Luovuus kukassa

"Ei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa valokuvata, ja kuvan arvo on aina mielipidekysymys", aloittaa opas Henry Ericson. "Jos kuva on sinun itsesi mielestä hyvä, niin sitten se on hyvä. Toki aina voi oppia lisää ja kehittyä paremmaksi luontokuvaajaksi, jolloin saa vangituksi kuvaan kohteen juuri sellaisena, kuin sen haluaa esittää. Ennen muuta kannattaa kokeilla erilaisia vaihtoehtoja. Kiinnostavasta kohteesta kannattaa ottaa kuvia useista näkökulmista, eri etäisyyksiltä, eri valossa. Kulkekaa paljon luonnossa ja kokeilkaa!"

Tervetuloa Puijon Antikkalanrinteelle, lasten valokuvauskurssille! Itse lähdin mukaan Henryn ja kurssilaisten avustajaksi - ja mikä ettei oppimaan itsekin hieman alkeita. Toisin kuin pitkän linjan harrastelijaluontokuvaaja Ericson, minä en ole koskaan varsinaisesti harrastanut valokuvaamista. Yhdeksän osallistujaa oli oikein sopiva määrä: Henry ehti neuvoa jokaista erikseen ja minä vastailla kaikessa rauhassa luontoaiheisiin kysymyksiin.

Henry Ericson opastaa lähikuvien ottamista: "Mene lähemmäs. Ja vielä lähemmäs.
Ja kokeile samaa kohdetta eri valaistusoloissa."

Ensimmäiseksi möngittiin maassa peppu pystyssä hienoja lähikuvia metsästämässä. Metsäkurjenpolvet, kirkkaankeltaiset rentukat, hennonvihreät korpi-imarteet tallennettiin useista eri näkökulmista. Moni yritti myös saada erästä yksinäistä sammakkoa poseeraamaan kauniisti kameralle sammakkoperspektiivistä, mutta kurnuttaja ei tainnut olla samaa mieltä, vaan loikki päättäväisesti omille teilleen.

Toukka.
kuva: Helmi Tupala

Lapanen - vai onko se sittenkin hylje, lintu tai kummitus?
kuva: Helmi Tupala

Antikkalanrinteellä ei tarvitse nousta kovinkaan korkealle, kun pääsee ihailemaan upean maisemaa järvineen ja kaukana siintävine mäkineen. Niinpä Henry neuvoi hieman maisemakuvaustakin. Jos kuvan etualalle sijoittaa vaikkapa maisemien katselijan tai jonkun muun yksityiskohdan, saa taustamaisema enemmän syvyyttä. Joskus kannattaa myös kiivetä vaikkapa kiven päälle ja kuvata samaa maisemaa vähän korkeammalta. Tulos voi olla hämmästyttävän erilainen.

Maisemakuvia otettaessa voi vertailla samaa näkymää maan pinnan tasalta ja vähän korkeammalta.

Pilvet
kuva: Helmi Tupala

 Lopuksi samoilimme hetken Puijon vanhassa kuusikossa. Valoisan rinteen ja avoimen maiseman jälkeen metsä tarjosi aivan erilaisen kuvausympäristön. Auringonsäteet siivilöityivät kauniisti oksien lomasta ja saivat jotkut metsänpohjan saniaisista hehkumaan, kun taas varjossa seisovat kuuset jäivät salaperäisen tummiksi. Lahopuu näytti pienellä mielikuvituksella vaikkapa peikolta. Mutta yksi kauneimmista kuvauskohteista oli pieni, kyynelehtivä kantokääpä.

Itkevä kääpä. Luonnontieteilijä kutsuisi tietenkin pisaroita pelkiksi
aineenvaihduntatuotteiksi, mutta tänään keskitytään estetiikkaan.

Myöhemmin museolla katsottiin kunkin luontokuvaajan parhaat otokset. Minusta hienointa kurssilla oli se, miten erilaisia kuvia osallistujat saivat aivan samasta kohdasta! Tästä sen todellakin näkee: kasveja, eläimiä, sieniä, lahopuita, kiviä ja ties mitä tulee katsotuksi ihan uudesta näkökulmasta, kun tärkeintä on kohteen antama esteettinen elämys.

