiset tunnista sitä syötäväksi, vaan marssivat välinpitämättöminä ohi. (Tämä toimii loistavasti siihen asti, kunnes joku takarivin ennakkoluuloton ötökkä huomaa, että oudonhajuisen elukan nahka maistuu sittenkin ihan hyvältä...)


Varsinainen kroppa rakennetaan usein lastuvillan, rautalangan, selluloosavanun ja "Terhon erikoisen massan" avulla. Vanhanaikaisen lastuvillan muotoiltavuus ja myrkyttömyys tekevät siitä edelleen lyömättömän materiaalin etenkin pienten eläinten täyttämisessä. Selluloosavanusta on hyvä muotoilla esimerkiksi siipien ja kaulan lihakset. "Terhon erikoista massaa" (jonka koostumus on suuri salaisuus) käytetään esimerkiksi pään muotoiluun. Massaan painetaan kiinni kristallilasista valmistetut silmät. Liimaa ei käytetä tällaisten otusten tekemiseen missään vaiheessa: esimerkiksi silmien asentoa täytyy pystyä muuttamaan vielä viimeistelyvaiheessa.

Kristallilasisilmä näkyy hyvin nahkan ja tekokropan rajalla.

Viimeinen vaihe on eläimen kokoon kursiminen ja varsinaisen asennon hakeminen. Tämäkin kukko väännettiin vähitellen varvas ja sulka kerrallaan oikeaan asentoon. Pystyssä olevan pyrstön tukemiseen viritettiin rautalankoja, heltta nostettiin kartonkien avulla pysyyn ja kaulahöyhenet saatiin pörhölleen pumpulilla.

Tässä vaiheessa konservointimestari voi hyvällä omatunnolla lähteä vaikkapa muutaman viikon kesälomalle. Kukko jää kuivumaan kaikessa rauhassa. Noin kuukauden päästä tuet voidaan poistaa ja kukko viimeistellä: esimerkiksi heltat saavat kynäruiskusta takaisin punaisen värinsä, joka on pakastimessa vuosien saatossa kadonnut.

Jaa että mihin hyökkäävää kukkoa tarvitaan? Kotieläimiä esitellään näyttelyissämme varsin vähän, onhan museotoimintamme painopiste itäisen Suomen alkuperäisen luonnon esittelyssä. Mutta alkuvuonna 2012 on tarkoitus avata laaja yhteistyönäyttely Suomen Ortodoksisen Kirkkomuseon kanssa. Flora ja Fauna -näyttelyssä perehdytään eläinten ja kasvien symbolisiin merkityksiin. Kukkomme sopii sinne mitä parhaiten kukkoilemaan - kukkona tunkiolla.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Kivikierroksilla

Aikamatkan oheistapahtumat on korkattu. Ensimmäiseksi irti päästettiin Jari Nenonen, joka kertoi 31.5. Kotiseutumme geologiaa -esitelmässään Pohjois-Savon kallio- ja maaperän muodostumisesta ja maiseman muokkautumisesta. Liikkeelle lähdettiin maapallon tulikuumasta ytimestä ja noustiin kerros kerrokselta lähemmäs maan pintaa. Vauhtiin päästyään geologilla riitti tarinaa lähes kolmen tunnin ajan. Yleisöä oli vähänlaisesti, mutta osallistuminen sitäkin innokkaampaa!

"Juu noita timantinnäköisiä ei kannata varastaa, ne ovat jäljennöksiä.
Eikä Suomesta noin suuria ole löytynytkään", opastaa Jari Nenonen.

Viikkoa myöhemmin startattiin Kivijalkakierrokselle. Veteraanigeologi Heikki Lukkarinen oli suunnitellut parin tunnin retken, joka aloitettiin kirjamellisesti Kuopion museon eteisen takasta, jatkettiin kiertelemällä Snellmanin puiston lähiseutuja ja päätettiin Isä Camillon terassille.

Aurinkoinen, lämmin ilta ja hyvin onnistunut ennakkotiedotus
houkuttelivat Kivijalkakierrokselle ennätysmäiset 50 osallistujaa!
Kuva: Satu Hietala, GTK

Valitettavasti epäkohteliaat autoilijat eivät lopettaneetkaan keskustakaahailua kivikierroksen ajaksi, joten liikenteen melu peitti Heikin tarinoinnin alleen aika ajoin. Mökäfoni olisi ollut enemmän kuin tarpeen. Tilanteen pelasti Heikin kokoama parikymmensivuinen moniste, jonka avulla jopa minä pysyin kärryillä.

"Tässä on käytetty harmaata granodioriittia ja marmorikiveä. Nurkkiin
sijoitetut liskot ovat tyypillisiä jugendtyylin eläinaiheisia koristeluja."

Kuva: Satu Hietala, GTK

Opastuksessa geologiset faktat kietoutuivat hienosti kuopiolaiseen kulttuurihistoriaan ja vanhaan käsityötaiteeseen. Enpä ole tiennyt esimerkiksi sitäkään, että graniittisten nupukivien standardikoko perustuu tsaarinaikaiseen määräykseen: kivien tuli olla tarpeeksi pieniä kivenhakkaajan käsin työstettäviksi, mutta kuitenkin tarpeeksi suuria, jotta kaduilla kapinoivat väkijoukot eivät pysty heittämään niitä kauas!

Toinen mainio tarina liittyi Tuomiokirkon rakentamiseen. 1800-luvun alussa Leppävirran Syvävuorella asui itse Piru, joka punoi juonia päästäkseen osallistumaan kirkon rakentamiseen. Niinpä hän lupasi toimittaa kirkon rakennusmestarille takkavitsallisen kotivuorensa punaista graniittia seinämateriaaliksi. Matkalla takkavitsa kuitenkin halkesi ja kivilasti putosi Paljakkavesi-järveen muodostaen Korkeasaareksi myöhemmin nimetyn saaren. Pirua epäonnistuminen raivostutti niin paljon, että hän häipyi siltä seisomalta Leppävirralta ja koko Savosta. Eikä häntä ole täällä sen koommin nähty.

(Vai onko...?)

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Metsä tähtiä täynnä

Toukokuun päättyessä vietetty tuhrea maastopäivä on jo kaukainen muisto. Oletin harmaan aamun selkenevän ja suuntasin maastoon sillä seurauksella, että vietin päivän märässä, kylmässä ja sateessa. Silloin ajatus kuivasta ja lämpimästä työhuoneesta blogia kirjoitellen tuntui houkuttelevalta.

Mustikkatyypin kivikkoinen kangas on vihreimmillään toukokuun lopulla.

Näin sateisen metsän, joka oli puhjennut täyteen tähtiä! Pienet valkeat tähdet loistivat kilpaa heleänvihreän mustikanvarvikon keskeltä, rauduskoivun muodostaman välkehtivän katon alla, kun ensimmäiset auringonsäteet pilkistivät sadepilvien lomasta.

Metsätähti kevätsateessa.

Metsätähdet ovat kukkineet myös omassa saaressani, mutta harmikseni seuraava vierailu sinne toteutunee vasta juhannuksen aikaan. Silloin myös suuresti odottamani pihlajan, suopursun, kielon, vanamon ja keltatalvikin kukinta on jo ohitse. Erilaiset kiireet ja muka tärkeämmät asiat pitänevät minut maissa siihen saakka - lukuunottamatta tulevaa Ahvenanmaan matkaa!

Keltatalvikit nupulla kesämökin portaanpielessä.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin

Avajaiskuvakavalkadin myötä on mukava palata juhlaviin tunnelmiin. Näyttely on otettu vastaan oikein hyvin: luokkaretkillä museoon tulleet koululaisryhmät ovat kierrelleet näyttelyä ahkerasti, ja ensimmäinen oheistapahtumakin on nyt saatu plakkariin. Siitä lisää tuonnempana!

Kolmen miljardin vuoden aikamatkalle ei kannata lähteä kuivin suin.
Kippistä vaan ja hölökyn kölökyn!

Juhlavaa avajaisyleisöä.

Asiantuntijalla on asiaa.
Geologi Nenonen kertoo kivien tarinaa.

Avajaisissa on mitä parhain tilaisuus pyytää
henkilökohtaista asiantuntijaopastusta geologian saloihin.