Ankallismuseo ja muut museokirjallisuuden helmet

Ei sitä lomallakaan pääse museoista eroon, vaikka kuinka yrittäisi. Pidin pari päivää ylityövapaata ja karkasin mökille varusteinani hyvät eväät, mukava seura ja pino kirjoja. Ylevänä tavoitteenani oli irrottautua arjesta ja työasioista täysin, mutta nähtävästi museot seuraavat minua kaikkialle. Jopa kirjallisuuteen.

Aloitin nojatuolimatkailun hömppäkirjasta "Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä". Kirjan elämäänsä kyllästynyt päähenkilö etsii maailmanympärimatkallaan tasapainoa ja mielenrauhaa. Eikä aikaakaan, kun törmäsin ensimmäiseen museomainintaan: "En käynyt matkallani yhdessäkään museossa. Tai oikeastaan, mikä vieläkin nolompaa: kävin pastamuseossa." Ilmeisesti museot edustivat päähenkilölle velvollisuuksia ja pakonomaista suorittamista, joka häiritsisi olennaiseen eli hyvään ruokaan keskittymistä. (Kotiin tultuani oli muuten pakko käydä heti googlaamassa, ja aivan oikein: Museo Nazionale delle Pasta Alimente on todella olemassa Roomassa. Kah, sinne!)

Selvitettyäni Liz Gilbertin moninaiset vaiheet Italiasta Intiaan ja Indonesiaan tartuin toiseen hömppäkirjaan, pokkariin nimeltä Paholainen pukeutuu Pradaan. Tässä kirjassa New York Metropolitan Museum of Art tarjoaa hulppeat puitteet muotimaailman kerman glamour-kutsuille. Päähenkilön hirviömäinen pomo Miranda Priestly on yksi maailman vaikutusvaltaisimmista naisista, ja toimii myös METin Museon ystävät -yhdistyksen kantavana voimana. (Hei, mistäköhän meillekin saataisiin tuollainen yhdistys, jonka jäsenet maksaisivat mansikoita saadakseen järjestää meillä pippaloitaan? Jyhkeä Kuopion museo sopisi juhlien kulisseiksi mitä hienoimmin!)

Seuraavassa kirjassa New York Metropolitan Museumilla oli olennaisen suuri rooli. E.L. Koningsburgin "Vanhan rouvan salaiset paperit" on 60-luvulla kirjoitettu nuortenkirja, jossa vanhempiaan vastaan kapinoiva sisaruspari karkaa kotoa ja joutuu jännittävän salapoliisitehtävän eteen: selvittämään museoon tuodun kauniin patsaan alkuperää. Minusta jännittävintä oli kuitenkin se, miten muksut onnistuivat asustamaan Metropolitan Museumissa monta viikkoa jäämättä kiinni. Parasta kirjassa olivat kuitenkin lausahdukset, joita nuorisokirjailija ei mitenkään ole voinut kirjoittaa tosissaan:

"Oppaana oli hyvin sievä nuori nainen. Claudia ja Jamie kuuntelivat hänen selostustaan ja oppivat suunnattomasti, eikä se tuntunut edes tylsältä! Ajatella, että tosiaan saattoi oppia, vaikka ei ollut koulussa!"

Edes Aku Ankat eivät ole museovapaata aluetta. Itse asiassa ankat seikkailevat museossa hämmästyttävän monessa tarinassa. Usein Tupu, Hupu ja Lupu löytävät tarvittavat johtolangat käyttäen tietolähteinä luontevasti etenkin Ankallismuseon näyttelyitä ja (tietenkin) Sudenpentujen käsikirjaa. Varsinainen ratkaisu tuntuu löytyvän usein muualta - seikkailu vain alkaa museosta.

Täytyy myöntää, että uteliaisuuteni heräsi. Tämä kirjallisuusvalikoima oli erittäin suppea, mutta jo näin satunnaisessa otannassa museot pompahtavat esille tämän tästä. Tekisi mieli jatkaa museoiden bongaamista kirjoista ja katsella vähän laajemmin, millaisiin yhteyksiin museot sijoitetaan. Onko museoiden tehtävänä lähinnä tarjota toiminnalle puitteet vai löytyisikö meiltä lisää Vanhan rouvan tapaisia opuksia, jossa museo on olennainen osa toimintaa?