Tää päivä ollaan vain ja HORTOILLAAN...

Joka kevät aloitan jonkun uuden luontoharrastuksen - tai ainakin kokeilen jotain uutta. Pari vuotta sitten keskityin linturetkiin ja kehittelin uusia muistisääntöjä lauluäänten opetteluun, viime vuonna hölkkäsin hiki hatussa suunnistusharjoituksissa. Tänä vuonna päätin perehtyä luontoharrastuksesta trendikkäimpään: villivihannesten keräämiseen eli tuttavallisesti hortoiluun.

Voikukat ja vuohenputket - rikkaruohoja vai luonnon omaa superfoodia?

Alkukesän aurinkoiset päivät ovat kuin luotuja luonnonkasvien keräämiseen. Vaikka syötäväksi kelpaavia yrttejä kasvaa aivan ulko-oveni vieressä, päätin suosiolla hortoilla vähän kauemmas, sillä postimerkinkokoisella pihallani sattuu sijaitsemaan myös pikkukoirani ulkovessa. Samasta syystä suosittujen ulkoilureittien varret kannattaa jättää rauhaan, vilkasliikenteisten autoteiden pientareista puhumattakaan. Onneksi Kuopiossa riittää myös vähemmän kuljettuja metsiä ja metsänreunoja - puhtaaseen lähiruokaan pääsee käsiksi helposti alle varttitunnissa.

Käenkaali- eli ketunleipäkasvustot on kauneimmillaan juuri näin toukokuun lopussa.
Mukavan happamia lehtiä voi napsia suuhunsa sellaisenaan.

Hortoilussa varsin hyvään alkuun pääsee opettelemalla tunnistamaan vaikkapa nokkosen, voikukan, vuohenputken ja maitohorsman. Kasveja kerätessä kannattaa panostaa lajintunnistukseen yhtä huolellisesti kuin sienestäessä, sillä Suomen luonnosta löytyy myös myrkyllisia kasveja.

Monia villivihanneksia kutsutaan rumalla liikanimellä "rikkaruohot", ja niistä pyritään pääsemään eroon. Oikeastaan on aika kummallista, että syömäkelpoisia kasveja kitketään tai jopa myrkytetään pihoilta ja puutarhoista, jotta päästään kylvämään toisia syötäviä kasveja tai syömäkelvotonta ruohoa - etenkin, kun jotkut villivihannekset hakkaavat viljelykasvit terveellisyydellään mennen tullen. Esimerkiksi nokkonen on aivan omaa luokkaansa, mitä tulee raudan, kalsiumin ja magnesiumin pitoisuuksiin.

Nokkonen, luonnon oma vitamiinipommi.

Joten tuumasta toimeen! Ensimmäisellä hortoilureissulla keräsin nuoria maitohorsman varsia, vuohenputken ja voikukan lehtiä sekä ison pussillisen nokkosia (ja ensi kerralla laitan paksummat hanskat käteen. Nokkoset polttavat ohuiden puuvillahanskojen läpi. Auts.)

Vuohenputkikasvustosta maukkaimpia ovat vaaleanvihreät, vähän läpikuultavat nuoret yksilöt.

Varsinainen haaste oli kuitenkin vielä edessä. Maailman toiseksi laiskin kokki joutui kietaisemaan esiliinan vyötäisilleen, sillä ruoka ei valmistu itsekseen. Onneksi keittokirjoista ja netistä löytyy tarpeeksi yksinkertaisia hortaohjeita, ja niinpä sain laitettua jopa usean ruokalajin aterian! Alkuruoaksi paistoin maitohorsman varsia voissa ja ripottelin merisuolaa päälle. Salaattiin revin vuohenputken ja voikukan lehtiä joukkoon, ja jälkiruoaksi paistoin nokkoslettuja mustikoiden ja siirapin kera. Herkullisen aterian jälkeen oli helppo tuumia, että hortoilu ei ole ollenkaan hullumpaa hommaa!

Nokkosletut paistumassa. Kaupan pinaattiletut häviävät nokkosletuille 6-0.

Mutsit ja muut museoon!

Onko äitienpäivälahja vielä hankkimatta? Tai haluatko varautua ajoissa kesän valmistujais/hää/syntymäpäiväjuhlarumbaan? Vai pähkäiletkö, mitä voisi lahjoittaa eläkkeelle jäävälle kollegalle? Entä jos hemmottelisitkin itseäsi ennenkokemattomilla elämyksillä?

Vastaus on upouusi Museokortti! Museoliiton lanseeraamalla, 54 euron hintaisella kortilla pääsee lähes 200 suomalaiseen museoon vuoden aikana niin usein kuin vain haluaa. Vaikka joka päivä - toki aukioloaikojen puitteissa. Museokortin haltijan on helppo piipahtaa pienessä erikoisnäyttelyssä vaikkapa keskellä päivää, palaverin alkua odotellessa. Tai voihan sitä pitää kesäisellä automatkalla spontaanin tauon kiinnostavan museon kohdalla.

Suomi on Museokortin osalta kerrankin oikein edelläkävijä, pioneeri. Euroopassa vastaavanlaisia museokortteja on vain Sveitsissä ja Alankomaissa, ja mallia meikäläiseen systeemiin on otettu enimmäkseen hollantilaisilta. Lättänämaan museokortti on vilkastuttanut monen museon kävijämääriä, ja niitä myydään kulttuurinnälkäisille yli miljoona kappaletta vuodessa.

Museokortteja myydään meilläpäin Kuopion museossa, Korttelimuseossa ja Kuopion taidemuseossa. Kortin ostamisen yhteydessä pääsee näyttelykäynnille joko heti tai myöhemmin sopivana ajankohtana - vuoden voimassaoloaika lähtee käyntiin ensimmäisestä kortin kanssa tehtävästä museokäynnistä. Museokortin voi ostaa myös lukuisista muista suomalaisista museoista ja lisäksi verkosta, jos Kuopion kohteet ovat kaukana. Kortti on henkilökohtainen eikä sitä voi lainata tai antaa muille.

Tosiaan, jos en olisi kansainvälisen museoliiton ICOM:in jäsen, niin taatusti ostaisin tuollaisen itsellenikin. Kynnys museokäyntiin ei itselleni ole sattuneesta syystä muutenkaan kovin korkea, mutta tällaiset vuosikortit maksavat nopeasti itsensä takaisin. Pari käyntiä Kuopion museossa yksi kansainvälisen tason näyttely vaikkapa Vapriikissa tai Espoon kaupunginmuseossa plus pari taidenäyttelyä - ja loppuvuosi on pelkkää säästöä. Ei hullumpi diili.

Yööööks, lapamato!

Oli hätä jo Suomessa suurin
väki sairasta, laihaa perinjuurin. 
Vaan Vaittisen Alli
hymyn itselleen salli:
"Kaipaa kansamme vain matokuurin!"

Päätä ja häntää -näyttely saatettiin vähän aikaa sitten kunniakkaasti päätökseen viimeisimmän Eläinvartin myötä. Tällä kertaa sukellettiin lapamatojen ja muiden loisten kuhisevaan maailmaan. Näyttelyssä esillä ollut lapamatonäyte oli yli sata vuotta vanha ja näytti ylikypsältä tagliatelli-makaronilta. Vaikka en ole herkimmästä päästä, täytyy myöntää että ensimmäisen lapamadon katselun jälkeen pastaruokia ei vähään aikaan tehnyt mieli.

Lapamato muistuttaa erehdyttävästi nauhapastaa.
Taustalla on alvejuuri-saniainen, joka on yksi vanhimmista tunnetuista matolääkkeistä.

Loiset ovat yllättävän yleisiä otuksia. Suurin osa kaikista maapallon eliöistä on loisia: suunnilleen kaikilla eliölajeilla on omat loisensa, ja myös ehdoton valtaosa yksilöistä kantaa loisia mukanaan. Esimerkiksi meiltä ihmisiltä on löydetty yli 430 erilaista loista. Etenkin tropiikissa loiset ovat arkipäivää. Pelkästään suolinkaisten isäntäihmisiä on arvioitu olevan lähes puolitoista miljardia. Loiset vaikuttavat jokapäiväiseen elämäämme jopa täällä ylihygieenisessä Suomessa: raakaa sianlihaa ei tule syödä trikiinivaaran vuoksi, ja järvikalat on kypsennettävä lapamatojen toukkien takia.

