Puijo pintaa syvemmältä

Keskiviikkona 14.8. Foreca ennusti runsasta sadetta, jonka oli määrä kestää, kestää ja kestää. Mietimme vielä pari tuntia ennen Puijon-retkeä, uskaltautuuko yksikään luontoharrastaja mukaan. Mutta kuin taikaiskusta taivas kirkastui juuri ennen retken alkamista, ja tapaamispaikalle saapui jopa 14 retkeläistä!

Tällä retkellä perehdyttiin Puijoon pintaa syvemmältä. Syvällisiä puhuivat Geologian tutkimuskeskuksen geologit Satu Hietala ja Jari Nenonen, ja minun osakseni jäi pinnalla pysyminen. Puijon luonto, etenkin kasvillisuus on hämmästyttävän rehevää ja monimuotoista, ja tällä retkellä pohdimme, mistä se mahtaisi johtua.

Puijon kallioperä on uskomattoman vanhaa. Iäkkäimmät arkeeiset kivet, raidalliset tonaliittigneissit syntyivät yli 2,5 miljardia vuotta sitten - ajanjaksona, jolloin koko maailmassa ei vielä ollut muita eläviä olentoja kuin bakteereja! Puijon kivet ovat siis nähneet oikeastaan koko elämän kehityksen bakteereista monisoluisiin ja koko elämän nykyiseen kirjoon asti.

Puijon länsiosaa reunustavat kvartsiitit, lähes valkoiset kovat kivet. Kvartsiitit syntyivät yli kaksi miljardia vuotta sitten muinaisen meren pohjassa, kun valkoinen kvartsihiekka puristui mannerlaattojen törmäyksessä kiveksi. Aivan mäen huipulla on hieman nuorempaa graniittia ja granodioriittia, idässä puolestaan vastaan tulevat kiilleliuskealueet. Paikoin voi näkyä tummanvihreitä vulkaniittikiviä, todisteita muinaisesta tulivuoritoiminnasta.

Ensin sukellettiin syvälle Puijon kallioperään Satu Hietalan johdolla.

 Maaperä on kivilajeja huomattavasti nuorempaa perua, "vain" reilut 10 000 vuotta vanhaa. Suurimmaksi osaksi Puijon maaperä koostuu viimeisimmän jääkauden aikana syntyneestä hienoainesmoreenista. Soita ei Puijolla juuri ole, joten turvetta on maaperässä vain hieman kosteimmissa korpipainanteissa.

Jari Nenonen esittelee maaperägeologin työvälinettä nimeltä Piikki.

Entä mitä hienoainesmoreenilla kasvaa? Puijo on museonjohtaja Renvallin mukaan "oikea lehtojen galleria" - alueelta löytyy lukuisia erilaisia lehtotyyppejä kuivasta lehdosta kosteaan, kotkansiipiä pursuavaan saniaislehtoon. Puijon selänteeltä on havaittu jopa 378 putkilokasvilajia ja lisäksi lukuisia sammalia ja jäkäliä. Lajisto on mielenkiintoinen sekoitus eri suunnista levittäytyneitä kasveja: Puijolla kasvavat sulassa sovussa eteläiset jänönsalaatit ja lehtopähkämöt idästä levittäytyneiden myyränportaiden ja hajuheinien kanssa.

Tuoreiden lehtojen näkyvimpiä kasveja on käenkaali. Ainakin minun mielestäni Puijo on kauneimmillaan alkukesällä, kun käenkaalin valkeat, hennot kukat peittävät koko metsänpohjan. Satulanotkon kotkansiivet, hiirenportaat ja alvejuuret ovat puolestaan komeimmillaan vähän myöhemmin kesällä.

Rehevissä lehdoissa kasvavan lehtokuusaman punaiset marjat maistuvat linnuille. Luontopedagogi muistuttaa, että ihmisille ne ovat myrkyllisiä.

 

 

Ainahan luontoretkillä on hyvä tunnelma, mutta tällä kertaa meno oli jotenkin poikkeuksellisen leppoisaa. Yhdessä ihailtiin usvaista metsämaisemaa ja komeaa pohjankääpäesiintymää sekä ihmeteltiin lajinmäärityksen haastavuutta niin kivi- kuin eliölajienkin osalta. Juttua olisi luultavasti riittänyt vielä pitempäänkin, mutta illan hämärtyessä oli lopulta käännyttävä metsästä kotiin päin.

Syksyinen usva muutti Puijon satumetsäksi.