Hui kauhistus!

Tällä viikolla vietetään Kuopiossa perinteisiä Pakkaspäiviä. Lapsille ja nuorille suunnattu tapahtumaviikko on täynnä kulttuuria nukketeatterista näyttelyihin ja tanssista taiteeseen. Joka vuosi Pakkaspäivillä on eri teema, ja tänä vuonna teemana on kauhu, jännitys, fantasia ja viihde.

Me museoihmiset kokoonnuimme jo muutama kuukausi sitten pohtimaan, mitä jännittävää museoissa voisi tapahtua. Muistelimme Edinburghin-matkaa ja kokeilemaamme kauhuopastusta. Edinburgh on kauhuopastusten luvattu kaupunki: tarjontaa on uskomattoman paljon ympäri vuoden. Toki turistimäärätkin ovat aivan toista luokkaa kuin Kuopiossa.

Mutta jotain vastaavanlaista voisi pienimuotoisesti kokeilla, tuumailimme, ja niinpä näille Pakkaspäiville syntyi kolme enemmän tai vähemmän jännittävää museotapahtumaa. Korttelimuseon Karmeat käräjät -kierroksella laskeudutaan Kuopion alamaailmaan. Vanhassa käräjätuvassa ei rikollisille armoa annettu, ja samanlaista kohtelua saattoivat saada sairauden tai köyhyyden vuoksi epäilyttäviltä vaikuttavat ihmiset. Kuopion museossa vähän pienemmät museovieraat voivat seurata Museokummituksen jalanjälkiä. Kummitus hiiviskelee öisin museossa vartioimassa arvokkaita kokoelmia. Tällä kertaa se on jättänyt jälkeensä toinen toistaan ihmeellisempiä esineitä. Tutuiksi tulevat esimerkiksi sammakon käyttäminen lemmentaioissa ja parantavien kivien voima.

Oma osuuteni Pakkaspäivien kauhutarjonnassa on esitys verenhimoisista vampyyreista. Kerron luennolla vampyyritarinoiden alkuperästä ja vaihtelusta eri puolilla maailmaa, keskittyen enimmäkseen Latinalaisen Amerikan tarinoihin ja etenkin entisen kotikyläni, Hondurasin Las Mangasin juttuihin. Kylän lapset ja aikuisetkin usein uskovat täysin näihin kauhutarinoihin eivätkä uskalla esimerkiksi kulkea hautausmaan ohi yöllä. Ties millaisia haamuja ja vampyyreja siellä liikkuu... Tosiasiassa ainoat vampyyrit Hondurasissa ovat pieniä lepakoita. Kylässä asuessani nukuin lähes kaikki yöt moskiittoverkon alla, joten vampyyrinpuremaa en päässyt kokemaan. Sitä en pahoittele, sillä vampyyrilepakot saattavat levittää ikäviä tauteja.

Yleisin vampyyrilepakko on isoverenimijä (Desmodus rotundus).
Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Desmodus.jpg?uselang=fi

Ensimmäinen vampyyriesitys keskiviikkona meni hienosti. Osallistujia oli 11, mikä on parvihuoneeseen oikein mukava ryhmäkoko. Koska jotkut osallistujista olivat kuuroja, esitykseni tulkattiin viittomakielelle. Aiemmin en ole ollut tulkattavana, joten oli hyvä päästä harjoittelemaan tällaistakin tilannetta. Ainakin oman puheen rytmi oli pakko pitää rauhallisena. Esityksen jälkeen keskustelu jatkui vilkkaana aina museon sulkemisaikaan asti - olisi ehkä kannattanut aloittaa esitys puolisen tuntia aikaisemmin, jotta keskustelulle olisi jäänyt enemmän aikaa. Toinen esitykseni on lauantai-iltapäivänä - katsotaan, mitä silloin tapahtuu!

La Grande Final!

Se on siinä!

Väsynyt mutta onnellinen. Eilinen Sademetsän lapset -näyttelyn ensimmäinen päivä oli pitkä (kukas käskee herätä puoli viideltä valmistelemaan puheita mielessään) mutta monin tavoin onnistunut. Tiedotusvälineet huomioivat mukavasti näyttelyn, ja illan kruunasi hauska, kolmen museon väen yhteinen tapahtuma. Kulttuurihistoriallisen museon pitkäaikaiset työntekijät Pirjo Jantunen ja Anna-Leena Poutiainen ovat nimittäin vetäytymässä nauttimaan hyvin ansaituista eläkepäivistä, ja heidän läksiäisensä osuivat enemmän tai vähemmän sattumalta näyttelymme avajaispäivään.