Lapamadot eli leveät heisimadot olivat vielä 1950-1960-luvuille asti erittäin yleisiä etenkin Itä-Suomessa. Silloin arvioitiin, että ehkä joka viides ihminen elätti sisuksissaan lapamatoa. Tartunnan pääasialliset lähteet olivat (ja ovat edelleen) raaka ahven, hauki, made tai kiiski tai niiden mäti. Aiemmin kalaa säilöttiin pääasiassa suolaamalla, ja kun lapamadon toukat eivät suolaukseen kuole, ne pääsivät suolakalan mukana ihmisen sisuksiin.

Lapamadon toukka kehittyy ihmisen suolessa aikuiseksi muutamassa viikossa. Aikuinen mato voi elää parikymmentä vuotta ja kasvaa yli kymmenmetriseksi. Hämmästyttävää kyllä, useimmat lapamatotartunnat ovat oireettomia tai aiheuttavat vain lieviä oireita, kuten ummetusta tai ripulia, vatsan turvotusta ja pahoinvointia. Jos lapamatoja on paljon, voi ihminen laihtua reippaasti tai kärsiä B12-vitamiinin ja raudan puutteesta.

Lapamadolla ei ole varsinaista päätä vaan scolex-niminen ruumiinosa,
jolla se kiinnittyy suolen seinämään. Ruumis on jaokkeellinen ja litteä.  
(kuvan lähde)

Loiset ovat yleensä tehokkaita lisääntymään, eikä lapamato ole poikkeus. Se on hermafrodiitti eli sillä on sekä koiras- että naaraspuoliset sukuelimet, ja se pystyy tuottamaan jälkeläisiä ilman toisen lapamatoyksilön läsnäoloa. Munat kulkeutuvat suolesta ihmisen ulosteeseen, ja jos uloste päätyy makeaan veteen, munista kuoriutuu uimataitoisia ripsitoukkia. Toukat infektoivat hankajalkaisäyriäisiä, jotka ovat pikkukalojen ruokaa. Kun ahven tai hauki nappaa lapamadon toukkia kantavia pikkukaloja ja ihminen kalastaa petokalan, pääsee lapamato ihmisen suolistoon, ja kierre voi jatkua.

Lapamatotartunnan välttäminen on helppoa. Ahvenet, hauet, kiisket ja mateet on kypsennettävä huolellisesti ennen syömistä. Niitä ei saa antaa raakana kissoille tai koirillekaan, sillä yhtä lailla lapamadon munat siirtyvät eteenpäin niiden ulosteista. Yksi ainoa madonkantaja voi levittää ympäristöönsä yli miljoona madonmunaa vuorokaudessa ja infektoida kokonaisen järven kalaston.

"Mato-Alli" (ylh.) ja sisäloinen (alh.)
kuva: Esko Eskelinen / Pohjois-Karjalan museo

Lapamadot olivat tosiaan sangen yleisiä vielä toisen maailmansodan jälkeen. Mutta sitten toimeen tarttui sairaanhoitaja Alli Vaittinen-Kuikka, jolle annettiin myöhemmin lempinimi "Mato-Alli". Hän polkaisi vuonna 1953 käyntiin kampanjan lapamatotartuntojen vähentämiseksi ja kiersi väsymättä koko 60-luvun ympäri Itä-Suomea jakamassa sisäloistietoa ja matolääkkeitä. Aitona vääräleukana hän lausahti kerran: "Asiat ovat huonosti, jollei ihmisellä ole muuta sisäistä elämää kuin lapamato!"

Nykyään lapamatotartunnat ovat harvinaisia, kiitos Mato-Allin tehokkaan valistus- ja lääkitystyön. Silti niitä ilmenee joskus raa'an järvikalan tai sen mädin nauttimisen jälkeen. Onneksi matokuuri auttaa useimmissa tapauksissa heti, ja madoton elämä voi jälleen jatkua.

Madellen kohti kevättä

Kevät on matelijoiden aikaa. Maalis-huhtikuun taitteessa käärmeet heräilevät horroksestaan ja valmistautuvat uuteen vuodenkiertoon. Keväällä aikuisille koiraille ja hyväkuntoisille naaraille tärkeintä on etsiä kumppani ja päästä parittelemaan. Kesällä tankataan kunnolla, jotta selvitään seuraavan talven yli. Ja syksyllä hiljennytään, vetäydytään talvilepoon.

Ensimmäiset kyyt luikertelevat talvikoloistaan jo ennen lumien sulamista.
kuva: Jarmo Latva

Tällaiselle kiehtovalle matkalle matelijoiden maailman johdattivat luontokuvaajat Lisse Tarnanen ja Jarmo Latva, jotka huristelivat maaliskuussa Kuopioon kertomaan Suomen käärmeistä ja liskoista. Yhteistyömme alkoi pari vuotta sitten, kun Lissen ja Jarmon valokuvanäyttely Tunsitko? Tiesitkö? oli Kuopion museossa, ja tällä kertaa vuorossa oli kahden yleisötapahtuman järjestäminen. Päivällä vierailimme Aurinkorinteen koululla, jonne oli kokoontunut nelisensataa oppilasta katsomaan upeita luontokuvia ja kuuntelemaan kiehtovia tarinoita rantakäärmeistä ja kyistä. Illalla vuorossa oli Matelijailta Kuopion pääkirjastolla. Hieman pidemmässä sessiossa ehdittiin tutustua rantakäärmeen ja kyyn lisäksi kangaskäärmeeseen, vaskitsaan ja sisiliskoon. Vaihdettiinpa pari sanaa Suomen uudesta matelijalajistakin, hietasisiliskosta.

Rantakäärmeenpoikaset kämmenellä.
Kuva: Lisse Tarnanen

Lissen ja Jarmon tarinat ovat vailla vertaa. Heille on tärkeintä päästä hälventämään ihmisten epäluuloja ja pelkoa matelijoita kohtaan. Käärmeet ja liskot elävät omaa elämäänsä ja haluavat useimmiten vain olla rauhassa. Niiden touhujen tarkkailu - sopivan välimatkan päästä! - on kuitenkin äärettömän kiehtovaa. Matalaprofiilinen maailma on täynnä kiinnostavia kohtaamisia ja yllätyksiä.

Kuka olisi uskonut, että ihmisten kammoama kyy on  lajikumppaniensa joukossa mitä kohteliain ja hellin olento? Parhaiten kyiden luonne tulee esille keväisin, kun on aika etsiä kumppani. Koiras löytää naaraan tämän jättämien hajujälkien perusteella ja alkaa kosiskella tätä kaikessa rauhassa. Jos paikalle osuu muita koiraita, alkavat uroot painia keskenään selvittääkseen, kuka saa oikeuden naaraaseen. Painissa on selvät herrasmiessäännöt. Hampaita ei käytetä ollenkaan, vaan tavoitteena on saada leuka vastustajan niskan päälle ja painaa toinen maahan. Kun jompikumpi onnistuu selättämään toisen, saa voittaja palkinnoksi jatkaa naaraan kosiskelua. Koiras hyväilee ja hellittelee naarasta usein tuntitolkulla ennen varsinaista parittelua ja seurailee sitä sitten muutaman päivän kilpakumppaneiden varalta.

Kyykoiraat tanssin huumassa. Kumpi on voimakkaampi? Kumpi korjaa potin?
Kuva: Lisse Tarnanen

Aivan toisin käyttäytyy vaskitsa, jalaton lisko. Keväthuumassa muutoin rauhallisesti käyttäytyvät vaskitsakoiraat äityvät väkivaltaisiksi. Liskolla on suussaan yllättävän suuret, koukkukärkiset hampaat, ja koiraat käyttävät niitä sumeilematta toisiaan vastaan naaraasta taistellessaan. Tapellessa syntyy usein syviä haavoja, joista jää arvet loppuiäksi. Kun taistelu on ohi, on suoran toiminnan aika naaraan kanssa. Niskasta kiinni vain ja menoksi! Usein myös naaraalle jää parittelusta muistoksi poikasten lisäksi haavoja. 

