Willamon mystiset luontokuvat

Kirjaston kokoussaliin laskeutui mystinen tunnelma, kun Viimeiset vieraat -näyttelyn toinen luontokuvaaja Heikki Willamo aloitti kertomuksensa luontokuvaajan työstä. Salin valot sammutettiin, jotta toinen toistaan hienommat valokuvat pääsisivät oikeuksiinsa. Kuvat ja Willamon elävästi kerrotut tarinat suomalaisesta luonnosta eivät varmasti jättäneet ketään kylmäksi.

Tarina alkoi Viimeiset vieraat -kirjan syntyvaiheista. Suomessa on valtavasti autiotaloja, muistoja ajasta, johon ei ole enää paluuta. Willamo ja kirjan toinen tekijä Kai Fagerström vierailivat kymmenissä autiotaloissa ja viettivät niissä satoja ja taas satoja tunteja. Kirjan ja siitä syntyneen näyttelyn pääosia näyttelevät autiotalojen eläinasukkaat, ja eläinkuvaajan työ on pääosin odottamista. Ujoja villieläimiä ei voi käskeä eikä juuri houkutellakaan, on vain odotettava kärsivällisesti, että ne ilmaantuvat oikeaan aikaan oikeaan paikkaan.
Kuvaajat mielsivät autiotalot hieman eri tavoin. Fagerströmin mielestä niissä oli surumielinen tunnelma, ne henkivät kiireettömän aikakauden loppumista ja ihmisasukkaiden katoamista. Eräässäkin talossa kaikki tavarat olivat vielä paikoillaan ihan kuin asukas olisi lähtenyt vain käymään jossain... mutta jättänyt palaamatta. Willamo puolestaan koki talojen eläinasukkaiden läsnäolon lohdullisena. Luonto ottaa takaisin sen tilan, joka oli ihmisillä lainassa. Elämä autiotalossa jatkuu.

Willamo ja Fagerström eivät halunneet inhimillistää autiotalojen eläinasukkaita. Katsoja
tekee sen heidän puolestaan. Eikös orava ole selvästi odottamassa vieraita kärsimättömästi?
kuva: Kai Fagerström

"Viimeinen pari uunista ulos!"
kuva: Kai Fagerström

Supikoiranpentu katselee kotinsa ikkunasta. Jokohan pääsisi pihalle leikkimään?
kuva: Heikki Willamo

Viimeisten vieraiden jälkeen Willamo halusi tehdä jotain muuta, jotain uutta, jotain aivan omaa. Syntyi Vuosi metsässä, mustavalkokuvin kerrottu tarina yhden eteläsuomalaisen metsän vuodenkierrosta talvipäivänseisauksesta seuraavaan talvipäivänseisaukseen. Projektin aikana Willamo vietti metsässä niin paljon aikaa kuin suinkin. Lähiseudun eläimet tulivat tutuiksi, jopa ystäviksi. Oli varmasti koskettavaa nähdä omin silmin, miten ankarasti kylmä talvi kurittaa pikkulintuja. Tuona talvena kovat pakkaset koituivat kaikkien talvehtimaan jääneiden hippiäisten ja puukiipijöiden kohtaloksi. Vasta kevät toi hippiäisten kirkkaan laulun takaisin kuusikoihin, kun etelään lentäneet yksilöt palasivat kotimetsäänsä pesimään.

Lumen peittämät kuuset seisovat juhlallisesti hiljaisessa metsässä.
kuva: Heikki Willamo

Vuoden aikana Willamolla oli runsaasti aikaa seurailla lempilintujensa elämää. Tutuiksi tulivat niin kaakkurilammen kesäiset kiireet, varpuspöllön kimeä vihellys kuin töyhtötiaisen touhutkin. Syksyn tullen valokuvaajalla oli usein taskut täynnä pähkinöitä, joita rohkeat hömötiaiset kävivät noukkimassa ja piilottamassa talven varalle. Töyhtötiaiset eivät kesyyntyneet yhtä helposti vaan tarkkailivat tilannetta kauempaa irokeesitukkansa alta.

Vanamot. Keskellä voi tosin nähdä jonkin toisenkin hahmon...
kuva: Heikki Willamo

Vaikka vuosi metsässä aikanaan loppui, värivalokuvaan ei ollut paluuta. Mustavalkokuviin syntyi jälleen uusi näkökulma. Willamo oivalsi, että kuvaaminen on loppujen lopuksi pitkälti kohtaamista: valokuvaaja kohtaa kuvattavan eläimen, eläimet kohtaavat toisiaan, myyttinen ja todellinen luonto kohtaavat - ja Willamo kohtasi ruotsalaisen Mats Anderssonin, jonka kanssa valmistui kirja nimeltä Kohtaamisia. Uudessa teoksessa monet kuvat ovat mystisiä ja epätodellisia. Uudenlaisella tekniikalla on mahdollista luoda valokuvia, jotka muistuttavat muinaisia luolamaalauksia. Juokseva peura näyttää kiteytyvän jostain toisesta todellisuudesta, valkea lintu lentää kohti parempaa maailmaa.

Olin vaikuttunut tästä hienosta elämyksestä. Ja niin taisi olla moni muukin.

Viesti menneisyydestä.
kuva: Heikki Willamo