Katsotaan, kuka tällä tunkiolla ottaa turpiinsa! Täältä löytyy
kuulkaas SEMMOINEN kukko ettette toista ole nähneet!"
kuulkaas SEMMOINEN kukko ettette toista ole nähneet!"
Uhitteluasentoon konservoidulla kukolla on totisesti asennetta. Äkkiseltään on vaikea uskoa, että ilmeikäs olemus on oikeastaan täysin keinotekoinen luomus. Täytetyssä linnussa aitoa on vain nahka, höyhenet, nokka ja jalat - varsinainen elävöitys on osoitus konservaattorin ammattitaidosta. Ja tätä ammattitaitoa kyllä löytyy Terho Hämäläiseltä, Suomen ainoalta konservointimestarilta.
Oikeanlaisen asennon ja ilmeen etsiminen on konservointityön perusta. Tästä kukosta haluttiin uhkaavan näköinen, joskaan ei ihan verisesti tappelevaa, joten ensimmäinen askel oli kukkotappelukuvien selaaminen. Internet on pullollaan sopivia kuvia, kun vain osaa käyttää sopivia hakusanoja: verkosta tämänkin kukon esikuva lopulta löytyi.
Joten kukko pakastimesta sulamaan ja mittanauha valmiiksi! Mittauksia tarvitaan keinotekoisen kropan rakentamiseen. Jos tekokroppa on muutamankin millin liian iso, ei nahka mahdu sen päälle, sillä nahka ei juuri veny. Ja jos kroppa on liian pieni, nahka roikkuu eläimen päällä kuin telttamainen vaate. Ei hyvä.
Eläinten täyttäminen on kirjaimellisesti raadollista puuhaa. Vatsapuolelle vedetään kunnon viilto, lihan päälle ripotellaan nestettä imevää perunajauhoa ja nahka nyljetään varovasti lihaskerroksen yltä. Kaikki pehmyt kudos ja suurin osa luista otetaan pois, vain jotkut raajojen luut ja pääkallo jätetään osaksi lopullista tekokroppaa. Pääkallokin toki tyhjennetään kaikesta ajatteluun sopivasta aineksesta.
Nahkan käsittely on olennaisen tärkeä osa konservointityötä. Nahka karvoineen höyhenineen päivineen pestään ja kuivataan hiustenkuivaajalla. Lisäksi on huolehdittava siitä, että nahkaan ei pesiydy kutsumattomia vieraita, tuhohyönteisiä. Aikanaan nahkat käsiteltiin ronskisti arsenikilla ja muilla mukavilla myrkyillä, mutta nykyään käytössä on turvallisempi ja ovelampi konsti. Myrkytön Eulan-liuos muuttaa käsiteltävän nahkan rakennetta niin, etteivät koit, museokuoriaiset tai turkiskuoriaiset tunnista sitä syötäväksi, vaan marssivat välinpitämättöminä ohi. (Tämä toimii loistavasti siihen asti, kunnes joku takarivin ennakkoluuloton ötökkä huomaa, että oudonhajuisen elukan nahka maistuu sittenkin ihan hyvältä...)
Varsinainen kroppa rakennetaan usein lastuvillan, rautalangan, selluloosavanun ja "Terhon erikoisen massan" avulla. Vanhanaikaisen lastuvillan muotoiltavuus ja myrkyttömyys tekevät siitä edelleen lyömättömän materiaalin etenkin pienten eläinten täyttämisessä. Selluloosavanusta on hyvä muotoilla esimerkiksi siipien ja kaulan lihakset. "Terhon erikoista massaa" (jonka koostumus on suuri salaisuus) käytetään esimerkiksi pään muotoiluun. Massaan painetaan kiinni kristallilasista valmistetut silmät. Liimaa ei käytetä tällaisten otusten tekemiseen missään vaiheessa: esimerkiksi silmien asentoa täytyy pystyä muuttamaan vielä viimeistelyvaiheessa.
Viimeinen vaihe on eläimen kokoon kursiminen ja varsinaisen asennon hakeminen. Tämäkin kukko väännettiin vähitellen varvas ja sulka kerrallaan oikeaan asentoon. Pystyssä olevan pyrstön tukemiseen viritettiin rautalankoja, heltta nostettiin kartonkien avulla pysyyn ja kaulahöyhenet saatiin pörhölleen pumpulilla.
Tässä vaiheessa konservointimestari voi hyvällä omatunnolla lähteä vaikkapa muutaman viikon kesälomalle. Kukko jää kuivumaan kaikessa rauhassa. Noin kuukauden päästä tuet voidaan poistaa ja kukko viimeistellä: esimerkiksi heltat saavat kynäruiskusta takaisin punaisen värinsä, joka on pakastimessa vuosien saatossa kadonnut.
Jaa että mihin hyökkäävää kukkoa tarvitaan? Kotieläimiä esitellään näyttelyissämme varsin vähän, onhan museotoimintamme painopiste itäisen Suomen alkuperäisen luonnon esittelyssä. Mutta alkuvuonna 2012 on tarkoitus avata laaja yhteistyönäyttely Suomen Ortodoksisen Kirkkomuseon kanssa. Flora ja Fauna -näyttelyssä perehdytään eläinten ja kasvien symbolisiin merkityksiin. Kukkomme sopii sinne mitä parhaiten kukkoilemaan - kukkona tunkiolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti