Käpytikalla meneillään suurvaellus

  



Näkymä Siilinjärven Vehkamäeltä itään 30.7.2013. Täältä ne tikat tulevat...

Käpytikalla (Dendrocopos major) on ollut jo nelisen viikkoa käynnissä poikkeuksellisen näyttävä vaellus. Lintuharrastajat ovat useilla paikoilla havainneet päivässä satoja läntisiin ilmansuuntiin sinnikkäästi suuntaavia tikkoja. Vaellus jatkuu edelleen, vaikkakin huippu saattaa ainakin itäisessä Suomessa olla jo koettu. Sisämaassa tikkoja on ollut eniten liikkeellä Pohjois-Karjalassa ja Pohjois-Savossa. Pääosa tikkamassasta näyttäisikin lähteneen liikkeelle Venäjältä, ja valtaosa Laatokan pohjoispuolista reittiä idästä länteen tai luoteeseen.

Vaellus on ollut vilkkainta varhain aamulla klo 5-6 alkaen. Massapäivinä tikkoja on liikkunut lähes puoleenpäivään asti, mutta hiljaisempina päivinä tikkameno on hyytynyt jo klo 8. Vaeltavien tikkojen päivätaipaleen pituuksia ei taida olla tarkasti selvitelty, mutta ne lienevät, lentokeleistäkin riippuen, luokkaa 50-200 km. Siis aamu lennetään ja loppupäivä tankataan. Sade tai sumu hyydyttää menohalut, pouta ja kevyt tai kohtalainen myötätuuli käynnistää muuton.

Pyhitin itsekin pari kesäloma-aamuani käpytikkavaelluksen seuraamiselle ja dokumentoimiselle. Seuraava havaintosarja Siilinjärven Vehkamäeltä kertonee mistä on kyse: 30.7. 627 tikkaa länsiluoteeseen, 2.8. 363 tikkaa länteen, 6.8. 31 tikkaa länsiluoteeseen. Massa-aamun 30.7. tikkavirta oli käytännössä jatkuvaa. Tikat vyöryivät määrätietoisesti Jännevirran yli pääasiassa pieninä muutaman yksilön hajaparvina. Suurimmassa parvessa länteen matkasi peräti 34 yksilöä. Vastaavia lukemia ei Pohjois-Savossa ole aiemmin dokumentoitu. Aiempi päiväennätys, 251 yksilöä, kirjattiin 15.8.2001 Kuopion Puutossalmella.

Käpytikkavaellus jää asiaan vihkiytymättömältä helposti huomaamatta. Monen maalinnun tavoin käpytikat välttelevät suurten vesistöjen ylityksiä. Hyvä paikka seurata vaellusta löytyykin usein suurempien järvien rantamailta, salmikapeikoista tai niemenkärjistä. Jos ei varta vasten jaksa herätä vaellusta kiikaroimaan, vaelluksen voi helposti todeta vaikkapa kaupunkien puistoissa, joista voi vilkkaimpien vaellusaamujen jälkeen löytää hauskoja tikkakerääntymiä. Kjyk, kik! Parhailla paikoilla niemenkärjissä, varsinkin rannikolla, saattaa samasta puusta löytää roikkumasta toista kymmentä käpytikkaa!

Miksi käpytikka vaeltaa?

Käpytikan pääravintoa ovat kuusen ja männyn siemenet. Tikat ovat lähteneet vaellukselle laajalta alueelta toisaalta kesän hyvän pesimistuloksen, toisaalta erityisesti kuusen huonon siemensadon ja siksi uhkaavan ravintopulan vuoksi.  Vaeltajat ovat valtaosin nuoria, saman kesän poikasia. Vaellus vähentää kilpailua ravinnosta käpykatoalueilla ja parantaa samalla merkittävästi katoalueille jäävien tikkojen talvehtimisen edellytyksiä. Nuoret tikat löytävät vastaavasti vaeltamalla uusia runsaskäpyisempiä alueita. Havupuiden siemensato vaihtelee vuosittain, ja varsinkin nuoret käpytikat vaeltavat joissain päin pohjoista havumetsävyöhykettä jossain määrin ilmeisesti vuosittain. Suomessa selvempiä käpytikkavaelluksia todetaan muutaman vuoden välein, lähinnä heinä-elokuussa. Suurvaelluksia päästään seuraamaan selvästi harvemmin, viimeksi vuonna 2001.

Tikkoja liikkeellä nyt ennätysmäärä?

Tikat vaeltavat ensin pääasiassa länteen tai luoteeseen ja rannikon saavutettuaan jatkavat rannikkolinjaa joko pohjoiseen tai etelään. Vaelluksen ollessa kiivaimmillaan rannikolle kerääntyykin hurjasti tikkoja. Massa-aamuina voi rannikon parhailla paikoilla havaita tuhansia tikkoja.

Juuri nyt tikkoja on pakkautunut läntiselle rannikolle valtavasti. Jokohan lähennellään vuoden 1962 maagista suurvaellusta, joka huipentui Suomessa elokuun loppupuolella käpytikkamassojen kerääntymiseen lounaaseen, Ahvenanmaan saaristoon ja etelärannikolle? Mm. Säpin saari Porin edustalla oli loppukesästä pullollaan käpytikkoja. Enimmillään 17.8.1962 majakkasaarelle arvioitiin kerääntyneen yli 10 000 tikkaa!

Kjyk! Kuulostaa siltä, että tikkavaellus jatkuu...

Aiheesta lisää:

Bergman, G. 1971: On the irruption of Great Spotted Woodpeckers in 1962: some corrections and remarks. – Ornis Fennica 48: 138-139.

Eriksson, K. 1971: Irruption and wintering ecology of the Great Spotted Woodpecker Dendrocopos major. – Ornis Fennica vol.48: 69–76.

Lindén, A., Lehikoinen, A., Hokkanen, T. & Väisänen, R. A. 2011: Modelling irruptions and population dynamics of the great spotted woodpecker – joint effects of density and cone crops. – Oikos 120: 1065-1075.

Ukkonen, M. 2003: Syksyn 2001 käpytikkavaellus Siilinjärvellä. – Siivekäs 24: 29-30.