Vaskitsakoiras voi olla kauniin sinipilkullinen.
Kuva: Lisse Tarnanen

Kiihkeän kevään jälkeen koittaa kesä, jolloin matelijalle tärkeintä on syöminen. Manner-Suomen toinen käärmelaji, rantakäärme viihtyy nimensä mukaisesti vesistöjen liepeillä ja saalistaa taiturimaisesti pikkukaloja ja sammakonpoikasia. Pienen saaliin rantakäärme voi nielaista vedessä, suuret kalat se kuljettaa rantaan ja kääntää nielaisua varten myötäevään vasta kuivalla maalla. Viisas temppu - onhan iso kala voimakas ja saattaa hyvinkin pyristellä karkuun! Rantakäärmeellä on kuitenkin vielä yksi ässä hihassaan. Sen hampaat ovat pienet, mutta yläleuan etummaiset takahampaat ovat muita pitemmät. Jos se onnistuu rikkomaan saaliinsa ihon, saaliiseen imeytyy käärmeen lievästi myrkyllistä ja lamauttavaa sylkeä. Eipä pääse kala enää pakenemaan. Rantakäärmeillä ei ole myrkkyhampaita ja ihmisille ja kotieläimille se on täysin vaaraton.

Rantakäärme nostaa kalan kuivalle maalle nielemistä varten.
Tulikohan nyt haukattua liian iso pala?
Kuva: Lisse Tarnanen

Myöhemmin keväällä kirjoitan Matelijaillan pohjalta toisen käärmeisiin liittyvän bloggauksen, jossa keskitytään lajintunnistukseen sekä kyiden ja rantakäärmeiden värimuotoihin.

Lisää Lissen & Jarmon matelija-aiheisia kuvia voi sitä odotellessa käydä ihailemassa Instagramin Madellabest-sivustolla. Jos et kuulu Instagramiin, voit katsella kuvia netin kautta googlaamalla sanat instagram madellabest. Lisse ja Jarmo ovat myös kirjoittaneet aiheesta, kirjan, Suomen käärmeet ja liskot.

Päitä, häntiä ja valkea metso

Päätä ja häntää -näyttely avattiin viime viikolla. Tuntui kuin olisimme palanneet ajassa ainakin sata vuotta taaksepäin: näyttelyyn koottiin yleisön suosikkieläimiä ja kaikenlaisia kiinnostavia kummajaisia koko museon historian ajalta. Esillä on eläinmaailman omituisuuksia valaan leukaluusta Korkeasaaren hanhikorppikotkaan, mammutin hampaaseen ja valkeaan metsoon. Ihmisen luurankokin saatiin mukaan - tosin museoeettisistä syistä vain taustakankaan kuvana. Keinotekoinen mutta aidonnäköinen ystävämme Hugo tuuraa aitoa luurankoa enemmän kuin mielellään.

Avajaistunnelmia Päätä ja häntää -näyttelystä

Päätä ja häntää on avoinna vain kuukauden, sillä myöhemmin keväällä molempiin alasaleihin levittäytyvät Piretan vaatteet KUHMUn kesänäyttelyssä. Mutta muutamaan viikkoonkin saadaan mahtumaan yleisötapahtumia. Ensimmäinen tapahtuma pidettiin eilen: Eläinvartti-niminen lyhyt opastus, jossa tutkittiin valkeaa metsoa ja muita oudonvärisiä otuksia.

Matti Karppasen täyttämä valkea metso on ollut vuodesta 1935 yksi yleisön kestosuosikeista. Lähes puhtaanvalkoinen lintu on ollut takuuvarma huomion herättäjä - ja mitä todennäköisimmin maksoi siitä hengellään. Luonnontieteellisen museon alkuaikoina tapana oli ampua erikoisennäköiset linnut ja muut eläimet ja selvittää vasta sitten, mikä elukka tulikaan tapettua. Nykyään meininki on kestävämmällä pohjalla: museoon päätyvät linnut ja nisäkkäät on löydetty kuolleina. Näyttelyn takia ei yksikään menetä henkeään.

Valkea metso. Silmän yläpuolella oleva punainen laikku kertoo, ettei lintu ole albiino vaan leukistinen.