Iltatapahtuma alkoi Taidemuseolta Pauno Pohjolaisen näyttelyn merkeissä. Taidepläjäyksen jälkeen siirryttiin Kuopion museoon, jossa päästiin kokeilemaan kansantansseja. Koreografia oli selvästi suunniteltu juuri museoväelle sopivaksi. Kalakukkopitoinen tarjoilu antoi puhtia Sademetsän lapset -näyttelyyn tutustumiselle: esittelyni jälkeen juttua riitti vielä pitkään. Oli todella mielenkiintoista kuulla kulttuurihistoriallisen museon ja taidemuseon väen kommentteja näyttelystä! Toisen alan ammattilaiset auttavat avaamaan uusia näkökulmia. Ja tällaiset yhteiset tapahtumat vahvistavat luontevaa yhteistyötä.

Avajaistunnelmaa Sademetsän lapset -näyttelyssä.

Museoiden väki harjoittelee yhteisiä askelkuvioita.

Loppukiri!!

Näyttelyn rakentaminen vaikuttaa videossa varsin vauhdikkaalta. Todellisuudessa mallailemiseen ja mittailemiseen kuluu paljon pitempi aika.

Ripustamassa

Vaikka valokuvanäyttelyn ripustaminen on helpompaa kuin vaikkapa joulunäyttelymaiseman rakentaminen, on siinäkin omat kommervenkkinsä. Yleensä taiteilija itse määrittelee kuvien järjestyksen, joten esimerkiksi viimekeväisen Kuka, mikä, mistä? -näyttelyn mukana tulivat selkeät ripustusohjeet. Itse tuotetussa näyttelyssä on tällaisetkin ratkaisut tehtävä itse. Sitä paitsi Sademetsän lapset -näyttelyn varsinaisten taiteilijoiden olisi jokseenkin mahdotonta tulla Hondurasin Las Mangasista Kuopioon meitä ohjeistamaan.

Päädyin kuvien järjestyksessä luonnontieteilijän ja tarinankertojan ratkaisuun. Näyttely alkaa maisemasta, miljöön kuvaamisesta rehevine metsäkuvineen ja solisevine puroineen. Trooppisen sademetsän monimuotoisuutta ja ekologiaa kuvataan eri eliöryhmien avulla. Käärmeet - petoeläimet - vaanivat pieniä liskoja ja sammakoita saaliikseen. Vähitellen sukelletaan yhä lähemmäs sademetsän sydäntä: taiteelliset lähikuvat kasveista ja hyönteisistä tuovat esille hämmästyttäviä muotoja ja värejä. Pohjakerroksesta kivutaan ylemmäs tutustumaan viidakon lintumaailmaan. Näyttelykierroksen päätteeksi noustaan katsomaan, miltä sademetsä näyttäisi linnun silmin - eli päädytään takaisin maisemakuviin.

Taidenäyttelyiden tai valokuvauksen ammattilainen olisi luultavasti ratkaissut ripustusjärjestyksen toisin. Ensi tiistaina Kuopion taidemuseon väkeä tulee tutustumaan näyttelyyn, ja on kiinnostavaa kuulla heidän kommenttejaan. Tarinan voi kertoa monella tavalla, ja meidän tapamme on nyt tämä.

Ripustaminen on tarkkaa työtä. Punaisen lasersäteen
avulla on helppo asetella valokuvat oikein.

Näyttelytila taitaa kaivata vielä vähän siivoamista... mutta melkein valmista on!

Viikko aikaa valokuvanäyttelyn avajaisiin!

Palasin eilen päiväksi koulun penkille aloittaessani museologian opinnot. Samaan aikaan muu näyttelytiimi ahkeroi Kuopion museolla joulunäyttelyn purkuhommissa. Tänään Ben ja Min ystävineen pakattiin pakettiautoon ja kuljetettiin eläinkokoelmatiloihin huilimaan. Vielä viimeisiä silauksia, kuten parvihuoneen lattian vahausta ja seinien pakkelointia, ja pääsemme ripustamaan Sademetsän lapset -näyttelyä.

Viikko aikaa avajaisiin. Ihme kyllä oloni on tässä vaiheessa vain hieman epävarma. Ehkä varsinainen näyttelyjännitys ei vain ole vielä ennättänyt alkaa? Tässä vaiheessa pähkäilen enimmäkseen tiedottamista. Kolmas versio tiedotteesta on nyt kirjoitettu, ja jokaisessa versiossa kärkiviesti on hieman eri tavoin painotettu. Kuvailisinko itse teoksia eksoottisine eläimineen ja maisemineen? Kertoisinko "ihmisen kokoisen" tarinan näyttelyn syntyvaiheista? Vai keskittyisinkö sademetsien suojelun sanomaan? Paljonko kannattaa ylipäätään sanoa itse tiedotteessa?

Kaikkia yksityiskohtia ei ole näyttelyn ulkoasustakaan vielä päätetty. Periaatteessa pelkät valokuvat ja muutama tekstipaneeli voivat olla se tyylikkäin ratkaisu. Tai sitten lisäelementit tuovat näyttelyyn kaivattua elävöitystä. Lisäelementtejä voidaan kuitenkin testata vasta sitten kun valokuvat ovat paikallaan, sillä ne määräävät näyttelyn visuaalisen ilmeen.

Ehkä se paniikki alkaa huomenna.