vyörynyt tuplasti elopainoa lähtötilanteeseen nähden.
Voi kun olisi ollut aikaa istua ja lukea, lukea, lukea!
Silti ensimmäinen kokemus näyttelystä jätti hieman kylmäksi - johtuikohan lyhyistä yöunista ja pitkästä ajomatkasta. Toisaalta Näyttelycafessa käytettiin melko paljon aikaa Pukstaavin rakentamisprosessin esittelyyn, ja jokaisen alustuksen jälkeen teki mieli pujahtaa näyttelyyn uudestaan katsomaan, jotta miltäs se äsken esitelty Satujuna tai Runokulma näyttikään. Oikeastaan näyttely alkoi vasta avautua kunnolla vasta toisella tai kolmannella katsomiskerralla, mikä saattaa olla hyväkin keino houkutella kävijää palaamaan museoon uudestaan. Itselle jäi vielä pieni tiedonnälkä kirjallisuuden asemasta yhteiskunnassa ja etenkin suomalaisen kirjastolaitoksen kehityksestä: niihin osioihin olisi ehkä voinut panostaa vielä enemmän.
Näyttelycafésta jäi hauskojen muistojen ja hienon retkielämysten lisäksi käteen muutama kokeilemisen arvoinen työkalu. Viimevuotisessa vastaavassa tapahtumassa testattiin Think Aloud - asiakaspalautemenetelmää, jota Kansallismuseo oli kuluneena vuonna kokeillut ja kehittänyt. Menetelmää voitaisiin ehkäpä käyttää meillä uusien perusnäyttelyiden suunnitteluun, ja ajankohdaksi voisi sopia ensi vuosi. Näyttelysuunnittelun kaoottisuutta saattaisi puolestaan helpottaa Lahden kaupunginmuseon kehittämä näyttelyprosessimalli.
Matkailu avartaa, se tuli taas todettua.