Valkeaa metsoamme on kutsuttu välillä virheellisesti albiinoksi. Albinismi tarkoittaa kaiken melaniinipigmentin puuttumista: eläin ei eritä lainkaan tyrosinaasi-entsyymiä, joka on olennainen pigmentin muodostumiselle. Albiinoyksilön karvat, höyhenet, iho ja silmät ovat vailla pigmenttiä. Usein eläimet ovat kokovalkeita ja punasilmäisiä (joskin esimerkiksi albiinokäärmeet saattavat olla kirkkaankeltaisia). Meidän valkean metsomme höyhenissä on häivähdys kellanruskeaa ja paikoin harmaatakin, ja silmän yläpuolella on selvä punainen laikku. Se ei siis ole albiino vaan leukistinen. Leukistinen eläin tuottaa pigmenttiä normaalisti, mutta pigmentin kulkeutuminen höyheniin tai karvoihin on estynyt. Leukismi voi olla osittaista tai kokonaisvaltaista, ja erilaisia valkokirjavia eläimiä näkyykin luonnossa silloin tällöin.

Leukistisen närhen höyhenpuku näyttää haalistuneelta. Silmät ovat vaaleansiniset.

Valkokirjava orava. Välillä tällaisiakin värimuunnoksia kutsutaan virheellisesti albiinoiksi.

Puhdas albinismi on harvinainen värimuunnos. Albiinoyksilöiden näkö on usein heikko, sillä pigmentin muodostuminen on tärkeää näkökyvyn kehittymiselle. Aistivajaus ja huomiota herättävä ulkonäkö koituvat usein albiinoeläinten kohtaloksi - monet niistä kuolevat hyvin nuorina.

Albiino-orava on aavemainen ilmestys punaisine silmineen.

Valkoisuus ei toki ole ainoa eläinten erikoinen värimuunnos. Eläinvartissa esiteltiin myös melanistisia eläimiä, tavanomaista tummemman värisiä. Tunnetuin melanistinen eläin on pantteri, leopardin tumma muunnos. Panttereita elää etenkin Kaakkois-Aasian sademetsissä. Puiden alla on hämärää, ja tumma väri antaa pedolle paremmat mahdollisuudet hiipiä saaliin lähelle huomaamattomasti. Avoimilla, aurinkoisilla savanneilla puolestaan keltainen ja mustatäpläinen leopardi sulautuu maisemaan sopivasti.

Musta pantteri.
kuva: quilinmon (lisenssi)

Seuraavassa Eläinvartissa 16.4. perehdytään lapamatojen ja muiden loisten kuhisevaan maailmaan. Kannattaa pysyä kuulolla!

Metsästä hyvinvointia!

Ahdistaako? Ärsyttääkö? Oletko levoton? 
Ratkaisu on hämmästyttävän yksinkertainen: Mene metsään!

Metsässä käveleskely on tutkitusti erittäin terveellistä sekä kropalle että kopalle. Mitä useammin piipahdat vaikkapa takapihaltasi avautuvassa lähimetsässä, sen parempi. Monituntiselle eräretkelle ei tarvitse joka kerta varustautua, sillä jo parinkymmenen minuutin happihyppely pehmeillä metsäpoluilla nostaa mielialaa ja madaltaa stressitasoa. Vielä paremmin luonnon parantavan vaikutuksen huomaa sellainen, joka lähtee tunnin mittaiselle metsäretkelle vähintään kerran viikossa ja vierailee välillä vähän kaukaisemmissakin hienoissa luontokohteissa.

Kunnon patikointi vaikkapa kansallispuistossa nostaa mielialaa pitkäksi aikaa.

Entä jos poluilla pitäisi kahlata nilkkoja myöten sohjossa tai reiteillä vallitsee pääkallokeli? Silloin voi hyvällä omatunnolla käpertyä sohvannurkkaan ja seikkailla luontokirjojen maailmassa. Usein upeat luontokuvat, eloisat eläintarinat ja mukaansatempaavat matkakertomukset innostavat lukijan nostamaan takamuksen sohvalta ja lähtemään ulos heti sään salliessa.

Kotimaisissa luontokirjoissa riittää valinnanvaraa!